Aseet vaikenivat jouluna 1914
Kun ensimmäinen maailmansota syttyi kesällä 1914, sotilaille luvattiin, että he pääsisivät kotiin ”ennen kuin lehdet tippuvat puista”. Miehet olivat taisteluhaudoissa vielä jouluaattona, eikä kukaan uskaltanut toivoa rauhaa. Silloin syntyi merkillinen aselepo.

Brittiläiset ja saksalaiset sotilaat seurustelivat länsirintaman
joulurauhan aikana 1914.
Juluaattoillan pimeys putosi vuonna 1914 sotilaiden ylle. Taisteluhaudat kulkivat kymmeniä kilometrejä pitkin Flanderin savipeltoja, aivan kuin kaksi käärmettä, ihan liki toisiaan. Kahden haudan välissä sijaitsi "ei-kenenkään-maa", alue, joka oli täynnä räjähdysten tekemiä
kuoppia ja kuolleita miehiä. Viikkoja jatkunut sade oli vaikeuttanut sekä saksalaisten että englantilaisten oloa, mutta nyt kosteus oli kääntynyt purevaksi pakkaseksi. Kuura peitti maisemaa ja mahdollisti lopultakin sen, ettei sotilaiden tarvinnut kahlata polviaan myöten savessa.
Sotaa oli käyty kohta puoli vuotta, ja toiveet kotiutumisesta ennen lehtien putoamista on haudattu aikoja sitten. Juoksuhaudassa vietetyt kuukaudet tuntuivat monista ikuisuudelta. Ne olivat yhtä lohduttomia kuin taistelu kosteaa, kylmää, rottia – ja vihollisia vastaan.
Joululahjoja
Molemmat puolet olivat kärsineet suuria tappioita, vaikka metriäkään maata ei ollut voitettu taikka hävitty.
Mutta kohta oli joulu. Sotilaat olivat saaneet kotoa joululahjoja: tupakkaa, suklaata ja lämpimiä vaatteita. Jokainen englantilainen sai valtiolta kuvan kuninkaasta ja kuningattaresta, saksalaiset saivat piipputupakkaa itse keisarilta.
Kun pimeys laskeutui, englantilaiset vahdit kajauttivat ilmoille hälytyksen. Saksan juoksuhaudan valaisi silmänkantamattomiin yltävä liekkimeri. Kesti kotvan, ennen kuin englantilaiset tajusivat, mistä oli kyse: nehän olivat joulukuusia!
Saksalaiset, tai "Fritzit", kuten heidän vihollisensa heitä nimittävät, olivat kantaneet rakkaat joulukuusensa kentälle. Sitten kuului laulua. Tähtikirkkaalle taivaalle kohosivat rakastetun jouluvirren sanat: "Jouluyö, juhlayö".