Perjantaina 8. syyskuuta 1944 Lontoo joutui ennennäkemättömän hyökkäyksen kohteeksi, kun suuri ohjus osui miljoonakaupungin länsiosaan ja surmasi kolme ihmistä.
Britit olivat tyrmistyneitä. Vaikka tiedustelutiedot olivat kertoneet Hitlerin rakentavan pitkän kantaman ohjusta, britit ymmärsivät vasta nyt, että saksalaiset voisivat iskeä brittikohteisiin satojen kilometrien päästä.
Kysymys kuuluikin: Miten Britannia voisi puolustautua uusia ohjuksia vastaan?
Ohjuspuolustusta suunniteltiin
Kenraali Frederick Alfred Pile ehdotti, että ohjuksia ammuttaisiin perinteisillä ilmatorjunta-aseilla. Ensimmäisten laskelmien mukaan kutakin saksalaisohjusta kohti olisi ammuttava 320 000 ammusta. Tuhannet maahan putoilevat hylsyt tosin altistaisivat myös siviilit vaaralle.
Lisälaskelmien jälkeen Pile esitti, että yhtä ohjusta varten riittäisi 2 000 ammusta, mutta britit saisivat tuhottua vain yhden kuudestakymmenestä ohjuksesta. Ennen kuin teoriaa päästiin testaamaan, liittoutuneet ehtivät kuitenkin vallata Saksan ohjustukikohdat Euroopassa.
Yhdysvaltojen Nike Zeus -torjuntaohjuksesta luovuttiin jo vuonna 1963 onnistuneista kokeista huolimatta, sillä se oli liian kallis ja tehoton.
Ohjuspuolustusta kehitettiin kilpaa
Toisen maailmansodan jälkeen saksalaisohjukset päätyivät yhdysvaltalaisten ja venäläisten haltuun. Molemmat ryhtyivät kehittämään ohjuspuolustusta, joka pystyisi ampumaan alas vihollisen ohjuksia. Tutka- ja hallintajärjestelmät olivat kuitenkin vielä niin hitaita, ettei torjuntaohjuksia ehditty laukaista ajoissa.
Kylmän sodan aikana maaliskuussa 1961 tekniikka oli jo niin kehittynyttä, että Neuvostoliitto tuhosi erään kokeen aikana ohjuksen. Seuraavana vuonna myös Yhdysvallat teki useita onnistuneita kokeita. Nämä olivat historian ensimmäiset käyttökelpoiset ohjuspuolustusjärjestelmät.
Seuraavina vuosikymmeninä järjestelmiä kehitettiin edelleen, ja nykyisin monilla suurimmilla sotilasmahdeilla on käytössään moderneja ja edistyneitä ohjuspuolustusjärjestelmiä.