Aseet vaikenivat jouluna 1914

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi kesällä 1914, sotilaille luvattiin, että he pääsisivät kotiin ”ennen kuin lehdet tippuvat puista”. Miehet olivat taisteluhaudoissa vielä jouluaattona, eikä kukaan uskaltanut toivoa rauhaa. Silloin syntyi merkillinen aselepo.

Brittiläiset ja saksalaiset sotilaat seurustelivat länsirintaman
joulurauhan aikana 1914.

© Bridgeman/IBL

Juluaattoillan pimeys putosi vuonna 1914 sotilaiden ylle. Taisteluhaudat kulkivat kymmeniä kilometrejä pitkin Flanderin savipeltoja, aivan kuin kaksi käärmettä, ihan liki toisiaan. Kahden haudan välissä sijaitsi "ei-kenenkään-maa", alue, joka oli täynnä räjähdysten tekemiä

kuoppia ja kuolleita miehiä. Viikkoja jatkunut sade oli vaikeuttanut sekä saksalaisten että englantilaisten oloa, mutta nyt kosteus oli kääntynyt purevaksi pakkaseksi. Kuura peitti maisemaa ja mahdollisti lopultakin sen, ettei sotilaiden tarvinnut kahlata polviaan myöten savessa.

Sotaa oli käyty kohta puoli vuotta, ja toiveet kotiutumisesta ennen lehtien putoamista on haudattu aikoja sitten. Juoksuhaudassa vietetyt kuukaudet tuntuivat monista ikuisuudelta. Ne olivat yhtä lohduttomia kuin taistelu kosteaa, kylmää, rottia – ja vihollisia vastaan.

Joululahjoja

Molemmat puolet olivat kärsineet suuria tappioita, vaikka metriäkään maata ei ollut voitettu taikka hävitty.

Mutta kohta oli joulu. Sotilaat olivat saaneet kotoa joululahjoja: tupakkaa, suklaata ja lämpimiä vaatteita. Jokainen englantilainen sai valtiolta kuvan kuninkaasta ja kuningattaresta, saksalaiset saivat piipputupakkaa itse keisarilta.

Kun pimeys laskeutui, englantilaiset vahdit kajauttivat ilmoille hälytyksen. Saksan juoksuhaudan valaisi silmänkantamattomiin yltävä liekkimeri. Kesti kotvan, ennen kuin englantilaiset tajusivat, mistä oli kyse: nehän olivat joulukuusia!

Saksalaiset, tai "Fritzit", kuten heidän vihollisensa heitä nimittävät, olivat kantaneet rakkaat joulukuusensa kentälle. Sitten kuului laulua. Tähtikirkkaalle taivaalle kohosivat rakastetun jouluvirren sanat: "Jouluyö, juhlayö".

Joulukuuset ja yhteislaulu toivat kaivatun tauon taisteluihin.

© Hulton Archive/Getty/All over Press

Brittiläiset kiittelivät esitystä suurin aplodein suurin piirtein sadan metrin päässä. Brititkin – joita kutsuttiin ”Tommyiksi” – vastasivat laululla, vaikka eivät ehkäpä yhtä tunnelmallisella. ”It’s a long way to Tipperary” kaikui kohta yöpimeässä, ja hämmästyttävän moni saksalainen yhtyi lauluun. Monet heistä olivat nimittäin työskennelleet Lontoossa taksikuskeina tai tarjoilijoina ennen sodan syttymistä.

Ei enää laukauksia

Sumu peitti ei-kenekään-maata seuraavana aamuna. Paikalla vallitsi kummallinen hiljaisuus: ilmaa eivät halkoneet luodit, eivät mitkään.

Yhtäkkiä hiljaisuus katkesi, kun saksalaissotilas kiipesi juoksuhaudan reunalle – rauhallisesti, ikään kuin uhasta välittämättä. Hänen selkänsä takaa kohosi suuri kyltti, johon oli kirjoitettu: ”You no fight, we no fight! Merry Christmas!”

Peloton mies heilutteli vihollisen suuntaan ja huuteli: ”Hyvää joulua, Tommy! Tulkaa tervehtimään.”

Kesti hetken, ennen kuin puolisen tusinaa brittiä nosti päänsä. Miehet katsoivat ympärilleen ja olivat valmiita heittäytymään hetkessä takaisin. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, luoteja ei ammuttu. Monet saksalaiset olivat kavunneet omasta taisteluhaudastaan, ja he heiluttivat englantilaisille kutsuvasti.

Lämnade skyttegraven

Englantilaiset rohkaistuivat, jättivät juoksuhautansa ja alkoivat astella hitaasti pitkin pommitettua maakaistaletta, joka erotti heidät vihollisesta. Saksalaiset ottivat heidät vastaan avosylein ja aseitta.

Länsirintamalla solmittiin merkillinen aselepo. Miehet, jotka olivat vain vuorokautta aiemmin tehneet kaikkensa toistensa tappamiseksi, kohtasivat nyt kasvotusten. He tervehtivät toisiaan, keskustelivat niitä näitä, tarjoilivat toisilleen tupakkaa ja juomaa ja olivat aivan arkisesti – keskellä kiivasta sodankäyntiä.

Elokuva Päivä ilman sotaa vuodelta 2005 kuvaa joulurauhaa.

© Everett /IBL

Ensimmäinen asia, josta osapuolet sopivat aselevon aikana, oli vainajien hautaaminen. Ei-keneenkään-maalla makaavat ruumiit kerättiin yhteen ja lajiteltiin kansalaisuuksittain. Maat järjestivät ainakin yhden yhteisen jumalanpalveluksen, jossa satakunta englantilaista ja saksalaista sotilasta siunattiin viimeiseen lepoon englantilaisen kenttäpastorin toimesta.

Kun surullinen osuus oli suoritettu, molemmat puoliskot käyttävät hiljaiset hetket hyväkseen ja koettivat tehdä sietämättömät juoksuhaudat vähän mukavammiksi.

Aselepo kesti vielä toisenkin joulupäivän.

Ei-kenenkään-maa muuttui suosituksi kävelykaistaleeksi, mutta miehet pysyttelivät silti tarkkaavaisina. Joidenkin todistajien mukaan myös vakoilua esiintyi: saksalaiseksi sotilaaksi pukeutunut englantilainen upseeri onnistui esimerkiksi selvittämään, missä saksalaisten konekivaaripesäke sijaitsi.

Pääasiassa miehet koettivat kuitenkin tutustua toisiinsa. Muutoin aution maakaistaleen ihmiset pelottivat paikan jänikset liikkeelle – miehet alkoivatkin kohta metsästää niitä. Sotilaat auttoivat toisiaan parranajossa ja hiustenleukkuussa. Paikalta löytyi myös jonglööri, ja kohta ilmoille kaikuivat myös skotlantilaisten säkkipillien ja saksalaisten huuliharppujen sävelet.

Englantilaiset ja saksalaiset lauloivat tuttuja sävelmiä – vaikkakin eri sanoin.

Sotilaat pelasivat jalkapalloa

Joulurauhan puhutuimpia tapahtumia olivat kuitenkin jalkapallopelit. Pommitettu maaperä ei ollut paras pelikenttä, mutta miehiltä alkoi löytyä monenlaisia palloja. Sotilaat alkoivat potkia palloa. Hillittömään peliin osallistui parisensataa miestä molemmin puolin. Kerrotaan, että paikalla pelattiin myös ”oikea” peli, joka päättyi monien lähteiden mukaan 3–2 Saksalle.

Saksalainen sotilas tervehtii brittejä. Aikalaispiirros sanomalehdestä.

Miten eri maiden sotajohtajat sitten suhtautuivat näihin kummallisiin tapahtumiin, kun sotilaat vain lopettivat taistelemisen?

Vaikuttaa siltä, että tilannetta olisi tarkasteltu sormien läpi. Virallisesti aselepoa ei tietenkään voitu hyväksyä, mutta käytännölliset upseerit ymmärsivät, että rauhassa piili mahdollisuus parannella tilannetta kuivattelemalla ja korjailemalla linnakkeita.

Kanssakäymiskielto

Joulukuun lopussa saksalaisjohto kielsi kuitenkin jyrkästi kaiken kanssakäymisen vihollisen kanssa. Brittien puolelta sellaista käskyä ei koskaan tullut.

Mikään yksikkö ei kuuleman mukaan kärsinyt edes kurinpidollisista rangaistuksista, ehkäpä siksi, koska aselepoon oli osallistunut niin moni sotilas.

Miehet alkoivat pikkuhiljaa tajuta, että kohta heidän oli pakko tarttua aseisiin. Mutta miten sota alkaisi uudelleen?

Tommy ja Fritz olisivat voineet levittää propagandaa, joka olisi maalannut vastustajan julmaksi barbaariksi. Monet sotilaat olivat kuitenkin tajunneet, että vastapuolisko koostui pääsääntöisesti sympaattisista, mukavista miehistä, joita lapset ja vaimot odottelivat kotona.

Kestikin aikansa, ennen kuin sota käynnistyi kunnolla uudelleen. Sotapuolet ampuivat ilmoille monia joukkolaukauksia, mutta kukaan ei tahtonut tulittaa vastapuolta tosissaan. Päällystö saikin uhata kovin rangaistuksin miehiään, jotta sai heidät sotimaan.

Tietyllä tavalla joulurauha kesti yli uudenvuoden, osan tammikuutakin.

Kaikki kuitenkin palasi lopulta ennalleen. Tappaminen jatkui – ja jatkuisi – vielä kolme joulua. Vuoden 1914 joulurauha jäi ainutkertaiseksi tapaukseksi, joka ei olisi tullut kuuloonkaan sodan kovetessa. ”Fritz” ja ”Tommy” murhasivat myöhemmin välinpitämättömästi
toisiaan