Falklandin sota: Itsemurhatehtävä veteraanikoneella

”Palaamme takaisin tukikohtaan”, hän ilmoitti lyhyesti.

Avro Vulcan oli vanhentunut lentokonetyyppi, jota RAF oli poistamassa käytöstä, joten britit olivat varautuneet ongelmiin lähettämällä ilmaan kaksi pommikonetta sekä useita tankkauskoneita. Mikään muu ei saisi mennä enää vikaan, jotta Argentiinan miehittämän Port Stanleyn lentotukikohdan pommittaminen onnistuisi.

Etu ei ollut alun alkaenkaan brittien puolella: Martin Withersin, nyt tehtävän ainoan jäljelle jääneen pommikoneen lentäjän, oli täytynyt opetella tankkausta ilmassa kaikessa kiireessä, mikä oli hankalaa hyvälläkin säällä. Etelä-Atlantilla odotettavissa oli kuitenkin myrskysäätä.

Jos Martin Withers ylipäätään pääsisi Falklandinsaarille asti, hänen olisi selviydyttävä useista Argentiinan tutkaohjatuista ohjuspattereista päästäkseen riittävän lähelle lentokenttää.

RAF arvioi itse onnistumismahdollisuuden olevan noin 40 prosenttia.

Argentiina aliarvioi Thatcherin

Falklandinsaaret olivat hiertäneet Argentiinan ja Britannian välejä 148 vuotta. Britannian sotalaivat olivat vuonna 1834 ajaneet eteläamerikkalaiset pois tuulisilta kalliosaarilta, ja siitä lähtien argentiinalaiset olivat haaveilleet valtaavansa saariryhmän takaisin.

Sotilasjuntta laski sen varaan, että Falklandinsaaret – espanjaksi Islas Malvinas – sijaitsevat noin 500 kilometriä Argentiinan rannikolta mutta yli 1 200 kilometriä Britanniasta.

2. huhtikuuta 1982 Argentiinan joukot miehittivät Falklandinsaaret. Juntta ei uskonut, että britit lähtisivät kalliiseen ja hyvin riskialttiiseen sotaan puolustaakseen muutamia tuulisia kallioita.

Argentiinalaiset eivät kuitenkaan olleet ottaneet huomioon, että Britannian pääministeri, Margaret Thatcher, oli periaatteen nainen.

Pääministeri Thatcher piti tiukasti kiinni siitä, että saaret kuuluivat Britannialle, ja lähetti iskukykyisen laivaston kahden lentotukialuksen johdolla kohti Falklandinsaaria pakottaakseen argentiinalaiset perääntymään.

Jos laivaston uhka ei riittäisi, aseet saisivat puhua.

Ennen kuin britit voisivat lähestyä Falklandinsaaria ja yrittää nousta siellä maihin, Argentiinan ilmavoimat pitäisi lamaannuttaa. Argentiinalaishävittäjät voisivat muuten hyökätä brittien rakentamalta lentokentältä Port Stanleystä brittilaivaston kimppuun ja upottaa 7 000 miehen vahvuiset maihinnousujoukot.

Kiitorata oli tuhottava, jotta brittien lentotukialusten Harrier-hävittäjät voisivat keskittyä torjumaan vihollisen mantereelta tulevat hyökkäykset.

Operaatio sai nimen Black Buck, ja RAF valitsi vanhentuvat Vulcan-pommikoneensa vaaralliseen tehtävään. Jo vuonna 1956 käyttöön otetut koneet eivät olleet koskaan olleet sotatoimissa, ja 26 vuoden jälkeen ne olivat jo lähes museotavaraa.

Tehtävään alettiin valmistella neljää konetta. Alusta asti oli selvää, että niiden pitäisi lähteä brittiläiseltä Ascensionin saarelta, joka sijaitsee Afrikan länsirannikolla lähellä päiväntasaajaa.

Sieltä oli Falklandinsaarille matkaa yli 6 000 kilometriä, joten operaatio Black Buckista tulisi historian pisin pommituslento. Koska Vulcanit pystyivät lentämään enintään 4 195 kilometriä täydellä tankilla, piti keksiä jotain.

Koneet olisi tankattava ilmassa useaan kertaan, mutta yhdelläkään lentäjällä ei ollut siitä kokemusta. Se oli siis opeteltava. Lentäjät saivat 14 päivää aikaa oppia sen, mitä normaalisti harjoiteltiin kuukausia.

”Sanottiin, että vain hävittäjälentäjät onnistuisivat tankkaamaan ilmassa, joten ajattelimme, että ’no hei, tässä on meidän mahdollisuutemme’”, Vulcan-lentäjä Alastair Montgomery kertoi myöhemmin.

Onnistunut tankkaus edellytti, että Vulcan asettui aivan tankkauskoneen taakse, joka sitten laski perästään polttoaineletkun.

Letkun perässä oli niin sanottu kori, johon Vulcanin lentäjän oli yritettävä saada koneensa tankkausputki eli niin sanottu puomi osumaan koneiden lentäessä yli 900 kilometrin tuntivauhtia. Eräs lentäjä selitti:

”On itse asiassa melko yksinkertaista lähestyä suurta tankkauskonetta takaapäin, mutta puomin saaminen koriin onkin sitten toinen juttu.”

Alastair Montgomery muistaa etenkin yhden ensimmäistä tankkausyrityksistään ilmassa:

”Yritin 15 minuuttia päästä juuri oikeaan kohtaan – aina hieman vasemmalle, hieman oikealle, liian matalalla.”

Vulcanin lentäjät vitsailivat, että tehtävä oli yhtä vaikea kuin ”yrittää ujuttaa keitettyä spagettia kissan takamukseen”.

VIDEO: Tankkaus ilmassa ei ole helppoa

Ilmakuopat, puuskat ja turbulenssi tekevät tankkaamisesta erittäin vaikeaa.

Päivien tehokoulutuksen jälkeen tankkaus alkoi vähitellen onnistua, mutta lentäjiä hermostutti silti.

Jos tankkaus epäonnistuisi, heillä ei olisi riittävästi polttoainetta kotiin pääsemiseksi. Se tarkoittaisi pakkolaskua valtavaan Atlantin valtamereen, missä mahdollisuudet tulla pelastetuksi ajoissa olivat vähäiset.

Se ei ollut ainoa huoli.

Brittiohjukset vaarana

Harva sana kuulostaa taistelulentäjästä yhtä ikävältä kuin ”ilmatorjuntaohjus”, ja Vulcanien lentäjät saivat luettavakseen tiedusteluraportin, jonka mukaan argentiinalaiset olivat sijoittamassa ohjuksia eri puolille Port Stanleyn lentokenttää.

Argentiinalaisilla oli muun muassa brittien valmistamia Tigercat-ohjuksia. Tutkaohjatut maasta ilmaan -ohjukset 18 kilon taistelukärkineen tuhoaisivat minkä tahansa koneen viiden kilometrin säteellä.

Port Stanleyssä oli myös argentiinalaisia ilmatorjuntatykkejä, jotka pystyivät ampumaan satoja kranaatteja minuutissa.

Huolestuttava tiedusteluraportti valvotti lentäjiä öisin.

”Vastassamme olisi argentiinalaisten huippumoderneja, tutkaohjattuja tykkejä, jotka pystyivät ampumaan valtavia räjähtäviä kranaatteja luoja ties kuinka monta sekunnissa. Ne ampuisivat Vulcanin helposti alas. Oli vaikea uskoa, että meillä olisi mitään mahdollisuuksia selviytyä”, muisteli Vulcanin lentäjä Martin Withers myöhemmin.

Tässä tilanteessa jokaisen miehistön jäsenen käskettiin tehdä testamentti. Lisäksi heille opetettiin, miten lähettää salaa viestejä kotiin, jos he syöksyisivät maahan ja joutuisivat vangiksi.

Lisää huonoja uutisia oli tulossa.

BBC paljasti suunnitelman

Eräänä iltana lentäjät katselivat televisiota, kun Britannian valtiollinen TV-kanava BBC paljasti koko salaisen hyökkäyssuunnitelman!

Uutiskatsaus alkoi kuvilla suuresta brittilaivastosta matkalla Falklandinsaarille, minkä jälkeen ruudulle ilmestyi kuvia Vulcan-lentokoneista.

Uutistenlukija selosti:

”Royal Air Force on muuttanut Vulcan-pommikoneet niiden ydinasetehtävästä konventionaaliseen pommitukseen. Päästäkseen Falklandinsaarille pommikoneiden on lähdettävä Ascensionin saarelta ja tankattava ilmassa.”

Yksi Vulcanin lentäjistä sähisi: ”Miksi ne eivät saman tien kerro aikaa ja paikkaa?”

Myrskypilviä näkyvissä

BBC:n paljastuksesta huolimatta operaatiota jatkettiin. Hieman ennen keskiyötä 30. huhtikuuta 1982 kaksi Vulcan-pommikonetta ja 11 Victor-tankkauskonetta nousivat ilmaan.

Tankkauskoneiden piti tankata Vulcan-koneet matkalla, mutta koska Falklandinsaaret olivat myös niiden toimintamatkan ulkopuolella, tankata piti myös ne tankkauskoneet, jotka seuraisivat pommikoneita lähes koko matkan Falklandinsaarille.

RAF:n asiantuntijat olivat laatineet tarkan kaavan monimutkaiselle tankkausjärjestelylle. Victor-koneet palaisivat sitä mukaa kuin ne olivat tyhjentäneet tankkinsa, ja vain Vulcanit jatkaisivat täysillä tankeilla Port Stanleyyn.

Operaatio Black Buck oli kuitenkin hädin tuskin päässyt siivilleen, kun johtokoneen ohjaamon paine alkoi laskea ja se joutui palaamaan. Tehtävää ei keskeytetty, vaan toinen Vulcan-pommikone jatkoi matkaa ohjaimissaan 36-vuotias Martin Withers.

Seuraavat tunnit sujuivat ongelmitta, ja tankkaukset ilmassa onnistuivat hämmästyttävän helposti, mutta pari tuntia ennen kohdetta horisontti synkkeni ja lentokoneiden ja Falklandinsaarten väliin alkoi kerääntyä uhkaavia ukkospilviä.

Withers tiesi, että ukonilma aiheuttaisi tuulenpuuskia, joiden vuoksi lentokorkeuden pitäminen vakaana olisi lähes mahdotonta. Juuri silloin kaksi viimeistä Victor-tankkauskonetta asettuivat asemiin viimeistä tankkausta varten. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää.

Jos Victor-koneet eivät aloittaisi tankkausta välittömästi, millään niistä ei olisi riittävästi polttoainetta palata Ascensioniin.

Kuin ihmeen kaupalla koneet onnistuivat yhdistymään, ja takimmaisen koneen tankkaus alkoi. Sää kuitenkin huononi, ja takimmaisen koneen lentäjä kuuli kovaäänisen räsähdyksen, kun hänen Victorinsa pitkä polttoainepuomi menetti yhteyden tankkauskoneeseen.

VIDEO: Tehtävä vaati 11 tankkausta ilmassa

Matka Falklandinsaarille ja takaisin oli yli 12 000 kilometriä, ja sekä pommikone että tankkauskoneet piti tankata ilmassa monta kertaa. Operaatio oli suunniteltu huolellisesti.

Etumaisessa koneessa lentäjä Bob Tuxford aavisti, mitä oli tapahtunut: tankattavan koneen puomi oli katkennut eikä lisäpolttoaineen siirto enää onnistunut.

Koneen tankkiin oli ehtinyt siirtyä 3 600 litraa polttoainetta eli vain puolet tarvittavasta määrästä.

Tuxford teki kuumeisesti laskelmia päässään ja tuli siihen tulokseen, että toinen tankkauskone ei pääsisi takaisin Ascensioniin, jos se RAF:n suunnitelmien mukaisesti seuraisi Vulcanin mukana Falklandinsaarille.

Aika kulutti polttoainetta

Ainoa ratkaisu oli se, että koneet vaihtaisivat tehtäviä, mutta silloin Tuxfordin pitäisi saada takaisin kaikki toiseen koneeseen juuri laskemansa polttoaine. Siihen kuluisi aikaa, sillä ensin Tuxfordin pitäisi siirtyä toisen koneen taakse ja tämän pitäisi laskea letkunsa, jotta Tuxford voisi yrittää saada puominsa sen koriin – ja tämä kaikki myrskyssä, joka viskoi letkua sinne tänne.

Koko tämän ajan koneiden ahneet suihkumoottorit nielisivät kallisarvoista polttoainetta, mutta mitään muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.

Yksi mahdollinen uhkakuva oli vielä olemassa: Tuxford ei tiennyt, oliko katkennut puomi vielä kiinni hänen korissaan. Jos oli, hän ei pystyisi millään siirtämään pisaraakaan polttoainetta Withersin Vulcan-pommikoneeseen.

Minuutit tuntuivat tunneilta, kun Tuxford siirtyi asemiinsa ja onnistui saamaan puomin koriin. Tankkauksen päätyttyä molemmat Victor-koneet olivat kuitenkin kuluttaneet paljon suunniteltua enemmän polttoainetta.


Tuxfordin piti arvioida, olisiko sitä tarpeeksi tehtävän loppuun saattamiseksi. Hän laski, että jos hän siirtäisi Withersille 3 600 litraa polttoainetta, määrän pitäisi juuri ja juuri riittää hyökkäykseen Port Stanleyyn ja paluulentoon niin pitkälle pohjoiseen, että tankkauskone ehtisi Ascensionista juuri ajoissa hätiin.

Määrä oli 1 800 litraa vähemmän kuin suunnitelmassa, mutta näin Tuxfordille itselleen jäisi ehkä riittävästi polttoainetta paluumatkaan Kun Vulcanin viimeisen tankkauksen aika koitti, Tuxfordin kori osoittautui onneksi olevan kunnossa.

Koska Tuxford ei voinut radiohiljaisuuden vuoksi kertoa Withersille ongelmasta, hän vain siirsi tälle kaiken polttoaineen, minkä kykeni, ja kääntyi sitten kotiin.

Withers tuijotti järkyttyneenä mittaria. Hän oli saanut vain puolet odottamastaan polttoainemäärästä. Vulcanin viiden hengen miehistö oli nyt yksin ilmassa Etelä-Atlantin yllä, ja hyökkäys alkoi yhä vahvemmin tuntua itsemurhatehtävältä.

Hyökkäys alkoi
Kahdeksan tunnin lennon jälkeen Withers sukelsi 90 metriin päästäkseen argentiinalaisten tutkan alle.

Vulcanin miehistöllä ei ollut pimeässä hajuakaan siitä, missä Falklandinsaaret olivat. Salatakseen oman sijaintinsa he olivat sammuttaneet koneensa tutkan, ja nyt se oli pakko jälleen käynnistää, jotteivät he lentäisi ohi maalin.

Ensin tutkan näyttö oli aivan tyhjä. Kone lensi liian matalalla, joten Withers joutui nousemaan hetkeksi maatunnistuksen saamiseksi – vaikka se merkitsi, että argentiinalaisten tutka voisi havaita heidät.

”Bang. Sitten Falklandinsaaret ilmestyivät tutkaan. Mutta kun saavutimme noin 300 metrin korkeuden, kuulin etsintätutkasta ping-äänen”, muisteli Hugh Prior, joka oli koneen elektroniikkaupseeri.

Vihollinen oli havainnut Vulcanin!

Vain kaksi minuuttia ennen maalia Vulcan rekisteröi, että yksi argentiinalaisten tutkaohjatuista ilmatorjuntatykeistä sai kontaktin. Se voisi alkaa ampua millä hetkellä tahansa. Prior välitti uutisen koneen viestintälaitteella:

”Havainto tutkasta kello 12:ssa. Mahdollinen argentiinalaisten etsintätutka”.

Sitten hän käynnisti nopeasti koneen häirintäjärjestelmän, joka oli suunniteltu huijaamaan vihollisen tutkaohjattuja aseita ja saamaan ne luulemaan, että kone oli jossain ihan muualla.

Argentiinalaiset heräsivät

Prior kuuli joka kymmenes sekunti pienen ping-äänen vihollisen tutkan siepatessa heistä havainnon.

Prior raportoi tilanteesta muille ja rauhoitteli Withersiä:

”Ei havaittavissa suurempaa uhkaa.”

Ilmeisesti Vulcanin häirintälaite toimi moitteettomasti, sillä argentiinalaiset eivät olleet vielä alkaneet ampua. Hieman ennen määränpäätä pommikone nousi jyrkästi päästäkseen korkeuteen, josta se voisi pudottaa lastinsa.

Samassa kuului vihollisen tutkan ääni sen yrittäessä lukittautua heihin. 


”Tulenjohtotutka. Uhka keskitasoa. Klo 10. Yritän häiritä”, Prior raportoi.

Hän oli ottanut nyt käyttöön kaiken häirintälaitteiston, mitä hänellä oli – myös sen, jota hän oli pitänyt tähän asti varalla siinä pelossa, että radioaallot paljastaisivat heidän sijaintinsa. Kaikki oli nyt pelissä.

Vulcan oli aloittanut kohteen lähestymisen; jos he muuttaisivat kurssia välttääkseen vihollisen elektroniset tähtäyslaitteet, heidän pitäisi aloittaa lähestyminen uudelleen ja he menettäisivät yllätysmomenttinsa.

Kymmenen sekuntia myöhemmin tulenjohtotutkan ääni katosi. Prior oli onnistunut hämäämään vihollista.

Hetkeä myöhemmin britit olivat edelleen pimeän peitossa olevan maalinsa yllä. Withers avasi pommiluukun, ja 21 pommia putosi yksi toisensa jälkeen. Heti sen jälkeen Withers käänsi nyt 9,5 tonnia kevyemmän koneensa ja nousi jyrkästi. Heidän piti päästä pakoon mahdollisimman nopeasti.

Pommit räjähtivät

Argentiinalainen majuri Alberto Iannariello istui Port Stanleyn lennonjohtotornissa ja tuijotti pimeyteen, kun kiitorata hänen edessään yhtäkkiä räjähti. Paineaalto heitti hänet tuolilta ja paiskasi tiedottomana seinään. 


Kiitoradan viereisissä parakeissa argentiinalaissotilaat heräsivät karulla tavalla unestaan, ja kaikki riensivät ulos. Jotkut huusivat pelosta; toiset siksi, että heitä oli opetettu pitämään pommituksen aikana suunsa auki, jotteivät tärykalvot puhkeaisi.

Savun ja pölyn keskeltä he näkivät, että pommit olivat tuhonneet kiitotiellä olevat koneet. Hangaarit olivat repeytyneet, ja keskellä kiitorataa ammotti valtava kraatteri.

Samassa argentiinalaisten ilmapuolustus aktivoitui ja tuhannet konekiväärisuihkut ja ohjukset valaisivat taivaan.

Withers miehistöineen oli jo melkein niiden ulottumattomissa, mutta täysosuma koneeseen voisi vielä tehdä Vulcanista selvää.

Miehistö tuijotti pelonsekaisin tuntein ikkunoista, kun valojuova-ammukset vihelsivät ohi ja räjähtävien ilmatorjunta-ammusten paineaallot osuivat koneeseen. Sitten tuli yhtäkkiä hiljaista. Withers oli saanut vietyä koneensa vihollisen kantaman ulkopuolelle.

Vaara ei ollut ohi

Miehistö huokaisi helpotuksesta, ja pitkä kotimatka saattoi alkaa. Ensimmäiseksi he yrittivät saada yhteyden tankkauskoneeseen, joka voisi tulla heitä vastaan. Silloin koneessa kuitenkin kaikui hälytys.

Sadat tutkajärjestelmät olivat lukittumassa heihin. Withers päätteli nopeasti, että niiden täytyi olla brittien Falklandinsaarille matkalla olevasta sotalaivastosta.

”Rukoilin hiljaa mielessäni, että joku siellä ymmärtäisi, että emme ole vihollisia”, Prior selitti myöhemmin. Hän lähetti välittömästi viestin ”Superfuse”, joka oli koodisana sille, että tehtävä oli onnistunut.

Onneksi laivasto ymmärsi viestin ja antoi Vulcanin jatkaa. Pian sekä Withers että Tuxford kohtasivat tankkauskoneen ja saivat riittävästi polttoainetta Ascensioniin asti.

Operaatio Black Buck piti maailman pisimmän pommituslennon ennätystä vuoteen 2001, jolloin yhdysvaltalainen B-2 Stealth rikkoi sen. Se lensi Tyynenmeren yli pommittamaan Afganistania ja palasi ilmatankkauksen jälkeen Missouriin Yhdysvaltoihin.

Vulcanin suoritusta on jälkeenpäin pohdiskeltu. Oliko se vain RAF:n temppu, jolla se osoitti brittien ilmavoimien olevan yhä iskussa, vai oliko operaatio Black Buckilla tärkeä merkitys brittien voitolle Falklandin sodassa?

Argentiinalaiset paikkasivat Port Stanleyn kiitotien aukon nopeasti, niin että kuljetuskoneet pääsivät laskeutumaan. Kiitotien vaurioituminen kuitenkin takasi, etteivät argentiinalaiset hävittäjät voineet käyttää kenttää Falklandin sodassa.

RAF teki Vulcan-koneilla kaikkiaan seitsemän pitkän matkan pommituslentoa 74 päivää kestäneen sodan aikana.