Kuva Verdunin taistelusta vuonna 1916

Verdunin taistelun piti hukuttaa Ranska vereen

Ensimmäinen maailmansota: Kun saksalaiset vuonna 1916 aloittivat hyökkäyksen Verdunissa, siitä piti tulla nopea ja verinen. Ranskalaisarmeijalle oli aiheutettava niin suuria tappioita, että se ei enää toipuisi.

Ensimmäinen maailmansota: Kun saksalaiset vuonna 1916 aloittivat hyökkäyksen Verdunissa, siitä piti tulla nopea ja verinen. Ranskalaisarmeijalle oli aiheutettava niin suuria tappioita, että se ei enää toipuisi.

Getty images

Kranaattien ilmaan nostattama maa peitti auringon, ja ranskalaissotilaat ryntäsivät kauhuissaan suojaan juoksuhau­toihinsa.

Verdunin rinta­malle sijoitetut rans­kalaissotilaat olivat varautuneet rauhaisaan aamuun kuten muinakin päivinä jo yli vuoden ajan.

Länsirintama/1916

Ensimmäinen maailmansota oli juuttunut asemasota­vaiheeseen.

Saksan sodanjohto halusi ­ratkaista sodan Verdunissa, joka si­­jaitsi Ranskalle kuuluneessa ­rintamalinjan ”pullistumassa”.

Nyt, 21. helmikuuta 1916, taivaalta kuitenkin satoi saksalaisten 210 millimetrin tykkien ammuksia.

Ne putosivat ­lähes kohtisuoraan ja porautuivat syvälle maahan ennen räjähtämistään. Lukemattomia miehiä hautautui elävältä, kun poterot ja juoksuhaudat sortuivat heidän niskaansa.

Tuhon aalto eteni hitaasti etulinjasta kohti ranskalaisten komentokeskusta ja huoltovarastoja. Kenttäpuhelimet vaikenivat, kun räjähdykset katkoivat kaapeleita ja surmasivat niiden käyttäjiä.

Varttitunnin kuluttua saksalaisten ­tykit ­alkoivat jälleen moukaroida etulinjaa, jossa osa sotilaista oli noussut juoksuhaudoista auttamaan haavoittuneita.

Kuva liekinheittimen käytöstä ensimmäisessä maailmansodassa

Liekinheitin oli tehokas ase juoksuhautojen tyhjentämiseen, mutta se oli myös kömpelö käyttää ja vaarallinen käyttäjälleen

© Mary Evans/Scanpix

Liekinheitin synnytti pakokauhua

Saksalaiset olivat testanneet uusia liekinheittimiään muilla rintamaloh­koilla, mutta Verdunissa niitä käytettiin ensi kertaa laajemmin taistelussa.

Taistelun ensi päivinä saksalaiset raivasivat tietä ranskalaisten asemiin peräti 150 liekinheittimellä.

Rans­ka­laiset pakenivat henkensä edestä, ­mutta moni paloi elävältä poteroonsa tai juoksuhautansa umpikujaan. Kokonaiset yksiköt ­joutuivat pakokauhun valtaan ja yritti­vät paeta kaikkialle ­tunkeutuvia valtavia liekkejä.

Alkujärkytyksen laannuttua ranskalaiset oppivat puolustautumaan liekinheittimiä vastaan.

Tehokkain keino oli sytyttää liekinheittimen ­polttoainesäiliö palamaan tarkalla laukauksella niin, että liekinheitintä käyttänyt saksalainen kuoli oman aseensa uhrina.

Verdunin taistelu oli alkanut. Siitä kehkeytyi verinen yhteenotto, jonka molemmat osapuolet pyrkivät aiheuttamaan vastapuolelle mahdollisimman paljon tuhoa ja kuolemaa.

Tykit lauloivat Verdunissa kymmenen kuukautta lähes tauotta, ja sotilaat rintamalinjan molemmin puolin kuvailivat taistelua myöhemmin maanpäälliseksi helvetiksi.

Saksa laati kylmäverisen taistelusuunnitelman

Verdunin taistelu oli verisempi kuin ­yksikään ensimmäisen maailmansodan siihenastisista yhteenotoista.

Verdunissa oli pienellä alueella enemmän tykkejä kuin missään muualla, ja ne tappoivat sotilaita kuin kärpäsiä.

Saksan taktiikka Verdunissa perustui kenraali Erich von Falkenhaynin suunnitelmaan. Pääesikunnan päällikkönä hän oli laatinut strategian, jonka avulla Saksa voittaisi sodan.

Kuva sotilaista tuhotussa juoksuhaudassa vuonna 1916 Verdunin taistelussa

Juoksuhaudat katosivat vähitellen Verdunin rintamalta, kun jatkuvat räjähdykset täyttivät niitä maalla. Lopulta sotilaat joutuivat hakemaan suojaa mutaisista kranaattikuopista

© Getty Images

Falkenhayn ei ­uskonut ”suureen läpimurtoon”, joka laukaisisi asemasodan pattitilanteen ja johtaisi ­sodan nopeaan ratkaisuun.

Hän ymmärsi yhtenä harvoista aikansa kenraaleista, että pitkän kantaman tykit ja konetuli­aseet tekivät perinteiset, jalkaväen manöövereihin perustuvat taistelutaktiikat mahdottomiksi. Falkenhayn halusi mieluummin pakottaa ranskalaiset tuhoamaan itse itsensä.

”Ulottuvillamme on kohteita, joita Ranskan sodanjohto haluaa suojella viimeiseen mieheen asti. Jos me iskemme niihin, Ranskan sotilaiden veri ­tulee virtaamaan vuolaana”, Falkenhayn kirjoitti Saksan keisarille Vilhelm II:lle.

Paikka, jossa hän aikoi vuodattaa ranskalaisten verta, oli Verdunin kaupunki ja sen lähiympäristö. Verdun sijaitsi rintaman itään päin työntyvässä ”pullistumassa”, ja vuonna 1916 se oli ranskalaisten ainoa sillanpääasema Meu­se­­joen itäpuolella.

Ylpeys esti ranskalaisia luopumasta tuosta isänmaan kolkasta, jonka suuret maanalaiset betonilinnakkeet olivat sotapropagandan mukaan mahdottomia vallata.

Propagandajuliste ensimmäisestä maailmansodasta, Verdunin taistelu

Verdunin alueen ranskalaiskomentaja
oli päättänyt kestää. ”Tästä he eivät
pääse!” hän kirjoitti sittemmin laajalti siteeratussa päiväkäskyssään.

© Topfoto/Polfoto

Falkenhayn tiesi, että Verdun oli ranskalaisille oikea surmanloukku, sillä saksalaiset ympäröivät sitä kolmesta suunnasta.

Hyökkäyksen alkaessa ranskalaisille jäisi niin ­vähän liikkumatilaa, että he joutuisivat ahtamaan myös etulinjan juoksuhaudat täyteen miehiä. Siellä he olisivat helppoja maalitauluja Saksan tykeille.

Falkenhayn määräsi alueelle 1 220 tykkiä ja 140 000 miestä murskatakseen ranskalaiset 13 kilometrin mittaisella rintamalla. Todellisen tavoitteensa hän piti omana tietonaan.

Kun tykit alkoivat laulaa Verdunissa, jopa Saksan joukkoja nimellisesti komentanut Preussin kruununprinssi Vilhelm luuli, että ne vain valmistelivat varsinaista hyökkäystä, jonka tavoitteena oli Verdunin kaupungin valtaus.

Verdunin taistelu alkoi valtavalta tykistökeskityksellä

Saksalaisten hyökkäys Verdunissa alkoi valtavan rautatietykin laukauksella. Sen 750 kilon painoinen ammus kiisi 20 ­kilometriä ilman halki ja osui lopulta Verdunin katedraalin nurkkaan murskaten sen.

Sitten Saksan muukin ­tykistö ­avasi tulen, ja seurasi historian siihen ­asti raskain tykistökeskitys.

Ranskalaiset tiedustelulentokoneet raportoivat, että Saksan tykkien suuliekit täplittivät maastoa kaikkialla etulinjan takana.

Pommitukset noudattivat tarkkaa suunnitelmaa, jossa kullekin tykille oli tarkoin osoitettu sopivat kohteet. Ranskalaisten tykkiasemia moukaroitiin ­sirpalekranaateilla ja myrkkykaasuammuksilla, jotta ranskalaiset eivät pystyisi vastaamaan tuleen.

210 mm:n tykki
©

210-millimetrinen

210 mm:n tykin ­kranaatit putosivat lähes kohtisuoraan, ja niiden täysosuma tappoi kaikki juoksuhaudan sotilaat. Harhaosumatkin saattoivat haudata miehiä elävältä sor­tuvan maan alle.

Kaliiperi: 210 mm
Kantama: 9 km
Ammuspaino: 110 kg

Paksu-Berttana tunnettu tykki
©

Paksu-Bertta

”Paksun-Bertan” lähes tonnin painoiset kranaatit tunkeutuivat paksunkin betonin läpi. Sodan alussa ”Paksut-Bertat” tuho­sivat helposti linnakkeita Liègessä Belgiassa.

Kaliiperi: 420 mm
Kantama: 13 km
Ammuspaino: 820 kg

Pitkä-Max nimellä kutsuttu tykki
©

Pitkä-Max

”Pitkä-Max” oli toinen Saksan pitkän kantaman rautatie­tykeistä, ja sillä pommitettiin ainoaa Verduniin johtavaa ­tietä. Toisella tuhottiin Verdunin kaupungin rakennuksia.

Kaliiperi: 380 mm
Kantama: 22 km
Ammuspaino: 750 kg

Kello 15 tuntikausia kestänyt kranaattisade yltyi, ­ja tuntia myöhemmin se äkkiä loppui.

Sitten saksalaisten juoksuhaudoista kuului käsky: ”Los!” – ”Eteenpäin!”. Harmaisiin pukeutuneet saksalaissotilaat ryntäsivät ei-kenenkään-maan poikki kohti ranskalaisten hajalle pommitettuja asemia.

He eivät edenneet tiiviissä rivistöissä, kuten ranskalaiset ja britit, vaan ensimmäisessä aallossa hyökänneet sotilaat rynnäköivät nopeasti ryhmissä kohti ranskalaisten puolustuslinjan ­heikoimpia kohtia.

Saksalaiset olivat ­ottaneet opikseen ensimmäisten sotavuosien valtavista miestappioista.

Ranskalaiset yrittivät puolustautua, mutta lopulta tuhottujen yksiköiden rippeet joutuivat perääntymään. Saksalaistykkien sulkutuli piti huolen siitä, ettei etulinjaan päässyt uusia joukkoja.

”Mitä teurastusta, millainen kauhun ja verenvuodatuksen näytös. Tuskin helvetissäkään on näin kauheaa.” Luutnantti Alfred Joubaire päiväkirjassaan 23. toukokuuta 1916 pari päivää ennen kaatumistaan

Auringon laskiessa saksalaiset olivat murtaneet isoja aukkoja ranskalaisten puolustuslinjaan.

Silti vain osa Saksan vahvuudesta oli osallistunut taisteluun, ja senkin tehtävänä oli ollut lähinnä testata vastapuolen puolustuskykyä.

Ranska etsi pelastajaa

Hyökkäyksen toinen päivä pahensi ranskalaisten ahdinkoa entisestään.

He olivat jo varhain valmiina hyökkäämään ja valtaamaan menetetyt asemat takaisin, kuten sodanjohto vaati. Saksalaiset aloittivat kuitenkin heti aamulla jälleen kiivaan pommituksen, jota seurasi jalkaväen raju rynnäkkö.

”Me pidämme pintamme Fritzejä vastaan, vaikka heidän tykistönsä tulitus onkin yhtä helvettiä”, eräs ranskalais­eversti raportoi etulinjasta.

Sanat kuvastivat pikemminkin epärealistista optimismia kuin taistelun todellisuutta. Alakynnessä olevat ranskalaiset taiste­livat urheasti kaksi päivää, mutta silti he joutuivat perääntymään. Lopulta ranskalaisten puolustus murtui.

Valokuva lähetistä ensimmäisessä maailmansodassa Verdunin taistelussa

Lähetti ja paarinkantaja olivat sodan vaaralli­simmat tehtävät.

© SZ Photo/Scanpix

Lähetit lähtivät aina pareittain

Vuonna 1916 radiolaitteet olivat pakettiauton kokoisia ja tykkien jatkuva tulitus katkoi tuon tuostakin kenttä­puhelinten kaapelit. Niinpä viestit kulkivat etulinjassa lähettien välityksellä.

Yleensä upseerit lähettivät matkaan aina kaksi lähettiä kerrallaan, sillä viestien vieminen etulinjassa oli erittäin vaarallista.

Esimerkiksi Mort-Hommen kukkuloilla eräs ranskalaisrykmentti ­menetti kolmessa tunnissa 21 lähettiä. Molempien osapuolten sotilaat olivat yksimielisiä siitä, että lähetin tehtävä vaati erityistä rohkeutta.

Ensimmäisessä maailmansodassa hyökkääminen ­aiheutti yleensä suurempia tappioita kuin puolustaminen, mutta Verdunissa tilanne oli alussa päinvastainen.

Verdunin pohjoispuolen kukkuloita puolustavat ranskalaisjoukot luhistuivat jatkuvan tykkitulen ja lähitaistelujen paineessa, ja saksalaiset pystyivät etenemään samanlaisella vauhdilla kuin sodan alussa vuonna 1914.

Ranskan sodanjohto hätääntyi, ja esikunnassa alettiin jo puhua Verdunin evakuoimisesta. Se olisi säästänyt sotilaat monilta kärsimyksiltä, mutta kukaan ei lopulta uskaltanut tehdä nöyryyttävää vetäytymispäätöstä.

Sen sijaan Verdunin rintamalle päätettiin nimittää uusi komentaja. Valinta kohdistui kenraali Philippe Pétainiin, jolla oli entuudestaan hyvä maine sotilaana. Varsinainen syy hänen valintaansa oli silti se, että hänen joukkonsa olivat valmiina taisteluun.

Pétainia ei kuitenkaan löytynyt päämajasta, vaikka häntä sieltä miten etsittiin.

Valokuva ranskalaisesta kenraalista Philippe Pétainista

Ranskalaisella kenraalilla Philippe Pétainilla oli merkittävä rooli ensimmäisessä maailmansodassa. Kuva noin vuodelta 1915.

© Jules Gervais-Courtellemont/Bibliothéque Nationale de France

Jossain vaiheessa ­Pétainin adjutantti livahti vaivihkaa ulos ja ajoi pariisilaiseen hotelliin. Hotellin omistajatar väitti, ettei tiennyt kenraalista mitään, vaikka adjutantti kuinka vakuutti, että kyse oli elämästä ja kuolemasta.

Vasta, kun adjutantti ­vetosi naisen isänmaallisuuteen ja ilmoitti koko Ranskan kohtalon olevan vaakalaudalla, nainen neuvoi häntä menemään yläkertaan.

Yhden huoneen oven viereen oli siististi asetettu kiiltävät sotilassaappaat ­sekä naisten kengät. Adjutantti koputti oveen, ja pian pelkkään aamutakkiin pukeutunut Pétain avasi sen.

Kenraali kuunteli adjutantin asian ja vastasi sitten lyhyesti: Hän matkustaisi Verduniin seuraavana aamuna tekemään velvollisuutensa isänmaan puolesta. Tänä yönä hän kuitenkin täyttäisi velvollisuutensa seurassaan olevaa naista kohtaan.

Pétain otti komennon käsiinsä Verdunin taistelussa

Pétain ei ollut tyypillinen ranskalais­upseeri. Kun useimmat muut kenraalit olivat ennen sotaa keskittyneet suunnittelemaan kunniakkaita jalkaväkirynnäkköjä, Pétain perehtyi uudentyyppisten aseiden tulivoimaan. Hänen urakehityksensä oli pysähtynyt kuin seinään.

Vuonna 1914 alkanut sota kuitenkin muutti kaiken. Siinä missä monet muut vanhan liiton upseerit pakotettiin siirtymään eläkkeelle, Pétainin ura lähti huimaan nousuun. Vuonna 1916 Charles de Gaulle -niminen nuori kapteeni ­kirjoitti ihaillen Verdunin joukkojen ­uudesta komentajasta: ”Hän oli johtaja, joka opetti miehet erottamaan todellisen kuvitelmasta ja mahdollisen mahdottomasta.”

Pétain perusti komentokeskuksensa Verdunin kaupungin lähistölle ja pyysi oitis päämajasta käyttöönsä lisää tykkejä. Sitten hän soitti kaikille kenraaleille, joiden joukot olivat parhaillaan taistelemassa etulinjassa.

”Komento on siirretty minulle. Älkää antako periksi. Minä luotan teihin. Kertokaa tämä miehille”, Pétain ilmoitti. ­Seuravaksi Pétain tapasi pioneerien päällikön, joka oli käynyt tarkastamassa Verduniin johtavan kapean maantien.

”Kestääkö tie?” Pétain kysyi.

”Se kestää”, pioneeriupseeri vastasi. Päällystämättömän tien kunnossapito vaati valtavasti työvoimaa, mutta se oli ainoa reitti, jota pitkin Verduniin voitiin kuljettaa varusteita ja joukkoja.

Kuva Verdunin kaupungista saksalaisten pommituksen jälkeen

Suuria osia Verdunin kaupungista Ranskassa tuhoutui saksalaisten pommituksissa.

© Internet Archive Book Images

Seuraavaksi Pétain alkoi merkitä uusia puolustuslinjoja ja tykkiasemien paikkoja suurelle kartalle.

”Säästäkää voimianne. Vastahyökkäyksen aika on myöhemmin”, Pétain ohjeisti upseereitaan. Tykit auttaisivat ranskalaisia pitämään Verdunin hallussaan, eivät uhkarohkeat uroteot.

Kun upseerit raportoivat kenraalille aamuisin, tätä kiinnosti vain yksi asia: ”Mitä tykkinne ovat saaneet aikaan? Säästäkää muut asiat tuonnemmaksi.”

Verdunin taistelussa syntyi uusia haasteita

Kenraali Pétain oli hädin tuskin ehtinyt Verduniin, kun ranskalaiset 25. helmikuuta saivat huonoja uutisia: Fort Douau­mont, alueen vahvin maanalainen linnake, oli antautunut taisteluitta.

Se oli saksalaisille oiva tukikohta, josta hallita Verdunin pohjoispuolisia alueita. Pétain kiirehti lisäjoukkoja Verdunin alueelle ja perusti niistä uuden etulinjan hidastamaan vihollisen etenemistä.

­Yksi ensimmäisistä uusista yksiköistä etulinjassa oli 33. rykmentti, jota hän ­itse oli johtanut ennen sotaa.

Rykmentti korvasi Douaumontin kylää puolustaneiden ranskalaisjoukkojen rippeet, ja se oli juuri ehtinyt uusiin asemiinsa, kun saksalaiset hyökkäsivät taas.

Ranskalaiset tulittivat taukoamatta konekivääreillään, mutta saksalaiset rynnäköivät raivokkaasti talojen lomassa, ja seurauksena oli kiivas lähitais­telu, jossa käytettiin aseina niin käsikranaatteja kuin pistimiäkin.

Saksalaiset valtasivat Douaumontin kylän, mutta ranskalaisten vastahyökkäys pakotti heidät vetäytymään. Sitten saksalaiset hyökkäsivät uudelleen ja saivat lopulta koko kylän haltuunsa.

Koko hyökkäyksen ajan molempien armeijoiden tykistö tulitti kylää ­ankarasti. Ensin Douaumont pommitettiin raunioiksi, ja sen jälkeen kranaatit jauhoivat vielä rakennusten kivet ja ­tiiletkin murskaksi.

Ranskan 33. rykmentti menetti paljon miehiä, ja esimerkiksi Charles de Gaulle haavoittui vakavasti ja joutui sotavangiksi.

Ranskalaisten lisäjoukot onnistuivat kuitenkin vakauttamaan tilanteen, ja 27. helmikuuta saksalaisten eteneminen ­pysähtyi ensimmäistä kertaa Verdunin-offensiivin alkamisen jälkeen.

Saksalaisten hyökkäyksen pysähtyminen ei johtunut pelkästään Pétainista ja hänen saamistaan vahvistuksista. Voitokkaasta alusta huolimatta saksalaiset alkoivat olla lopen uupuneita.

Tykkien siirtely kranaattien möyhentämässä ja ­sateen pehmentämässä maastossa oli raskasta, ja kiivaat taistelutkin olivat vaatineet veronsa.

© Claus Lunau/HISTORIE

Saksalaiset tykit tasoittivat tietä Verdunin taistelussa

Verdunin taistelun alkupäivinä saksalaiset etenivät yhtä vauhdikkaasti kuin sodan alussa. Yllätetyt ranskalaiset kuitenkin tointuivat nopeasti järkytyksestään ja aloittivat menestyksekkään puolustustaistelun.

Tehokkaat tykit surmasivat tuhansittain miehiä molemmilla puolilla.

Sotilaat olivat vain tykinruokaa

Saksalaisten etenemisen pysähdyttyä Verdunissa alkoi väsyttävä näännytys­sota. Etulinjassa suurinta vaaraa eivät suinkaan aiheuttaneet ­vihollissotilaat vaan tauoton tykkituli.

Usein miehiä tappoivat omat ammukset, jotka osuivat omaan linjaan joko tähtäysvirheen tai tykinputken kulumisen vuoksi.

Maaliskuussa saksalaiset hyökkäsivät Meusen länsipuolelle häätääkseen ranskalaisten tykit niiden vahvoista asemista. Ranskalaiset osasivat kuitenkin odottaa hyökkäystä, ja tällä kertaa saksalaiset joutuivat taistelemaan kiivaasti joka ikisestä metristä.

Saksalaiset yrittivät vallata vähän kerrallaan Mort-Hommen kukkulajonoa sekä Kukkulaa 304, jotka kranaattien räjähdysten synnyttämä savu saivat näyttämään tulivuorilta.

Kuva algerialaisesta sotilaasta

Marokkolaiset, algerialaiset ja tunisialaiset
taistelivat
Ranskan
joukoissa
länsirintamalla.

© Getty Images

Ranska värväsi valiosotilaita siirtomaistaan

Ranskalaisupseerit pitivät hyökkäämistä sotilaan jaloimpana tehtävänä, ja kaikkein sotaisimmat ­upseerit halusivat hyökkäysjoukkoihinsa ­mieluummin pohjoisafrikka­laisia kuin ranskalaisia sotilaita.

Pohjois-Afrikan arabit, berberit ja eurooppalaiset siirtolaiset koottiin omiin divisiooniinsa, joita muut Ranskan armeijan yksiköt ihailivat.

Pohjois­afrikkalaiset yksiköt tunnettiin nopeista rynnäköistään, ja ne tais­telivat raivoisasti ja olivat valmiita kärsimään suuriakin tappioita.

Myös saksalaiset pelkäsivät ­pohjoisafrikkalaisia sotilaita. Pelko johtui pitkälti siitä, etteivät nämä ottaneet vankeja vaan tappoivat.

Siksi pohjoisafrikkalaisilla sotilailla oli muita suurempi riski tulla ammutuksi, kun he itse yrittivät antautua.

  1. huhtikuuta ranskalainen kapteeni johti 175 miestä puolustamaan tärkeää asemaa.

Hänen esimiehensä antamat ohjeet olivat yksiselitteiset: ”Kun saksalaiset tulevat, he yrittävät tappaa teidät viimeistä miestä myöten. Teidän velvollisuutenne on kuolla.”

Hyökkäystä ei kuulunut, eikä kapteeni nähnyt neljän etulinjassa viettämänsä vuorokauden aikana yhtään saksa­lais­sotilasta.

Sen sijaan kranaatit harvensivat hänen komppaniansa 34 mieheen, joista moni oli pelosta järjiltään.

Ranska sieti Verdunin taistelua paremmin

Taistelun alettua Saksalaiset olivat sijoittaneet Verduniin kaikkiaan 2 200 tykkiä, kun taas Pétainilla niitä oli vain 1 777.

Vaikka hän miten aneli ja vaati, Ranskan sodanjohto ei antanut hänelle enempää tykkejä. Pétain keksi kuitenkin pian toisenlaisen keinon pärjätä taistelussa: hän alkoi kierrättää divisiooniensa rippeitä nopeaan tahtiin etulinjasta takalinjan leireihin lepäämään. Vaihto tapahtui joka toinen päivä.

Muuan huvennutta joukkoaan lepovuoroon johtanut nuori upseeri huomasi kerran Pétainin seuraavan heidän ohimarssiaan kyyneleet silmissään. Siitä huolimatta kenraali lähetti yhä uusia divisioonia ­tykinruuaksi etulinjaan.

Verdunia kohti marssivat ranskalaiset eivät laulaneet kulkiessaan, kuten heillä yleensä oli tapana.

Sen sijaan jotkut määkivät kuin uhrilampaat marssiessaan kuuliaisesti kohti etulinjaa ja siellä odottavaa teurastusta.

Kuva Ossuaire de Douaumont -hautausmaalta

Mausoleumin tornissa entisen taistelutantereen yllä palaa pimeän aikaan valo vainajien muistoksi.

© AKG Images

Tuntemattomien sotilaiden kalmisto

Ranskalaiset muistelevat Verdunin taistelua ylpeyden ja surun sekaisin tuntein.

Vuonna 1932 entisen etulinjan paikalle perustettu mausoleumi ja kaatuneiden muisto­merkki ­on hyvä muistutus sodan kauhuista.

Rakennuksen vierellä levittäytyy Ranskan suurin sotilashautausmaa, jossa on 16  000 ristillä ja nimikyltillä merkittyä hautaa. Mauso­leumin sisältä löytyvät 130  000 tunnistamattoman sankarivainajan jäännökset.

Näiden kahden luvun välinen epäsuhta kuvastaa hyvin tuhoa, jota kranaatit saivat Verdunissa ­aikaan.

Sirpaleet ja toistuvat räjähdykset runtelivat sotilaiden ruumiita pahoin, ja kun sota viimein loppui vuonna 1918, vain pieni osa vainajista pystyttiin tunnistamaan.

Joukkojen kierron ansiosta ranskalaissotilailla oli pieni mahdollisuus selviytyä hengissä ja jopa haavoittumattomana. Saksalaiset sen sijaan joutuivat viettämään pitkiä aikoja etulinjassa, jonne tuli koko ajan uusia sotilaita korvaamaan kaatuneita ja haavoittuneita.

Toukokuuta 1916 Verdunissa oli taistellut jo 40 ranskalaista divisioonaa. Saksan puolella vastaava luku oli vain 27. Saksalaissotilaat tiesivätkin, että kuolema tai haavoittuminen oli käytännössä lähes väistämätöntä.

Näännytyssota jatkui, ja molempien osapuolten tappiot nousivat vähitellen 200 000 kuolleeseen.

Sitten saksalaiset yhtäkkiä lakkasivat hyökkäämästä. Britannia oli aloittanut suurhyökkäyksen pohjoisempana Sommejoen varrella 1. heinäkuuta 1916, ja Saksan oli siirrettävä kaikki liikenevät joukkonsa sinne.

Ranskalaiset tarttuivat ­tilaisuuteen ja valtasivat takaisin menettämiään alueita. Verdunin taistelu päättyi viimein marraskuussa 1916 eli kymmenen kuukautta alkamisensa jälkeen.

Kaikki hävisivät Verdunin taistelussa

Prinssi Vilhelm ei koskaan vallannut Verdunia, ja Falkenhaynin suunnitelma vuodattaa Ranska kuiviin oli aiheuttanut valtavia tappioita myös Saksalle.

Verdunin taistelu oli ajan, miesten ja kaluston tuhlausta, johon Saksalla ei ­ollut varaa, ja se vaikutti osaltaan Saksan häviöön koko sodassa vuonna 1918.

Verdun näkyi myös Ranskassa. Se oli uuvuttanut sotilaat, ja kun heidät vuonna 1917 määrättiin järjettömiin itsemur­hahyökkäyksiin, noin puolet divisioonista kieltäytyi noudattamasta käskyjä.

Ranskan armeijan ylipäälliköksi ­nimitettiin Pétain, sillä hän oli ainoa kenraali, jota sotilaat vielä kunnioittivat. Hän onnistuikin kohottamaan armeijan taistelumoraalia, ja sodan loputtua häntä pidettiin Ranskan pelastajana.

Toinen maailmansota kuitenkin tahrasi Pétainin maineen. Saksa miehitti Ranskan vuonna 1940, ja Pétainista, joka halusi säästää ranskalaiset uusilta kärsimyksiltä, tuli Saksan ohjaileman Vichyn hallituksen johtaja.

Hänet tuomittiin vuonna 1945 kuolemaan maanpetoksesta, mutta Ranskan johtoon noussut Charles de Gaul­le muutti tuomion elinkautiseksi vankeudeksi.