Saksalaisen sukellusveneen U-9:n kapteeni Otto Weddigen oli juuri istuutunut aamiaiselle 22. syyskuuta 1914, kun yliperämies Johannes Spiess ilmoitti miehistön havainneen vihollisaluksen.
Weddigen keskeytti aamiaisensa, määräsi oitis aluksensa sukeltamaan ja alkoi tähyillä ulappaa periskoopilla.
Näkyvyys Pohjanmerellä Alankomaiden rannikon edustalla oli hyvä, ja Weddigen näki pian jonkin matkan päässä suuren sotalaivan, jossa oli neljä savupiippua.
Alus ei ollut yksin, vaan taivasta vasten erottuivat kahden samanlaisen aluksen ääriviivat. Weddigen ilmoitti kiihtyneenä Spiessille: ”Siellä on kolme brittiristeilijää!”
”Nyt voimme kostaa U-15:n puolesta”, vastasi Spiess. Hän ei ollut unohtanut, että britit olivat elokuussa upottaneet sukellusvene U-15:n ja tappaneet sen koko 23 hengen miehistön.
32-vuotias Weddigen veti periskoopin alas, ja U-9 suuntasi hitaasti kohti saalistaan. Kymmenen minuutin kuluttua U-9 oli päässyt puolen kilometrin päähän keskimmäisestä brittialuksesta, eikä sitä ollut huomattu.
”Ensimmäinen torpedoputki, laukaus keulasta”, Weddigen määräsi ja lisäsi sitten: ”Sukellamme heti laukauksen jälkeen 50 jalan syvyyteen ja pysymme siellä. Olemme hyvin lähellä kohdetta.”
Weddigen ja Spiess eivät varmuudella tienneet, miten torpedon räjähdys lähietäisyydellä vaikuttaisi U-9:n runkoon. He pelkäsivät, että räjähdyksen synnyttämä paineaalto saattaisi repiä sukellusveneen kappaleiksi.
Sukellusveneeseen ei uskottu
Syyskuussa 1914 eli muutama kuukausi ensimmäisen maailmansodan alkamisen jälkeen sukellusveneet olivat vielä uusia, testaamattomia aseita, eivätkä amiraalit suhtautuneet niihin vakavasti.
Britannian laivasto, jonka alukset partioivat alati Pohjanmerellä estääkseen saksalaislaivojen pääsyn Englannin kanaaliin, pelkäsivät enemmän miinoja ja Saksan taistelulaivoja kuin sukellusveneitä.
Jopa Saksan keisarillisen sotalaivaston komentaja, amiraali Alfred von Tirpitz, suhtautui sukellusveneiden iskukykyyn epäilevästi. Amiraali, joka oli tehnyt Saksasta varteenotettavan laivastomahdin, luotti panssaroituihin taistelulaivoihin.
Pohjanmerellä seilaavan Weddigenin ensisijainen tehtävä oli ollut tunkeutua Englannin kanaaliin ja upottaa brittialuksia, jotka kuljettivat joukkoja ja sotatarvikkeita länsirintamalle Ranskaan.
Kukaan ei osannut edes kuvitella, että U-9 voisi uhata kolmea suurta taistelulaivaa, jotka Weddigen sai tähtäimeensä varhain aamulla 22. syyskuuta 1914.
U-9 oli yksi Saksan 20 taisteluvalmiista sukellusveneestä sodan alussa.
Ristelijät purjehtivat ilman saattajia
Viileä merituuli ja aamuauringon lämpimät säteet leikittelivät brittiristeilijöiden kannella niiden halkoessa Pohjanmeren aaltoja.
Alukset purjehtivat rinnakkain niin, että HMS Aboukir oli keskellä ja HMS Hogue ja HMS Cressy noin kahden merimailin päässä sen molemmilla puolilla.
Yleensä risteilijöillä oli saattajinaan hävittäjäaluksia, mutta voimakas tuuli oli pakottanut pienemmät alukset palaamaan satamaan. Nyt merellä näkyi vain vaahtopäitä, jotka nostattivat ilmaan suolaisia pärskeitä.
Aboukirilla vasta 15-vuotias merikadetti Kit Wykeham-Musgrave nukkui punkassaan, kun aluksen keulan suunnalta kuulunut voimakas räjähdys yhtäkkiä herätti hänet.
”Koko alus tärähti voimakkaasti, ja astioita putoili kaapeista lattialle”, nuorukainen kirjoitti isoäidilleen paria päivää myöhemmin.
”Kaikki tietysti luulivat, että alus oli ajanut miinaan, ja juoksivat kannelle. Suljimme kaikki ikkunaluukut ja vesitiiviit ovet ja heitimme kaiken kelluvan laidan yli mereen.”
Kello oli 6.20, ja Aboukirin keulaan oli juuri osunut U-9:n ampuma torpedo.
Sukellusveneen runko testissä
U-9:n miehistö kuuli räjähdyksen vaimeana jysähdyksenä, jota seurasi kirkas helinä. Yliperämies Johannes Spiess puristi torpedon laukaisua seuranneen puolen minuutin ajan jännittyneenä periskoopin kahvoja ja tuijotti tiukasti syvyysmittaria.
Hänen pelkonsa oli kuitenkin turhaa, sillä U-9 kesti paineaallon riepottelun mainiosti.
”Miehistö puhkesi riemuhuutoihin, emmekä me päällystön edustajat voineet muuta kuin yhtyä iloon”, Spiess muisteli myöhemmin.
Hetken kuluttua Weddigen määräsi aluksensa nousemaan periskooppisyvyyteen voidakseen arvioida tilannetta. Torpedo oli osunut lähelle yhtä Aboukirin ammusvarastoista.
”Periskoopissa näkyi vesipatsas, mustaa savua ja tulenlieskoja, ja risteilijän toinen pää oli kohonnut ilmaan. Sitten kuului kova ääni, ja paineaalto ravisutti jälleen U-9:ää. Vihollisalus oli katkennut ja upposi muutamassa minuutissa”, Weddigen kirjoitti myöhemmin.
Ennen kuin Weddigen taas laski periskoopin, hän näki kahden muun brittiristeilijän lähestyvän vauhdilla Aboukirin uppoamispaikkaa.
Britit eivät tajunneet vaaraa
Hoguen kannella seissyt merikadetti Herevard Hook näki Aboukirin uppoavan. Hänellä oli yllään saappaat ja päällystakki, jonka hän oli vetänyt pyjamansa päälle herättyään räjähdykseen.
Uppoavasta laivasta oli hypännyt satoja miehiä, jotka uivat meressä katsellen aluksen uppoamista. Aboukir oli kääntynyt kyljelleen niin, että sen toinen palleköli – ohut evämäinen siiveke pohjan sivulla – oli noussut esiin.
”Kannen alta ilmestyi solkenaan miehiä, jotka alkoivat liukua laivan kylkeä pitkin veteen. Pallekölin kohdalla he pysähtyivät, kiipesivät sen yli ja jatkoivat liukuaan, kunnes putosivat molskahtaen veteen,” Hook muisteli myöhemmin.
Päästyään lähemmäksi Aboukirin turmapaikkaa Hogue ja Cressy hidastivat vauhtia ja laskivat pelastusveneet.
Britit uskoivat Aboukirin ajaneen miinaan eivätkä osanneet pelätä vaaraa. Pelastustoimien aikana Hogue ja Cressy pysyttelivät liikkumatta paikoillaan ja olivat siten helppo maali U-9:lle.
Aboukirin luultiin aluksi ajaneen merimiinaan. Eloonjääneitä pelastamaan tullut Hogue oli helppo saalis U-9:lle.
Miehistöt taidot olivat koetuksella
Otto Weddigen oli palvellut Saksan keisarillisessa laivastossa jo 13 vuotta. Vuonna 1904 hänelle oli myönnetty ansiomitali hänen pelastettuaan mereen pudonneen sotilastoverinsa, ja sen jälkeen hän oli edennyt urallaan vauhdikkaasti.
Vuonna 1910 hän oli kuitenkin ottanut tietoisen riskin pyytämällä siirtoa sukellusvenelaivastoon. Päätös oli merkittävästi heikentänyt hänen mahdollisuuksiaan edetä amiraaliksi asti.
Weddigen oli kiinnittänyt esimiestensä huomion, kun hän U-9:n päälliköksi noustuaan oli 16. heinäkuuta 1914 eli vain muutama viikko ennen sodan syttymistä onnistunut miehistöineen lataamaan ensimmäisenä maailmassa torpedon aluksen ollessa sukelluksissa.
Nyt U-9:n miehistön piti pystyä toistamaan tuo temppu taistelutilanteessa.
U-9 oli niin lähellä Hoguea, että luutnantti Spiess erotti selvästi periskoopilla risteilijän yksityiskohtia: ”Näin Britannian sotalipun liehumassa mastossa, tykkejä koko partaan pituudelta ja tykkimiehiä valkoisissa univormuissaan.”
Weddigen päätti käyttää kaksi viidestä vielä jäljellä olevasta torpedostaan Hoguen upottamiseen.
Ahtaassa sukellusveneessä alkoi tohina miehistön siirtyessä käskyjen mukaisesti aluksen päästä toiseen, jotta heidän painonsa auttaisi vakauttamaan sukellusvenettä torpedojen lataamisen aikana. Weddigen oli ylpeä miehistöstään:
”Alukseni oli malliesimerkki Saksan laivaston yhteishengestä. Kaikki miehet pitivät päänsä kylminä ja keskittyivät tehtäviinsä.”
Kello 6.55 eli tasan 35 minuuttia ensimmäisen torpedon laukaisemisen jälkeen U-9:n kahden keulaputken torpedot olivat valmiina laukaisuun.
Risteilijä upposi pikavauhtia
Kadetti Herevard Hook oli vieläkin pyjamassaan ja päällystakissaan, kun kaksi voimakasta räjähdystä järisytti Hoguen runkoa:
”Tuntui aivan kuin koko laiva olisi hypähtänyt 15 senttiä ilmaan. Taivaalle kohosi valtava vesipatsas, joka iskeytyi kohta raskaasti päälleni.”
Torpedot olivat osuneet vieri viereen laivan keskiosaan, ja ne repivät Hoguen miltei kahtia_._ Konehuoneeseen tulvi vettä, ja yksi savupiipuista romahti kasaan kuin korttitalo.
”Vaikka alus vajosi nopeasti, jotkut painuivat kannen alle hakemaan riippumattojaan. Tiukkaan myttyyn kääritty riippumatto oli kelvollinen kelluke, sillä tuohon aikaan sotalaivoilla ei ollut minkäänlaisia pelastusliivejä.”
Hook riisui takkinsa ja saappaansa, kun korkeat aallot alkoivat pyyhkiä Hoguen kannen yli. Hän kiipesi reelingille, hyppäsi mereen ja alkoi uida kohti läheistä poijua. Juuri kun Hook kapusi poijun päälle, Hogue kellahti kyljelleen ja katosi vesipatsaiden ja höyrypilvien saattelemana aaltoihin. Torpedojen osumista oli kulunut vain 10 minuuttia.
Cressy lähti vastahyökkäykseen
Hoguen osumien jälkeen U-9 peruutti täyttä vauhtia kauemmaksi, jotta se ei törmäisi uppoavaan alukseen – niin lähellä se oli ollut saalistaan.
U-9:n sukelluksissa käyttämän sähkömoottorin akut olivat miltei tyhjät, mutta Weddigeniltä ei liiennyt huomiota muulle kuin vihollislaivalle.
Cressyn kapteeni Bertram Nicholson oli tajunnut, että aivan lähellä aaltojen kätköissä vaani sukellusvene.
”Pian Hoguen saatua osuman näimme periskoopin paapuurin puolella noin 275 metrin päässä. Avasimme tulen ja yritimme ajaa täydellä vauhdilla päin sukellusvenettä”, Nicholson muisteli.
Lopulta Cressyn oli hidastettava vauhtiaan, ja se alkoi risteillä Hoguen turmapaikalla etsien sukellusvenettä.
”Kun nousimme pintaan, näimme brittialuksen tulittavan umpimähkään, sillä britit eivät tienneet sijaintiamme. Yksi ammus tosin osui melko lähelle.”
Kello 7.20 eli noin tunti ensimmäisen torpedon laukaisemisen jälkeen Weddigen ajoi U-9:n jälleen laukaisuasemiin ja ampui aluksensa perästä kaksi torpedoa kohti Cressyä.
Weddigen viimeisteli tuhon
15-vuotias merikadetti Kit Wykeham-Musgrave oli juomassa lämpimikseen kuumaa kaakaota Cressyn sairastuvalla. Hänet oli hetkeä aikaisemmin pelastettu merestä Aboukirin uppoamispaikalta.
Yhtäkkiä kuului pamahdus, kun U-9:n torpedo osui Cressyyn. Kit Wykeham-Musgrave ryntäsi kannelle ja näki, miten Cressyn tykkimiehet tulittivat raivoisasti näkymätöntä vihollista.
Weddigen käänsi hitaasti aluksensa miehistön ladatessa viimeistä torpedoa toiseen takaputkeen. Kun saksalaisille selvisi, että Cressy oli yhä merikelpoinen, U-9 iski jälleen.
”Viimeinen torpedo lähti putkesta kello 7.35. Osuma synnytti suuren mustan savupilven, jota seurasi valtava valkoinen vesipatsas”, Johannes Spiess muisteli myöhemmin.
Cressy kallistui ensin kyljelleen, ja jonkin ajan kuluttua se kääntyi kokonaan ympäri pohja kohti taivasta.
”Näimme, miten pikkuruiset hahmot yrittivät kiivetä laivan valtavan kölin päälle, ennen kuin alus katosi. Se oli karu näky merimiehelle”, Spiess kirjoitti.
U-9 ajoi akkunsa viimeisillä virranrippeillä 20 minuutin ajan poispäin, ennen kuin Weddigen uskalsi nousta pintaan ja käynnistää savuttavan polttomoottorin. Sitten hän otti kurssi kohti kotia.
Aboukirin kadetti Kit Wykeham-Musgrave selvisi hengissä kellumalla kolme tuntia puunkappaleen varassa, kunnes hänet pelastettiin hollantilaiseen troolariin.
Hoguen Herevard Hook puolestaan joutui odottelemaan poijullaan vain noin 15 minuuttia, ennen kuin brittiläinen moottorivene poimi hänet kyytiinsä.
U-9:n hyökkäyksestä selvisi hengissä 837 brittimerimiestä. 1 459 miestä kuoli joko räjähdyksissä tai hukkumalla.
U-9 oli tunnissa kirjoittanut merisodan pelisäännöt täysin uusiksi. Merten teräksiset jätit olivat osoittautuneet helpoiksi kohteiksi syvyyksien saalistajille.
Saksa alkoi valmistaa sukellusveneitä sarjatuotantona, ja vuonna 1917 ne olivat vähällä onnistua murtamaan Britannian ja ratkaista sodan Saksan eduksi.
Syksyllä 1914 kaikki saksalaiset juhlivat sankarikapteeni Otto Weddigeniä.
Sankari kuoli taistelussa
Saksan keisari Vilhelm II ojensi omakätisesti U-9:n kapteenille Otto Weddigenille rautaristin kiitokseksi kolmen brittialuksen upottamisesta syyskuussa 1914. Keisari toivoi Weddigenin jatkavan hyviä otteitaan Britannian mahtavaa laivastoa vastaan.
Weddigen vastasi suuriin odotuksiin upottamalla kolme viikkoa myöhemmin neljännenkin brittialuksen. Tällä kertaa hänet palkittiin Preussin korkeimmalla ansiomerkillä Pour le Méritellä.
Maaliskuussa 1915 sukellusvene U-29:n kapteeniksi siirretyn Weddigenin onni kuitenkin kääntyi.
Hän ampui torpedoja brittiläistä taistelulaivaa kohti, kun äkillinen painonmenetys sai U-29:n keulan nousemaan pintaan, ja toinen brittialus törmäsi siihen. Weddigen miehistöineen menehtyi.