Eräänä varhaisena aamuna vuonna 1982 Iranin eteläosan vallanneet Saddam Husseinin irakilaisjoukot kuulivat pahaenteisen äänen yön hiljaisuudessa. Vihollisen eli Iranin armeijan sotilaat huusivat vain muutaman kilometrin päässä rytmikkäästi:
”Allahu akhbar! Allahu akhbar!” eli ”Jumala on suuri.”
Samassa ilman täytti räjähteiden pauke, kun 40 000 iranilaissotilaan ensimmäiset joukot vyöryivät kohti irakilaisjoukkojen puolustuslinjoja. Maa vavahteli, kun iranilaiset osuivat marssiessaan maamiinoihin, joita irakilaiset olivat kaivaneet asemiensa eteen.
Aamun sarastaessa irakilaiset havaitsivat hämmästyksekseen, että hyökkääjät eivät olleetkaan tavallisia sotilaita, vaan suurin osa kuolemaa halveksivasta joukosta oli nuoria poikia, jotkut heistä tuskin kiväärejään pidempiä.
Monituhatpäisenä laumana pojat syöksyivät kohti irakilaisia kavahtamatta maassa makaavien tovereidensa miinojen repimiä ruumiita.
Kauhun valtaamat irakilaissotilaat tulittivat kivääreillään heitä kohti vyöryvää sotilaiden massaa, mutta sitä mukaa kuin luodit kaatoivat iranilaisnuorukaisia, uusia tuli tilalle. Mikään ei pysäyttänyt hyökkääjien hyökyä, ja muutaman päivän taistelun jälkeen irakilaiset joutuivat vetäytymään.
Iranilainen Ettelaat-päivälehti kuvasi maaliskuussa 1982 lapsiarmeijan saavutuksia näin: ”He ryntäsivät yli miinakentän mitään näkemättömin silmin ja kuuroin korvin. Pölyn laskeutuessa kauhea totuus paljastui: autiomaa oli täynnä luunpalasia ja kiviin takertuneita lihanriekaleita.”
Islam jakautui šiioihin ja sunneihin, kun profeetta Muhammadin lapsenlapsi Husain ibn Ali sai surmansa sunnimuslimien vastaisessa taistelussa.
Marttyyri pääsi suoraan paratiisiin
Kun Irakin ja Iranin välinen sota syttyi vuonna 1980, ajatollah Khomeini hyödynsi šiiojen ja sunnien välistä vanhaa vihanpitoa kootessaan vapaaehtoisten marttyyrien armeijan.
Sunnien ja šiiojen ratkaiseva välirikko tapahtui vuonna 680, kun šiiamuslimien merkkihenkilö Husain ibn Ali sai surmansa Karbalan kaupungissa taistelussa sunniylivoimaa vastaan.
Husain oli profeetta Muhammadin lapsenlapsi ja šiiojen mukaan tämän seuraaja. Tästä syystä šiiat muistavat vuosittain Husainin marttyyrikuolemaa.
Koska Saddam Hussein oli sunnimuslimi, Khomeini julisti sodan alussa, että Saddamin hyökkäys Iraniin oli toisinto Karbalan historiallisesta taistelusta.
Khomeinin mukaan jokainen, joka kuoli taistelukentällä sotiessaan Irakia vastaan, oli todellisen islamin marttyyri ja pääsi kuollessaan suoraan paratiisiin. Niinpä Iranin šiiamuslimit värväytyivät sankoin joukoin sotilaiksi.
Iranin vallankumous nostatti pelkoa
Vuonna 1980 alkanut Iranin ja Irakin välinen sota kesti kahdeksan vuotta, ja se oli Lähi-idän lähihistorian verisin.
Sodan raakuutta kärjisti Iranin kasvava lapsisotilaiden käyttö. Lapsia oli toki värvätty sotilaiksi ennenkin, mutta nyt Iranin pappishallinto meni pidemmälle kuin koskaan aiemmin: lapsisotilaita ei värvätty ainoastaan apujoukoiksi vaan heitä käytettiin armeijan hyökkäysten kärjessä.
Lapsisotilaiden käyttö oli Iranin ajatollah Khomeinin raaka vastaus Irakille, joka tunkeutui Iranin alueelle syyskuussa 1980. Khomeini oli noussut maansa johtajaksi vuotta aiemmin verisen vallankumouksen ja šaahin karkotuksen jälkeen. Iranista tuli tiukoin uskonnollisin laein johdettu islamilainen tasavalta.
Iranin muslimivallankumous sai maailman varpailleen, ja erityisen varuillaan oltiin naapurimaassa Irakissa, jota johti diktaattori Saddam Hussein. Irakin hallintomalli oli maallinen, mutta valtaa pitivät pääasiassa sunnimuslimit, vaikka kansan enemmistö oli iranilaisten tapaan šiiamuslimeita.
Saddam Hussein pelkäsi, että Iranin uusi pappishallinto yllyttäisi Irakin šiiamuslimit yrittämään vallankumousta. Diktaattori päätti tästä syystä hyödyntää Iranin levotonta tilannetta ja syöstä papiston vallasta.
Pyörretuuli
Syyskuun 22. päivänä 1980 sotilaallisesti ylivoimaiset Irakin joukot hyökkäsivät 650 kilometrin levyisenä rintamana Iraniin. Saddam uskoi sodan olevan ohi muutamassa viikossa, ja hän nimesi operaation Pyörretuuleksi.
Aluksi hyökkäys sujui suunnitelmien mukaan. Iranin huonosti järjestäytyneet joukot pystyivät vain hajanaiseen vastarintaan ja vetäytyivät Shatt al-Arabin rajalinjalta itään kohti vuoristoa.
Saddamin joukot joutuivat kuitenkin yllättäen pysähtymään eteläiranilaisessa Khorramšahrin kaupungissa, sillä siellä olevat Khomeinin tulisieluiset vallankumouskaartilaiset eivät aikoneet antautua taistelutta.
Vaikka kevyesti aseistettuja kaartilaisia oli vain 2 500, he puolustivat urheasti kaupunkia 15 000 panssarivaunuin varustautunutta irakilaissotilasta vastaan.
Khorramšahr antautui vasta kuukauden kuluttua. Irak oli menettänyt taisteluissa 8 000 sotilasta, ja Saddam oli joutunut keskeyttämään etenemisensä Iranin vallankumouskaartin lujan taistelutahdon edessä. Tapaus antoi esimakua siitä, mitä irakilaisjoukoilla oli odotettavissa.
Persianlahden sotivat taistelukukot
Saddam
- Valtaosa irakilaisista oli šiiamuslimeja. Saddam halusi kaikin keinoin estää šiiavallankumouksen leviämisen Iranista Irakiin.
- Irakin tärkein reitti merelle oli Irakin ja Iranin välinen Shatt al-Arabin joki. Saddam halusi sen hallintaansa.
- Saddam halusi vallata Etelä-Iranin raja-alueet, jotka olivat Iranin arabivähemmistön asuinseutua.
Khomeini
- Šiiamuslimien asuttamasta Iranista piti luoda Lähi-idän mahtivaltio.
- Khomeini suunnitteli maailmanlaajuista islamilaista vallankumousta, johon kuului šiiojen nousu sunneja ja läntisiä ”sortajia” vastaan.
- Ulkoisen uhan avulla Khomeini saattoi kukistaa vastustajansa Iranissa.
Kansanarmeijan voimaan luotettiin
Khomeini oli perustanut vallankumouskaartin vuotta ennen Irakin hyökkäystä. Kaarti koostui Khomeinia uskollisesti kannattavista nuorista uskonnollisista miehistä, ja sen päätarkoitus oli suojella vallassa olevaa papistoa vallankaappausyrityksiltä.
Khomeini pelkäsi etenkin Iranin varsinaista armeijaa, joten hän supisti armeijan miesvahvuuden 285 000:sta 150 000 sotilaaseen.
Kun Saddam Hussein lähetti panssarijoukkonsa rajan yli, Khomeini järjesti armeijansa siten, että 30 000 sotilaan vahvuinen vallankumouskaarti muodosti sen selkärangan.
Lisäksi ajatollah käynnisti valtaisan värväyskampanjan, ja kaartiin liittyi tuhansittain etenkin kaupunkien työläisväestöä, jota lietsottiin mukaan uskonnollisten palopuheiden ja voimakkaan propagandan avulla.
Vastavärvätyn sotaväen varustaminen ja koulutus vaati aikaa, mutta Khomeinilla oli kiire iskeä maahan tunkeutunutta Irakin armeijaa vastaan. Vallankumouskaarti sai tästä syystä tammikuussa 1981 tuekseen uudenlaiset joukot, jotka saattoi lähettää salamannopeasti suoraan taistelukentälle.
Uusista joukoista, joista käytettiin nimitystä basiji eli vapaaehtoiset, oli tarkoitus muodostaa 20 miljoonan miehen voittamaton armeija. Toisin kuin koulutettu vallankumouskaarti, basijiarmeija sai vain muutaman viikon pituisen perehdytyksen; sen vahvuutena oli uskonnollinen hurmos.
Vallankumous ja Irakin hyökkäys olivat synnyttäneet Iranissa voimakkaan kansallismielisyyden aallon, jota valtion johto pyrki kaikin tavoin hyödyntämään.
Basijiarmeijan värväystoimistoihin virtasi pian kaikenikäisiä miehiä. Jotkut olivat vasta 12-vuotiaita koulupoikia, joita mullahit eli uskonoppineet aktiivisesti kehottivat värväytymään.
”Koulussa mullahit keskeyttivät jatkuvasti oppitunteja”, entinen lapsisotilas Samir kertoi.
”He kertoivat meille kunniakkaasta islamilaisesta vallankumouksesta ja ajatollahista, joka oli pelastanut meidät Yhdysvaltojen kynsistä. Sitten huusimme kuolemaa Amerikalle, Israelille ja Saddamille.”
Mullahit sanoivat, että oli kunnia saada taistella islamin puolesta, ja kehottivat poikia ryhtymään marttyyreiksi profeetta Muhammadin sukulaisen, šiialaisen siiven perustajajäsenen Husain ibn Alin esimerkin mukaan.
”Televisiossa näytettiin nuorta poikaa, jolla oli armeijan univormu, kivääri ja basijin punainen otsanauha”, Samir muistelee. ”Hän kertoi, miten upeaa oli olla islamistisotilas ja taistella vapauden puolesta ja Irakia vastaan. Lopuksi hän kehotti myös meitä liittymään armeijaan.”
Propaganda teki Samiriin vaikutuksen, ja hän osallistui joukkomielenosoituksiin Teheranissa, missä hänen laillaan myös tuhannet muut basijin punaista otsanauhaa kantavat pojat kuuntelivat, miten mullahit tuomitsivat Yhdysvallat ja Saddam Husseinin.
Basijijoukkojen harjoitusleirillä Samir oppi ampumaan kiväärillä ja heittämään kranaatteja. Koulutuksen päätteeksi hänet lähetettiin rintamalle.
Irakilla oli sodan alussa yli tuhat panssarivaunua enemmän kuin Iranilla.
Pelottomat itsemurhajoukot
Kun Iranin joukot lähtivät täysin voimin liikkeelle, Saddam Husseinin ”pyörretuuli” laantui lopullisesti. Khorramšahrin kaupungissa kärsityt tappiot pelästyttivät Saddamin, joka määräsi joukkonsa linnoittamaan jo vallatut alueet valtavilla puolustusbunkkereilla toivoen, että iranilaiset luopuisivat suunnitelmistaan vallata alueet takaisin.
Iranilaisilla oli kuitenkin aivan muuta mielessään. Vuoden 1981 lopulla toteutettu ensimmäinen, operaatio Jerusalemin tieksi nimetty taisteluisku, kohdistui irakilaiseen Bostanin kaupunkiin.
Marraskuun 29. päivänä 1981 kaupunkiin hyökkäsi 80 000 vallankumouskaartin ja basijiarmeijan sotilasta, jälkimmäisten joukossa paljon koulupoikia.
Innostunut sotajoukko ei malttanut odottaa armeijan tykistön tulivalmistelua vaan ryntäsi yllättyneiden irakilaisten kimppuun joukkovoimansa ja kuolemaa halveksuvan asenteensa siivittämänä.
Operaatio oli sodan ensimmäinen ”ihmisaalloksi” kutsuttu hyökkäys. Eräs irakilaisupseeri kuvasi vuonna 1982 tilannetta saksalaiselle Der Spiegel -viikkolehdelle näin: ”Ensimmäisen ja toisen aallon voi vielä tuhota ampumalla. Pian ruumiskasa kohoaa niin korkeaksi, että tulee halu vain huutaa ja paeta. He ovat kuitenkin ihmisiä.”
Bostanin taistelu vaati 30 000 iranilaisen hengen, ja suurin osa heistä oli basijijoukoista. Hallitseva papisto piti voittoa kuitenkin merkkinä onnistuneesta taktiikasta.
Vallankumouskaartiin kuului moottoripyöräosasto, joka hyökkäsi Irakin panssarivaunuja vastaan.
Khomeinin joukko ei pelännyt
Vallankumouskaarti
Vallankumouksen jälkeisessä kaaoksessa Khomeini tarvitsi luotettavat joukot, jotka vallankaappauksen uhatessa taistelisivat kilpailevia ryhmiä ja asevoimia vastaan.
Hän perusti vallankumouskaartin, johon värväytyi Khomeinin kannattajia ja nuoria suurkaupunkilaisia.
Sodan puhjettua kaarti sai tehtäväkseen rekrytoida ja kouluttaa basijiksi kutsutun vapaaehtois-armeijan. Vuonna 1985 kaartin vahvuus oli 250 000 miestä.
Basijijoukot
Iranin uskonnolliset johtajat halusivat aseistaa kansan ja saada sen sotaisan islamistihallituksen puolelle.
Näin syntyi basijiarmeija, johon värvättiin etenkin köyhän maaseudun ja kaupunkien työväestön poikia. Heitä käytettiin tykinruokana sodan massahyökkäyksissä.
Vuonna 1985 basijijoukoissa oli noin 600 000 jäsentä. Basiji on yhä olemassa, ja sitä käytettiin esimerkiksi vuonna 2009 taltuttamaan Iranin mielenosoituksia.
Lapsisotilaat miinanraivaajina
Maaliskuussa 1982 basijin, vallankumouskaartin ja Iranin varsinaisen armeijan 120 000 hengen vahvuinen joukko valtasi Dezfulin ja Šušin kaupungit.
Iranilaiset olivat vain viiden kilometrin päässä rajalta. Toimittaja Robert Fiskin rintamalla haastattelema iranilaiseversti sanoi, että armeijan tarkoitus oli ainoastaan työntää Irak pois Iranista.
”Joukkomme voisivat ylittää viimeisen virran, mutta ajatollah Khomeini ei salli tätä”, hän selitti, ja armeijan upseerit sekä yksi mullah huusivat jokaisessa välissä: ”Jumala on suuri. Alas Yhdysvallat! Alas Neuvostoliitto!”
Toimittaja haastatteli seuraavaksi 14-vuotiasta basijisotilasta, joka kuvaili innoissaan, kuinka oli menettänyt kaksi ikätoveriaan taistelussa. Poika kertoi itkeneensä pettymyksestä, kun ei ollut päässyt ajoissa rintamalle.
Hän oli kuitenkin onnellinen, että oli ehtinyt mukaan veriseen hyökkäykseen. Vain kuukautta myöhemmin Iranin joukot aloittivat suuren hyökkäyksen. Jerusalemiksi nimetyn operaation tarkoituksena oli ottaa takaisin irakilaisten vaivalla valtaama Khorramšahrin kaupunki.
Irakin joukot olivat rakentaneet valtavat bunkkerein ja miinoin vahvistetut puolustuslinnoitukset, ja basijijoukko lähetettiin miinakentälle raivaamaan tietä varsinaiselle armeijalle.
”Jotkut pojat kääriytyivät mattoihin ja kierivät niissä miinakentän yli, jotta heidän ruumiinsa kappaleet voitaisiin vielä miinaräjähdyksenkin jälkeen koota arkkuun”, iranilainen Ettelaat kirjoitti iskun jälkeen.
Toukokuun 24. päivänä 1982 Iranin joukot mursivat tiensä Khorramšahriin. Irak joutui nyt vastoin ennakko-odotuksia vetäytymään Iranista.
Nöyryytetty Saddam koetti hieroa rauhaa Iranin uskonnollisten johtajien kanssa, mutta voiton sokaisema Khomeini päätti valloittaa marttyyriarmeijansa avulla Irakin ja syrjäyttää Saddamin.
Taisteluiden kallis hinta
Iranin armeija oli Irakiin verrattuna selvästi alivoimainen, mutta iranilaisten uhrimieli oli rajaton, ja heidän onnistui kolmessa suurhyökkäyksessä painostaa Irak takaisin rajalinjan taakse ”ihmisaaltohyökkäysten” avulla.
Jerusalemin tie
Marras-joulukuu 1981: Noin 80 000 vallankumouskaartilaista hyökkäsi irakilaisdivisioonaa vastaan Etelä-Iranin sateisessa talvisäässä ja valtasi takaisin Bostanin kaupungin.
Jerusalemin tieksi nimetty hyökkäys vaati noin 30 000 iranilaissotilaan hengen.
Selvä voitto
Maaliskuu 1982 Panssarivaunuhyökkäyksen jälkeen noin 70 000 vallankumouskaartin ja basijijoukkojen sotilasta hyökkäsi Irakin asemiin Dezfulin ja Šušin kaupunkien luona tukenaan 50 000 varsinaisen armeijan sotilasta.
Kuuden päivän taistelujen jälkeen Irakin saarretut joukot joutuivat antautumaan. Iranilaiset saivat saaliiksi 400 panssarivaunua. 20 000 irakilaista jäi vangiksi.
Dezfulin taisteluun osallistui noin 70 000 basijia, monet vasta lapsia.
Jerusalem
Huhti-toukokuu 1982 Noin 70 000 vallankumouskaartilaista ja basijia ajoi irakilaiset pois Susangerdin kaupunkia ympäröivältä alueelta.
Seuraavaksi iranilaiset tunkeutuivat alueen pääkapunkiin Khorramšahriin ja valloittivat sen kahdessa päivässä. Näin viimeisetkin Iranissa olevat irakilaiset oli lyöty.
12 000 irakilaissotilasta vangittiin Khorramšahrin kaupungin luona.
100 000 koululaista rintamalla
Khomeinin uutena suunnitelmana oli vallata Irakin eteläosa, jossa asui pääasiassa šiiamuslimeita ja jossa sijaitsee maan toiseksi suurin kaupunki Basra.
Kesällä 1982 iranilaisjoukot tekivät kaupunkiin viisi valtausyritystä, jotka Irak kuitenkin pystyi kotikenttäedun ansiosta torjumaan. Iranin johtajat ymmärsivät, että operaatio ei onnistuisi ilman lisäjoukkoja.
Basijiarmeijaan alettiin ponnekkaasti rekrytoida lisää poikia vuoden 1983 aikana, ja vuoden lopulla Iranin opetusministeri kertoi ylpeänä, että yli 100 000 koulupoikaa ja 30 000 opettajaa oli osallistunut taisteluihin.
”Ainutkaan koulu tai kaupunki ei ole jäänyt osattomaksi sodankäynnin kunniasta ja kuoleman eliksiirin ihanasta mausta”, Ettelaat kirjoitti innostuneena. Lehdessä oli paljon propagandakuvia miltei tyhjistä luokkahuoneista.
Basijin lapsisotilaat osallistuivat Iranin hyökkäyksiin yhdessä vallankumouskaartin kanssa. Eräs 13-vuotias poika lähetettiin kuukauden koulutuksen jälkeen ensimmäiseen sotilasoperaatioonsa Basran koillispuolelle.
Kiväärillä ja kahdella käsikranaatilla varustautuneena hänen piti muista nuorukaisista sekä ikämiehistä kootun joukon kanssa yrittää vallata Basran lähellä oleva päätie.
”Saavuttuamme erään kukkulan laelle aloimme juosta alas kohti vihollisen asemia. En tuntenut pelkoa, kun huusimme yhdessä ’Allahu akhbar!’ samalla, kun juoksimme. Edessämme oli pitkä rivi kypäräpäisiä sotilaita ja näin, kun he alkoivat ampua. Toverit kaatuivat ympäriltäni, mutta minä vain jatkoin juoksemista ja huutamista.”
Poika kaatui lopulta saatuaan luodin sääreensä, ja hänet otettiin vangiksi.
Basijijoukot yrittivät kerta toisensa jälkeen tuloksetta murtaa massahyökkäyksillään irakilaisten linjoja.
”He vyöryivät eteenpäin Allahia ylistäen ja me niitimme heitä kuin heinää 50-millisillä konekivääreillämme. 18–19-vuotiaat sotilaani olivat vain hiukan näitä poikia vanhempia, ja näin heidän itkevän. Joskus upseerien oli pakko potkia heidät takaisin kivääriensä luo”, kertoi irakilainen upseeri.
Hän oli kokenut aiemminkin vastaavan omituisen hyökkäyksen: ”Erään kerran meitä kohti pyöräili iranilaislapsia, ja joukkoni alkoi nauraa. Kun lapset ryhtyivät heittelemään käsikranaatteja, hymymme hyytyivät ja aloimme ampua.”
Tuhannet iranilaiset vapaaehtoiset kuolivat taistelukentillä. Kuvassa iranilaissotilas suree kuolleen veljensä ruumiin äärellä.
Lapset pantiin etulinjaan
Iranin miestappiot olivat vuoden 1983 hyökkäyksissä noin kolminkertaiset Irakiin verrattuna, mutta aluevalloitukset jäivät pieniksi. Iranin johto halusi silti jatkaa suurhyökkäyksiä, ja vuonna 1984 toteutettiin mittava hyökkäys, jonka etulinjassa oli lapsisotilaita.
Vuoden tärkeimmässä, Kheibariksi nimetyssä operaatiossa 57 prosenttia iranilaissotilaista oli koululaisia. He rantautuivat proomuilla ja kumiveneillä Basran pohjoispuolella olevalle suolle.
”Emme pelänneet – eihän 10-vuotias osaa pelätä juostessaan kohti vihollissotilaita”, eräs vangiksi joutunut poika kertoi.
Basijijoukkojen suurin saavutus oli Irakin tärkeimmän öljykentän keskellä sijaitsevien Majnun-tekosaarten valtaus. Iranin armeijan tykistö oli kuitenkin liian kaukana tukeakseen kevyesti aseistautuneita etujoukkoja, ja irakilaiset saivat alueen takaisin.
Iranilainen lapsisotilas kertoi: ”Vähän ajan päästä suuri joukko irakilaisia panssarivaunuja alkoi ampua meitä. Sitä kesti kolme vuorokautta. 1 200 sotilaastamme jäi eloon ehkä 34.”
Lietteisellä marskimaalla keväällä 1984 käytyihin katkeriin taisteluihin osallistui 250 000 miestä rintaman molemmin puolin, ja irakilaiset käyttivät raakoja keinoja vastapuolen karkottamiseksi.
Taisteluhelikopterit pyyhkivät suoalueen yli ampuen Iranin joukkoja raketein ja konekiväärein. Lisäksi Irak käytti taisteluissa sekä sinappikaasua että sariini-hermokaasua.
Iranilaisia myös paloi kuoliaaksi, kun Irakin joukot kaatoivat suolle voimalinjan ja kytkivät siihen sähkövirran. Operaatiossa kuoli 25 000 iranilaista, ja 10 000 lasta kuoli, haavoittui tai jäi vangiksi.
Irakin vankileirit olivat täynnä miinojen silpomia Iranin basijijoukkoihin kuuluneita poikia.
Khomeini ei päästänyt sotavangeiksi otettuja lapsia kotiin
Yli 300 000 iranilaista joutui sotavangeiksi Iranin ja Irakin välisessä sodassa. Monet heistä olivat lapsisotilaita. He olivat onnekkaita:
”Oli onni, että minut vangittiin, vaikka elämä vankileirillä olikin kovaa. Se oli silti parempaa kuin kuolema”, eräs teini-ikäinen sotavanki kertoi haastattelussa vuonna 1987.
Muun muassa Punainen Risti koetti saada lapsivangit vapaiksi. Vuonna 1983 järjestö taivutti Irakin lähettämään joukon lapsia kotiin, mutta Iranin hengellinen johtaja ajatollah Khomeini vastasi kylmästi: ”He eivät ole lapsiamme. Omamme menivät paratiisiin.”
Vasta 2003 juuri ennen Yhdysvaltojen hyökkäystä Iran ja Irak vaihtoivat viimeiset sotavangit.
Iran luopui massahyökkäyksistä
Vaikka Majnun-saaret ja joitakin muitakin alueita jäi iranilaisille, Kheibar-hyökkäys epäonnistui. Irakilaiset puolustivat raivoisasti isänmaataan, ja itsepäisimpienkin mullahien oli lopulta pakko myöntää, että lasten marttyyrikuolemat olivat turhia. Ihmisaalloista siirryttiin tavanomaisempaan sotataktiikkaan.
Seuraavina vuosina sota jatkui vaihtelevana, ja kumpikin osapuoli kärsi suuria tappioita ilman ratkaisevia voittoja. Khomeini hylkäsi kaikki rauhantarjoukset aina vuoteen 1988 saakka, jolloin neuvonantajat saivat hänet uskomaan, että itsepäisyys oli haitaksi vallankumoukselle.
Heinäkuun 17. päivänä 1988 Iran ilmoitti YK:lle hyväksyvänsä aselevon. Khomeini sanoi radiopuheessaan: ”Suren, että olen yhä elossa. Olisin mieluummin kuollut marttyyrinä.”
Seuraavana vuonna vanha ajatollah kuoli, ja vuonna 1990 sodan osapuolet allekirjoittivat virallisen rauhansopimuksen.
Lähi-idän verisin sota oli maksanut noin miljoona ihmishenkeä. Kuolleiden lapsisotilaiden tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta asiantuntija-arvioiden mukaan heitä oli ainakin 100 000.
Sota ei siirtänyt rajoja, mutta se vahvisti entisestäänkin sekä Saddam Husseinin että Iranin uskonnollisen johdon asemaa.
Yhdysvaltojen ilmavoimat ajoivat Irakin pois Kuwaitista.
Uusi sota velan vuoksi
Saddam Hussein hyökkäsi 1990 Kuwaitiin, joka oli lainannut Irakille suuria summia Iranin sotaa varten.
Saddam Hussein oli Iranin sodan aikana lainannut valtavia summia Persianlahden sunnimielisiltä valtioilta ostaakseen aseita.
Moni alueen valtio oli Saddamin kanssa yhtä mieltä siitä, että šiialainen Iran oli merkittävä vaaratekijä. Sodan päätyttyä vuonna 1988 valtiot alkoivat periä lainojaan takaisin.
Vaatimus raivoistutti Saddamia: Irak oli maksanut sodan verellään, ja nyt liittolaiset puukottivat häntä selkään. Yksi velkojista oli pieni mutta äärimmäisen rikas öljyvaltio Kuwait.
Saddam oli rahaton, mutta hänellä oli komennossaan yksi alueen suurimmista armeijoista. Hän koetti ratkaista ongelman voimalla: vuonna 1990 Irak valtasi Kuwaitin varmana siitä, että Yhdysvallat ei sekaantuisi asiaan.
Saddam Hussein erehtyi täysin: 17. tammikuuta 1991 Yhdysvallat iski 34 liittolaisvaltion tukemana Irakin joukkojen kimppuun. Irak vetäytyi Kuwaitista kuudessa viikossa.