Hastingsin taistelu

Vilhelm oli Normandian herttuan Robert I:n ja tämän rakastajattaren, nahkurin tyttären Herlevan poika ja tunnettiin nimellä Vilhelm Äpärä. Hän peri kruunun isältään 7-vuotiaana ja sai pian tottua taistelemaan vallasta.

Maan mahtimiehet yrittivät raivata hänet pois tieltä, ja useiden salamurhayritysten jälkeen Vilhelm joutui painumaan maan alle.

Nuorukaisena Vilhelm palasi vaatimaan omiaan takaisin niin seudun silmäätekeviltä kuin Ranskan kuninkaaltakin. Hän ryntäsi aina taisteluihin joukkojensa kärjessä ja sai pian uskollisia seuraajia.

Hän vahvisti valtaansa linnoittamalla maa-alueitaan. 19-vuotiaana Vilhelm oli voittanut vastustajansa ja varmistanut herttuakuntansa hallinnan.

Pieni herttuakunta ei kuitenkaan riittänyt Vilhelmille. Hän käänsi katseensa kohti Englantia, ja vuonna 1051 hän lähti 23-vuotiaana vierailulle Englantiin kaukaisen sukulaisensa kuningas Edvard Tunnustajan luokse.

Vilhelmin mukaan Edvard, jolla ei ollut perillisiä, lupasi tuolloin hänelle Englannin kruunun. Edvard oli asunut lapsuudessaan Normandiassa, ja hänellä oli sinne yhä vahvat siteet, ja olihan Vilhelm hänelle etäistä sukua.

Lukuisia vallantavoittelijoita

Englannin kuningas Edvard Tunnustaja kuoli tammikuussa 1066 ilman perillistä. Kruunua ei kuitenkaan tarjottu Vilhelmille, vaan sen otti englantilainen jaarli Harald Godwininpoika, jonka isä oli ollut Edvard Tunnustajan aikana yksi maan vaikutusvaltaisimmista miehistä.

Englanti oli tuohon aikaan jaarlien johtamien ruhtinaskuntien tilkkutäkki, ja osa jaarleista oli varsin vaikutusvaltaisia. Maa oli aikansa mittapuun mukaan vakaa yhteiskunta.

Hedelmällinen maaperä tarjosi riittävästi ruokaa kaikille, ja muihin Euroopan maihin verrattuna niin miehet kuin naisetkin olivat varsin vapaita, hyvinvoivia ja tasa-arvoisia.

Edvardin kuolema synnytti kuitenkin epävarmuutta, ja Vilhelmin lisäksi moni muukin oli valmis riistämään vallan Harald Godwininpojalta.

Sekä Haraldin veli Tostig Godwininpoika että norjalainen viikinkikuningas Harald Ankara alkoivat tavoitella Englannin kruunua. Vilhelmin ollessa vasta matkalla Englantiin syyskuussa 1066 Pohjois-Englannissa käytiin jo verisiä valtatais­teluita.

Niin Harald Ankara kuin Tostig Godwininpoikakin menettivät kuitenkin taisteluissa henkensä, ja Harald God­wininpoika kukisti kapinal­liset lopullisesti Stamfordin sillan taistelussa. Voitto vaati kuitenkin veronsa, sillä Harald menetti taistelussa runsaasti miehiään, varsinkin tärkeitä jousimiehiä.

Harald kieltäytyi kaksintaistelusta

Kesken voitonjuhlien uupuneen englantilaisarmeijan luo saapui viestintuoja. Hän kertoi kiireesti, että normannit olivat nousseet maihin Hastingsissä, reilut 350 kilometriä etelään armeijan senhetkisestä olinpaikasta.

Viestintuoja kertoi myös, että Vilhelmin joukot riehuivat Haraldin omassa ruhtinaskunnassa Sussexissa. Hänen oli reagoitava nopeasti. Harald marssitti joukkonsa kiireen kaupalla etelään.

He etenivät viidessä päivässä valtakunnan keskukseen Lontooseen, missä Harald pysähtyi hetkeksi odottamaan tuoreita joukkoja ja panemaan armeijan uudelleen järjestykseen.

Vilhelmiltä saapui viesti, jossa hän ehdotti kiistaa ratkaistavaksi kaksintaistelulla. Harald ei vastannut, mutta kun ehdotus esitettiin hänelle uudestaan, hän ilmoitti, että armeijat ottaisivat yhteen. Sen sanottuaan Harald jatkoi matkaansa kohti Hastingsia.

KARTTA – Katsaus ratkaiseviin taisteluihin:

Vilhelmin kömmähdys

Jotkut historiantutkijat uskovat, että Haraldin oli tarkoitus tehdä yllätyshyökkäys normannien kimppuun, jotkut puolestaan uskovat hänen pyrkineen piirittämään normannit voidakseen sitten jäädä odottamaan lisää joukkoja.

Harald ei kuitenkaan saanut aikaa odotella, sillä Vilhelm oli valmiina taistoon. Normannit olivat riehuneet Etelä-Englannissa hankkien ruokaa valloittaja-armeijan pöytään, mutta tarkoitus oli myös ollut nimenomaan houkutella Harald taisteluun Vilhelmin valitsemalla alueella.

Vilhelm oli saapunut Englantiin jo 27. syyskuuta ja vahvistanut sen jälkeen asemiaan etelärannikolla. Hän oli matkalla Lontooseen, ja aamukuuden maissa 14. lokakuuta Vilhelm komensi joukkonsa tien päälle Hastingsin kylästä kohti luodetta.

Noin tunnin kuluttua Vilhelm ounasteli taistelun olevan edessä ja pysähtyi, jotta hän ja hänen soturinsa voisivat pukeutua rengaspanssareihin. Kiireessä Vilhelm tuli pukeneeksi rengaspanssarinsa väärin päin päälle.

Sen nähneet haukkoivat hen­keään, sillä he pitivät sitä huonona merkkinä, mutta Vilhelm vain hymyili itsevarmana ja käänsi päättäväisesti panssarin oikein päin.

Marssi jatkui, ja pian normannit jo näkivätkin kaukana Haraldin armeijan: sen miehet marssivat muodostelmassa punaisen ja kullan kirjavat viirit ja liput liehuen ja rengaspanssarit, miekat ja kirveet välkehtien.

Vilhelmin armeija jatkoi marssia empimättä, ja niin osapuolet kohtasivat lopulta Senlac Hill -nimisessä rinteessä. Haraldin joukot linnoittautuivat asemiin rinteen harjalle katkaisten Vilhelmin tien Lontooseen.

Taistelutannerta rajoittivat vesistö, suomaasto ja pusikko, joten kumpikaan osapuoli ei pystynyt kiertämään vihollisarmeijaa ja iskemään sen haavoittuvaisiin sivustoihin. Odotettavissa oli suora yhteenotto.

Yhteenotto mäenrinteessä

Vilhelmin normannijoukot jäivät asemiin rinteen juurelle, ja niiden oli hyökättävä rinnettä ylöspäin. Miehet asettuivat pitkiin riveihin.

Ensimmäisinä seisoi jousimiehiä sekä varsijousin ja kivilingoin varustautuneita sotilaita. Seuraavana oli jalkaväkeä, joista suuri osa oli pukeutunut rengaspanssareihin. Viimeisenä odotti ratsuväki sotaratsujensa selässä.

Vilhelm itse asettui miestensä keskelle. Hänen vierellään liehui paavin viiri merkkinä siitä, että Vatikaani tuki hänen vaatimuksiaan, ja papit olivat valmiina rukoilemaan hänelle taisteluonnea ja voittoa.

Apu ylhäältä olikin normanneille tarpeen. Kummallakin osapuolella oli toki suunnilleen yhtä paljon sotilaita, mutta Haraldin asema rinteen harjalla oli selvä strateginen etu.

Lisäksi hänen miehensä olivat edellisistä taisteluista rutinoituneita ja varsin valmiita taistoon. Kuninkaan kultakirjailtu ja jalokivin koristeltu viiri, joka kuvasi tappavaa soturia, liehui rinteen harjalla.

Haraldin armeija oli asettunut kymmeneen riviin. Ensimmäisen rivin miehillä oli suuret metallilla ja nahalla vahvistetut kilvet, jotka rinnakkain nostettuina muodostivat vankan muurin.

Miesten joukosta kumpusi matalia päättäväisiä huutoja: ”Oli crosse!” (pyhä risti), ”Godemite!” (kaikkivaltias jumala) ja ”Ut, ut!” (mennään, mennään).

Vilhelmin oli hyökättävä ylämäkeen, murskattava kilpimuuri ja voitettava Haraldin joukot. Normannien joukosta alkoi kuulua säkeitä Rolandin laulusta, ranskalaisesta sankarirunoelmasta.

Englantilaisten puolustus piti

Sitten torvet toitottivat taistelun alkamisen merkiksi, ja normannien ensimmäiset miehet astuivat esiin jouset ja varsijouset aseinaan.

Silmänräpäyksessä ilma oli mustanaan nuolia, jotka suhisten kiisivät kohti englantilaisia. Miehet kuitenkin arvioivat rinteen kaltevuuden väärin, ja suurin osa nuolista lensi Haraldin ja tämän miesten päiden yli liian
pitkälle.

Normannit ihmettelivät, miksi englantilaiset eivät rynnänneet keräämään ylitseen lentäneitä nuolia omaan käyttöönsä, kuten tapana oli. Harald oli kuitenkin menettänyt niin paljon jousimiehiä aiemmissa taisteluissa, että heitä ei liiennyt irrotettavaksi rivistöistä.

Vilhelm päätti lähettää seuraavat sotilasrivit matkaan. Rengaspanssareihin ja raskaisiin kypäriin pukeutuneet miehet alkoivat kiivetä rinnettä ylös suoraan englantilaisten kimppuun kilvin, miekoin ja keihäin varustautuneina.

Englantilaiset vastasivat heittokeihäillä ja kivillä, joita sateli normannien niskaan, ja heiluttelivat uhkaavasti pitkävartisia taistelukirveitään ja metallivahvisteisia nuijiaan. Hetken epäröityään Vilhelmin jalkaväki vetäytyi hieman, mutta pian se keräsi rohkeutensa ja lähti jatkamaan rynnäkköä.

Armeijat iskivät ryminällä yhteen. Rauta iski rautaan, puiset kilvet murtuivat säleiksi ja miehet karjuivat tuskasta kylmän metallin painuessa heidän lihaansa.

Kypäriä putoili maahan ja veri valui miesten kasvoja, rengaspanssareita ja nahkakenkiä pitkin maahan värjäten sen punaiseksi.

Suurin osa verestä oli normanniverta, huomasi Vilhelm. Oli aika ottaa käyttöön normannien valttikortti: ratsastavat ritarit. Myös englantilaisilla oli jonkin verran hevosia, mutta niitä ei perinteisesti käytetty taistelussa.

Vilhelm sen sijaan oli tarkkaan valikoinut riveihinsä sotaratsuja ja taitavia ritareita, jotka osasivat ratsastaa varpaisiin asti haarniskoituina miekoin ja painavin peitsin varustautuneina.

Kaviot iskivät turpeeseen hevosten rynnistäessä rinnettä ylös normannijoukkojen sotahuutojen saattelemina. Taas lensi kiviä, keihäitä ja kirveitä kohti Vilhelmin miehiä.

Ritarit pysähtelivät ja väistelivät tarvittaessa mutta jatkoivat hammasta purren hyökkäystä. Aseiden kalkkeen ja miesten huutojen taustalla kuului hevosten korskuntaa. Normannit hyökkäsivät yhä uudestaan ja uudestaan loukkaantuneiden tai kuolleiden toveriensa ja hevosten yli.

Yritykset valuivat kuitenkin hukkaan. Englantilaiset seisoivat tukevasti kilpimuurinsa takana rinteen huipulla ja käyttivät tehokkaita aseitaan. Varsinkin pitkien sotakirveiden tuhovoima kävi ilmeiseksi niiden iskeytyessä miesten ja hevosten kylkiin.

Normannit ajettiin pakosalle

Normannien vasemmalta sivustalta oli kaatunut jo niin paljon miehiä, että tilanne alkoi arveluttaa niin jalka- kuin ratsu­väkeäkin. Pian he jo perääntyivät rinnettä alas.

Nähdessään tovereidensa pakenevan myös rivistön keskusta alkoi taipua ja hätäännys levisi oikeaan sivustaan. Miesten keskuudessa alkoi myös kulkea huhu, jonka mukaan herttua Vilhelm oli kuollut.

Niinpä joidenkin englantilaisten irrottautuessa muodostelmasta rinteen huipulla ja lähtiessä ajamaan takaa vetäytyviä normanneja tilanne oli lähellä riistäytyä käsistä.

Vilhelm ratsasti kiireen vilkkaa joukkojensa keskelle ja riuhtaisi näyttävästi kypärän päästään todistaakseen miehilleen olevansa yhä elossa.

Normannien rivejä yritettiin koota myös huutamalla, että pakotietä ei ollut vaan heidän takanaan oli vain meri ja vihamielisiä englantilaislaivoja valmiina käymään heidän kimppuunsa.

Vilhelm sai kiireessä kerättyä vielä kokoon melkoisen joukon sotilaita – joidenkin lähteiden mukaan tuhatkunta, joskin luku on historioitsijoiden mukaan yläkanttiin.

He kääntyivät ympäri ja iskivät heitä takaa ajaneiden englantilaisten kimppuun. Tasaisessa, soisessa maastossa Vilhelmin ritarit olivat ylivoimaisia ja tappoivat pian kaikki rinteeltä laskeutuneet englantilaiset.

Vilhelm voittoon viekkaudella

Normannit palasivat asemapaikkaansa helpottuneina. Miehet saivat ruokaa, ja hevoset juotettiin. Normannien joukot palasivat ruotuun ja ymmärsivät, ettei taistelu ollut vielä hävitty.

Molemmat osapuolet tarkastelivat tilannettaan, mutta kumpikaan ei ollut valmis luovuttamaan. Vilhelmin kannalta englantilaisten eteneminen oli saatu pysäytettyä, mutta he tukkivat edelleen normannien tien Lontooseen.

Miehet eivät kestäisi, jos taistelu pitkittyisi, ja vetäytyminen merkitsisi samaa kuin tappion myöntäminen. Vilhelmin oli korjattava voitto kotiin pikimmiten.

VIDEO – Paikka, jossa taistelu käytiin:

Vilhelm lähetti joukkonsa uudestaan taisteluun rinnettä ylös, mutta englantilaisten kilpimuuri seisoi yhä lujana, eikä hyökkäys sivustasta kilpimuurin taakse ollut maaston esteiden takia mahdollinen. Epätoivoinen tilanne sai Vilhelmin turvautumaan oveluuteen.

Hän oli huomannut joidenkin englantilaisten ryntäävän pakenevien normannien perään, joten nyt hän keksi, että normannien piti ”paeta” uudestaan houkutellakseen englantilaiset rinnettä alas.

Hänen käskynsä kulki ratsuväen rivistöjen halki, ja pian yksi toisensa jälkeen kääntyi muka kauhuissaan ja ratsasti poispäin taistelusta.

Englantilaiset lähtivät pian heidän peräänsä, ja silloin normannit tekivät täyskäännöksen ja laukkasivat suoraan kohti englantilaisten hajaantuneita rivistöjä. Normannit tekivät vielä toisen valepakenemisen ja niittivät runsaasti Haraldin miehiä.

Nuoli koitui Haraldin kohtaloksi

Englantilaisten rivistöt olivat harventuneet pahasti. Kokeneita viikinkisotilaita ja joukkojen päälliköitä oli kuollut. Esiin astuivat kevyesti varustetut talonpoikaissotamiehet, jotka näkivät nyt edessään tuntikausia kestäneen taistelun tuloksia: kasapäin miesten ja hevosten ruumiita.

Myös Vilhelmin armeija oli uuvuksissa, ja moni ritari oli menettänyt hevosensa. Vilhelm itse oli päivän mittaan joutunut vaihtamaan hevosta kolme kertaa ratsujen kuoltua hänen altaan.

Normannit ymmärsivät kuitenkin taistelun olevan lopuillaan ja kokosivat voimansa vielä yhteen ratkaisevaan yhteenottoon. Jousimiehet lähettivät vielä yhden kuolettavan nuolisateen vihollisen niskaan, ja nyt nuolet osuivat maaliinsa.

Normannit huusivat riemusta, kun he näkivät nuolen osuvan Haraldia silmän seudulle ja kuninkaan lysähtävän maahan kuolettavasti haavoittuneena.

Haraldin kohtalo kuulussa seinävaatteessa:

Uutinen kuninkaan kuolemasta ja sen herättämä pelko levisivät salaman­nopeasti englantilaisten rivistöissä. Pian talonpoikaissotamiehet olivat pako­kauhun vallassa.

Normannit etenivät vauhdilla ja ryöstivät itselleen Haraldin jalo­kivin koristellun sotalipun. Haraldin uskollisimmat miehet asettuivat rinkiin kaatuneen kuninkaansa ympärille ja taistelivat jokainen viimeiseen hengen­vetoon asti voitonhuumassa eteneviä normanneja vastaan.

Kaikkiaan kymmenen tuntia kestänyt Hastingsin taistelu oli viimein ohi. Vilhelm pystytti telttansa rinteen harjalle, missä Haraldin lippu oli niin uljaana liehunut, ja jatkoi seuraavina päivinä matkaansa kohti Lontoota.

Monet ovat yrittäneet toistaa normannien tekoja, mutta Britannian maaperää ei ole sen koommin valloittanut yksikään vieras valta.