Miten katana taotaan?
Katana on peräisin noin vuodelta 1200, mutta hienon aseen taustalla oleva tekniikka juontuu 900-luvulta, jolloin erityinen japanilainen taontatekniikka kehitettiin.
Rautaa valmistetaan Japanissa usein rautahiekasta, ja se sisältää paljon epäpuhtauksia, joten raudan tie käyttökelpoisiksi teräsaseiksi vaati pitkän ja monimutkaisen prosessin.
Seppä asettaa saviseen sulatusuuniin vuorotellen kerroksen palavaa mäntypuuhiiltä ja rautahiekkaa, jotka sekoittuvat sulatusprosessissa niin sanotuksi ”japanilaiseksi teräkseksi”. Viideltä mieheltä vie 72 tuntia valmistaa vajaa tonni terästä.
Mäntypuuhiili ei saavuta lämpötilaa, jossa kaikki rauta sulaisi. Tuloksena oleva teräs ei siksi ole tasalaatuista ja sisältää vaihtelevan määrän hiiltä.
Korkea hiilipitoisuus tekee teräksestä kovaa ja sopivaa miekan terävään leikkuuosaan, mutta samalla se on huokoista ja helposti murtuvaa.
Matala hiilipitoisuus tuottaa pehmeämpää ja kestävämpää terästä, josta tulee hyvä iskunvaimentaja miekan ytimeen, mutta siitä ei voi hioa terävää terää.
Siksi katanat valmistetaan perinteisesti kovan ja pehmeän teräksen sekoituksesta niin, että miekan sisäosa on pehmeää terästä ja uloin osa kovaa terästä.
Japanilaista terästä kymmeniätuhansia kerroksia
Epäpuhtauksien poistamiseksi teräksestä ja miekan vahvistamiseksi teräs taitellaan jopa 16 kertaa. Tällä tavoin katanan terään tulee jopa 65 000 teräskerrosta, jotka takaavat sen vahvuuden ja joustavuuden.
Miekan terä peitetään eripaksuisilla savikerroksilla koko pituudelta, minkä jälkeen kuumennettu terä upotetaan kylmään veteen. Savikerrosten ansiosta eri osien teräs jäähtyy eri tavalla niin, että leikkuureunasta tulee kova ja lappeen muista osista pehmeämpiä.
Karkaisuerot näkyvät miekan terässä, johon savi jättää tummia kuvioita. Kuvio muistuttaa paljon damaskiteräksen aaltomaista kuviota.
Monet sepät käyttivät miekkaa myös miekan koristeluun tehdäkseen siitä taiteellisemman.
Taontatekniikka siirtyi mestareilta oppipojille satojen vuosien aikana eikä sitä kirjoitettu muistiin, sillä jokaisen miekan kohdalla taonta suoritettiin yksilöllisesti juuri oikean tuloksen saamiseksi.
Katana oli ylpeiden samuraiden symboli
Japanissa ei ollut varsinaista aatelissäätyä, kuten Euroopassa, vaan yhteiskunnan huipulla oli soturiluokka, samurait. Aivan kuten miekka oli keskiajan ritarien symboli, katana oli merkki samurain asemasta.
Kaikki samurait eivät olleet samanlaisia, mutta statussymboli oli kaikilla sama. Jokainen samurai sai kantaa niin sanottua daishōa, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti ”suuri-pieni” ja joka koostui kahdesta erilaisesta miekasta. Yleensä ne olivat 60–70 sentin pituinen katana ja lyhyempi, 30–60 sentin pituinen wakizashi.
1500-luvun lopulta lähtien vain samurait saivat kantaa kahta miekkaa. Niinpä kaksi miekkaa vyöllä oli selvä merkki siitä, että kyseessä oli samurai.
Pitkän ja monimutkaisen taontaprosessin vuoksi katanat maksoivat pienen omaisuuden. Monessa samuraisuvuissa katanat kulkivat siksi perintönä perintökalun kunniaksi ja rahan säästämiseksi. Katanan kahva toki kului ajan mittaan, joten samurai saattoi lyödä oman leimansa perintökalun koristeluun.
Parhaat katanat vaihtoivat omistajaa lukemattomia kertoja, ja niitä sekä annettiin arvostetuiksi lahjoiksi että otettiin sotasaaliiksi.
Japanissa miekkojen takojia pidettiin taiteilijoina, ikään kuin Euroopassa renessanssin taidemaalareita, ja heidän ”teoksiaan” pidettiin korvaamattomina aarteina.
1300-luvun taitteessa elänyt miekkaseppä Masamune on laajalti tunnustettu Japanin historian parhaaksi miekantekijäksi.
Hänen miekkansa oli yksi hienoimmista asioista, mitä samurai saattoi omistaa, ja esimerkiksi Tokugawa-shoguneilla oli yksi hänen miekkansa, joka siirtyi perintönä sukupolvelta toiselle.
Miten katanaa käytetään?
Nykyään monet kuvittelevat, että katana oli aina samurain ensisijainen ase.
Pitkään samurait kuitenkin käyttivät yleisesti keihäitä, naginataa (japanilainen hilpari), nodachia (pitkä kahden käden miekka), jousia tai tuliaseita, joilla vihollisen pystyi tappamaan kauempaakin.
Katana oli kuitenkin aina samurain mukana, ja hän käytti sitä, jos ensisijainen ase hukkui tai hajosi. Siksi katanat suunniteltiin niin, että ne saattoi vetää nopeasti esiin taistelun tuoksinassa.
Toisin kuin useimmissa muissa yksiteräisissä miekoissa katanan huotra oli tehty niin, että siinä terä oli ylöspäin. Idea oli yksinkertainen: samurai pystyi näin yhdellä liikkeellä vetämään katanan huotrasta ja lyömään sillä vastustajaa.
Samuraiden suosikkiaseet
Katana
Katana oli samuraiden suosikkiase. Kuvassa katana tuppineen.
Wakazashi
Wakazashi muistuttaa katanaa mutta on hieman pienempi.
Naginata
Naginatassa on pitkä puinen varsi, jonka päässä on kaareva metallinen terä. Pitkä naginata antoi samuraille enemmän ulottuvuutta.
Nodachi
Nodachi, tunnetaan myös nimellä odachi, on naginataa pienempi mutta samuraimiekka katanaa suurempi.
Yumi (jousi ja nuoli)
Yumi on japanilainen termi jouselle, joka tässä tapauksessa saattoi olla lyhyempi hankyū tai pidempi daikyū. Samurait käyttivät usein jousiaseita ennen kuin siirtyivät katanoihin.
Tekniikka vaati kuitenkin useiden vuosien harjoittelua. Katana on nimittäin huippuunsa kehitetty ase, jolla ei ole kovin monia käyttötapoja.
Siksi samurait harjoittelivat katanatekniikoita puisilla miekoilla kolmevuotiaasta lähtien ja aidoilla aseilla 5–7-vuotiaasta asti.
Samurait lähetettiin usein hyvin nuorina lähisukulaisen tai miekkamestarin luo opettelemaan katanan vaativia tekniikoita.
Harjoittelu ei ollut pelkkää aseenkäsittelyä, vaan myös filosofista ajattelukykyä ja kultivoitunutta mieltä pidettiin yhtä tärkeinä kuin taistelutekniikoita ja sotimistaktiikoita.
”Miekan tien” hallitsemiseksi samurailla piti olla myös zenbuddhalaisuuteen liittyvää sisäistä mielenrauhaa.
Katana on pääasiassa viiltoase, jolla tapettiin nopealla viillolla kevyesti haarniskoitu tai täysin vailla haarniskointia oleva vihollinen.
Katanan käsittely vaatii ääretöntä tarkkuutta, sillä vihollisen tappamiseen käytetään vain miekan leikkaavaa terää.
Niinpä miekkaa ei esimerkiksi käytetty torjumaan vihollisen aseen lyöntiä. Sodassa samuraiden välisissä kaksintaisteluissa oli aina tarkoitus tappaa toinen osapuoli mahdollisimman nopeasti.
Katanan muotoilun ja taistelutekniikan ansiosta voitiin säästää muutama kallis sekunti muihin aseisiin verrattuna.
Oikealla tekniikalla ja sopivan tilaisuuden tullen samurai saattoi hyvin suunnatulla iskulla leikata vastustajalta pään irti katanallaan.
Käytetäänkö katanoita edelleen?
1800-luvun lopulla Japani kävi läpi suurta modernisoimisprosessia. Vanha shogunaatti lakkautettiin ja keisarista tuli taas maan johtaja.
Samalla 1870-luvulla Japanin armeija uusittiin länsimaisten esikuvien mukaan. Otettiin käyttöön asevelvollisuusarmeija, joka korvasi samuraiden sotilaallisen roolin Japanissa.
Katanan tie soturin symbolista seinäkoristeeksi
Samurailuokka lakkautettiin, ja se menetti etuoikeutensa ja asemansa. Niinpä he eivät enää saaneet kantaa miekkaa, kuten katanaa, sillä vain sotilaat saivat kantaa aseita.
Samurailuokan katoamisen myötä perinteisten miekkojen kysyntä laski merkittävästi, ja monet miekkasepät joutuivat alkamaan valmistaa muita tuotteita, kuten ruokailu- ja maatalousvälineitä. Japanilaisille upseereille tehtiin edelleen miekkoja, mutta useimmat niistä valmistettiin sarjatuotantona läntisen esikuvan mukaan.
Toisen maailmansodan jälkeen Japania miehittänyt Yhdysvallat kielsi miekkojen valmistuksen vuoteen 1953 asti.
Amerikkalaiset takavarikoivat satojatuhansia japanilaisia miekkoja sotasaaliina, ja monet niistä päätyivät koristamaan yhdysvaltalaissotilaiden seiniä.
Japanilainen taontatekniikka pysyi hengissä vanhoja perinteitä noudattavien seppien ansiosta. Katanan taontatekniikka ei nykyään yllä entisaikojen miekkataonnan tasolle, mutta katanan jalostamiseksi ja parantamiseksi tehdään työtä koko ajan.
Japanissa on erittäin tiukat säännöt sille, milloin miekkaa voidaan sanoa ”japanilaiseksi miekaksi”. Markkinoilla on runsaasti katanoiden kopioita, joita ei ole valmistettu perinteiden vaatimalla tavalla.