Haavoittunut sotilas, sotilaita kanuunan luona
© New York Public Library Science Source/Imageselect & Granger/Imageselect

Tykit muuttivat länsirintaman lihamyllyksi

Ensimmäisen maailmansodan kenraalit uskoivat, että vain tykit voisivat ratkaista taistelun länsirintamalla. Vuonna 1916 he ottivat käyttöön sodan tuhoisimman tykistötaktiikan – liikkuvan sulkutulen.

Ilma saksalaissotilas Karl Gorzelin ympärillä Thiepvalin kukkuloilla Sommejoen pohjoispuolella täyttyi tuhon jylystä.

Kranaatit lensivät viuhuen ilman halki ja osuivat maahan voimalla, joka sai tantereen tärähtelemään. Ne nostattivat ilmaan suuria pöllähdyksiä hiekkaa, joka täytti Gorzelin ja muiden saksalaisten korvat ja suun ropistessaan alas.

Brittien tykkien ja haupitsien pommitusta kesti tuntikausia, kunnes ne viimein vaikenivat hetkeksi. Nyt 21-vuotias Gorzel kuuli vain itkua ja vaikerrusta.

”Mikä karmiva näky! Juoksuhaudasta ei ollut mitään jäljellä.” Saksalaissotilas Karl Gorzel tykistökeskityksen jälkeen Sommessa

Kaikkialla lojui vakavasti haavoittuneita ja raajojaan menettäneitä saksalaisia. Veri virtasi kuopille pommitettuun maahan, jossa oli vielä kaksi tuntia aiemmin sijainnut saksalaisten juoksuhautaverkoston etulinja.

”Mikä karmiva näky! Juoksuhaudasta ei ollut mitään jäljellä. Oli vain kuoppaista maata niin kauas kuin silmä kantaa”, totesi Gorzel, joka ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä tuhottua maisemaa pitkään.

”Tulitus alkoi uudelleen entistäkin rajumpana. Se saa pään jyskyttämään ja huulet kirvelemään. Kohtalomme on Jumalan käsissä”, Gorzel kirjoitti Sommen rintaman kauhuista vuonna 1916.

VIDEO: Alkuperäistä kuvamateriaalia ensimmäisen maailmansodan tykistöstä

Gorzel oli yksi miljoonista nuorista miehistä, jotka joutuivat ensimmäisessä maailmansodassa kokemaan ennennäkemättömän raivoisan kranaattimyrskyn. Tykit syytivät tuhoa ja kuolemaa lähes tauotta neljän vuoden ajan.

Tykistöstä tuli maailmansodan pelottavin aselaji. Tykit tappoivat enemmän sotilaita ja aiheuttivat pahempia ruumiillisia ja henkisiä vammoja kuin kukaan osasi edes kuvitella. Tykistö muutti länsirintaman lihamyllyksi.

Ensimmäinen maailmansota, tykistö, Passchendaele, 1917

Kaikkialla länsirintamalla tykit moukaroivat vehreät niityt erämaaksi.

© Ritzau Scanpix

Tykistö oli aluksi sivuosassa

Kun ensimmäiset tykit saapuivat länsirintaman taistelukentille kesällä 1914, näkymä muistutti Napoleonin sotia satakunta vuotta aikaisemmin. Tykkien kantama oli toki kasvanut, mutta strategia oli pysynyt pitkälti samana.

Taistelun alussa tykeillä tulitettiin vihollisen asemia, minkä jälkeen kenraalit määräsivät jalkaväen hyökkäämään kranaattien synnyttämää kaaosta hyödyntäen. Ongelmana oli kuitenkin se, että ensimmäisen maailmansodan puolustusasemat kestivät pommitukset helposti.

Tykistö, ensimmäinen maailmansota
© Imageselect

Teräshaulit ajoivat sotilaat juoksuhautoihin

Sodan alussa tykit ampuivat haulikranaatteja, jotka levittivät räjähtäessään ympärilleen teräshauleja. Ne olivat niin tehokkaita, että ne pakottivat sotilaat suojautumaan juoksuhautoihin, mikä heikensi kranaattien tuhoja.

Vuonna 1914 armeijoiden käytössä oli vielä verrattain vähän kranaatteja, eivätkä ne kyenneet tuhoamaan vihollisen asemia. Vastapuolen sotilaat pystyivät suojautumaan tykkitulelta ja palaamaan konekivääreilleen, kun kranaattisade lakkasi.

Myös yllätysmomentti jäi puuttumaan, koska tykkien ja kranaattien osumatarkkuus oli alkuun varsin heikko. Tykkimiehistöillä oli usein käytössään puutteellisia karttoja, jotka eivät näyttäneet edes maaston korkeuseroja.

Niinpä heidän piti tähdätä vihollisen asemiin säätämällä tykkinsä putkea vähä vähältä etäämpänä olevien tähystäjien ohjeiden perusteella. Se oli hidasta, ja sen seurauksena tykkituli aiheutti usein vain rajallisia vahinkoja.

VIDEO: Ankaran pommituksen piti murskata vihollinen

Vuonna 1914 sodan osapuolet aloittivat taistelun vihollisasemien kiivaalla pommituksella. Jalkaväen hyökkäys käynnistyi vasta tykkitulen päätyttyä – ja päättyi yleensä hyvin verisesti.

Saksalaiset, ranskalaiset ja brittiläiset kenraalit olivat yksimielisiä siitä, että vahva tykistö oli ainoa asia, joka pystyi laukaisemaan asemasodan pattitilanteen. Se edellytti kuitenkin paljon enemmän ammuksia kuin tykistöillä oli käytössään.

”Ei siinä voi tuhota mitään, kun joutuu jatkuvasti laskemaan kranaatteja”, turhautunut brittiläinen tykkimies valitti vuonna 1914.

Niinpä kranaattien ja tykkien tuotanto nostettiin sotateollisuudessa etusijalle.

Kaikki panostivat tykistöön

Elokuun ja joulukuun 1914 välisenä aikana sotaa käyvät maat olivat menettäneet jo lähes miljoona sotilasta. Saksalaiset olivat silti menestyneet hyvin, sillä he olivat miehittäneet valtaosan Belgiasta sekä suuren osan Koillis-Ranskasta.

Asetehtaat tuottivat kranaatteja kellon ympäri niin Englannissa, Ranskassa kuin Saksassakin. Myös nopeasti laukaistavia ja aiempaa tarkempia pitkän kantaman tykkejä valmistettiin sarjatuotantona. Sama päti haupitseihin, jotka ovat eräänlainen tykin ja mörssärin välimuoto ja jotka pystyvät tulittamaan vihollisen asemia suurilla kranaateilla korkeaa lentorataa pitkin. Siinä missä britit tuottivat vuonna 1914 vain 91 tykkiä, vuonna 1915 luku oli jo 3 226.

Somme, tykistö, ensimmäinen maailmansota

Sommen taistelussa vuonna 1916 britit moukaroivat saksalaisten linjoja lähes 1 500 tykillä ja haupitsilla.

© Bridgeman Images/kuvamontaasi: HISTORIA

Koska valtaosa miehistä oli määrätty rintamalle, ammustuotannosta vastasivat pitkälti naiset.

– Kuumuudesta huolimatta emme saaneet tuulettaa huoneita, emme edes lounastauoilla, koska ovet ja ikkunat piti pitää räjähdysvaaran vuoksi aina kiinni, muisteli Editha von Krell, joka näki neljän kuukauden aikana kolmen nuoren naisen loukkaantuvan kuolettavasti saksalaisella ammustehtaalla sattuneissa onnettomuuksissa.

Tykistökeskitys, ensimmäinen maailmansota, kranaatteja

Tykkimiehet eivät olleet turvassa, vaikka he olivat kaukana etulinjasta. Kuvan sotilas yrittää suojautua kranaattien räjähdyksiltä.

© Bridgeman Images

Asevarustelun kiihtyessä armeijat kehittivät tykistönsä tarkkuutta. Kaikki olivat oivaltaneet, että esimerkiksi tuulennopeus, ilmanpaine ja korkeuserot vaikuttivat osumatarkkuuteen.

Esimerkiksi Britannia perusti vuonna 1915 topografiayksiköitä laatimaan parempia karttoja, ja seuraavana vuonna perustettiin myös tähystyskomppanioita. Lisäksi tykkimiehistöille alettiin toimittaa sääennusteita kolmesti päivässä.

Myös ilmatähystystä kehitettiin, ja ilmapalloja ja lentokoneita alettiin hyödyntää vihollisen asemien kuvaamisessa. Vihollissotilaat vapisivat vastapuolen lentokoneiden lentäessä heidän asemiensa yli.

”Olimme täysin niiden armoilla ja ne ohjasivat raskaat englantilaiset tykit ja kranaatin toisensa perään säälimättömällä tarkkuudella kohti meidän linjojamme”, kertoi Karl Gorzel Sommen taistelusta vuonna 1916, jolloin tykistö osoitti tuhovoimansa.

Kranaatin hylsyjä, ensimmäinen maailmansota

Länsirintamalla ammuttiin miljoonia kranaatteja. Kuvassa on käytettyjä kranaatinhylsyjä ensimmäisen tykistökeskityksen jälkeen.

© Imageselect

Kranaatit lensivät yötä päivää

Ensimmäiset puolitoista vuotta rintamalla olivat olleet juoksuhaudoissa riutuville sotilaille kidutusta, mutta pian tilanne paheni entisestään. Helmikuussa 1916 saksalaiset aloittivat Verdunin taistelun ampumalla yhdessä päivässä noin miljoona kranaattia Ranskan asemiin, ja sen jälkeen tykistöjen kaksintaistelu aaltoili edestakaisin 302 päivää.

”Kranaatit tuhoavat armotta kaiken. En ymmärrä, miten olen yhä hengissä”, ranskalainen Paul Pireaud kirjoitti ja jatkoi: ”Tuho on salamannopeaa eikä vihollista edes näe.”

Toinen ranskalainen kuvaili: ”Elämme kuolleiden valtakunnassa. Yötä valaisevat helvetin lieskat. Yhtäkkiä yön pimeys repeytyy ja maailmanlopun hehku valaisee koko horisontin.”

Samana vuoden kesällä britit aloittivat siihen asti rajuimmat pommituksensa 29 kilometrin pituisella rintamalla Sommejoen varrella. 1 437 tykkiä ja haupitsia moukaroivat Saksan asemia seitsemän päivän ajan.

”Mikään ei ole voinut selvitä elossa.” Brittikenraali Rawlinson brittien ammuttua Sommessa 1,5 miljoonaa kranaattia

Britit ja ranskalaiset ampuivat viikossa yli 1,5 miljoonaa kranaattia, mikä oli enemmän kuin sodan ensimmäisen 12 kuukauden aikana yhteensä.

”Mikään ei ole voinut selvitä elossa”, arvioi brittikenraali Henry Rawlinson.

Hän oli väärässä. Kun satatuhatta brittisotilasta hyökkäsi pommituksen jälkeen, saksalaiset vastasivat konekivääreillä ja tykeillä. Pelkästään ensimmäisen vuorokauden aikana kaatui 19 240 brittiä, mikä vastaa 13 kuollutta minuutissa 24 tunnin ajan. Taistelu jatkui samaan tapaan kuukausia, aivan kuten Verdunissa ja muualla länsirintamalla.

”Voiko maanjäristystä vastaan puolustautua, kun on joutumassa sen nielaisemaksi?” Ranskalaissotilas saksalaisten raskaista kranaateista

Kranaattien jatkuva ujellus raastoi sotilaiden hermoja. Nekin sotilaat, jotka pystyivät suojautumaan maanalaisiin bunkkereihin, vapisivat pelosta suurimpien kranaattien tulituksessa.

”Voiko maanjäristystä vastaan puolustautua, kun on joutumassa sen nielaisemaksi? Mitä hyötyä on ampua kiväärillä laavaa syöksevää tulivuorta?” kyseli toivonsa menettänyt ranskalaissotilas.

Rautatietykki, ensimmäinen maailmansota

Sodan edetessä tykeistä kehittyi niin suuria, että niitä piti kuljettaa rautateitä pitkin.

© Naval History and Heritage Command

Kranaatit aiheuttivat silmitöntä tuhoa rintaman molemmilla puolilla.

”Etulinjan sotilaat ovat täysin turtuneet näkemään päättömiä tai jalattomia ruumiita, joiden mahan ammus on lävistänyt tai joiden otsassa tai rinnassa on reikä”, totesi eräs Verdunissa taistellut saksalaissotilas.
Joukoittain sotilaita kuoli taisteluissa, joissa ei tuntunut olevan mitään mieltä.

”Lääkintämiehet raahaavat haavoittuneita niin kauas takalinjaan kuin pystyvät. Vahvistuksia saapuu ja kuolleet haudataan, ja sitten koittaa uusi päivä, joka vielä pahempi kuin edellinen”, Karl Gorzel kirjoitti Sommesta syksyllä 1916.

21-vuotias saksalainen selvisi hengissä taistelusta, jossa kuoli lähes 320 000 miestä – useimmat kranaattien silpomina. Tykistön piti kuitenkin vielä todistaa, että sen avulla voitaisiin myös vallata alueita, ja se edellytti uusia taktiikoita.

Somme, ensimmäinen maailmansota, 1916

Sommen taistelussa kuoli yli 300 000 miestä. Kuva esittää brittisotilaita pommitetussa maastossa vuonna 1916.

© US National Archives

Kranaattiseinä suojasi hyökkääjiä

Kiivas tykkituli muutti länsirintaman kuumaisemaksi, jossa kranaattikuoppien lomassa törrötti vain yksittäisiä katkenneita puita. Kumpikaan sodan osapuoli ei ollut keksinyt, miten tykistö voisi auttaa siirtämään rintamalinjoja.

”Miksi emme pääse etenemään?” kirjoitti eräs turhautunut ranskalainen jalkaväensotilas, josta tuntui, että hän ja hänen toverinsa vain odottivat kuolemaa etulinjassa.

Ratkaisuksi keksittiin sodan tuhoisin tykistötaktiikka, niin sanottu liikkuva sulkutuli, joka viritti tykistön ja jalkaväen yhteistyön huippuunsa. Siinä tykistö ampui maastoa aivan hyökkäävien joukkojen edessä rajulla sulkutulella.

Tykkituli kohdistettiin vähä vähältä yhä edemmäksi taistelukentällä, ja jalkaväki eteni aivan sen kannoilla kranaattien räjähdysten muodostaman ”seinän” suojassa.

Vuonna 1916 britit testasivat tuhoisaa liikkuvan sulkutulen taktiikkaa, jonka muutkin sodan osapuolet nopeasti omaksuivat. Siinä tykistön tulitus eteni taistelukentällä metri metriltä aivan hyökkäävien sotilaiden edessä.

Liikkuva sulkutuli esti vihollista näkemästä etenevää jalkaväkeä ja raivasi lisäksi taistelukenttää ansoista ja piikkilankaesteistä hyökkääjien edellä. Samalla se pakotti vihollisen pysymään suojassa ja esti heitä miehittämästä konekivääreitään ennen kuin oli liian myöhäistä.

Taktiikka edellytti kuitenkin tarkkaa yhteistyötä. Jos jalkaväki eteni liian hitaasti, sulkutuli pysähtyi ennen aikojaan ja vihollinen ehti lähteä vastahyökkäykseen. Jos taas jalkaväki eteni liian nopeasti, se oli vaarassa joutua omaan tykkituleen. Vaarasta huolimatta sotilaita käskettiin pysymään mahdollisimman lähellä räjähtäviä kranaatteja.

Laskelmat osoittivat, että noin kymmenen prosenttia hyökkäävästä jalkaväestä sai joka tapauksessa osumia omien kranaattien sirpaleista tai liian lähelle pudonneista kranaateista. Kenraalit olivat kuitenkin valmiita hyväksymään tappiot, jos taktiikka pystyisi murtamaan asemasodan pattitilanteen.

Piikkilankaa, ensimmäinen maailmansota, liikkuva sulkutuli

Leveät piikkilankaesteet suojasivat asemia länsirintamalla. Liikkuvan sulkutulen piti raivata ne jalkaväen tieltä.

© Shutterstock

Taktiikkaa hiottiin

Britit käyttivät ensimmäisinä liikkuvaa sulkutulta sodassa Sommen taistelussa – heikoin tuloksin. Saksalaiset olivat pystyttäneet asemiensa suojaksi piikkilankaesteitä, jotka olivat kiivaasta tykkitulesta huolimatta vielä ehjiä, kun britit hyökkäsivät.

Siksi jalkaväen hyökkäys jäi jälkeen tykistön sulkutulesta, ja saksalaiset ehtivät miehittää puolustuksensa ennen brittien rynnäkköä heidän juoksuhautoihinsa.

”Teräskypäräisiä miehiä ryntäsi eteenpäin joka puolella.” Saksalainen luutnantti, kun vihollinen ilmestyi näkyviin liikkuvan sulkutulen takaa

Vuoden 1917 aikana taktiikkaa hiottiin ja koordinointia parannettiin. Britit kehittivät myös erittäin herkän sytyttimen, joka sai kranaatit räjähtämään niiden osuessa piikkilankaan. Uuden keksinnön ansiosta kranaatit raivasivat saksalaisten piikkilankaesteitä aiempaa tehokkaammin ja jalkaväki pysyi mukana hyökkäystahdissa.

Taukoamattoman tykkitulen ja savun seasta yhtäkkiä ilmestyvien vihollisten yhdistelmä sai puolustavat joukot kauhun valtaan.

”Hetken aikaa me vain tuijotimme sitä näkyä (kranaattisadetta, toim.) kuin hypnotisoituina. Emme ehtineet perääntyä ja sitoa haavojamme, sillä heti kun tulisade oli loppunut, koko maisema näytti heräävän eloon. Teräskypäräisiä miehiä ryntäsi eteenpäin joka puolella”, saksalainen luutnantti kirjoitti Flanderissa kesällä 1917.

Sotilas, ensimmäinen maailmansota, suunnittelu

Tykistöhyökkäyksissä piti ottaa huomioon monta muuttujaa, kuten tykkien ampumalinjat, käytettävien kranaattien tyyppi sekä ampumisnopeus.

© Imageselect

Menestys johtui muun muassa tykkien määrän kasvusta, minkä ansiosta liikkuvaa sulkutulta voitiin ylläpitää pitkiä aikoja laajalla rintamalla.

Liikkuva sulkutuli johti tragediaan Passchendaelen taistelussa 12. lokakuuta samana vuonna. Kun hyökkäys alkoi aikaisin aamulla, osa ensimmäisistä kranaateista osui uusiseelantilaisiin joukkoihin, jotka olivat vasta valmistautumassa hyökkäämään.

Tykistökartta, Passchendaele, liikkuva sulkutuli

Liikkuvaan sulkutuleen perustuvat hyökkäykset edellyttivät huolellista suunnittelua. Kuva esittää Passchendaelen hyökkäyksen aikatauluja. Rivit kuvaavat sulkutulen etenemistä vaiheittain.

© Australian War Memorial

Kun jalkaväki rämpi kohti vihollisen asemia polviin asti ulottuvassa mudassa, kävi ilmi, että sulkutuli ei ollutkaan tuhonnut piikkilankaesteitä. Lähes tuhat uusiseelantilaista sai surmansa ennen kuin hyökkäys keskeytettiin.

Kaikille oli kuitenkin päivänselvää, että suuri tykistö – ja entistä kiivaampi tulitus – olivat oikeat tavat edetä. Vuonna 1917 britit tuottivat 76 miljoonaa kranaattia, mikä oli yli nelinkertainen määrä vuoteen 1915 verrattuna.

Vuoden 1917 jälkipuoliskolla tykistön rooli oli kasvanut niin merkittäväksi, että kenraalit alkoivatkin puhua nimenomaan ”tykistötaisteluista” suunnitellessaan hyökkäyksiä.

Nyt hyökkäyksissä hyödynnettiin täysimääräisesti tykkien kantamaa ja tykeillä tulitettiin kauas etulinjan taakse.

Tykistö, haavoittuminen, vammat

Kymmenettuhannet nuoret miehet palasivat kotiin pahoin runneltuina.

© Imageselect

Kranaatit murskasivat ruumiin ja sielun

Ankarissa pommituksissa haavoittui hirvittävä määrä sotilaita. Kranaatit silpoivat käsivarsia, jalkoja, neniä ja koko kasvoja. Fyysisesti vahingoittumattomatkin sotilaat saivat usein pysyviä henkisiä vaurioita.

Lääkärit eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa, kun haavoittuneita sotilaita alkoi tulvia kotiin länsirintamalta. Tykkituli silpoi sotilailta raajoja ja ruhjoi heidän kehoaan hirvittävästi.

Laskelmien mukaan noin 67 000 saksalaissotilaalta jouduttiin amputoimaan vähintään yksi raaja, kun taas brittien vastaava luku oli 41 000. Suurin osa vammoista oli tykkien kranaattien aiheuttamia.

Hyvin yleinen vamma oli kuulon menetys. Länsirintaman pommitukset olivat niin rajuja, että niiden kumu kuului usein 325 kilometrin päähän Lontooseen asti. Tärykalvojen repeytyminen oli yleinen vamma tykkimiehillä, jotka eivät käyttäneet korvatulppia, sekä niillä epäonnisilla, joiden lähelle kranaatit osuivat.

Jopa haavoittumattomat sotilaat potivat usein loppuikänsä niin sanottua kranaattišokkia. Se laukesi tyypillisesti pitkittyneiden pommitusten aikana ja johti esimerkiksi apatiaan tai rajuun vapinaan. Vuonna 1916 noin 40 prosentista kaikista sotilassairaaloiden potilaista poti kranaattišokkia.

Tykkituli lannisti taistelutahdon

Liikkuva sulkutuli ei yksistään pystynyt ratkaisemaan sotaa. Viestintäyhteydet olivat parantuneet, ja ne yhdistivät nyt päämajan ja tarkkailuasemat yksittäisiin tykistöpattereihin. Näin vastatuli voitiin nopeasti suunnata hyökkääviä joukkoja vastaan.

Kenraalit alkoivat panostaa syviin hyökkäyksiin, jotka heikensivät vihollista niin, että se ei pystynyt koordinoimaan puolustustaan tehokkaasti.

Tykeillä ei enää tulitettu pelkästään etulinjaa, vaan pitkän kantaman tykeillä ammuttiin myös vihollisen taempana olevia komentoasemia, viestintäkeskuksia ja reserviyksiköitä. Näin vastustaja voitiin lamaannuttaa ja omat joukot pääsivät etenemään.

”Nyt meillä on toimiva malli”, Ranskan armeijan ylipäällikkö Philippe Pétain julisti.

Syviä hyökkäyksiä, jotka kestivät vain tunteja päivien sijasta, harjoiteltiin molemmin puolin ja niissä käytettiin myös kaasukranaatteja.

”Useimmat pelkäsivät eniten kuollakseen näiden kranaattien osuessaan synnyttämää ääntä. Kumea ’pum’ kertoi salakavalan kuoleman lähestyvän”, eräs Saksan armeijan sotilas kirjoitti.

Kranaatteja, ensimmäinen maailmansota, Ranska

Verdunin metsissä ja pelloissa on edelleen jopa 12 miljoonaa räjähtämätöntä kranaattia.

© Getty Images

Kuolema vaanii yhä metsissä ja pelloilla

Pohjois-Ranskan ja Belgian metsistä ja pelloilta löytyy joka vuosi tuhansia räjähtämättömiä ensimmäisen maailmansodan aikaisia kranaatteja. Tappavaa satoa korjataan vielä pitkään.

Ranskalaiset käyttävät nimitystä ”rautasato” maailmansotien aikaisista räjähtämättömistä kranaateista ja muusta metalliromusta, jota löytyy yhä Pohjois-Ranskan ja Belgian maaperästä. Kun viljelijät kyntävät maata, pintaan nousee tuon tuostakin vanhoja kranaatteja, piikkilankaa, patruunoita ja sirpaleita.

Pelkästään Verdunin taistelussa ammuttiin yhteensä noin 65 miljoonaa kranaattia. Läheskään kaikki niistä eivät räjähtäneet, ja asiantuntijoiden mukaan maan uumenissa on yhä 12 miljoonaa räjähtämätöntä kranaattia.

Vaikka niin sanottu suuri sota päättyi yli sata vuotta sitten, sen aikaiset ammukset ovat yhä tappavia. Sekä Ranskassa että Belgiassa miinanraivausryhmät poistavat edelleen ammuksia maasta.

Vuosittainen ”rautasato” maailmansotien taistelupaikoilta on noin tuhat tonnia räjähtämättömiä ammuksia, jotka tappavat ajoittain myös epäonnisia löytäjiään. Vuodesta 1918 alkaen yli 600 ranskalaista miinanraivaajaa on kuollut työssään ja tuhansia neliökilometrejä maata on nykypäiviin asti ollut kiellettyä aluetta räjähdysvaaran vuoksi.

Sotaa käyvät maat kehittivät uusilla taktiikoillaan ja valtavilla tykistö- ja kranaattiarsenaaleillaan neljässä vuodessa aivan uudenlaisen sodankäynnin muodon. Siinä missä tykistöllä oli vuonna 1914 vielä sivurooli, vuonna 1918 se oli noussut kiistattomaan päärooliin.

Pelkästään Ranskan armeijassa tykkimiesten määrä oli noussut sodan alun noin 20 prosentista 38 prosenttiin neljä vuotta myöhemmin. Yhä järeämpien tykkien kylväessä tuhoa länsirintamalla osapuolet alkoivat kuitenkin potea kasvavaa sotaväsymystä.

Pahin tilanne oli saksalaisilla, joiden sotainto romahti, kun Yhdysvallat liittyi sotaan kesällä 1918. Lopulta Saksa ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin laskea aseensa 11. marraskuuta 1918. Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen luvassa oli hiljainen yö ilman tykkien tulitusta.

Kaikkiaan länsirintamalla oli ammuttu noin 720 miljoonaa kranaattia, jotka olivat aiheuttaneet noin kaksi kolmasosaa sodan yhteenlasketuista tappioista – sekä kuolleista että haavoittuneista.

Yksi lukemattomista uhreista oli Karl Gorzel. Nuori saksalainen selvisi Sommen ankarista pommituksista vuonna 1916, mutta hänen onnensa ei kestänyt. Gorzel kuoli maaliskuussa 1918 eli kahdeksan kuukautta ennen kuin sota lopulta päättyi ja tykit vaikenivat.