Berliinin muuri Brandenburgin portin edessä
Berliinin muuri Brandenburgin portin edessä

Itä- ja länsiberliiniläiset juhlivat Berliinin muurilla useita päiviä, kun rajat olivat auenneet 10. marraskuuta 1989.

© Creative commons

Berliinin muuri: Esinäytös, rakentaminen ja murtuminen

Berliinin muuri symboloi 28 vuotta kylmää sotaa ja Euroopan jakautumista demokraattiseen länteen ja kommunistiseen itään. Muurin murtuminen 9. marraskuuta 1989 oli lähtölaukaus kylmän sodan päättymiselle ja aloitti uuden aikakauden maailmanhistoriassa.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018 teksti Bue Kindtler-Nielsen

Kohti Berliinin muurin rakentamista

Toisen maailmansodan päätyttyä liittoutuneet eli Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Neuvostoliitto jakoivat rikki pommitetun Saksan keskenään vyöhykkeisiin. 

Liittoutuneet perustivat Berliiniin valvontakomission, jonka piti päättää Saksaa koskevista asioista ja joka koostui neljän voittajavaltion edustajista. Berliini sijaitsi kuitenkin Neuvostoliiton vyöhykkeellä, ja myös kaupunki jaettiin vyöhykkeisiin.

Ei kulunut kauaa, kun yhteistyö Neuvostoliiton ja muiden liittoutuneiden välillä alkoi murentua. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin halusi koko Berliinin hallinnan ja yritti pakottaa muut maat luopumaan kaupungista. 

24. kesäkuuta 1948 – 11. toukokuuta 1949 Neuvostoliitto katkaisi kaikki maayhteydet Berliiniin niin, että Länsi-Berliinin 2,2 miljoonaa asukasta eivät saaneet elintarvikkeita.

Länsivallat eivät kuitenkaan aikoneet taipua Neuvostoliiton painostuksesta vaan järjestivät Berliiniin ilmasillan ja toimittivat sinne elintarvikkeita lentokoneilla. Kylmä sota oli todellisuutta, ja suhteet Neuvostoliittoon olivat jäässä. 

Samana vuonna liittoutuneiden hallitsemista Saksan ja Berliinin osista muodostettiin Saksan liittotasavalta, BRD (Bundesrepublik Deutschland), jota kutsuttiin myös Länsi-Saksaksi, ja Neuvostoliiton osista muodostettiin Saksan demokraattinen tasavalta, DDR (Deutsche Demokratische Republik), jota kutsuttiin Itä-Saksaksi.

1950-luvulla heikko taloustilanne ja pelko elämisestä epädemokraattisessa kommunistisessa maassa sai monet itäsaksalaiset pakenemaan Länsi-Saksaan. Vuodesta 1949 aina Berliinin muurin rakentamisen alkamiseen vuonna 1961 arviolta jopa 3 miljoonaa saksalaista pakeni Itä-Saksasta Länsi-Berliinin kautta. 

Itä-Saksalle tilanne muuttui ajan mittaan sietämättömäksi, etenkin kun maasta paenneet olivat suurelta osin nuoria ja korkeasti koulutettuja. He pakenivat lähes aina Berliinin kautta, sillä muilla rajoilla kahden Saksan välillä kontrolli oli tiukkaa. Vain jaetussa Berliinissä oli edelleen mahdollista kulkea vapaasti idän ja lännen välillä.

Pelkästään heinäkuussa 1961 rajan yli pakeni yli 30 000 ihmistä. DDR:n johtajat päättivät lopulta, että ainoa ratkaisu joukkopaon pysäyttämiseksi oli sulkea kansalaiset sisälle. 

Itäsaksalaisia sotilaita vuonna 1961 Berliinin muurina.
Itäsaksalaisia sotilaita vuonna 1961 Berliinin muurina.

Itä-Saksan sotilaat vartioivat rajaa, kun ensimmäistä alkeellista Berliinin muuria rakennettiin. 

© Deutsches Bundesarchiv (German Federal Archive)

Kansa eli Berliinin muurin varjossa

Berliinin muuri koostui aluksi vartijoista ja yksinkertaisesta piikkilanka-aidasta, mutta DDR:n johto alkoi nopeasti vahvistaa sitä estääkseen kansalaisten pakenemisen maasta.

Jo vuonna 1962 noin sadan sentin korkuinen aita rakennettiin ensimmäisen taakse. Näiden kahden aidan väliltä purettiin rakennuksia ja alue katettiin soralla, jotta vartijat havaitsisivat sillä kulkeneiden jalanjäljet. 

Alue tunnettiin ”kuoleman käytävänä”, sillä tarkoitus oli, että vartijoilla oli torneistaan sinne esteetön näkymä, jotta he voisivat ampua jokaisen, joka yritti paeta.

Vuonna 1965 DDR alkoi pystyttää betonista muuria, jollaisena Berliinin muuri sittemmin parhaiten tunnettiin. Muurin tarkoitus oli varmistaa, että rajaa ei voinut ylittää esimerkiksi autolla. 

Vuonna 1980 vahvistetusta betonista rakennettua muuria oli 45,1 kilometriä, ja se oli 3,6 metriä korkea ja 1,2 metriä leveä. Berliinin muurissa oli myös 116 vartiotornia, ja sitä vartioi seitsemän 1 000–1 200 sotilaan rykmenttiä.

Ainoat paikat, joista pääsi Länsi-Berliinistä Itä-Berliiniin, olivat Berliinin muurin yhdeksän rajanylityspistettä. Niitä käyttivät lähinnä Länsi-Berliinin asukkaat sekä ulkomaalaiset, jotka vierailivat DDR:ssä tai olivat läpikulkumatkalla.

Kuuluisin rajanylityspiste oli Checkpoint Charlie. Nimi oli yhdysvaltalaisten sotilaiden keksimä lempinimi raja-asemalle, jonka virallinen nimi oli Checkpoint C. Se sijaitsi keskellä Berliiniä, ja siitä kulkivat ensisijaisesti diplomaatit ja liittoutuneiden edustajat. 

Checkpoint Charliella liittoutuneiden ja Itä-Saksan sotilaat olivat muutaman metrin päässä toisistaan, ja jännitteet kiristyivät usein äärimmilleen. 22. lokakuuta 1961 Checkpoint Charliella alkoi yksi Berliinin muurin suurimmista kriiseistä. Kiista siitä, oliko DDR:n sotilailla oikeus tutkia yhdysvaltalaisen diplomaatin passi, johti siihen, että molemmille puolille saapui panssarivaunuja valmiina avaamaan tulen.

Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen panssarivaunut seisovat vastakkain Checkpoint Charliella.
Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen panssarivaunut seisovat vastakkain Checkpoint Charliella.

Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen panssarivaunut seisovat vastakkain Checkpoint Charliella.

© USAMHI/U.S. Army/

Kriisi ratkesi rauhanomaisesti viiden päivän kuluttua, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto yhteisestä sopimuksesta vetivät panssarivaununsa takaisin jännitysten lieventämiseksi. 

Kriisin jälkeen liittoutuneet hyväksyivät Berliinin muurin realiteettina, jonka vuoksi ei kannattanut aloittaa kolmatta maailmansotaa. Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedy totesi: ”Se ei ole erityisen hyvä ratkaisu, mutta muuri on helvetin paljon parempi kuin sota.”

Teoriassa Itä-Berliinin asukkailla oli mahdollisuus saada virallinen lupa matkustaa Länsi-Berliiniin, mutta käytännössä se oli usein lähes mahdotonta.

Luvan hakeminen johti siihen, että DDR:n tiedustelupalvelu Stasi tutki tarkoin hakijan taustat, mistä taas saattoi seurata syyte maanpetturuudesta.

Niinpä useimmille DDR:n asukkaille oli turvallisinta matkustaa muihin kommunistisiin maihin, mikä oli sallittua.

Berliinin muuri rakennettiin

Yöllä 13. elokuuta 1961 DDR:n sotilaat sulkivat käytännössä kaikki Itä- ja Länsi-Berliinin väliset rajanylityspisteet. Teitä tuhottiin, jotteivät autot voineet ajaa niillä, ja piikkilankaa ja aitaa pystytettiin 43 kilometriä pitkälle kaupungin jakavalle rajalle. Pian koko Länsi-Berliini oli aidattu 156 kilometrillä piikkilankaa ja aitaa.

Itä-Berliinin asukkaat heräsivät täysin tietämättöminä yön tapahtumista aivan uuteen arkeen. Kulku Länsi-Berliiniin ei ollut enää mahdollista, ja moni, jolla oli työpaikka Länsi-Berliinissä, menetti näin työnsä. 

Muuri erotti toisistaan kertaheitolla myös ystäviä ja perheitä. Äkillinen jako merkitsi muun muassa sitä, että noin 1 300 lasta, jotka olivat vierailulla Itä-Berliinissä, eivät enää päässeet takaisin perheidensä luo. Moni näki kotinsa jälleen vasta muurin murruttua.

DDR itse kutsui Berliinin muuria ”fasismin vastaiseksi suojamuuriksi”, joka oli valtion propagandan mukaan välttämätön suoja kapitalistisen Länsi-Saksan aggressiivisuutta ja Itä-Berliiniin valtaustoiveita vastaan. 

Toisen argumentin mukaan rajat suljettiin, jotta länsivakoojat eivät pääsisi maahan. Itäsaksalaiset eivät kuitenkaan nielleet kaikkea propagandaa, sillä vaikka DDR:n asukkaat eivät päässeet Länsi-Saksaan, länsisaksalaiset pääsivät Itä-Saksaan.

Huolimatta kommunistijohtajien pyrkimyksistä sulkea raja täysin noin 5 000 itäsaksalaista onnistui ylittämään rajan ja pääsemään vapauteen.

Ensimmäisinä vuosina piikkilangasta ajettiin läpi usein autolla, mutta varsinaisen Berliinin muurin rakentamisen jälkeen itäsaksalaisten piti keksiä luovempia ratkaisuja.  

Jotkut kaivautuivat muurin ali, toiset lensivät sen yli ilmapalloilla tai muilla lentävillä vekottimilla. Moni pakeni myös Berliinin muurin alla kulkevia viemäreitä pitkin, kunnes DDR havaitsi asian ja sulki viemärijärjestelmän.

Pakoyritykset olivat hengenvaarallisia, ja ensimmäinen kuolemantapaus nähtiin jo 22. elokuuta 1961. Rajan sulkeuduttua nainen, joka asui Berliinin länsi- ja itäpuolen rajalla sijainneessa talossa, kuoli hypättyään neljännen kerroksen ikkunastaan länsipuolelle. 

Vartijoilla oli määräys ampua kaikki, jotka yrittivät ylittää raja-alueen. Erään sotilaskomentajan käsky kuului: ”Älkää epäröikö käyttää asettanne, vaikka pakenijoissa olisi naisia ja lapsia. Petturit ovat ennenkin käyttäneet heitä hyväkseen.” 

Ilmeisesti yli kaksisataa ihmistä menetti henkensä yrittäessään paeta vapauteen. 

Monin paikoin Berliinin muuri koostui kahdesta muurista, jotka olivat noin 100 metrin päässä toisistaan. Itä-Berliinin asukkaat kutsuivat muurien välissä olevaa kaistaletta ”kuoleman käytäväksi”, sillä vartijat ampuivat kaikki sillä alueella havaitsemansa pakoa yrittäneet. 

© George Garrigues/Creative Commons

Berliinin muuri murtui

Berliinin muuria oli vastustettu molemmin puolin sen rakentamisesta lähtien, mutta 1980-luvun lopulla vastustus vain vahvistui. 

5–7. kesäkuuta 1987 Länsi-Berliinissä järjestettiin musiikkifestivaalit aivan lähellä muuria, ja tuhannet itäberliiniläiset kokoontuivat toiselle puolelle kuuntelemaan. 

Erityisesti David Bowien esiintyminen, jossa hän puhutteli suoraan Berliinin muurin toisella puolella olevia lukuisia ihmisiä, oli käännekohta. Seuraavana päivänä DDR:n poliisi kävi Berliinin muurille kokoontuneiden ihmisten kimppuun, ja seurasi suuria levottomuuksia.

Viisi päivää myöhemmin Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan haastoi Neuvostoliiton pääsihteerin Mihail Gorbatšovin osoittamaan, että tämä halusi rauhaa ja vapautta kommunististen maiden kansoille. 

Länsi-Berliinissä pitämässään puheessa Reagan lausui kuuluisat sanansa ”Mr. Gorbatšov, purkakaa tämä muuri”. Sanat levisivät ympäri maailmaa, myös Itä-Saksaan, jossa ne saivat kansalaiset uskomaan, että länsimaat olivat heidän puolellaan.

Tapahtumat johtivat entistä suurempaan Berliinin muurin vastustukseen Itä-Berliinissä, mutta varsinainen lähtölaskenta Berliinin muurin kaatumiselle alkoi kesällä 1989. 

Tuolloin kommunistinen Unkari poisti piikkilankaesteet Unkarin ja Itävallan välistä ja avasi raja-aseman. Pian tuhannet itäsaksalaiset lähtivät ”lomalle” Unkariin paetakseen sitä kautta edelleen Itävaltaan. 

Kun DDR:n hallitus yritti panna stopin tälle kehitykselle, se johti Itä-Saksassa joukkoprotesteihin, joissa huudettiin ”ME HALUAMME ULOS!”

Saadakseen kasvavat levottomuudet laantumaan DDR:n johto päätti helpottaa matkustuslupien saamista Länsi-Saksaan. 

Puolueen tiedotuksesta vastaavan Günter Schabowskin oli määrä ilmoittaa uusista säännöksistä lehdistötilaisuudessa 9. marraskuuta 1989. 

Schabowskille oli vain työnnetty uudistuksia koskevat paperiarkit käteen, mutta hänelle ei ollut selvitetty muutosten yksityiskohtia eikä hän ehtinyt tutustua papereihin kunnolla. Kun häneltä sitten kysyttiin, koska uudet säännöt astuvat voimaan, hän vastasi hämmennyksissään, että heti, vaikka todellisuudessa muutokset piti toteuttaa vähitellen ja vasta seuraavasta päivästä lähtien.

Itäsaksalaiset eivät olleet uskoa korviaan kuullessaan, mitä kaoottisessa lehdistötilaisuudessa oli sanottu. Tuhansia ihmisiä lähti rajanylityspaikoille, joilla olevat vartijat eivät ymmärtäneet lainkaan, mitä oli tapahtumassa. 

Vartijat yrittivät saada tarkkoja toimintaohjeita esimiehiltään, jotka olivat yhtä neuvottomia eivätkä osanneet sanoa, miten tulisi toimia ja kuka oli vastuussa. Ihmisjoukot vain kasvoivat, kun yksikään siviili- tai sotilasjohtaja ei rohjennut hajottaa väkijoukkoa eikä avata tulta ja syyllistyä siten mahdollisesti joukkomurhaan.

Noin kello 23.30 DDR:n johdon oli pakko antaa periksi ja antaa luvan avata rajapuomit niin, että ihmisvirta pääsi estämättä rajan yli. Toisella puolella idästä tulleita oli vastassa länsiberliiniläisiä kukkien ja samppanjan kanssa. 

Nuoret molemmin puolin muuria alkoivat myös kiivetä Berliinin muurille juhlimaan ja tanssimaan uuden vapauden kunniaksi. Mahdollinen katastrofi kehittyi suuriksi kansanjuhliksi, joka tarkoitti 28 vuoden vankeuden ja eron päättymistä. 

Muurin murtumisella 9.–10. marraskuuta 1989 tarkoitetaan sitä, että rajat aukenivat ja DDR:n kansalaiset pääsivät Länsi-Saksaan. Varsinaisen Berliinin muurin purkaminen tapahtui usean kuukauden aikana.

© Raphaël Thiémard/Creative Commons

Pian rajojen aukeamisen jälkeen monet ihmiset alkoivat itse tuhota Berliinin muuria vasaroilla ja taltoilla. Se oli edelleen virallisesti laitonta, mutta vartijat ymmärsivät nopeasti olla estämättä ihmisjoukkoja, joita nyt saapui Berliinin muurille päivittäin.

Parin päivän päästä DDR julisti uusia rajanylityspaikkoja avoimiksi ja kaatoi suuria osia Berliinin muurista puskutraktoreilla.

Alas revittyjen suurten betoninkappaleiden myötä Berliinin muurin murtuminen oli tosiasia, ja 28 vuoden sorto tuli päätökseensä.

Se oli käänteentekevä tapahtuma, joka enteili toisen maailmansodan jälkeisen kylmän sodan päättymistä. Se tiesi myös loppua kommunistiselle DDR:n valtiolle, josta tuli osa yhdistynyttä Saksaa 3. lokakuuta 1990 – alle vuosi Berliinin muurin murtumisesta.

Lue lisää

Frederick Taylor: The Berlin Wall: A World Divided, 1961-1989, Harper Perennial, 2008.

Patrick Major: Behind the Berlin Wall: East Germany and the Frontiers of Power, Oxford University Press, 2011

Ehkä sinua kiinnostaa...