Hyökkäys Kööpenhaminaan

Ruotsin armeija lähti Puolasta Jyllantiin ja löi matkallaan tanskalaiset joukot. Sotaonni oli ruotsalaisten puolella, samoin kuin sää.

Tanskan salmet olivat paksun jään peitossa, joten ruotsalaiset saattoivat marssia Vähän-Beltin yli suoraan Fynin saarelle, sieltä Själlantiin ja vauhdilla kohti Kööpenhaminaa. Fredrik lähetti neuvottelijat ruotsalaisten luo, ja muutaman päivän kuluttua Tanska ja Ruotsi allekirjoittivat rauhansopimuksen Roskildessa.

Tanskan oli luovutettava Ruotsille kaikki Juutinrauman itäpuo­liset maa-alueensa: Skoone, Hallanti, Blekinge sekä Bornholmin saari.

Rauhan jälkeen Kaarle asettui pääjoukkoineen Kieliin. Kaikki oli sujunut kuin itsestään ja rauhanehdot olivat olleet erittäin suotuisat, mutta Kaarlea alkoi harmittaa, ettei hän ollut saman tien ottanut haltuunsa koko Tanskaa.

Elokuussa 1658 Kaarle lähti Kielistä Själlantiin ja marssi kohti Kööpenhaminaa. Muutamassa päivässä hän saapui pääkaupungin liepeille. Siellä hän näki, että kaupungin vallitusten ulkopuolelta purettiin kaikki rakennukset ja myllytkin poltettiin, jotta kanuunat voisivat vapaasti ampua joka suuntaan.

Hän tokaisi: ”Voin vakuuttaa teille, että nyt kohtaamme vastustusta!”

Ruotsalaiset pystyttivät kaupungin

Kaarle valmistautui alusta asti pitkään piiritykseen ja pystytytti valtavan linnoitusleirin, Carlstadin, kuusi kilometriä Kööpenhaminasta luoteeseen.

Läheisiä maalaiskyliä revittiin kokonaan maan tasalle, jotta niistä saatiin rakennus­aineita valtavaa leiriä varten.

Carlstadin ympärille nousi kilometritolkulla vallituksia, ja siellä oli noin 30 000 asukasta eli yhtä paljon kuin Kööpenhaminassa.

Ruotsin 10 000 miehen armeijan lisäksi leirissä asui sotilaiden vaimoja ja lapsia, viinakauppiaita, huijareita, prostituoituja ja käsityöläisiä.

Carlstad tukikohtanaan ruotsalaiset piirittivät Kööpenhaminan maan puo­lelta, mutta meritie jäi yhä avoimeksi. Suuri hollantilainen laivasto oli Juutinraumassa käydyn meritaistelun jälkeen saapunut kaupunkiin tuoden avuksi ruokaa ja sotilaita, jotka olivat nyt valmiina puolustamaan kaupunkia yhdessä suhteellisen vaatimattomien tanskalaisten sotajoukkojen kanssa.

Kööpenhaminan puolustajista suurin osa oli tavallisia kaupunkilaisia, jotka olivat ilmoittautuneet mukaan, valmistaneet pistoaseita ja harjoitelleet niiden käyttöä, jotta he olisivat valmiina ruotsalaisten hyökätessä.

Kaarle lupasi sotilailleen, että nämä saisivat ryöstellä ja riehua vapaasti kaupungissa kolme päivää valloituksen jälkeen, mikä toki innosti hänen sotilaitaan, mutta vielä enemmän se kannusti tanskalaisia puolustamaan kaupunkiaan, omaisuuttaan ja perheitään.

Käytännössä jokaikinen kynnelle kykenevä mies nousi aseisiin, ja puolustukseen osallistui myös naisia ja lapsia. Heidän tehtäväkseen annettiin keittää vettä ja tervaa ja kantaa niitä saaveissa vallituksille, mistä niitä oli tarkoitus kaataa ruotsalaisten niskaan.

Sitten tanskalainen vakooja ja ruotsalainen loikkari kertoivat molemmat Kaarlen antaneen käskyn hyökätä kaupunkiin 10.–11. helmikuuta välisenä yönä. Epäilyt hyökkäyksestä vahvistuivat
lopullisesti, kun tanskalaiset tiedustelijat löysivät alkuillasta vallitusten ulkopuolelle kätkettyjä juoksusiltoja.

Siltojen pituudesta voitiin päätellä, että ruotsalaiset tiesivät tarkoin, kuinka leveitä varustuksia ympäröivään jäähän hakatut avoimet railot olivat. Sadat kaupunkilaiset lähtivät pian hakkaamaan railoja leveämmiksi, jotta ruotsalaisten juoksusillat eivät yltäisi niiden yli.

Ruotsin hyökkäysjoukot lähtivät Carlstadista illan pimetessä 10. helmikuuta. Joukot oli jaettu kolmeen: pääjoukkojen piti hyökätä Kööpenhaminan lounaiskolkkaan, hieman pienemmän joukon piti odottaa ja hyökätä myöhemmin yöllä kaupungin koillisosaan ja kolmannen, varsin pienen joukon piti tehdä valehyökkäys varustusten puoliväliin, jotta tanskalaiset vetäisivät sinne puolustajia todellisista hyökkäyspaikoista.

Ruotsalaisia sotilaita oli kymmenisen tuhatta; Kööpenhaminassa odotti saman verran kaupungin puolustajia, sotilaat ja siviilit rinta rinnan.

”Hyökkäykseen!”

Tunti keskiyön jälkeen ruotsalaiset olivat heille määrätyissä asemissa ja Kaarle komensi miehet hyökkäykseen.

Ruotsalaiset upseerit huusivat hyökkäyskäskyjä, ja miehet ryntäsivät syvässä lumessa kohti varustuksia ympäröivään jäähän hakattuja railoja. Hyökkäyksessä oli mukana miehiä Ruotsin laivastosta sekä pakkovärvättyjä själlantilaisia maalaisia, jotka kantoivat juoksusiltoja.

Sitten aseiden suuliekit välähtivät pimeydessä, kun tanskalaiset ampuivat ensimmäiset laukaukset vallituksille pystytetyillä kanuunoillaan.

Ruotsalaiset iskivät myös kahteen tanskalaiseen sotalaivaan, jotka olivat ankkurissa kaupungin eteläpuolella tarjotakseen tuli­tukea ja suojatakseen kaupungin vasenta sivustaa.

Molemmat alukset syttyivät tuleen, mikä oli tanskalaisille onni onnettomuudessa, sillä liekkien kajossa ruotsalaisten etenemistä oli helppo seurata.

Jatkettujen juoksusiltojen avulla ruotsalaiset pääsivät etenemään jäähän hakattujen railojen yli. Seuraavaksi heidän piti kiivetä tanskalaisten jäädyttämiä liukkaita valleja ylös mukanaan tuomiensa pitkien rynnäkkötikkaiden avulla.

Ensimmäisen hyökkäysaallon ruot­salaiset olivat vetäneet valkoiset viitat univormujensa peitoksi sulautuakseen paremmin lumiseen maisemaan. Kööpenhaminassa puhuttiin myöhemmin, että ruotsalaiset olisivat pukeneet ruumis­paidat päälleen.

Christianshavnin epäonni

Osa Ruotsin pääjoukoista ylitti täysin jäässä olevan Kööpenhaminan eteläisen satamakanavan hyökätäkseen itsenäiseen Christianshavnin kaupunginosaan.

Ruotsalaiset olivat rakentaneet suuren sillan, jota pitkin oli tarkoitus kulkea vallihaudan yli.

Hevoset vetivät siltaa jäätä pitkin, ja aluksi kaikki sujui niin kuin pitikin, mutta kun joukot olivat jo lähes Christianshavnin vallilla, jää murtui ja silta ja hevoset putosivat veteen.

Jokunen jalkaväen sotilas pääsi jään yli ja sai pystytettyä hyökkäystikkaat, mutta tanskalaiset torjuivat hyökkäyksen ja ruotsalaiset luopuivat yrityksestä.

Yhteishenki takasi voiton

Samaan aikaan ruotsalaisten pääjoukko iski kaupungin lounaiskolkkaan. Ruotsalaiset puskivat sitkeästi eteenpäin, vaikka tanskalaisten kanuuna- ja kiväärituli aiheutti heille huomattavia tappioita.

Ruotsalaisten onnistui päästä railojen yli ja valleille, missä heitä vastassa oli komppania tanskalaisia rakuunoita, 60 kiväärimiestä, 13 kanuunaa, sotalaivoijen miehistöä ja siviilikomppania.
Miesten taistellessa vallien reunalla naiset, lapset ja vanhukset vyöryttivät aikalaiskuvauksen mukaan suuria kiviä, tukkipuita ja jopa käymäläastioita val­leille ja sieltä alas hyökkääjien päälle.

Läheisissä keittiöissä keitettiin vettä ja tervaa, joita kuljetettiin myös ruotsalaisten niskaan kaadettavaksi. Kaarlen ounastelu oli osoittautunut oikeaksi: ruotsalaiset kokivat todellakin vastarintaa.

Rintavarustuksille asti pääsi tuskin kymmentäkään hyökkääjää, ja hekin menehtyivät tiiviissä lähitaistelussa. Siihen päättyi lounainen hyökkäys.

Myös vallitusten keskelle suunnattu harhautusisku torjuttiin helposti, eivätkä tanskalaiset menneet lankaan ja ryhtyneet siirtämään joukkojaan.

Ruotsalaiset pakenivat suin päin

Kello neljä aamuyöstä Kaarle määräsi, että toinen päähyökkäys olisi kohdistettava heikkoon kohtaan, jossa vallitusten pohjoisosa liittyi uuden linnoituksen, kastellin, vallituksiin.
Hyökkääjät etenivät pimeässä avoimen lumipeitteisen maiseman halki vallitusten luo.

Sitten upseerit menettivät paikantajunsa ja joukot kaarsivat liiaksi oikealle. Niinpä ne eivät päätyneetkään aikomaansa heikkoon kohtaan vaan päin­vastoin sinne, mihin kokeneet hollantilaiset laivastosotilaat oli sijoitettu.

Hollantilaiset odottivat rauhassa, kunnes ruotsalaiset olivat jo lähes valleilla, 10–20 metrin päässä kiväärinpiipuista. Sitten alkoi tulitus. Ruotsalaisia kaatui runsain mitoin, ja vielä hengissä olevat lähtivät suin päin pakoon. Toinenkin hyökkäysyritys oli torjuttu.

Kun päivä valkeni ja taistelut olivat ohi, kaikki Kööpenhaminan kirkonkellot soittivat ja kaupunkilaiset huokaisivat helpotuksesta pitkän yön jälkeen. Vallitusten ulkopuolella lumihangessa makasi tuhatkunta kuollutta tai pahoin haavoittunutta ruotsalaista, joita ei ollut viety takaisin Carlstadin leiriin. Tanskalaisten tappiot olivat lähes olemattomat, alle 20 kuollutta.

Voitonhuumassaan kööpenhaminalaiset alkoivat riistää menehtyneiltä tai haavoittuneilta ruotsalaisilta heidän omaisuuttaan. Monilla näistä olikin mukanaan runsaasti kultaa ja hopeaa sotasaaliina aiemmista taisteluista.

Ruotsalaiset pysyivät leirissään lähes puolitoista vuotta, mutta Kööpenhaminaan ei enää hyökätty. Vasta Kaarle X Kustaan kuoltua 13. helmikuuta 1660 rauhanneuvottelut pääsivät lopulta käyntiin. Hollanti, Ranska ja Englanti toimivat neuvotteluissa sovittelijoina, sillä ne pelkäsivät, että liian vahva ruotsalainen suurvalta voisi estää niille tärkeän laivaliikenteen Tanskan salmissa.

Lopullinen rauhansopimus solmittiin 26. toukokuuta 1660. Se oli sisällöltään lähes identtinen Roskilden kahden vuoden takaisen rauhansopimuksen kanssa, joskin nyt Bornholm jäi tanskalaisille.