Veren ja tulehtuneiden haavojen löyhkä sai Charles van de Velden lähes oksentamaan, kun hän astui sisälle tanskalaiseen kenttäsairaalaan. Oli kevät 1864, ja Tanska oli pahasti alakynnessä sodassa Preussia ja Itävaltaa vastaan. Sairaalaan tuotiin jatkuvana virtana haavoittuneita sotilaita.
Leikkauspöydän vierellä seisoi verisessä esiliinassa kirurgi amputoimassa raajaa. Näky sai van de Velden voimaan pahoin, ja hänen oloaan pahensi entisestään lähellä makaava sotilas, jonka sisälmykset pursusivat ulos mahassa ammottavasta haavasta.
”Hermoni eivät kestäneet käsivarren amputoimista. Rohkeuteni petti ja voin pahoin koko seuraavan yön.” Charles van de Velde, Punaisen Ristin ensimmäinen lähettiläs
Van de Velden silmissä musteni, ja hän lysähti pyörtyneenä lattialle.
Kirurgi laski sahansa ärtyneenä. Hänellä oli täysi työ hoitaa haavoittuneita tanskalaissotilaita, ja nyt hänen piti lisäksi huolehtia vierasmaalaisesta siviilistä, joka ilmoitti olevansa Punaisen Ristin lähettämä avustustyöntekijä.
Van de Velde oli kertonut tulleensa avustamaan haavoittuneiden hoidossa. Hänestä oli kuitenkin enemmän vaivaa kuin hyötyä, ja kirurgi käski hänen häipyä.
Sodan todellisuus osoittautui liian kauheaksi van de Veldelle, eikä hän pystynyt täyttämään tehtävää, jota varten hänet oli Tanskaan lähetetty. Punaisen Ristin ensimmäinen avustusoperaatio uhkasi epäonnistua heti kättelyssä.
Päähenkilöt:
Charles van de Velde
lähetettiin Etelä-Jyllantiin auttamaan haavoittuneita sotilaita.
Henry Dunant
perusti Punaisen Ristin.
Louis Appia
hoiti rintamalla Preussin ja Itävallan sotilaita.
Punainen Risti syntyi Genevessä
Nykyään Punainen Risti on maailman suurin humanitääristä apua tarjoava järjestö. Vuonna 1864 se koostui kuitenkin vain joukosta idealistisia maailmanparantajia, jotka toteuttivat järjestön perustajan, sveitsiläisen Henri Dunantin visiota.
Dunant oli saanut ajatuksen puolueettomasta avustusjärjestöstä jouduttuaan todistamaan Solferinon taistelua Pohjois-Italiassa vuonna 1859. Hän kirjoitti kokemustensa pohjalta kirjan Solferinon muisto.
Se kertoo sodan uhreista sekä pyyteettömästä avusta, jota etenkin paikalliset naiset olivat tarjonneet Solferinossa haavoittuneille sotilaille. Dunant päätti myös järjestää kansainvälisen konferenssin, jonka aiheena olisi haavoittuneiden sotilaiden auttaminen.
Vuonna 1859 käytyyn Solferinon taisteluun osallistui yhteensä 228 000 sotilasta.
Punainen Risti sai alkunsa Italiassa
Pohjois-Italiassa käydyssä taistelussa haavoittui tuhansia sotilaita. Heidän kohtalonsa innoitti sveitsiläistä Henri Dunantia perustamaan sodan uhreja varten puolueettoman avustusjärjestön.
Pohjois-Italiassa käyty Solferinon taistelu oli tyypillinen 1800-luvun puolivälin yhteenotto. Taistelu italialais-ranskalaisten joukkojen ja Itävallan armeijan välillä alkoi aamulla 24. kesäkuuta 1859, ja kun aseet illansuussa vaikenivat, 29 000 sotilasta oli kuollut tai haavoittunut.
Haavoittuneita oli niin paljon, etteivät armeijoiden lääkärit ehtineet hoitaa heitä kaikkia. Niinpä suuri osa haavoittuneista jäi ajan vallitsevan tavan mukaan oman onnensa nojaan – jolleivät heidän aseveljensä tehneet ampumalla tai pistimellä loppua heidän kauheista kärsimyksistään.
Solferinon taistelua oli kuitenkin ollut todistamassa sveitsiläinen liikemies Henri Dunant, joka odotti siellä pääsyä Ranskan joukkoja johtaneen keisari Napoleon III:n puheille. Haavoittuneiden sotilaiden kova kohtalo järkytti Dunantia niin, että hän unohti keisarin ja ryhtyi järjestämään sotilaille apua yhdessä paikallisten kanssa.
Monet vapaaehtoiset hoitajat olivat naisia, eivätkä he tehneet eroa ystävän ja vihollisen välillä. ”Olemme kaikki veljiä keskenämme”, naiset selittivät vaikuttuneelle Dunantille.
Konferenssi pidettiin Genevessä Sveitsissä vuonna 1863, ja siihen osallistui edustajia 14 maasta. Konferenssin osanottajat perustivat Dunantin aloitteesta järjestön, joka lähettäisi sotatantereille vapaaehtoisia hoitamaan haavoittuneita sotilaita kansallisuuteen katsomatta.
Uuden järjestön tunnukseksi valittiin punainen risti valkoisella pohjalla järjestön kotimaan Sveitsin lippua mukaillen. Järjestön avustustyöntekijät käyttäisivät punaisella ristillä varustettua käsivarsinauhaa, jotta kaikki näkisivät heidän olevan puolueettomia auttajia ja antaisivat heidän tehdä työtään rauhassa. Punainen Risti oli syntynyt.
Geneven konferenssi oli kuitenkin vasta alkua. Henri Dunant halusi tehdä järjestöstään maailmanlaajuisen, eikä 14 jäsenvaltiota tyydyttänyt häntä alkuunkaan. Hänen ”onnekseen” Pohjois-Euroopassa oli syttymässä sota.
Sota oli vain ajan kysymys
Tanskan kuningas Kristian IX aikoi liittää Schleswigin herttuakunnan valtakuntaansa, mikä rikkoi Tanskan ja Saksan rajalla sijaitsevan maakunnan hallintaa koskevia sopimuksia. Päätös suututti Preussin kuningaskunnan, joka liittoutui saksalaisten pikkuvaltioiden sekä Itävallan kanssa ja hyökkäsi Tanskaan.
Henri Dunant päätti käyttää Tanskan ja Preussin konfliktia hyväkseen: Punainen Risti lähettäisi sotaan kaksi edustajaa näyttämään koko maailmalle, mihin järjestö pystyi, ja hankkimaan sille uusia jäsenvaltioita.
Vaativaan tehtävään valittiin sveitsiläinen kirurgi Louis Appia sekä Alankomaiden sotalaivaston entinen kapteeni Charles van de Velde, joka tosin oli palvellut sotilasurallaan lähinnä rauhanomaisissa tehtävissä, kuten kartanpiirtäjänä.
Appia lähetettiin rintamalle Preussin joukkojen avuksi. Idealistinen van de Velde puolestaan lähetettiin Kööpenhaminaan, jonne hän saapui 9. huhtikuuta 1864.
Jäätyään eläkkeelle Alankomaiden merivoimista van de Velde oli elättänyt itsensä taiteilijana ja tutustunut Henri Dunantiin ja tämän hengenheimolaisiin. Tanskassa hän sai kuitenkin pian huomata, etteivät hänen auttamisyrityksensä olleet tervetulleita.
Tahmea alku Tanskassa
Tanskaan tultuaan van de Velde alkoi heti puuhata kansallisen Punaisen Ristin organisaation perustamista maahan, mikä oli yksi hänelle annetuista tehtävistä.
Vaikeudet alkoivat heti kättelyssä. Van de Velde otti yhteyttä arvostettuun lääkäriin Michael Djørupiin ja ehdotti tälle yhteistyötä.
Djørup torjui kuitenkin kylmästi kaikki Punaisen Ristin toimintamuodot, kuten naisten värväämisen sairaanhoitajiksi. Djørupin kanta oli jyrkkä: naisten hauraat hermot eivät soveltuneet hoitotyöhön kenttäolosuhteissa.
Van de Velden hämmästykseksi Djørup kertoi jopa käännyttäneensä takaisin kotiin joukon ruotsalaisnaisia, jotka olivat tarjoutuneet sairaanhoitajiksi Tanskan armeijan palvelukseen. Ylilääkäri ei myöskään ollut kiinnostunut van de Velden ehdotuksesta hankkia sveitsiläisiä lääkäreitä tanskalaisten avuksi.
Amputaatio vei hautaan
Vuonna 1864 pienikin haava saattoi johtaa kuolemaan, sillä tuohon aikaan kenttäkirurgit päätyivät usein amputoimaan haavoittuneen raajan – ilman puudutusta ja kipulääkkeitä.
Amputaatio oli usein paljon vaarallisempi kuin itse haava, sillä kirurgit eivät yleensä puhdistaneet instrumenttejaan ja levittivät siten bakteereita potilaasta toiseen.
Jos tulehdus levisi haavasta verenkiertoon, seurauksena oli usein hidas ja tuskallinen kuolema.
Muutkin van de Velden Kööpenhaminassa tapaamat vaikutusvaltaiset tanskalaiset suhtautuivat hänen ehdotuksiinsa yhtä nihkeästi. Pari päivää Tanskaan tulonsa jälkeen hän kirjoitti Dunantille, etteivät hänen tapaamansa tanskalaiset edes tuntuneet tajuavan, mihin Punaisen Ristin kaltaista järjestöä tarvittiin.
Van de Velde yritti myös selitellä epäonnistumisensa syitä Dunantille: ”Tanskalaiset pitävät tiukasti kiinni omista tavoistaan ja pelkäävät ulkopuolisten ehdotuksia. Se vaikeuttaa tehtävääni.”
Sodan todellisuus järkytti
Neljän tuloksettoman Kööpenhaminassa vietetyn päivän jälkeen van de Velde lähti Dybbøliin, Tanskan armeijan Etelä-Jyllannissa sijaitsevaan linnoitukseen, jossa oli tuolloin 26 000 tanskalaissotilasta.
Preussin 20 000 miehen vahvuinen armeija oli moukaroinut linnoitusta tykeillään jo viikkokausia. Myös läheisiä kyliä oli pommitettu.
”Iltayhdeksältä majoituimme yhteen Sønderborgin kylän harvoista yhä ehjistä taloista, mutta sekään ei ollut turvassa kranaateilta. Millainen yö se oli!” van de Velde kirjoitti Dunantille Geneveen.
Onnekseen van de Velde tapasi sotilaspappi Erik Høyer-Mølleriin ja sai tämän avulla majapaikan Alsin saarella Ulkebølissä asuvan pyöräsepän luota.
AIKAJANA: Apua rintamalle
Italiassa käyty verinen taistelu innoitti Henry Dunantia perustamaan avustusjärjestön, joka tunnetaan nykyään kaikkialla.
1859
Italiassa käyty verinen Solferinon taistelu järkytti liikemies Henry Dunantia, joka kokosi vapaaehtoisen avustusryhmän hoitamaan Solferinossa haavoittuneita sotilaita.
1862
Dunantin kirja Solferinon muisto nosti esiin sodan uhrien ahdingon. Seuraavana vuonna Dunant perusti sodan uhrien avuksi järjestön, jonka tunnus oli punainen risti.
1864
Kymmenen valtiota allekirjoitti Punaisen Ristin aloitteesta Geneven sopimuksen, joka antoi suojan sodassa haavoittuneille sekä avustustyöntekijöille. Punainen Risti lähetti ensimmäiset edustajansa Tanskan ja Preussin väliseen sotaan.
1868
Työ Punaisessa Ristissä oli niin aikaavievää, että Dunantin liiketoimet kärsivät ja hänen yrityksensä ajautui konkurssiin. Sen seurauksena moni Geneven silmäätekevä menetti rahansa. Dunant pakeni skandaalia Pariisiin.
1871
Punainen Risti auttoi haavoittuneita Ranskan ja Saksan välisessä sodassa ja välitti sotavankien ja heidän omaistensa kirjeitä.
1876
Järjestö otti nimekseen Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC).
1876
Ottomaanien valtakunta takasi Punaisen Ristin kenttäsairaaloille koskemattomuuden ja merkitsi omat kenttäsairaalansa punaisella puolikuulla. (Islamilaiset maat ovat käyttäneet puolikuu-tunnusta vuodesta 1929 lähtien.) Serbiassa otettiin käyttöön ensimmäiset Punaisen Ristin tunnuksella merkityt ambulanssit.
1881
Punainen Risti antoi ensi kertaa kriisiapua, kun sen Yhdysvaltojen jäsenjärjestö auttoi metsäpalon uhreja Michiganissa.
1901
Henri Dunant oli ollut syrjässä julkisuudesta lähes 30 vuotta, kunnes hänelle vuonna 1901 myönnettiin ensimmäinen Nobelin rauhanpalkinto.
1914-18
Punaisen Ristin asema sodan uhrien auttajana vakiintui ensimmäinen maailmansodan aikana. Järjestö auttoi tuhansia haavoittuneita ja toimitti kaksi miljoonaa avustuspakkausta sotavankileireille.
1919
Eri maiden kansalliset Punaisen Ristin jäsenjärjestöt päättivät alkaa tehdä yhteistyötä. Syntyi Punaisen Ristin kansainvälinen liiga.
1921
Venäjän sisällissota synnytti nälänhädän. Norjalainen Fridtjof Nansen johti nälkää näkevien pelastamiseksi perustettua avustusoperaatiota. Nansenin työ pelasti paljon henkiä, mutta noin kuusi miljoona ihmistä kuoli silti nälkään.
1929
Punainen Risti alkoi huolehtia haavoittuneiden lisäksi sotavankien oloista ja kohtelusta.
1933
Natsit valtasivat Saksan Punaisen Ristin, ja Adolf Hitleristä tuli järjestön suojelija.
1934
Neuvostoliitosta tuli ICRC:n jäsen. Maan kommunistijohdon mielestä länsimaat hallitsivat järjestön toimintaa liikaa, mutta sairaanhoitajien koulutus sälytettiin silti sen vastuulle.
1935
Italia hyökkäsi Abessiniaan eli nykyiseen Etiopiaan. Se väitti vihollisen käyttävän Punaista Ristiä sotilasoperaatioidensa toteuttamiseen ja iski Punaisen Ristin kenttäsairaaloihin sinappikaasulla.
1936
Espanjan sisällissodassa Punainen Risti sai sekä tasavaltalaisilta että Francon fasisteilta luvan toimia konfliktin aikana rintamalla. Punainen Risti myös evakuoi espanjalaisia siviilejä ilmahyökkäysten uhatessa.
Toinen maailmansota
Punainen Risti hoiti haavoittuneita sotilaita ja toimitti lisäksi avustuspakkauksia miljoonille siviileille ja sotavangeille. Sodan jälkeen järjestö myös auttoi ihmisiä etsimään sodan melskeissä kadonneita omaisiaan.
1945
Ruotsalainen kreivi Folke Bernadotte organisoi sodan lopulla Punaisen Ristin kanssa tanskalaisten ja norjalaisten keskitysleirivankien evakuoinnin. Bernadotten valkoiset linja-autot pelastivat 15 000 riutunutta vankia leireiltä.
Punaista Ristiä kritisoitiin saksalaisten auttamisesta. Lisäksi Sveitsin, jossa järjestön päämaja sijaitsi, katsottiin myötäilleen liikaa natseja.
1947
Juutalaisten ja arabien välinen konflikti syveni Palestiinassa. Punainen Risti perusti alueelle kaikille tarkoitettuja sairaaloita, ja järjestöön kohdistunut kritiikki alkoi laantua.
1949
Punainen Risti esitti, että Geneven sopimuksia laajennettaisiin koskemaan myös miehitetyillä alueilla asuvaa siviiliväestöä.
1956
Punainen Risti lähetti Unkariin kansannousun aikana mm. veriplasmaa.
1960-luku
Useat entiset siirtomaat itsenäistyivät väkivaltaisesti Afrikassa. Seurauksena oli pakolaisvirtoja, joista Punainen Risti alkoi huolehtia. Järjestö sai mm. vierailla Robben Islandin vankilasaarella, jossa Nelson Mandela oli vankina.
1963
Punainen Risti täytti sata vuotta ja sai kolmannen kerran Nobelin rauhanpalkinnon tunnustukseksi työstään. Järjestö oli saanut rauhanpalkinnon myös vuosina 1917 ja 1944.
1962-74
Punainen Risti ylläpiti useita kenttäsairaaloita Vietnamin sodassa ja hoiti kaikkiaan noin 1,9 miljoonaa potilasta. Vietnamin sodassa kuoli viisi järjestön työntekijää.
1977
Punaisen Ristin aloitteesta Geneven sopimuksia laajennettiin koskemaan myös sisällissotia.
1996
Kun reittilentokone TWA 800 räjähti Atlantin yllä, Punainen Risti perusti psykologisen valmiusyksikön (AIR), joka antaa kriisiapua lento-onnettomuuksien jälkeen.
2011
Kun hyökyaalto iski ydinvoimalaan Fukushimassa Japanissa, Punainen Risti antoi hätäapua yli 90 000 ihmiselle.
Toimii kaikkialla maailmassa
Punainen Risti on maailman suurin avustusjärjestö, jonka 118 maassa toimivat kansalliset jäsenjärjestöt tekevät yhteistyötä keskenään. Järjestöllä on miljoonia avustustyöntekijöitä eri puolilla maailmaa. Punaisen Ristin päämaja on Genevessä, ja sitä johtaa 25 sveitsiläisestä koostuva puolueeton toimikunta.
Van de Velde ja Høyer-Møller ystävystyivät, ja pappi kirjoitti myöhemmin muistelmissaan van de Velden olleen vaatimaton ja rakastatettava persoonallisuus. Lisäksi hän kirjoitti van de Velden kantaneen aina mukanaan portviiniä annettavaksi haavoittuneille sotilaille.
Høyer-Møllerin mukana van de Velde pääsi kenttäsairaalaan, sillä yksi sotilaspapin tärkeimmistä tehtävistä oli lohduttaa haavoittuneita sotilaita. Työ ei ollut helppoa, kuten Høyer-Møller myöhemmin kuvaili muistelmissaan:
”Sairaalassa työskenteleminen vaati paitsi vahvaa vakaumusta ja hengen paloa myös vahvoja hermoja.”
Jälkimmäinen ominaisuus ei ollut van de Velden vahvimpia puolia, mikä kävi ilmi jo ensimmäisenä iltana hänen kohdattuaan haavoittuneita sotilaita.
”Miehet olivat haavoittuneet tai menettäneet raajoja. Heidän haavansa eivät suinkaan olleet siistejä luodinreikiä, vaan liha on repeytynyt aivan hirvittävällä tavalla. Sitä näkyä ei kestä ilman rautaisia hermoja”, van de Velde kertoi kirjeessään Dunantille.
Valtiollinen eläke helpotti tanskalaisten sotainvalidien elämää.
Hän pelkäsi, ettei sopinut kenttätyöhön: ”Hermoni eivät kestäneet käsivarren amputoimista. Rohkeuteni petti ja voin pahoin koko seuraavan yön. Minusta ei tule kunnollista sairaanhoitajaa, mikäli en totu noihin tilanteisiin.”
Rintama lähestyi
Alkuvaikeuksista huolimatta van de Velde oli optimistinen, ja hän pyysi saada käydä Dybbølin linnoituksessa katsomassa haavoittuneita. Tanskalainen upseeri kuitenkin eväsi pyynnön.
Erik Høyer-Møller sai silti taivuteltua tanskalaisen sotilaslääkärin päästämään van de Velden läheiseen kenttäsairaalaan, jossa tämä sitten pyörtyi. Lääkäri kirjoitti tapauksesta Høyer-Møllerille ja toivoi jatkossa saavansa olla rauhassa sivullisilta, joista oli enemmän haittaa kuin hyötyä.
Vastoinkäymisistä huolimatta van de Velde ei luovuttanut vaan yritti yhä sitkeästi taivutella tanskalaisia Punaisen Ristin kannalle. Hän kertoi järjestöstä armeijan ylilääkärille John Rørbyelle, mutta vastaanotto oli yhtä nuiva kuin Kööpenhaminassakin.
Rørbye oli sitä mieltä, että Tanskan omat hyväntekeväisyysjärjestöt riittivät mainiosti. Hänen mukaansa Tanskan sotilaslääkärit eivät todellakaan tarvinneet apua ulkomaalaisilta virkaveljiltään, jotka vain hidastaisivat heidän työtään, koska eivät osanneet tanskaa.
Tanskalaiset kokivat murskatappion
Varhain huhtikuun 18. päivän aamuna preussilaiset alkoivat taas tulittaa Dybbølin linnoitusta tykeillään. Tykkien jylinä herätti van de Velden, joka kuunteli sitä kamarissaan. Tulitusta kesti kuusi tuntia, ennen kuin se lopulta vaikeni.
Sitten kymmenentuhatta preussilaissotilasta rynnäköi linnoitukseen, jota puolusti vain 2 200 tanskalaista. Seurauksena oli kiivas lähitaistelu, jossa haavoittui noin tuhat ja kuoli ainakin 379 tanskalaista.
Lääkintämiehet kuljettivat haavoittuneita kenttäsairaaloihin paareilla ja kärryillä, joiden pohjalle levitetyt oljet värjäytyivät pian punaiseksi verestä.
Van de Velde uskoi voivansa vihdoinkin olla avuksi. Hän lähti majapaikastaan Ulkebølistä, mutta ilmeisesti hänen rohkeutensa petti, sillä puolimatkassa kohti Alssundin salmen toisella puolella sijaitsevaa Dybbøliä hän muisti ”unohtaneensa” jotakin ja palasi majapaikkaansa.
Van de Velde ei kertonut kirjeessään Dunantille, mitä oli unohtanut, ja vaikuttaakin siltä, että unohdus oli vain keino viivyttää Dybbøliin menoa. Pian van de Velde kuitenkin lähti uudelleen liikkeelle, ja tällä kertaa hän pysyi lujana.
”Monien mutkien jälkeen sain kyydin talonpojan kärryissä. Matkan varrella kohtasin kaksi haavoittunutta tanskalaista upseeria.”
Tanskan sekä Preussin ja Itävallan joukot ottivat yhteen muuallakin kuin Dybbølissä ja Alsissa, ja satoja kuoli tai haavoittui.
Van de Velde vei upseerit Høruphavin lahden rantaan, josta tanskalaiset veivät haavoittuneita veneillä muualle.
”Epäonnekseni tie oli ruuhkaksi asti täynnä maanviljelijöitä ja sotilaita ja sankka tomupilvi esti näkyvyyden. Siksi matkamme edistyi kovin hitaasti”, van de Velde kirjoitti. Hän tiesi, että Genevessä hänen kirjeensä kuulostaisi siltä, että hän oli yrittänyt vältellä vaaraa.
Nolona hän yritti puolustella itseään toteamalla muun muassa, että kaikki järkevät upseerit sanoivat hänen olevan hullu, jos hän asettaisi itsensä alttiiksi vaaralle ilman järkevää syytä.
Van de Velden pelkuruus käy melko selvästi ilmi hänen kirjeestään, mutta toisaalta hänellä oli myös järkevät perustelut sille, miksi hänen työnsä tulokset jäivät laihoiksi: ”Kenttäsairaaloissa ei ole tarvetta vapaaehtoisille auttajille, elleivät he ole lääkäreitä. Lääkäri (tarkemmin sanottuna kirurgi) on aina tervetullut, ja hänen avulleen on aina käyttöä.”
Auttajasta ei ollut suurta apua
Tanskalaisten Dybbølissä kärsimän murskatappion jälkeisenä päivänä van de Velde ryhdistäytyi ja tarjoili rommikulauksia uusia asemia kaivaville tanskalaisille sotilaille.
”Se oli vain pisara kärsimysten meressä”, hän kirjoitti, ja keskittyi sitten omiin vastoinkäymisiinsä: ”Täällä on lähes mahdotonta saada lämmintä ateriaa tai kunnollista lihaa. Useammin kuin kerran olen joutunut tyytymään pelkkään leivänkannikkaan ja pariin kulaukseen viiniä, jota minulla kaikeksi onneksi on mukanani.”
Myöskään yösija ”sohvantapaisella talonpojan mökin kamarissa” ei tyydyttänyt Punaisen Ristin lähettilästä, joka valitti hankalien asuinolojen aiheuttavan hänelle vatsakipua.
”Minua ympäröivä kauhu ja epätoivo vain kasvavat päivä päivältä”. Van de Velde
Kaikkialla, minne van de Velde meni, häntä odottivat uudet kauhut ja painajaismaiset näkymät. Voimattomana hän joutui seuraamaan sivusta ihmisiä, jotka etsivät omaisiaan avoimissa arkuissa makaavien ruumiiden joukosta. Hän yritti taas työskennellä kenttäsairaalassa, mutta löyhkä ja haavoittuneiden tuskaisa valitus olivat hänelle liikaa.
Van de Velde tiesi, että hänen odotettiin sitovan haavoja ja pelastavan henkiä. Hän joutui kuitenkin kirjoittamaan Dunantille, ettei Punaisen Ristin edustajalle ollut tarjoutunut tilaisuutta osallistua ”avustustoimiin, joita voitaisiin kutsua sairaanhoidoksi”.
Van de Velde palasi Sønderborgiin, mutta tuhotun kylän näkeminenkin oli hänelle liikaa. ”Minua ympäröivä kauhu ja epätoivo vain kasvavat päivä päivältä”, hän kirjoitti Dunantille 25. huhtikuuta.
Punaisen Ristin lähettiläs pakeni
Seuraavana päivänä van de Velde matkusti junalla Kööpenhaminaan sillä varjolla, että pääkaupungissa hänen olisi helpompi pitää yhteyttä Dunantiin. Pääkaupungissa van de Velde tapasi Tanskan sotaministerin, jonka kuitenkin suhtautui Punaiseen Ristiin yhtä nuivasti kuin ennenkin. Van de Velde päätti palata Geneveen.
Sveitsissä van de Velde kuuli, että Louis Appia oli suoriutunut tehtävästään Preussin armeijassa hienosti. Kun Appia oli esitellyt itsensä Punaisen Ristin edustajaksi, Preussin joukkojen komentaja oli todennut siihen kunnioittavasti: ”Kantamanne käsivarsinauha on oiva suositus. Tiedämme hyvin, mitä se merkitsee. Tässä on teille lupa-asiakirja, jolla saatte varastosta kaiken tarvitsemanne.”
Preussin joukot hyökkäsivät veneillä Alsiin.
Appia sai myös vapaan pääsyn rintamalle ja avusti useissa leikkauksissa. 29. kesäkuuta 1864 preussilaiset nousivat maihin Alsin saareen, jonne suuri osa Tanskan joukoista oli linnoittautunut. Tanskalaiset antautuivat lyhyen mutta kiivaan taistelun jälkeen.
Muutamaa kuukautta myöhemmin Tanska vihdoin lakkasi hangoittelemasta Punaista Ristiä vastaan ja liittyi jäseneksi vastaperustettuun kansainväliseen avustusjärjestöön.
Jälkikirjoitus
Charles van de Velde voitti pelkonsa ja johti Punaisen Ristin sairaalaa Ranskan ja Saksan sodassa vuonna 1871. Hänelle ja Louis Appialle pystytettiin vuonna 1989 muistomerkki Dybbøliin.