Lentäjä George L. Jones painoi F-86 Sabre -suihkukoneensa jyrkkään syöksyyn kohti viholliskoneita Luoteis-Korean ilmatilassa.
Vinosti hänen takanaan omassa koneessaan oli hänen 33-vuotias newyorkilainen siipimiehensä Richard Pincoski.
Heidän tehtävänsä oli nyt pelastaa yhdysvaltalaiset pommituslennolla olevat koneet niitä ahdistelevilta vihollisen MiG-15-suihkuhävittäjiltä.
Lentokoneet oli lähetetty 2. marraskuuta 1951 pommittamaan ratapihoja ja varastoja Pohjois-Koreassa, ja Jones johti niiden hävittäjäsaattuetta.
Oli kysymys elämästä ja kuolemasta, kun hän ja Pincoski syöksyivät kohti yhdysvaltalaiskonetta jahtaavaa MiG-hävittäjää.
Jones kiihdytti vauhtinsa äärimmilleen mutta arvioi, ettei ehtisi ajoissa pudottamaan vihollista. Niinpä hän aloitti tulituksen jo kauempaa, jolloin viholliskone kääntyi ja päästi saaliinsa menemään.
Jones lähti jahtaamaan MiGiä ja saavuttikin sitä, ja pian koneet lensivät lähes rinta rinnan tiukkoja kaarroksia.
Yhtäkkiä Jones sai vihollisen tähtäimeensä, ja hän painoi ohjaussauvassa olevaa laukaisinta.
F-86:n kuusi konekivääriä alkoivat nakuttaa, mutta ammukset eivät osuneet maaliinsa, koska MiG teki viime hetkellä nopean väistöliikkeen.
Jones tähtäsi nopeasti uudestaan, ja pian MiGin pyrstöstä alkoi singota kipinöitä. Jonesin ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä MiG jatkoi lentoaan mutta häneltä itseltään loppuivat ammukset.
Pincoski jatkoi takaa-ajoa, mutta hänkin oli pian käyttänyt kaikki ammuksensa.
Silloin Jones päätti ottaa riskin – eihän vihollinen tiennyt, ettei heillä ollut enää ammuksia. MiGin vauhti oli hidastunut, ja Jones lähti sen perään.
Jonesin lähestyessä MiG päätti väistää alaspäin – mutta sitä osumia saanut kone ei enää kestänyt, aivan kuten Jones oli toivonut.
Hetken kuluttua Pincoski ilmoitti radioitse, että vihollislentäjä oli ”ampunut itsensä ulos” katapultilla.
Jones ja Pincoski onnistuivat 2. marraskuuta 1951 sekä pelastamaan jahdatun koneen alasampumiselta että poistamaan pelistä yhden MiG-15-hävittäjän.
Voitto oli osa Korean sotaa (1950–1953), jossa ilmatilan hallinta osoittautui lopulta ratkaisevan tärkeäksi sodan lopputuloksen kannalta.
Koreaan lähetetyistä YK:n joukoista noin 90 % oli amerikkalaisia.
Korea oli kylmän sodan ensimmäinen yhteenotto
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean niemimaan 38. leveysastetta pitkin.
Kesäkuussa 1950 kommunistinen Pohjois-Korea kuitenkin tunkeutui demokraattiseen Etelä-Koreaan.
Muutamassa päivässä tilanne kärjistyi kansainväliseksi konfliktiksi, johon sekaantuivat myös Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Kiina.
”Hyökkäys Koreaan on tehnyt selväksi, että kommunismi on siirtynyt painostuksesta aseellisiin hyökkäyksiin ja sotaan”, sanoi Yhdysvaltojen presidentti, Harry S. Truman 27. kesäkuuta 1950.
YK valtuutti jäsenensä auttamaan Etelä-Korean vapauttamisessa, ja niin länsi lähti sotaan Yhdysvaltojen johdolla.
Koreasta tuli kylmän sodan ensimmäinen kuuma sotanäyttämö.
Kim Il-sung ylitti rajan
Korean niemimaa oli ollut toisen maailmansodan päättymisestä asti jakaantunut käytännössä kahdeksi valtioksi.
Sotilaallisesti vahvempaa Pohjois-Koreaa johti diktaattori Kim Il-sung ja Etelä-Koreaa demokraattisesti valittu hallitus.
Kim Il-sung päätti omavaltaisesti yhdistää Koreat, ja 25. kesäkuuta 1950 hänen joukkonsa ylittivät Koreoiden välisenä rajana toimivan 38. leveysasteen.
Pohjois-Korea ajoi pian heikon Etelä-Korean armeijan niemimaan eteläisimpään kärkeen, mutta silloin vastikään perustettu YK puuttui Yhdysvaltojen johdolla tilanteeseen.
Syyskuun lopussa 1950 YK:n joukot ja Etelä-Korea saivat puskettua pohjoiskorealaiset takaisin 38. leveyspiirin yli muun muassa tehokkaiden ilmavoimien ansiosta.
Yhdysvalloilla oli uusia suihkukoneita, F-80 Shooting Star ja F-84 Thunderjet, jotka oli kehitetty toisen maailmansodan jälkimainingeissa, ja niitä vastaan Pohjois-Korean potkurikoneet olivat voimattomia.
YK:n joukkojen maahyökkäys eteni kohti pohjoista ja ylsi lokakuun lopussa Pohjois-Korean ja Kiinan rajana toimivalle Yalujoelle.
Sotilaallinen uhka sai kiinalaiset liittymään sotaan Pohjois-Korean puolelle.
Mao Zedongin armeija iski YK:n joukkoja vastaan maalla mutta myös ilmassa.
Kiinan ilmavoimilla oli yhteistyösopimus Neuvostoliiton kanssa, ja kokeneet neuvostolentäjät kouluttivat kiinalaisia.
Sitäkin tärkeämpää oli, että Neuvostoliitto tarjosi Kiinalle käyttöön myös uusinta tekniikkaansa.
MiG-15 ja F-86 Sabre olivat tasaväkisiä
Teknisesti Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen suihkukoneet olivat samaa luokkaa, mutta kummallakin oli omat etunsa ilmataistelussa.
F-86 Sabre
6 M3 Browning -konekivääriä ampui yhteensä 1 200 laukausta minuutissa. Ammukset pystyivät läpäisemään panssarin.
F-86 Sabre
Kiikaritähtäimessä oli sisäänrakennettu tutka, mikä oli teknologinen läpimurto. Koneessa oli myös heittoistuin.
F-86 Sabre
Pommit voitiin ripustaa siipien alle, jolloin suihkukoneet toimivat hävittäjäpommittajina. Ne pudottivat sekä räjähteitä että napalmia sisältäviä pommeja.
F-86 Sabre
Turbosuihkumoottori General Electric J47:n työntövoima oli 26,3 kilonewtonia, ja sillä F-86 Sabren huippunopeus merenpinnan tasolla oli 1 106 km/h. Ylemmissä ilmakerroksissa nopeutta oli vähemmän.
F-86 Sabre
Jarrulaipoilla voitiin ilmataistelussa tehdä terävä jarrutus ja yrittää sen avulla karistaa vihollinen kannoilta.
MiG-15
Aseet – yksi 37 mm:n konetykki ja kaksi 23 mm:n konetykkiä – olivat koneen nokassa. Ne voitiin laskea lataamista ja huoltoa varten.
MiG-15
Heittoistuin paiskasi laukaistaessa lentäjän ulos niin kauas, ettei hän osunut koneen peräsimeen
MiG-15
Turbosuihkumoottori Klimov VK-1:n työntövoima oli 26,5 kilonewtonia, ja sillä MiG-15 sai tehokkaan kiihdytyksen sekä 1 107 kilometrin tuntinopeuden.
MiG-15
Raketteja tai pommeja voitiin lastata kummankin siiven alle sata kiloa, jolloin MiGistä tuli myös pommikone.
MiG-15
Nuolimaiset, taaksepäin vinot siivet paransivat vauhtia ja ketteryyttä verrattuna suorasiipisiin koneisiin. Siipien muoto saatiin saksalaisilta toisessa maailmansodassa takavarikoiduista konepiirustuksista.
Ihmekone katosi jäljettömiin
Suurin osa YK:n lentäjistä oli yhdysvaltalaisia, ja sodan ensi kuukausina he olivat hyödyntäneet ylivoimaansa ilmassa pommittamalla Pohjois-Koreaa kuin leikiten.
”Junat olivat parhaita kohteita. Niihin osuessa tunsi olevansa kaikkivoipa”, kertoi eräs yhdysvaltalaislentäjä.
Pommikoneiden suojaksi lähti aina yhdysvaltalaisten suihkuhävittäjien saattue, joka pörräsi pommittajien lähettyvillä kuin kuhnurit kuningattaren ympärillä.
Eräänä marraskuun aamuna yhdysvaltalainen B-29 Superfortress -pommikone lähestyi F-80-hävittäjäsaattueineen päivän kohdetta, lentotukikohtaa Pohjois-Koreassa, kun sen kimppuun iskettiin yhtäkkiä täysin yllättäen.
Yhdysvaltalaisten ohi pyyhälsi huimaa vauhtia vihollislentokone, jonka nopeus oli niin suuri, ettei kukaan yhdysvaltalaisista ehtinyt tunnistaa konetta.
Saattueen suihkuhävittäjät lähtivät oitis mysteerikoneen perään, mutta se katosi muutamassa sekunnissa pelkäksi pisteeksi horisonttiin.
Suihkumoottori imee ilmaa sisään, kasvattaa ilman painetta ja lisää siihen polttoainetta. Seos sytytetään, jolloin se laajenee rajusti ja antaa siten työntövoimaa.
Ilmaherruus ei ollut enää varma
B-29 ei saanut iskussa vakavia vaurioita, mutta sen miehistön kertomukset salamannopeasta ilmahyökkäyksestä saivat yhdysvaltalaiskenraalit huolestumaan.
Koneen kuvaukset eivät sopineet mihinkään Koreassa tiettävästi toimivaan lentokoneeseen, mutta tiedustelu päätteli pian, että kyse oli ilmeisesti neuvostoliittolaisesta MiG-15-suihkuhävittäjästä.
Yhdysvaltalaiset tiesivät sen olevan ylivertainen kaikkiin Koreassa käytössä oleviin koneisiin nähden.
Suunnittelijoidensa Artjom Mikojanin ja Mihail Gurevitšin mukaan nimetty MiG-15 oli tekninen ihme.
Sen suihkumoottori tuotti huippunopeudeksi yli tuhannen kilometrin tuntivauhdin, ja keveytensä ansiosta se nousi nopeammin kuin mikään muu kone. Kone oli todellinen ihme.
”MiG-15 ylitti kaikki odotuksemme. Kun kaasukahvaa tönäisi hieman, kone sinkoutui eteenpäin kuin nuoli, ja se nousi muutamassa sekunnissa ylös.
Korkeusmittarin lukemat sen kuin vilistivät”, kertoi eräs neuvostoliittolainen lentäjä.
Alkuvaiheessa Neuvostoliitosta tuli viitisenkymmentä MiGiä, joita lensivät kiinalaiset ja neuvostoliittolaiset lentäjät. Heidän tehtävänään ei ollut niinkään hyökätä yhdysvaltalaisten hävittäjien kimppuun vaan iskeä suuriin B-29-pommikoneisiin, jotta nämä eivät pääsisi pudottamaan lastiaan Pohjois-Koreaan.
- ja 10. marraskuuta 1950 MiGit ampuivat alas kaksi B-29:ää, ja kuun loppuun mennessä ne pudottivat vielä viisi lisää.
YK:n joukoille kävi selväksi, että yhdysvaltalaislentäjät eivät voineet mitään vihollisen uusia hävittäjiä vastaan, ja se näkyi taistelutahdon heikkenemisenä.
”MiG-15 ylitti kaikki odotuksemme.” Neuvostoliittolainen lentäjä.
”Meistä F-84-saattuelentäjistä tuntui todella pahalta, ettemme pystyneet pitämään MiGejä loitolla”, kertoi yhdysvaltalainen lentäjä Edward F. Unser.
MiGit hyökkäsivät yleensä ylhäältä päin, joten yhdysvaltalaiset kehittivät niiden torjuntaan taktiikan nimeltä top cover. Se perustui hävittäjien sijoitteluun neljälle eri korkeudelle pommikoneen yläpuolelle.
Ylimmät hävittäjät lensivät 35 000 jalan (vähän yli 10 km) korkeudessa ja alimmat 15 000 jalassa (noin 4,5 km).
Kun korkeimmalla olevat koneet näkivät MiGien lähtevän syöksyyn lähes äänen nopeudella, ne varoittivat alempana lentäviä koneita ilmoittaen vihollisen hyökkäyssuunnan, jotta muut yhdysvaltalaiset ehtivät reagoida ja suunnata tulituksensa hurjaa vauhtia lähestyviin viholliskoneisiin.
Uusi taktiikka ei kuitenkaan vielä riittänyt, vaan tarvittiin myös uutta kalustoa.
Osat vaihtuivat joskus nopeastikin
Lentäjäkaksikko hajaantui
Tavallisesti lennettiin pareittain niin, että yleensä kokeneempi lentäjä oli leader eli johtaja ja toinen oli häntä suojeleva wingman eli siipimies. Klassisessa väistömanööverissä viholliskoneen jahdatessa johtaja väisti oikealle ja ylös ja siipimies vasemmalle ja alas.
Tällöin takaa-ajajan piti sekunnin murto-osassa päättää, kumpaa hän lähtisi seuraamaan.
Kun vihollinen oli valintansa tehnyt, toinen lentäjä kääntyi ympäri ja lähti viholliskoneen perään, ja niin vihollinen pakotettiin puolustuskannalle.
Lentäjät tekivät ”kerrosvoileivän”
Toinen tapa kääntää puolustus hyökkäykseksi oli se, että johtaja kääntyi sivulle.
Silloin takaa-ajaja lähti yleensä vaistomaisesti seuraamaan johtajaa.
Siipimies tarkkaili tilannetta, ja jos vihollinen lähti seuraamaan johtajaa, siipimies kääntyi pian ympäri ja lähti puolestaan ajamaan takaa vihollista.
Jos taktiikka onnistui suunnitellusti, vihollinen jäi kuin täytteeksi kahden leipäpalan väliin ja oli vaarassa joutua itse ammutuksi.
Vastaus oli F-86
Neuvostoliittolaisten lentokonevalmistajien kehitellessä MiGiä 1940-luvun lopussa yhdysvaltalaiset olivat myös ahkeroineet saadakseen ilmaan oman supersuihkukoneensa. Tuloksena oli F-86 Sabre.
Lentäjä James Low kuvaili sen olevan ”kaunis kone, joka lähes kietoutui lentäjän ympärille”.
Jo marraskuun lopussa 1950 yhdysvaltalaiset lentotukialukset purjehtivat kohti Pohjois-Koreaa mukanaan uutuuttaan hohtavia F-86-koneita. Niiden päämäärä oli Kimpon tukikohta aivan 38. leveysasteen eteläpuolella.
Lentäjät asuivat Kimpossa huterissa parakeissa, ja talvikylmällä he lähtivät aamuisin innolla töihin saadakseen itsensä taas lämpimiksi.
Käskynjaossa lentäjät määrättiin yleensä joko saattuelennolle tai hävittäjäpartioihin, ja päivän mittaan koneita nousi puolen minuutin välein.
Maajoukot kävivät vanhanaikaista, lähes ensimmäisen maailmansodan kaltaista asemasotaa juoksuhaudoissaan, mutta lentäjät olivat keskellä teknistä ja taktista vallankumousta sinkoillessaan taivaalla uusissa suihkuhävittäjissään.
F-86 Sabre ja MiG-15 kohtasivat ensimmäistä kertaa taistelussa 17. joulukuuta 1950.
Everstiluutnantti Bruce Hinton johti neljää F-86:ta, joiden tehtävänä oli houkutella vihollinen ”dogfightiin” eli ilmalähitaisteluun.
Niinpä Hinton ja hänen kolme kollegaansa lensivät hitaasti kuin vanhemmilla F-80-koneilla, jotka olisivat MiGeille helppoja saaliita, ja onnistuivatkin näin huijaamaan kohtaamiansa neljää MiGiä.
Pahaa-aavistamattomat MiGit olivat yhtäkkiä hätää kärsimässä, kun F-86:t odottamatta kiihdyttivät nopeutensa omille luvuilleen ja kiersivät MiGien taakse.
MiGit hajaantuivat päästäkseen pakoon, ja Hinton lähti yhden viholliskoneen perään. Päästyään 300 metrin etäisyydelle hän avasi tulen.
MiGin vauhti hidastui, ja sen runkoon ilmestyneistä rei’istä tuprusi savua.
Hinton jatkoi tulitusta ja näki pian ”pitkien, rajujen liekkien ympäröivän koko koneen”, minkä jälkeen MiG lähti syöksymään villisti pyörien kohti maata.
Hinton oli voittanut ensimmäisen F-86:n ja MiGin kaksintaistelun. Taistelu Korean ilmatilasta oli kuitenkin vasta toden teolla alkanut.
Lentäjät pyrkivät pääsemään vihollisen taakse ampuakseen tämän alas.
MiGit monikertaistuivat
F-86 Sabren saapuminen ei hetkauttanut neuvostoliittolaisia tai kiinalaisia.
Heidän MiG-hävittäjänsä olivat teknisesti samantasoisia, ja marraskuusta 1950 toukokuuhun 1951 kommunistinen puoli vahvisti ilma-asettaan väkevästi, kun suihkuhävittäjien määrä kasvoi 50 koneesta 445:een.
MiGit toimivat Pohjois-Korean ja Kiinan rajalla virtaavan Yalujoen Kiinan puolella sijaitsevista lentotukikohdista, eikä YK:n lentäjillä ollut valtuuksia lentää Kiinan ilmatilaan.
Niinpä neuvostokoneet saivat seistä kaikessa rauhassa aivan rajan tuntumassa, mistä ne pääsivät hetkessä luoteisen Pohjois-Korean ylle.
Tuo MiGien ensisijainen saalistusalue saikin pian nimityksen ”MiG Alley” (MiG-kuja).
Syksyllä 1951 MiGit alkoivat aiheuttaa yhdysvaltalaisille hälyttäviä tappioita, ja tilanne kulminoitui tiistaina 23. lokakuuta.
Yhdeksän B-29-pommikonetta lähestyi pohjoiskorealaista Namsin lentotukikohtaa saattueinaan 34 F-86:ta ja 55 F-84:ää.
Kun Neuvostoliiton tutkajärjestelmä havaitsi vihollisen lähestyvän, ilmaan nousi oitis peräti 84 pääosin neuvostoliittolaisten lentämää MiGiä.
Majuri Dmitri Oskin johti 18 MiGin laivuetta, joka kohtasi pian vihollisen. Oskin hyökkäsi ensin kohti F-86-hävittäjää mutta keskeytti hyökkäyksen, kun hänen siipimiehensä ilmoitti nähneensä oikealla ”lentäviä latoja”, kuten he B-29-pommikoneita kutsuivat.
”Huomio kaikki: iskekää latojen kimppuun!” Oskin tokaisi radioon, kääntyi ympäri ja avasi konetykkitulen kohti yhtä B-29:ää, joka leimahti tuleen.
Samaan aikaan Oskinin siipimies Dmitri Samoilov otti kohteekseen yhdysvaltalaisen F-84:n, joka yritti päästä Oskinin kimppuun takaapäin.
Seuranneessa rajussa ilmataistelussa Oskin pudotti kliinisen tarkasti vielä toisenkin ”ladon”, minkä jälkeen MiGit kääntyivät kotiin päin tankit lähes tyhjinä.
Yhdysvallat menetti tuona päivänä yhteensä kuusi B-29:ää, ja päivä sai liikanimen ”musta tiistai”.
Korean sodan suurin ilmataistelu osoitti, että edes suuri saattue ei välttämättä pystynyt suojelemaan pommikoneita MiG-hävittäjiltä, ja siksi Superfortressit lensivät sodan loppuajan vain öisin.
Nikolai Sutjagin oli 22 voitollaan Korean sodan paras lentäjä-ässä.
Stalin lähetti sotaan lentäjiä
YK-liittouma hoiti heti Korean sodan alussa Pohjois-Korean ilmavoimat pois pelistä, mutta sen jälkeen Stalin päätti rientää kommunistisen liittolaisensa avuksi.
Virallisesti Pohjois-Koreassa ei ollut neuvostoliittolaisia lentäjiä, sillä Stalin ei halunnut provosoida Yhdysvaltoja sotaan.
Salatakseen kansalaisuutensa neuvostoliittolaiset lentäjät käyttivät kiinalaisia univormuja, ja heillä oli tiukat ohjeet käyttää radioviestinnässä vain ulkoa opettelemiaan kiinalaisia lauseita.
Lähes tuhannen kilometrin tuntivauhdissa käydyissä ilmataisteluissa lentäjät toimivat kuitenkin vaistonvaraisesti ja puhuivat usein radioon venäjää.
Kun yhdysvaltalaiset nappasivat lentäjien venäjänkielisiä radioviestejä, he ymmärsivät pian, mistä oli kyse.
Myöskään Yhdysvallat ei kuitenkaan toivonut kolmatta maailmansotaa, ja niin asiasta päätettiin poliittisista syistä vaieta.
MiGien ampumisesta tuli pakkomielle
Kun yhdysvaltalaiset lopettivat suurten pommikoneiden lennot päivisin, heidän ilmatappionsa pienenivät huomattavasti.
He kuitenkin jatkoivat pommituksia hävittäjäpommittajilla myös päiväaikaan, kuten tapahtui esimerkiksi 2. marraskuuta 1951, jolloin George L. Jones ja Richard Pincoski puolustivat onnistuneesti joukkoa hävittäjäpommittajia.
Jonesille ja Pincoskille merkittiin heidän yhdessä tuhoamastaan MiGistä kummallekin tilastoihin ”puolikas voitto”.
Kaikki lentäjät toivoivat saavansa viisi ilmavoittoa noustakseen hävittäjä-ässäksi, mutta yhdysvaltalaislentäjillä oli kiire: he palvelivat tavallisesti vain kuusi kuukautta, ennen kuin heidät lähetettiin kotiin ja korvattiin uusilla tulijoilla.
Siksi kaikki odotusaika maassa tuntui pitkältä, varsinkin, kun Kimpon tukikohta oli riisipeltojen ympäröimä lohduton paikka, jossa ei ollut mitään muuta tekemistä kuin pelata korttia.
Yleensä pelattiin pokeria tai ginirommia ja usein rahasta, sillä lentäjien palkka oli melko hyvä: 60 dollaria kuussa sekä kaksi pulloa Old Methusalem -viskiä.
Lentäjät olivatkin riemuissaan aina päästessään taivaalle. Usein heidän oli tyytyminen 45–90 minuutin partiolentoihin, ja taisteluun pääseminen oli epävarmaa.
26-vuotias kalifornialainen James Low oli yksi harvoista onnekkaista, joka onnistui pudotuksessa heti ensimmäisellä lennollaan.
”Rakastin sitä kaikkea – lentämistä, pudotuksia. Olin liian nuori ajatellakseni kaiken taustalla olevaa politiikkaa; me olimme siellä vain tekemässä tehtävämme”, Low kertoi sodan jälkeen.
Lentäjille parasta oli saada MiG tähtäimeensä, ja hinku pudottaa vihollisen suihkukoneita oli niin kova, että ilmiö sai nimen ”MiG Madness” eli MiG-hulluus.
”Rakastin sitä kaikkea – lentämistä, pudotuksia.” Lentäjä James Low ilmataisteluista.
Monet halusivat saada MiG-pudotuksen ansioluetteloonsa niin kovasti, että he unohtivat joskus kaikki varoitukset ja syöksyivät päätä pahkaa tyhmänrohkeisiin yrityksiin.
Niin kävi myös Joe Cannonille ja Iven ”Kinch” Kincheloelle, jotka 2. huhtikuuta 1952 havaitsivat kolme vihollishävittäjää lähellä Yalujokea.
”Me syöksyimme heitä kohti. Kinch ampui yhden alas painaessamme menemään heidän tuhoon tuomitun muodostelmansa läpi.
Ei fiksuinta, mitä on tullut tehtyä. Olin niin lähellä törmätä yhteen MiGiin, että näin lentäjän kasvoista kasvoihin ja erotin, että hänellä oli kangaskypärä!” kertoi Joe Cannon.
Sekavassa tilanteessa Cannon onnistui pääsemään erään MiGin taakse, ja kolmen sekunnin tulitus riitti sytyttämään sen liekkeihin.
Taistelu kuitenkin jatkui.
”Samassa Kinch huusi: ’Vasemmalle!’ Tein tiukan kaarroksen ja käänsin päätäni nähdäkseni, kuka perässäni oli, kun leimahti. MiG-lentäjä ampui happinaamarin kasvoiltani, puolitti toisen siipeni ja rei’itti sivuvakaajani.”
Kuin ihmeen kaupalla – ja vain toverinsa avustuksella – Cannon pystyi pitämään koneensa ilmassa ja itsensä hengissä.
Cannonin ja Kincheloen ”MiG Madnessin” tuloksena ilmavoittotilastoja koristi kuitenkin taas kaksi uutta MiG-pudotusta.
Yhdysvalloissa No Kum-sok vaihtoi nimekseen Kenneth H. Rowe ja kouluttautui sähköinsinööriksi.
Pohjois-Korean loikkari antoi Yhdysvalloille MiGin
Yhdysvaltalaiset näkivät ensi kertaa MiG-15-hävittäjiä Korean ilmatilassa marraskuussa 1950, ja siitä alkaen koneesta pyrittiin hankkimaan tietoja keinolla millä hyvänsä.
Yhdysvalloissa luvattiin jopa 100 000 dollarin palkkio kenelle tahansa, joka järjestäisi Yhdysvalloille MiGin tutkittavaksi.
Korean sodan aikana Yhdysvallat ei vielä saanut käsiinsä täysin ehjää MiGiä, mutta syyskuussa 1953, kaksi kuukautta aseleposopimuksen allekirjoituksen jälkeen, Kimpon lentotukikohdassa oltiin silmät selällään, kun sen kiitoradalle laskeutui MiG-15-kone.
Koneen puikoissa oli pohjoiskorealainen lentäjä No Kum-sok, joka halusi vain loikata länteen.
Asiantuntijat tutkivat MiGin läpikotaisin ja lentäjät testasivat sitä taivaalla, ja niin Yhdysvaltojen ilmavoimat oppivat tuntemaan sen perinpohjaisesti.
Koelentäjät pitivät MiGiä hienona koneena ja ymmärsivät hyvin, miksi se oli ollut kova vastus yhdysvaltalaisille F-86 Sabre -suihkukoneille.
No Kum-sok ei ollut tiennyt mitään 100 000 dollarin palkkiosta päättäessään loikata MiGillä, mutta hän sai palkkion sekä poliittisen turvapaikan Yhdysvalloista.
Loikkaus vaati kuitenkin uhrinsa: viisi No Kum-sokin aseveljistä Pohjois-Korean ilmavoimissa teloitettiin hänen tekonsa vuoksi.
Kokemattomat eivät pärjänneet
YK:n lentäjät pärjäsivät yleisesti ottaen hyvin vuosina 1952 ja 1953, vaikka yhdysvaltalaisilla oli vain noin 150 Sabrea vihollisen peräti 800 MiGiä vastaan.
Tilannetta tasoitti se, että moni kokenut neuvostolentäjä oli syksyllä 1951 joko kuollut tai palannut kotiin ja heidän tilalleen oli tullut pääosin kouluttamattomia ja kokemattomia kiinalaisia ja pohjoiskorealaisia lentäjiä, kun taas YK:n nimissä Koreaan tulevilla yhdysvaltalaisilla ja muunmaalaisilla sotilailla oli takanaan perusteellinen koulutus.
Kun todellisia taisteluja käytiin lähes tuhannen kilometrin tuntivauhdissa, tuntikausien tarkkuusammuntatehtävissä ja lähitaisteluharjoituksissa saatu rutiini tuli tarpeeseen.
Uusilla suihkukoneilla siitä, kun lentäjät havaitsivat toisensa viiden kilometrin etäisyydeltä, kesti vain 11 sekuntia siihen, että he olivat jo vaarassa törmätä toisiinsa. Silloin oli toimittava salamannopeasti.
Jo vuonna 1951 yhdysvaltalaisessa raportissa oli todettu, että noin puolet vihollislentäjistä ”ei pystynyt hallitsemaan MiG-15:tä”, ja osaamattomien lentäjien määrä oli siitä vain kasvanut.
”MiGien taktiikat olivat niin surkeita, että heidän olisi voinut luulla olevan koulutuslennolla”, kertoi Koreassa vuonna 1953 palvellut lentäjä John Glenn, joka eteni myöhemmin Nasan astronautiksi ja ensimmäiseksi yhdysvaltalaiseksi Maan kiertoradalle.
Yhdysvaltalaislentäjät uskoivat itse, että toinen tärkeä etu oli heidän arkailemattomuutensa ja rohkea taktiikkansa.
Nuoret pilotit eivät arastelleet vaan ottivat aloitteen ilmataisteluissa.
Se toki vaati omanlaisiaan ihmisiä, ja esimerkiksi George L. Jonesin ja James Low’n yksikön, 4th Fighter Wingin, motto olikin ”Ei tarvitse olla hullu ollakseen hävittäjälentäjä, mutta se auttaa”.
”Ei tarvitse olla hullu ollakseen hävittäjälentäjä, mutta se auttaa”. 4th Fighter Wingin motto
Ilmavoimat ratkaisivat sodan
Yhdysvaltalaisten ilmaherruus vuonna 1953 oli ratkaiseva tekijä siinä, että Kim Il-sung oli lopulta heinäkuussa valmis hyväksymän aselevon.
Käytännössä sopimus tarkoitti, että Korean niemimaan jako kahdeksi valtioksi 38. leveysasteen kohdalta jäi voimaan.
YK:n ja Etelä-Korean maajoukot olivat saaneet korvaamatonta ilmatukea, ja sotilaat sanoivatkin, ettei armeija olisi pystynyt valtaamaan takaisin Etelä-Koreaa ilman jatkuvasti taivaalla pörränneitä pommikoneita ja hävittäjiä.
YK-liittouman koneet lensivät kolme vuotta kestäneen sodan aikana kaikkiaan 1 040 708 tehtävää.
Myös ilmavoimissa tiedettiin, kuinka tärkeitä viimeiset suuret tehtävät touko- ja kesäkuussa 1953 olivat.
Silloin pommitettiin patoja, jotka olivat Pohjois-Korealle elintärkeitä riisipeltojen kastelun ja elintarviketuotannon kannalta.
Uhkakuva maan vieläkin pahemmasta tuhosta – yhdysvaltalaiset hallitsivat nyt ilmatilaa ja saattoivat käydä pommituslennoilla vapaasti – painoi varmasti Kim Il-sungin mielessä, kun hän päätti allekirjoittaa aseleposopimuksen.
Periaatteessa Korean sota päättyi vailla voittajaa ja Pohjois- ja Etelä-Korea säilyttivät rajalinjansa, mutta yhdysvaltalaiset pystyivät kuitenkin oikeutetusti sanomaan, että heidän lentäjänsä olivat voittaneet taistelun ilmatilasta.
Yhdysvallat oli päihittänyt vastustajansa myös melko tasaväkisten suihkuhävittäjien kilpailussa.
F-86:t pudottivat yhteensä 566 MiG-15:tä, kun taas yhdysvaltalaiset menettivät sodan aikana vain vähän yli sata Sabrea.
George L. Jones ja James Low saivat lähteä tyytyväisinä sodasta kotiin.
He olivat saaneet 6,5 ja 5 voittoa MiGeistä ja nousseet siten unelmiensa hävittäjä-ässien kategoriaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että he palasivat kotiin hengissä.