Kuolema johanniitoille! Sulttaani piiritti Maltan

40 000 miestä 9 000:ta vastaan – ottomaanien voitto näytti varmalta, ja Maltan kukistuminen aukaisisi tien Eurooppaan.

40 000 miestä 9 000:ta vastaan – ottomaanien voitto näytti varmalta, ja Maltan kukistuminen aukaisisi tien Eurooppaan.

National Geographic Stock

Aurinko oli vasta nousemassa, kun yksinäinen johanniittaritari kipusi hitaasti St. Elmon linnoituksen muurin huipulle ollakseen lähempänä Jumalaa.

Ritari aloitti aamurukouksensa ja antoi katseensa liukua Välimeren sinisten aaltojen yli. Kaikki näytti rauhalliselta.

Sitten ritari näki äkkiä jotakin, mikä sai hänet unohtamaan kaiken muun. Idän suunnasta horisontista ilmestyi valtava mastojen ja purjeiden metsä.

Laivojen lähestyessä niiden liput näkyivät selvemmin. Pian St. Elmon tykit ampuivat varoituksen: ottomaanit olivat tulossa!

Monet johanniittaritarit tulivat vauraista eurooppalaisperheistä.

© Bridgeman

Tavoitteena marttyyrikuolema

Johanniittaritarikunta perustettiin 1100-luvulla suojelemaan ja auttamaan Pyhälle maalle matkaavia kristittyjä pyhiinvaeltajia. Kun muslimit valloittivat Jerusalemin vuonna 1187, johanniitat jäivät ilman asemapaikkaa ja oleskelivat muun muassa Kyproksella ja Rodoksella, kunnes he asettuivat Maltalle vuonna 1530.

Monet ritareista olivat aatelissukujen poikia, jotka olivat täysin omistautuneet ritarikunnalle. Rohkeus ja Jumalan pelko olivat ritarihyveitä, eikä johanniitta-ritari epäröinyt antaa henkeään Kristuksen puolesta – silloin hän kuolisi kunniakkaasti.

Pelko kunniattomasta kuolemasta sai vuoden 1565 piirityksessä pahoinkin haavoittuneet syöksymään takaisin taisteluun.

Sulttaani katui armeliaisuuttaan

Ottomaanien sulttaani Suleiman tunnettiin lisänimellä ”Suuri”. Sulttaanin kiinnostus tieteeseen, taiteeseen ja kulttuuriin oli edistänyt hänen valtakuntansa kehittymistä 1500-luvulla kukoistavaksi imperiumiksi, ja siitä oli tullut myös aikansa suurin sotilasmahti. Sulttaani oli siirtänyt ottomaanien valtakunnan rajoja Pohjois-Afrikasta eteläiseen Eurooppaan lukemattomilla valloitussodillaan.

Suleiman piti itseään oikeudenmukaisena hallitsijana. Vuonna 1522, eli 43 vuotta ennen hyökkäystä Maltalle, hän oli valloittanut Rodoksen, joka oli yli kahdensadan vuoden ajan ollut johanniittaritarien asemapaikka.

Sen sijaan, että olisi tappanut sotaisat ritarit, hän oli antanut näille mahdollisuuden lähteä saarelta kunniakkaasti. Johanniitat olivat saaneet purjehtia kaikessa rauhassa pois saarelta sulttaanin sadantuhannen sotilaan katsellessa.

Muutaman vuoden kuluttua ritarit asettuivat Maltalle. Johanniitat eivät kuitenkaan palkinneet sulttaanin armeliaisuutta vaan alkoivat ahdistella ottomaanien laivoja läntisellä Välimerellä.

”Niin kauan kuin Malta on johanniittojen hallussa, on jokainen ottomaanien alus Istanbulista Tripoliin vaarassa.” Sulttaanin neuvonantaja

Vuonna 1565 jo yli 70-vuotias sulttaani katui syvästi nuoruuden hellämielisyyttään. Johanniitat eivät selvästikään olleet kunnian miehiä.

”Nuo rakkikoiran penikat, jotka olen jo kerran voittanut ja hyväntahtoisuudessani armahtanut – nyt on aika rangaista heitä jatkuvista loukkauksista”, sulttaani jylisi ja lähetti Maltalle 40 000 miehen armeijan Maltalla johanniittaritareista, palkkasotureista ja talonpojista koostuvat noin 9 000 miehen joukot valmistautuivat hyökkäykseen.

He myrkyttivät kaivot ja korjasivat pelloilta viljan, minkä jälkeen he linnoittautuivat St. Elmon, St. Angelon ja St. Michaelin linnoituksiin saaren tärkeälle satama-alueelle.

Koko Eurooppa oli varpaillaan. Malta oli portti mantereelle, eivätkä ottomaanit olleet koskaan hävinneet ratkaisevaa taistelua.

©

Suleiman Suuri (1494–1566)

Sulttaani johti aikansa sotilasmahtia. Hän unelmoi valloittavansa Välimeren rannikot ja siirtävänsä valtakuntansa rajat Euroopan sydämeen.

©

Suurmestari Jean de la Valette (1495-1568)

Syvästi uskonnollinen suurmestari piti ottomaaneja kristikunnan pahimpina vihollisina. Heidät oli pysäytettävä, vaikka se maksaisi hänen ja hänen ritariensa hengen.

Komentajat olivat erimielisiä

Ottomaanien rivit rakoilivat jo ennen hyökkäyksen käynnistymistä. Laivaston komentaja amiraali Piyale ja maajoukkojen komentaja kenraali Mustafa olivat eri mieltä siitä, miten Malta piti valloittaa.

Piyale halusi purjehtia pitkin saaren itärannikkoa ja hyökätä St. Elmoon mereltä käsin. Mustafa halusi nousta maihin lännestä ja hyökätä saaren keskellä olevaan Mdinan kaupunkiin. Mustafa perusteli, että Mdinan valloitus eristäisi saarelle tärkeän satama-alueen ja tekisi siitä helpon kohteen.

Lisäksi St. Elmo kaksinkertaisine ulkomuureineen ja tykkeineen oli liian suuri pala haukattavaksi hyökkäyksen alkuvaiheessa.

Kiista päättyi epäonniseen kompromissiin, jonka mukaan ensimmäiset joukot nousivat toukokuun puolivälissä maihin saaren etelärannikolla hyökätäkseen St. Elmoon maitse.

Johanniittojen kokenut suurmestari Jean Parisot de la Valette oli ennakoinut liikkeen. Ottomaanien riehuessa ja ryöstellessä etelässä johanniitat vahvistivat St. Elmon puolustusta rakentamalla uusia tykkiasemia ja vahvistamalla miehitystä. Puolustuksen piti kestää, kunnes luvatut apujoukot saapuisivat Sisiliasta.

Ottomaanit valloittivat Maltan koko eteläosan kolmessa päivässä, ja 22. toukokuuta ensimmäiset ottomaanien tykit suunnattiin St. Elmoa kohti. Ottomaanien mahtavat aseet olivat murskanneet lukemattomia kaupunginmuureja, ja nyt olisi St. Elmon vuoro.

Ritarit ryhtyivät hyökkäykseen

Johanniitat näkivät linnoitustensa muureilta ottomaanien orjien räjäyttävän juoksuhautoja ja rakentavan ramppeja vuorokauden ympäri. Valette oli pitkään pidätellyt taisteluintoisia ritareitaan, mutta aamunkoitteessa 29. toukokuuta kävi taistelukäsky.

Miekat koholla ritarit ryntäsivät St. Elmosta ja syöksyivät juoksuhautoihin. Ottomaanit lamaantuivat äkillisestä ja tyhmänrohkeasta hyökkäyksestä. He pakenivat paniikissa joka suuntaan verenhimoista vihollista.

Lopulta kenraali Mustafa sai joukkonsa järjestykseen ja pääsi vahvistusten avulla vastaamaan ritarien hyökkäykseen. Kaupunginmuureilta Valette näki sotilaidensa horjuvan ylivoiman edessä ja määräsi heidät perääntymään.

Ritarit ryntäsivät sisään porteista tykkien pidätellessä ottomaaneja. Kuudessa tunnissa ritarit menettivät 21 miestä, kun taas vihollisen ruumiita makasi taistelukentällä satoja. Äkkihyökkäys oli kohottanut Maltan soturien taistelutahtoa, mutta suurmestari tiesi, että hänellä ei ollut varaa menettää enää yhtään miestä avoimessa taistelussa.

Liian lyhyet tikkaat

Mustafa oli järkyttynyt odottamattomasta vastarinnasta ja vihollisen kuolemaa halveksuvasta asenteesta. Hänen oli aika turvautua vahvimpaan aseeseensa, janitsaariarmeijaan. Sulttaanin erityiskoulutetut eliittisoturit elivät sotimista varten, ja he olivat monesti ratkaisseet kiperät tilanteet sulttaanin eduksi.

”Janitsaarit, eteenpäin!” Mustafa karjui, ja soturit hyökkäsivät liepeet liehuen kohti St. Elmoa. Tykinkuulat vihelsivät yli ottomaanien rivien, mutta heidän muodostelmansa pitivät.

Armotta janitsaarit vyöryivät yli St. Elmon uloimmalla muurilla olleiden soturien. Kun Välimeren kostea tuuli lopulta hälvensi tykkien savun, linnoituksen puolustajat näkivät ottomaanien puolikuulipun liehuvan uloimman muurinsa korkealla rintavarustuksella. Vihollinen oli nyt lähempänä kuin koskaan aikaisemmin.

Ensimmäisen erävoiton innoittamana ottomaanit lähtivät suurin joukoin hyökkäämään varsinaiseen linnoitukseen. He asettivat pitkiä tikkaita muureja vasten ja sitten janitsaarit, pyhät soturit ja sekalaiset joukot ryntäsivät eteenpäin.

Hyvin tähdätty tulisilmukka eliminoi nopeasti monta vihollissotilasta.

© Claus Lunau

Savikranaateilla ja tulella ottomaanien kimppuun

Johanniitat käyttivät vuoden 1565 piirityksessä kekseliäitä aseita, kuten palavia köysiä ja savesta valmistettuja käsikranaatteja.

Johanniittaritareiden tykit ja musketit olivat huonommat kuin vihollisella, mutta linnoitusten puolustajat keksivät uusia aseita, joilla he toistuvasti torjuivat ottomaanien hyökkäyksiä.

Ritarit valmistivat muun muassa alkeellisia käsikranaatteja saviruukuista, jotka täytettiin paloherkillä aineilla ja varustettiin sytytyslangalla. Kranaatin räjähtäessä sekä ruukunsirpaleet että palava aines saattoivat aiheuttaa suurta tuhoa.

Kekseliäs oli myöskin palava silmukka. Ottomaanit pukeutuivat taistelussakin pitkiin kaapuihin, jotka syttyivät herkästi tuleen. Ritari Ramon Fortuyn keksi kiertää köyden silmukaksi, sytyttää sen tuleen ja heittää sen linnoituksen muurille pyrkivien vihollisten niskaan.

Hyvä tähtääjä pystyi heittämään silmukan niin, että se putosi parin-kolmen vihollissotilaan ympärille, jolloin nämä muuttuivat hetkessä eläviksi soihduiksi.

Suurmestari oli kuitenkin valmistellut joukkonsa. Ensimmäiset ottomaanit saivat niskaansa kiehuvaa öljyä ja tervaa ja kaatuivat kirkuen maahan. Ne, jotka säästyivät kuumalta suihkulta, huomasivat kauhukseen, että tikkaat olivat liian lyhyet. He eivät olleet tuoneet St. Elmoa ympäröivään vallihautaan riittävästi täyttömaata.

Maltan ritarien ja takaa painostavien ottomaanien väliin jääneet sotilaat jäivät kivi-, nuoli- ja tulisateen alle.

Sulttaani menetti yhdessä päivässä 2 000 miestä, ritarit vain 80. Mustafa oli Maltalle tullessa luvannut miehilleen, että St. Elmo kukistuisi muutamassa päivässä. Nyt sekä Mustafa että Piyale saivat huomata, että hyökkäys oli ollut virhe. Piirityksestä huolimatta maltalaiset saivat linnoitukseen päivittäin vahvistuksia sataman toiselta puolelta, eikä mikään viitannut siihen, että linnoituksen puolustajien taistelutahto olisi heikentynyt.

Perääntyminen oli häpeä

Kesäkuun alussa 1565 ympäri Maltaa kaikui uutinen: ”Turgut on saapunut!” Amiraali Turgut oli sulttaanin valiosotilaita ja todellinen sotataidon mestari.

Hän oli monesti nöyryyttänyt kristittyjä vastustajiaan niin perusteellisesti, että hänen uskonveljensä olivat antaneet hänelle kunnianimen ”islamin kohotettu miekka”. Voitokas amiraali ryhtyisi johtamaan Maltan valloitusta, ja ritarit olivat yhtä kauhuissaan hänen saapumisestaan kuin ottomaanit siitä riemuitsivat.

Ensitöikseen Turgut läksytti ottomaanien sodanjohtoa taktisista virheistä. Erityisesti hän kritisoi St. Elmon piiritystä. ”Oli häpeällistä aloittaa hyökkäys St. Elmoon, mutta vielä häpeällisempää olisi luovuttaa nyt”, amiraali torui. Niinpä uusia aseita tuotiin asemiin, ja aikansa voimakkaimmat tykit alkoivat räiskiä joka suunnasta kohti St. Elmoa.

”Tulitus muutti yön pimeyden päivän valkeudeksi. Oli niin valoisaa, että näimme St. Elmon täysin selvästi”, kirjoitti Francisco Balbi, St. Michaelin linnoituksessa palvellut palkkasotilas. 18. kesäkuuta Turgut tarkasti uusia tykkiasemia St. Elmon luona turvallisen matkan päässä kristittyjen tykeistä.

Joidenkin historioitsijoiden mukaan St. Angelon tykkimiehet havaitsivat Turgutin värikkäät silkkivaatteet ja käänsivät kanuunansa häntä kohti, vaikka hän olikin niiden kantaman ulottumattomissa. Lähelle amiraalia osunut ammus sinkosi ilmaan kivenlohkareen, joka osui amiraalia päähän.

Haavoittunut Turgut vietiin pikaisesti pois paikalta.

Kuolleilta katkaistiin kaulat

Samaan aikaan ottomaanien tykit moukaroivat St. Elmoa Turgutin käskyn mukaisesti, ja vähitellen linnoituksen muurit alkoivat murtua nopeammin kuin johanniitat ehtivät niitä korjata.

Suuria osia muurista oli jo luhistunut, ja siinä oli ammottavia aukkoja. Yöllä 23. kesäkuuta jälleen yhden päivän kuluttavien taistelujen jälkeen linnoituksen viimeiset puolustajat valmistautuivat taistelemaan kuolemaansa asti.

”He vastaanottivat pyhän sakramentin, syleilivät toisiaan ja rohkaisivat toinen toistaan sanoilla, joita voi kuulla vain rohkeilta miehiltä kuoleman edessä”, eräs ranskalainen aikalaiskronikoitsija kirjoitti.

”Islamin leijonat, antakaa Herran miekan erottaa heidän sielunsa heidän ruumiistaan!” Janitsaarien taisteluhuuto

Aamulla kuolemaa tekevät ja vakavasti haavoittuneet ritarit kannettiin linnoituksen muureille.

Heidän uskonsa vaati heitä kuolemaan Kristuksen puolesta miekka kädessään. Joitakin tunteja myöhemmin ensimmäiset janitsaarit heittäytyivät haavoittuneiden kimppuun ja surmasivat heidän imaamin huudon säestämänä: ”Islamin leijonat, antakaa Herran miekan erottaa heidän sielunsa heidän ruumiistaan!”

Tuntia myöhemmin uupunut johanniittaritari kapusi satamaan päin oleville muureille ja sytytti merkkitulen. Nähdessään sinistä taivasta vasten nousevan savun St. Angelossa ollut suurmestari tiesi, että St. Elmo oli kukistunut.

KARTTA – Taistelujen kulku pienemmässä St. Elmon linnakkeessa:

Savuavan linnoituksen raunioilla ottomaanit ryhtyivät kiihkon vallassa rankaisemaan niin kuolleita kuin vakavasti haavoittuneitakin vihollisia. He iskivät ritareilta pään irti ja piirsivät heidän rintaansa verellä ristin.

Runnellut ruumiit sidottiin puuristeihin ja pantiin ajelehtimaan virran mukana kohti St. Angeloa, missä johanniitat keräsivät ruumiit vedestä ja hautasivat ne. Kostoksi Valette määräsi, että kaikkien muslimivankien kaula katkaistaisiin, minkä jälkeen heidän päänsä ammuttiin tykeillä ottomaanien asemiin.

St. Elmon rauniot savusivat, mutta 8 000 ottomaanisotilaan menetys sai Mustafan mietteliääksi. ”Allah, mitäköhän isä tulee meille maksamaan, kun jo poika kävi niin pelottavan kalliiksi”, kenraali lausui tutkaillessaan St. Angelon puolustusasemia.

Pian St. Elmon valloituksen jälkeen lähetti saapui Turgutin telttaan, missä amiraali oli maannut päiväkausia kuoleman kielissä. Kuultuaan uutisen voitosta Turgut käänsi katseensa kohti taivasta, mumisi muutaman sanan ja veti viimeisen hengenvetonsa, lähetti kertoi.

Laivat raahattiin maata myöten

St. Elmon taistelujen aikana johanniitat olivat uurastaneet yötä päivää vahvistaakseen St. Angelon ja St. Michaelin puolustusta. Nyt ottomaanit suuntasivat tykkinsä niihin, ja kivi- ja rautakuulia satoi linnoitusten ylle. Mustafa kuitenkin oivalsi, että valloitus vaatisi oveluutta.

Kenraali määräsi 80 pientä alusta purettavaksi ja osat kuljetettavaksi maitse satama-alueelle, josta johanniittojen tykit olivat vielä pitäneet ottomaanien laivat loitolla. Näin Mustafan miehet pääsisivät hiipimään johanniittojen kimppuun satamasta samalla kun Piyale johti harhautushyökkäystä maissa.

SATELLIITTINÄKYMÄ – Maltan linnoitukset:

Heinäkuun puolessavälissä alukset oli jälleen koottu, ja Mustafa lähetti tuhat janitsaaria kymmenellä aluksella kohti St. Michaelia avaamaan tietä jäljessä tulevalle miehitysarmeijalle.

Mutta kun ottomaanien alukset pääsivät lähelle linnoitusta, St. Angelon piilossa olleet tykit yllättivät ne. Kymmenessä minuutissa kaikki alukset oli upotettu ja lähes kaikki janitsaarit kadonneet aaltoihin.
”Jos alusten miehistö olisi päässyt maihin, emme olisi pystyneet pitämään puoliamme enää kauan pidempään”, kirjoitti palkkasotilas Balbi.

Ansa muurien välissä

Taukoamaton tykkituli ja päivittäiset hyökkäykset olivat vähitellen heikentäneet niin linnoitusten puolustajia kuin niiden muurejakin. Pian janitsaarien hyökkäyksen jälkeen Piyalen miesten onnistui tunkeutua läpi St. Angelon muurissa olleesta suuresta aukosta, mutta päästyään aukosta he huomasivat, että ritarit olivat pystyttäneet toisen muurin sisemmäksi ensimmäisen puolustuslinjan taakse.

Hyökkääjät olivat nyt loukussa pienessä kolossa kahden puolustusmuurin välissä. Puolustajien joukot ampuivat heitä ja kaatoivat heidän päälleen kiehuvaa tervaa ja öljyä.

Kun pahoin haavoittuneet ottomaanit yrittivät paeta paikalta, heidän jäljessään tulleet taistelutoverit estivät sen. Nämä luulivat, että etujoukot olivat hyvää vauhtia tunkeutumassa linnoituksen läpi Birgun kaupunkiin ja malttoivat tuskin odottaa pääsevänsä ryöstelemään kaupunkia. Mitä enemmän he ajoivat tovereitaan eteenpäin, sitä enemmän näitä tapettiin.

Lopulta aukon ulkopuolelle kantautui tieto tukalasta tilanteesta muurien välissä, ja ottomaanit pakenivat paniikissa vihollinen kintereillään

KARTTA – Taistelujen kulku Maltan kahdella päälinnoituksella:

Ritarit tekivät yllätyshyökkäyksen

Kenraali Mustafa näki joukkojensa ryntäävän liput liehuen St. Michaelin linnoituksen muurissa olevasta aukosta. Linnoitus olisi kohta vallattu.

Äkkiä jälkijoukoissa syntyi sekasorto. Huhuttiin, että Sisiliasta tulleet mittavat kristityt apujoukot olivat hyökänneet ottomaanien leiriin. Mustafa näki savun ja liekkien nousevan leiristä ja määräsi joukkonsa vetäytymään linnoitukselta ja siirtyvän puolustamaan leiriä sinne hyökänneiltä kristityiltä.

”Vannon, etten säästä yhtäkään miestä valloittaessani linnoitukset!” Kenraali Mustafa

Armeijan saapuessa paikalle jäljellä oli vain hiiltynyt leiri. Vasta silloin Mustafalle valkeni, mitä oli tapahtunut. Se mitä hän oli luullut sisilialaisiksi apujoukoiksi, olikin todellisuudessa joukko Mdinassa olleita ritareita, jotka olivat hyödyntäneet tilanteen ottomaanien jätettyä leirinsä vartioimatta.

Muutamassa tunnissa johanniitat olivat surmanneet leirissä olleet haavoittuneet vihollissoturit ja polttaneet teltat ja varusteet, ja palanneet sitten Mdinaan. Kiukusta kihisevä Mustafa tajusi, että loistava operaatio St. Michaelissa oli keskeytetty turhaan:

”Vannon, etten säästä yhtäkään miestä valloittaessani linnoitukset. Kaikki saavat maistaa miekkaani. Säästän vain heidän suurmestarinsa, jotta voin viedä hänet kahleissa polvistumaan sulttaanin jalkojen juureen!”

Suurmestari johti hyökkäystä

Aamun sarastaessa 18. elokuuta St. Michaelia puolustaneet sotilaat kuulivat korviahuumaavaa jylinää. Ritarit, jotka olivat valmiit puolustamaan linnoitusta hyökkääviä ottomaaneja vastaan, katsoivat huolestuneina itään, missä he näkivät savupatsaan nousevan taivaalle.

Huhuttiin, että vihollinen oli yön pimeydessä asettanut miinoja St. Angelon uloimmille muureille ja räjäyttänyt sinne suuren aukon. Pian kirkonkellot vahvistivat pelon: ottomaanit olivat valtaamassa St. Angeloa.

Suurmestari Valette tiesi, että Malta olisi menetetty, jos ottomaanit valloittaisivat linnoituksen. Nopeasti hän tarttui keihääseen ja riensi kohti kaupunginmuureja. Masentuneet ja väsyneet linnoituksen puolustajat kokosivat itsensä ja lähtivät seuraamaan johtajaansa. ”Suurmestari johdatti ritarit niin raivokkaaseen hyökkäykseen, että sotaonni lopultakin kääntyi”, kirjoitti Balbi.

Sulttaanin ensimmäiset joukot saapuivat Maltalle toukokuussa 1565 uskoen taistelujen päättyvän viikon kuluessa.

© RMN

Tykinkuulan sirpale haavoitti Valettea, mutta hän ei suostunut perääntymään: ”Ikäiseni mies ei voisi kuolla kunniakkaammin: veljiensä ympäröimänä ja Jumalaa palvellen.”

Ottomaanit perääntyivät

Linnoitusten muurien sisäpuolella pommitus ei antanut aikaa levätä tai haudata kuolleita. Sairasvuoteet täyttyivät haavoittuneista, ja ammukset alkoivat olla lopuillaan. Taistelutahtoa silti riitti, kun Valette piti palopuheen: ”Taistelemme viimeiseen mieheen ja hautaamme itse itsemme näiden muurien alle.”

Muurien ulkopuolella ottomaanien upseerit sen sijaan joutuivat toteamaan, että heidän miestensä taistelutahto heikkeni päivä päivältä. Kuukausia kestäneiden taistelujen jälkeen joukot olivat pienentyneet merkittävästi, ja eloonjääneet piti pakottaa taistelemaan.

Lisäksi taudit niittivät satoa. ”Ei tunnu olevan Allahin tahto, että meistä tulee Maltan valtiaita”, miehet mutisivat.

KARTTA – Ratkaisevat taistelut:

Myös Mustafan ja Piyalen väliset erimielisyydet kärjistyivät. Amiraali halusi palata Istanbuliin, kenraali halusi jatkaa taistelua. Mustafan viimeinenkin toivo voitosta hiipui, kun hän 7. syyskuuta kuuli, että Sisiliasta tulleet apujoukot olivat nousseet maihin itärannikolla.

Vaikka joukkojen vahvuus oli vain noin 8 000 miestä, Valette oli kertonut muslimiorjalle, että tulossa oli 16 000 raskaasti aseistettua miestä, minkä jälkeen hän päästi orjan vapaaksi. Pian huhut valtavasta armeijasta kiirivätkin ottomaanien leiriin.

Mustafa ymmärsi, että hänen miehensä eivät enää kestäisi yhtään taistelua varsinkaan uutta ja voimissaan olevaa armeijaa vastaan. Kapinan pelossa hän määräsi piirityksen lopetettavaksi.

Ottomaanit hävisivät, koska...

he hyökkäsivät liian myöhään.

Vuonna 1560 ottomaanit voittivat meritaistelussa suuren kristityn laivaston, joka menetti puolet laivoistaan. Jos ottomaanit olisivat silloin hyökänneet Maltalle, Euroopalla ei olisi ollut lähettää vahvistuksia.

komento oli jaettu.

Maavoimat olivat kenraali Mustafan komennossa, laivasto amiraali Piyalen komennossa. Miehet kiistelivät siitä, miten Maltan hyökkäyksessä piti toimia. Hyökkäyksestä tuli huonosti koordinoitu ja tehoton.

he hyökkäsivät väärään paikkaan.

Hyvin linnoitetun satama-alueen piiritys altisti ottomaanit hyökkäyksille muualta saaresta. Jos he olisivat vallanneet muun Maltan ensiksi, he olisivat vähitellen pystyneet murtamaan kaiken vastarinnan.

Seuraavana aamuna Birgun ja Senglean kaupunkien puolustajat heräsivät ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen hiljaisuuteen.

Heidän edessään avautui tykinkuulien runtelema maisema, mutta vihollista ei näkynyt eikä puolikuulippuja liehunut juoksuhaudoissa. Ottomaanien nostettua purjeensa ja lähdettyä purjehtimaan kohti itää St. Elmon linnoituksessa nostettiin salkoon maltanritarien punavalkea lippu.

Johanniitat eivät suoneet Napoleonin armeijalle ruokaa ja vettä, joten Napoleon karkotti heidät.

© The art archive

Napoleon karkotti viimeiset ritarit Maltalta

268 Maltan vuoden jälkeen johanniitat menettivät jälleen kotinsa, kun ranskalaiset Napoleonin johdolla valloittivat Maltan vuonna 1798.

Johanniittojen voitto vuonna 1565 merkitsi sitä, että he saivat jäädä Maltalle ja pääsivät kehittämään saarta. 1600- ja 1700-luvuilla ritarit rakensivat kotisaarestaan yhden Euroopan hyvinvoivimmista yhteiskunnista. Sinne perustettiin uusia kaupunkeja, kauppa kukoisti ja saaren väestö viisinkertaistui.

Ranskan vallankumouksen aikana uudet vallanpitäjät kuitenkin takavarikoivat ritarikunnan omaisuuden Ranskassa, ja matkallaan Egyptiin vuonna 1798 Napoleon poikkesi Maltalle 54 000 miehen armeijansa kanssa.

Ranskalaiset pyysivät lupaa täyttää muonavarastojaan, mutta ritarit kieltäytyivät. Napoleon valloitti saaren, ja Maltan ritarit hajaantuivat eri puolille Eurooppaa.

Johanniittaritarikunta on edelleen olemassa. Se tekee sairaanhoitoja hyväntekeväisyystyötä tiiviissä yhteistyössä katolisen kirkon kanssa. Järjestöllä on 12 500 jäsentä.