Kilpailu Afrikasta
1800-luvulla Euroopan suurvallat alkoivat kilpaa haalia Afrikan rikkauksia. Maanosan kansat joutuivat kärsimään, kun heidän mantereensa luonnonvaroja ryöstettiin ja riistettiin.
Britit puolustivat Suezin kanavan hallintaansa egyptiläistä vallankumousarmeijaa vastaan Tel-el-Kebirin taistelussa 13. syyskuuta 1882.
Syyskuun 19. päivänä 1898 brittikenraali Horatio Herbert Kitchener marssi pienelle Fashodan paikkakunnalle Valkoisella Niilillä nykyisessä Etelä-Sudanissa. Siellä hän törmäsi pieneen ranskalaisretkikuntaan, joka oli kapteeni Jean-Baptiste Marchandin johdolla vaivalloisesti matkannut reilut 300 kilometriä Afrikan länsirannikolta. Perillä Marchand oli vetänyt salkoon Ranskan lipun, tricolorin. Vaikka köysi katkesi ja lippu putosi maahan, ranskalaismiehet olivat joka tapauksessa päässeet Niilin yläjuoksulle.
Fashodalla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä itsessään. Siitä huolimatta Kitchenerin ja Marchandin kohtaaminen oli aiheuttaa suurvaltojen sodan Ranskan ja Britannian välillä. Kitchener ja Marchand pitivät kuitenkin joukkonsa rauhallisina, kun kiihtynyttä diplomaattista peliä käytiin Euroopassa. Lopulta ranskalaiset väistyivät, kun vahvemmat britit osoittivat, ettei heillä ollut mitään aikomusta perääntyä.
Jotta ote Egyptistä pysyisi, oli tärkeää hallita elintärkeää Niiliä. Tai ainakin varmistaa, ettei kukaan muu niin tehnyt.
Nopeasti siirtomaaksi
Fashodan selkkaukseen kulminoitui monessa mielessä siirtomaavaltojen kilpailu Afrikasta. Erityisesti Ranskan imperialismin piti muuttaa suuntaa tämän nöyryyttävän tapahtuman jälkeen.
Ranskalaiset joutuivat hyväksymään, etteivät saisi takaisin vaikutusvaltaa Egyptissä, jota he olivat hallinneet lyhyen aikaa 1700-luvun lopulla. Lisäksi unelma levittää Ranskan valta Algeriasta ja Tunisiasta koko Pohjois-Afrikkaan kuoli.
Afrikan jako ja valloitus on yksi modernin aikakauden merkittävimmistä tapahtumista. Ennen 1880-lukua Euroopan mailla oli hyvin rajallinen vaikutusvalta Afrikassa, ja maailman toiseksi suurimman maanosan sisin oli niille tuntematon.
Alle 30 vuodessa suurin osa Afrikasta oli valloitettu, ja tätä seurasivat poliittinen sorto ja taloudellinen hyväksikäyttö.
1900-luvun vaihteessa suuri osa Afrikasta oli Euroopan vallassa.
Kolmiokauppaa orjilla
Täysin tuntematon Afrikka ei eurooppalaisille tietenkään ollut. Roomalaiset ja kreikkalaiset olivat jo antiikin aikaan olleet yhteyksissä Välimeren toisella puolella asuvaan väestöön. Africa oli sitä paitsi sen Rooman provinssin nimi, joka perustettiin Pohjois-Afrikkaan Karthagon tuhon jälkeen 146 eaa. 1400-luvulta lähtien perustettiin useita kauppa-asemia Afrikan rannikolle. Manner vedettiin seuraavien vuosisatojen aikana osaksi niin sanottua Atlantin kolmiokauppaa, jossa muun muassa Euroopasta tuotuja aseita, rautaa ja kankaita vaihdettiin orjiin markkinoilla pääasiassa Afrikan länsirannikolla.
Orjat vietiin Länsi-Intiaan ja Amerikan mantereelle, jossa heidän oli työskenneltävä plantaaseilla. Raaka-aineita, kuten sokeria, puuvillaa ja tupakkaa tuotiin takaisin Eurooppaan jalostettavaksi, tai kulutusta ja jatkovientiä varten.
Palmuöljyä ja kumia Eurooppaan
Kun orjuus asteittain poistettiin ja kiellettiin Euroopassa ja Amerikassa 1800-luvulla, afrikkalaistuotteille syntyi kysyntää. Tärkeimpiä olivat palmuöljy ja palmunydin, joita käytettiin muun muassa saippuaan, kynttilöihin, margariiniin ja voiteluaineisiin.
Myöhemmin norsunluusta ja kumista tuli hyvin haluttuja. Siirtomaista puolestaan piti tulla tärkeitä vientimarkkinoita siirtomaavaltojen toimialoille. 1800-luvun puolivälissä eurooppalaiset hallitsivat edelleen vain pieniä alueita rannikoilla. Ranskalaiset olivat esimerkiksi nykyisessä Senegalissa, britit muun muassa Gambiassa, Ghanassa ja Nigeriassa, ja Portugalilla oli kauppa-asemia nykyisessä Angolassa ja Mosambikissa.
Ranska rakennutti Suezin kanavan
Poikkeuksia olivat Egypti, Algeria ja Etelä-Afrikka. Jo 1798–99 Napoleon lähetti armeijan retkikunnan Egyptiin. Ranskalaiset myös käynnistivät vuonna 1860 valmistuneen Suezin kanavan rakentamisen.
Ranska valtasi Algerian jo niinkin varhain kuin vuonna 1830, ja suuri joukko ranskalaisia muutti alueelle, jota alettiin pitää osana emämaata.
Henry Morton Stanley aloitti toimittajana, mutta työskenteli sitten Afrikan suurimman siirtomaan valloittamiseksi Kongon varrella.
Eurooppalaiset Etelä-Afrikassa
Etelä-Afrikka oli yksi niistä harvoista alueista, joilla asui merkittävästi eurooppalaisväestöä 1800-luvulla. Kapkaupunki perustettiin 1652 pysähdyspaikaksi Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian aluksille, jotka matkustivat Aasiaan tai sieltä takaisin. Kapmaalla ei ollut mitään suurempaa taloudellista arvoa, mutta sen strateginen merkitys oli valtava, ja 1800-luvun alussa Britannia otti Kapkaupungin hallintaansa. Jo silloin alueelle oli kuitenkin asettunut suuri määrä siirtolaisia Alankomaista, Saksasta ja Ranskasta, ja alkoi kehitys, joka johti nykypäivän Etelä-Afrikkaan.
Stanley kartoitti Kongon
Ennen 1870-lukua oli hyvin vähän eurooppalaisia, jotka uskalsivat tunkeutua syvemmälle Afrikan mantereelle. Tärkeä syy tähän oli, että se oli erittäin vaikeaa. Jokainen, joka yritti saada veneen suuria jokia, kuten mahtavaa Kongoa, ylös, joutui keskeyttämään useiden suurten vesiputousten takia. Muita esteitä eurooppalaisille aiheuttivat hankalakulkuiset sademetsät ja karut aavikot sekä trooppiset taudit.
Tämä ei kuitenkaan estänyt eräitä rohkeita tutkimusmatkailijoita, joista skotlantilainen lähetyssaarnaaja David Livingstone on ehkä tunnetuin. Henry Morton Stanley, mies, joka vuonna 1871 onnistui paikantamaan Afrikan sisämaahan kadonneen Livingstonen, oli kuitenkin paljon suuremmassa roolissa Afrikan kolonisaatiossa.
Rohkea ja usein julma Stanley syntyi Isossa-Britanniassa ja sai nimen John Rowlands, mutta vaihtoi nimensä muutettuaan Yhdysvaltoihin. Kun hän sai amerikkalaiselta sanomalehdeltä tehtävän etsiä Livingstone, hän teki 1874–77 tutkimuksia Kongojoella. Muutamaa vuotta myöhemmin hän enemmän tai vähemmän yksin loi siirtomaaimperiumin Belgian kuningas Leopold II:lle.
Britit halusivat kolonisoida Afrikan Kapkaupungista Kairoon. Karikatyyri esittää Cecil Rhodesia, joka hallitsi suurta osaa eteläisestä Afrikasta.
Brazza otti Kongon
Kongon toisella puolella italialaisranskalainen upseeri Pierre Savorgnan de Brazza allekirjoitti 1880 sopimuksen paikallisten päälliköiden kanssa ja liitti alueen Ranskaan. Tämän hän teki ilman Ranskan hallituksen lupaa. Vasta muutamaa vuotta myöhemmin Ranska hyväksyi sopimuksen. Brazza perusti myös kaupungin, jolla edelleen on hänen nimnsä: Brazzaville, Kongon pääkaupunki.
Cecil Rhodes
Alun perin siis seikkailijat, kuten Stanley ja Brazza, käynnistivät Afrikan kolonisaation. Myös yritteliääät liikemiehet, kuten Cecil Rhodes, ajoivat kehitystä. Brittiläinen Rhodes muutti nuorena Etelä-Afrikkaan, ja hänestä tuli intohimoinen imperiumin rakentaja. Hän haaveili brittiläisestä Afrikasta "Kapkaupungista Kairoon" ja sanoi, että jos hän voisi, hän valtaisi planeetat. Yrityksensä British South Africa Company kautta hän loi 1890-luvulla tulevat siirtomaat, jotka saivat hänen nimensä: Etelä-Rhodesia ja Pohjois-Rhodesia, eli nykypäivän Zimbabwe ja Sambia.
Bismarck neuvoi Ranskaa
Mikä sai Afrikan valloituksen alkamaan toden teolla? Saadaksemme vastauksen tähän meidän on tarkasteltava lähemmin tuon ajan tilannetta Euroopassa.
Vuonna 1871 perustettiin Saksan keisarikunta. Saksa oli yhdistetty "raudalla ja verellä”, ja se oli Euroopan mantereen voimakkain valtio. Ranskan oli Ranskan-Preussin sodan jälkeen 1870–71 pakko luovuttaa Alsace-Lorraine Saksalle, ja tämä leimasi Ranskan ulkopolitiikkaa pitkään. Saadakseen Ranskan unohtamaan menetetyt alueet Saksan "rautakansleri" Otto von Bismarck kehotti Ranskaa kääntämään katseen ulospäin.
Ranska otti Tunisian
Tulevina vuosikymmeninä Ranska pyrki palauttamaan kansallisen ylpeyden yhä suuremmalla afrikkalaisella siirtomaaimperiumilla. Ensimmäisenä vuorossa oli Tunisia, joka siihen asti oli kuulunut ottomaaneille. Ottomaanien valtakunta oli rappeutunut hitaasti ja kauan, ja Euroopan suurvallat olivat jakamassa sitä keskenään. Oikeastaan Italialla oli paljon vahvemmat intressit alueeseen. Tunisiasta tuli kuitenkin naapurimaansa Algerian tavoin osa Ranskan Pohjois-Afrikan imperiumia.
- maaliskuuta 1884 britit taistelivat ylivoimaisin asein sudanilaisjoukkoa vastaan, jota johti Osman orjapiiskuriksi kutsuttu mies.
Suezin kanava brittien haltuun
Vuonna 1882 Ranska kärsi toisenkin nöyryyttävän tappion. Ranska oli pitkään ollut hallitseva eurooppalaisvalta Egyptissä. Iso-Britannia oli ollut Suezin kanavan rakentamista vastaan, mutta päästyään 1870-luvulla kanavan merkittäväksi osakkeenomistajaksi Iso-Britannia tarttui mahdollisuuteen.
1880-luvun alussa egyptiläiset upseerit nousivat kapinaan johdossaan Urabi Pasha, joka lanseerasi iskulauseen "Egypti egyptiläisille”. Iso-Britannia ja Ranska näkivät etujaan uhattavan. Ranskalaiset kaihtoivat sotilaallisiin keinoihin turvautumista, mutta 1882 britit päättivät vallata maan väkivalloin. Ranska menetti näin valtansa Egyptissä.
Tämä johti Afrikassa ranskalaisten ja brittien väliseen kilpailuun, joka huipentui Fashodassa 1898 ja kesti vuoteen 1904. Silloin Ranska hyväksyi Britannian aseman Egyptissä ja sai vastineeksi vapaat kädet Marokossa.
Saksakin hamusi siirtomaita
1880-luvun ensimmäisellä puoliskolla Afrikasta tuli pelinappula Euroopan suuressa poliittisessa pelissä, ja samaan aikaan toimijat, jotka aiemmin eivät voineet tai halunneet hankkia siirtomaita, yrittivät nyt kahmia itselleen osan afrikkalaisesta kakusta.
Saksa oli Otto von Bismarckin johdolla ollut pitkään täysin piittaamaton siirtomaista. 1880-luvun alussa Saksan liittokansleri muutti kuitenkin mielensä. Oikeastaan hänen mielestään siirtomaista oli enimmäkseen haittaa, ja ne saattoivat aiheuttaa kovasti kuluja. Hän tajusi silti, että jälkipolvet tuomitsisivat hänet ankarasti, jos hän ei käyttäisi mahdollisuuttaan luoda Saksalle siirtomaavaltaa. Saksa hankki omat siirtomaa-alueensa Afrikasta vuosina 1884–85.
Leopold II:n yksityinen kolonia
Suurimman suupalan halusi se, jolla oli vähiten valtaa. Belgian kuningas Leopold II oli pitkään haaveillut siirtomaista. Hän onnistui palkkaamaan Henry Morton Stanleyn ja antoi tälle tehtäväksi perustaa kauppa-asemia Kongon varrelle.
Bismarck isännöi Berliinin konferenssia, jossa Belgian kuningas Leopold II sai Kongon.
Stanleyn piti myös tehdä sopimuksia, joissa afrikkalaiset hallitsijat luopuisivat suvereniteetistaan. Mutta eivät Belgian valtiolle. Belgian hallitus ei halunnut olla mukana siirtomaaseikkailussa. Sopimus tehtiin sen sijaan Leopoldin perustaman organisaation kanssa.
Berliinin konferenssi 1884
Kuka oikeastaan hallitsi Kongon suistossa: Ranska, Leopold vai Portugali, joka oli ollut alueella pisimpään? Siirtomaakilpailun hillitsemiseksi ja tulevien konfliktien välttämiseksi Bismarck kutsui Euroopan suurvallat Berliinin konferenssiin 1884.
Toisin kuin usein väitetään, Euroopan siirtomaavallat eivät jakaneet Afrikkaa keskenään Berliinin konferenssissa. Kysymys ei ollut edes esityslistalla. Konferenssin piti sen sijaan määritellä periaatteet uusille omistajuussuhteille Afrikan rannikolla. Tämä oli perin outoa, sillä rannikolla ei ollut järin paljon kiisteltävää. Periaatteita sisämaan jakamisesta ei kuitenkaan sovittu.
Konferenssin sivuhuoneissa käytiin samaan aikaan diplomaattista kauppaa. Kahden osapuolen välisten sopimusten avulla Leopold onnistui saamaan hallintaansa valtavan Kongon vapaavaltion.
Kuningas, joka siihen asti oli esiintynyt suurena hyväntekijänä, altisti seuraavina vuosina yksityisen siirtomaansa täysin häikäilemättömälle hyväksikäytölle, joka vei miljoonilta ihmisiltä hengen. Lopulta vuonna 1908 Belgian valtio pakotettiin ottamaan vastuu siirtomaasta, jota vastedes kutsuttiin Belgian Kongoksi.
Rajojen vetoa
Siirtomaiden rajoja ei siis neuvoteltu missään hevosenkengän muotoisessa neuvottelupöydässä. Sen sijaan rajat olivat seurausta sopimuksista niiden kahden maan välillä, joiden edut törmäsivät kulloinkin tietyllä alueella. Rajat olisivat ihannetapauksessa seuranneet luonnollisia esteitä, kuten jokia ja vuoria, mutta kuten Ison-Britannian pääministeri Salisbury totesi, niiden sijaintia ei useinkaan tiedetty. Joskus niitä ei edes ollut todellisuudessa olemassa.
Maailmansotien aikana afrikkalaisia rekrytoitiin emämaiden armeijoihin.
Joissakin tapauksissa siirtomaiden rajat laitettiin seuraamaan pituus- ja leveysasteita, minkä seurauksena ne ovat kuin viivottimella piirrettyjä. Nämä rajat on luotu siis ottamatta huomioon afrikkalaista todellisuutta, mikä on aiheuttanut ongelmia aina nykypäivään asti.
Siirtomaavaltojen sopimat rajat heidän "omilla" alueillaan eivät välttämättä tarkoittaneet, että siirtomaaherrat olisivat hallinneet tehokkaasti seuduillaan. Saattoi kestää vuosia, ennen kuin koko alue oli "rauhoitettu". Tämä tarkoitti usein, että kaikki vastarinta oli murskattu sotilaallisin keinoin.
Etiopia säilytti riippumattomuuden
Jo mainittujen siirtomaavaltojen lisäksi vielä yksi maa yritti puuttua peliin, nimittäin Italia. Saksan tavoin Italia oli hiljattain yhdistynyt, ja nuori valtio halusi vakiinnuttaa asemansa herruudella Afrikassa. Kun Ranska valtasi Tunisian, italialaiset käänsivät katseensa Afrikan sarveen. 1890 perustettiin siirtomaa Eritreaan Punaisenmeren rannikolle.
Kolme vuotta aiemmin italialaiset olivat perustaneet protektoraatin nykyisen Somalian osista, kun taas siinä osassa, joka on pohjoisessa Adeninlahden suunnalla, hallitsi Iso-Britannia. Italia teki myös epäonnistuneita yrityksiä vallata Etiopia väkisin. Etiopia pysyi kuitenkin riippumattomana koko siirtomaavallan ajan, vaikka Italia miehitti maan toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1911 Italia hyökkäsi myös nykyisen Libyan alueelle, mutta kesti aina 1930-luvulle asti, ennen kuin vastus alueella lopulta oli nujerrettu.
Maailmansota myös Afrikassa
Afrikan jako oli, kuten nähty, dramaattinen, ja se tapahtui muutamassa vuosikymmenessä. Ensimmäisen maailmansodan syttymisen aikaan eurooppalaiset olivat vallanneet lähes koko mantereen. Maailmansodan konfliktit levisivät Afrikkaan, ja raskaita taisteluja käytiin muun muassa Saksan Itä-Afrikassa. Sodan jälkeen Saksa joutui luovuttamaan siirtomaitaan, lähinnä Ranskalle ja Iso-Britannialle. 1930-luvulla vastustus siirtomaavaltoja kohtaan oli lakannut useimmilla alueilla Afrikassa.
Toinen maailmansota, jonka aikana suuri määrä afrikkalaisia taisteli siirtomaa-armeijoissa, oli monin tavoin lähtökohtana Afrikan itsenäisyysliikkeille. Niitä johti afrikkalainen henkinen eliitti, jotka oli ehtinyt syntyä siirtomaissa. Kesti kuitenkin 1960-luvulle saakka, ennen kuin itsenäisyysaalto alkoi toden teolla pyyhkiä yli Afrikan