Sotilaat taistelivat Alpeilla pystysuoralla rintamalla
Italian sodanjohto julisti vuonna 1915 sodan Itävalta-Unkarille odottaen helppoa voittoa. Vaikea vuoristomaasto ja uudet puolustusaseet käänsivät tilanteen kuitenkin itävaltalaisten eduksi. Parissa vuodessa Italia oli menettänyt miljoona miestä ja osan Pohjois-Italiaa.
Italian ja Itävalta-Unkarin rintamalinja kulki Alppien läpi, joten kaikki mahdolliset keinot oli käytettävä, kun Italian sotilaat raahasivat tykkejä asemiin.
Eräänä heinäkuisena aamuna vuonna 1915 Itävalta-Unkarin armeijan luutnantti kirjoitti rintamalla päiväkirjaansa, että vihollisen hyökkäys olisi odotettavissa milloin tahansa.
Luutnantti oli puolustamassa Monte San Michelen rinnettä lähellä Italian rajaa. Aamuyön tunteina tuhansia italialaisia kranaatteja oli satanut Itävalta-Unkarin rintamaosuudelle Isonzojoen lähellä. Kranaattituli kuului taktiikkaan – se valmisteli tietä sotilaille.
”Kranaattituli oli tänä yönä pahempi kuin koskaan”, luutnantti kirjoitti. ”Uskon, että kohta se heikkenee, mutta valmistaudun kuolemaan kuin kunnon kristitty.”
Italialaisten kranaatit osuivat pahiten Itävalta-Unkarin joukkojen etumaisiin taisteluhautoihin. Itävalta-Unkarin asemat pettivät monin paikoin, kun sotilaat yrittivät paniikissa etsiä turvaa. Räjähdykset nostattivat hiekkapatsaita, jotka sylkivät sadoittain teräviä kivenlohkareita ja kranaatinsirpaleita joka puolelle.
Hieman ennen puoltapäivää kranaattisade lakkasi ja tuhansia italialaisia sotilaita hyökkäsi ylös juoksuhaudoistaan kohti Monte San Micheleä. Kiväärien pistimet tanassa he ryntäsivät ylös rinnettä, piikkilankaesteiden aukoista ja eteenpäin. Ensimmäisinä juoksivat upseerit sapelit kohotettuina.
Huolellisista valmisteluista huolimatta isku päättyi italialaisten verilöylyyn, sillä Itävalta-Unkarin konekiväärit niittivät hyökkääjiä kuin heinää.
Muutamat italialaisten yksiköt pääsivät kuitenkin aina vihollisen taisteluhaudoille saakka, joissa käytiin lähitaisteluja pistimin, kiväärinperin, veitsin ja paljain nyrkein. Italialaiset taistelivat urhoollisesti, mutta he olivat menettäneet hyökkäyksessä niin monta sotilasta, että heidän ei auttanut muuta kuin perääntyä.
Vuorella Itävalta-Unkarin joukot saattoivat kerätä kaatuneensa, ja luutnantti kumartui taas päiväkirjansa puoleen:
”Järkyttävä tappaminen loppui vihdoin. Verta on kaikkialla. Joka puolella lojuu ruumiinkappaleita niin, että...”
Luutnantti ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun italialaisten kranaatti osui hänen asemapaikkaansa ja surmasi kaikki. Päiväkirja löydettiin myöhemmin hänen pirstoutuneen ruumiinsa vierestä.
Isonzojoen yli johtavat sillat tuhottiin pian sodan alettua. Italialaiset yrittivät kuitenkin toistuvasti rakentaa ponttoonisiltoja tai meloa leveän joen yli.
Propaganda nosti sotahaluja
Monte San Michelen hyökkäys oli vain yksi lukemattomista suurista hyökkäyksistä, joita Italian armeija kohdisti Itävalta-Unkarin joukkoihin ensimmäisessä maailmansodassa.
Virallisesti Italia oli – ennen sodanjulistustaan 23.5.1915 – liitossa Itävalta-Unkarin ja Saksan kanssa.
Rajakiista pohjoisen naapurivaltion kanssa sai kuitenkin Italian hallituksen kaikessa hiljaisuudessa solmimaan liiton Ison-Britannian ja Ranskan kanssa. Sodan sytyttyä vuonna 1914 Italia oli vielä sotilaallisesti puolueeton. Vasta kun Venäjän-sota näytti heikentäneen Itävalta-Unkaria riittävästi, Italia julisti sodan.
Italian kansan keskuudessa ei ollut liiemmin sotahaluja, joten propaganda oli tarpeen. Lupaukset ”vapauttaa” itäisessä Etelä-Tirolissa asuva italialaisvähemmistö ja tuoda Triesten satamakaupunki ”takaisin äiti Italian syliin” auttoivat muokkaamaan kansan mielialaa sodalle myönteiseksi.
Teoriassa Itävalta-Unkari oli helppo vastustaja, jolla oli muitakin huolia kuin sota. Keisari Franz Josef I:n valtakuntaa repivät kansalliset ristiriidat, ja se oli lähellä jakautua kahdeksi itsenäiseksi valtioksi, Itävallaksi ja Unkariksi.
Jo ennen sotaa kummallakin alueella oli oma hallintonsa, jotka eivät päässeet yksimielisyyteen talous- ja ulkopolitiikasta.
Voitonvarmat italialaiset
Heti sodanjulistuksen jälkeen italialaiset alkoivat tulittaa Itävalta-Unkarin rajaa. Kuukautta myöhemmin, 23.7., Italian yleisesikunnan päällikkö, marsalkka Luigi Cadorna, lähetti armeijansa liikkeelle.
Suunnitelman mukaan sotilaat ylittäisivät Isonzojoen ja valloittaisivat Triesten. Sitten armeija marssisi eteenpäin aina liittolaisensa Venäjän alueelle.
Italian sodanjohto laski, että sota kestäisi muutaman viikon, ja suunnitteli jopa keisarikunnan pääkaupungin valtaamista: ”Me kävelemme Wieniin”, Cadorna lupaili voitonvarmasti.
Runsaat 100 000 italialaista hyökkäsi Isonzon tasangolle ja pääsi joelle asti, mutta heidän ei onnistunut rakentaa sillanpääasemaa Isonzojoen itärannalle.
Itävalta-Unkarin armeijaa johti kenraali Svetozar Boroëvic. Vaikka hänellä oli komennossaan huomattavasti vähemmän sotilaita kuin Cadornalla ja heistäkin moni oli sieltä täältä haalittuja vapaaehtoisia, hän osasi käyttää resurssejaan tehokkaammin.
Hän osasi myös juonia.
Kun sota Italiaa vastaan alkoi, Boroëvic odotti edelleen vahvistuksia. Niinpä hän määräsi joukkonsa kulkemaan öisin soihtujen kanssa ympäriinsä niin, että italialaiset saivat vaikutelman valtavista joukkojensiirroista.
Boroëvic vähensi vanhojen alppilinnoitusten miehityksen minimiin, ja kun italialaiset hyökkäsivät joukolla niitä vastaan, Boroëvic hyökkäsi näin vapautuneiden sotilaiden kanssa sivustasta.
Ensimmäinen Isonzon taistelu kesti kaksi viikkoa, mutta italialaiset eivät päässeet tavoitteeseensa. 7. heinäkuuta Cadornan oli keskeytettävä hyökkäys. Muilla rintamilla italialaisilla oli parempi onni – ainakin aluksi.
Sodankäyntiä 3 000 metrissä
Italian ja Itävalta-Unkarin rintama ulottui puolueettoman Sveitsin rajalta lännessä Isonzojokeen ja Adrianmereen idässä.
Koko rintama oli vuoristossa: paikoittain huiput olivat yli 3 000 metrin korkuisia ja ikuisen lumen peitossa. Myös Isonzojoen tasanko oli vuorten ympäröimä.
Venäjän-sota oli verottanut siinä määrin Itävallan joukkoja, että sotilaita ei riittänyt tarpeeksi Italian rintamalle. Sen vuoksi joukkoihin värvättiin vapaaehtoisia ampujia ja metsästäjiä, vanhoja miehiä ja nuoria poikia.
Pian sodan syttymisen jälkeen itävaltalaiset suorittivat taktisen liikkeen ja perääntyivät Itä-Tirolissa monin paikoin 10–15 kilometriä vuorille, joilta käsin oli helpompi puolustautua.
Vuoristosta tuli armoton sotanäyttämö, jossa vastustajan sotilaat eivät aina olleet pahin vihollinen. Kummallakin puolella miehet olivat kylmyyden, lumimyrskyjen ja nälän armoilla. Rinteiden sortumat, lumivyöryt ja salamaniskut verottivat joukkoja, ja pysyvä lumipeite vaikeutti joukkojen liikuttelua.
Tykit ja muu kalusto piti usein hilata vuoren rinnettä ylös alkeellisilla köysiviritelmillä tai raahata eteenpäin raa'alla lihasvoimalla.
Vuoristo-olosuhteet vääristivät lisäksi armeijoiden välisiä voimasuhteita, sillä yksi ainoa tarkka-ampuja saattoi pitää kokonaista vihollispataljoonaa otteessaan.
Kiinteä ja tiukkaan pakkautunut lumi suosi yllätyshyökkäyksiä: sotilaat saattoivat kaivaa nopeasti kilometrien pituisia tunneleita ja ilmestyä odottamatta vihollislinjojen taakse.
Hyökkäys alhaalta käsin
Vuoristosota kehittyi pian asemasodaksi, sillä puolustajilla oli huomattavasti helpompi tehtävä kuin hyökkääjillä.
Koko syksyn 1915 italialaiset esimerkiksi yrittivät vallata Col di Lanan, 2 462 metrin korkuisen vuoren, josta olisi voinut hallita Itävallan keskiosiin vievää maantietä. Hyökkäykset olivat turhia. Itävaltalaiset saattoivat helposti suojautua kranaattiltulelta sopiviin kallioluoliin.
Talven tultua 278 italialaista kuoli lumivyöryissä. Vuorta alettiin kutsua ”Col di Sangueksi” eli verivuoreksi, ja joulukuussa Italia päätti turvautua uuteen taktiikkaan: räjäyttämään vihollisen pois.
Koneita ja dynamiittia ei voitu käyttää, jotta vihollinen ei huomaisi mitään. Käsiporat, vasarat ja taltat apunaan joukot kaivoivat vuorta, ja neljän kuukauden kuluttua vuoren uumeniin 10 metriä itävaltalaisten alapuolelle saatettiin ladata viisi tonnia räjähdysainetta.
17.4. kello 23.30 vuoren läpi räjähti tulipatsas, ja samalla italialaiset avasivat tulen. Italian joukot syöksyivät toista tunnelia pitkin ja valtasivat vuoren.
200 itävaltalaista kuoli. Italialaiset eivät kuitenkaan juurikaan hyötyneet voitostaan, sillä samaan aikaan vihollinen oli valloittanut naapurihuipun, Monte Siefin.
Perinteisten sotakeinojen osoittautuessa hyödyttömiksi räjäytyksistä tuli tavallinen osa sodankäyntiä Alpeilla.
Itävalta-Unkarin sotilaat kaivautuivat Isonzojoen länsirannalle estääkseen italialaisia pääsemästä yli ja valloittamasta Triesten satamakaupunkia.
Jäiset ja lumiset juoksuhaudat
Vihollisjoukkojen juoksuhaudat saattoivat olla vuoristossa vain sadan metrin päässä toisistaan. Alpeilla juoksuhautojen piti tarjota suojaa sekä vihollista että purevaa kylmyyttä vastaan.
Italialainen sotakirjeenvaihtaja Luigi Barzini kirjoitti Pal Piccolon leirin olosuhteista Corriere della Sera -lehteen eräässä reportaasissaan näin:
”Olemme leiriytyneet vuorenrinteelle kivikovaan lumeen kaivettuihin luoliin rapautuneiden vuorenhuippujen keskelle. Kello 2.30 heräsimme kivääritulitukseen keskellä piiskaavaa lumimyrskyä. Vihollinen eteni myrskyn läpi kuin joukko aaveita kokonaan valkoisiin pukeutuneena.”
Italian joukot pakenivat turvaan Pal Piccoloon kaivettuihin tunneleihin, Kun he sulkivat ulosmenotiet, he jäivät vihollisen piirittämäksi.
Alppijääkäreitä ja tarkka-ampujia lähetettiin valtaamaan takaisin Italialle strategisesti tärkeä vuori, joka suojasi pääsyä Pohjois-Italiaan. Seuraavien kolmen päivän aikana italialaiset ryhtyivät vaivalloiseen puolustukseen.
Katkeamattomassa tulituksessa heidän piti ryömiä ylös jyrkkää vuorenseinämää päästäkseen piiritettyjen toveriensa luo kranaattien ja luotien sataessa heidän ylleen.
Barzini kuvailee: ”Rinteestä kuului ’Ylös, ylös! Eteenpäin!', kun alppijääkärit ja tarkka-ampujat yrittivät kavuta liukkaita kallionkielekkeitä toinen toistaan eteenpäin auttaen.”
Italialaisten joukot etenivät pitkinä ketjuina. Äkkiä ilman täytti Itävallan joukkojen laukaisema vihreä myrkkykaasu, mutta tuulessa se hajosi nopeasti eikä ehtinyt aiheuttaa vahinkoa. Lopulta italialaiset pääsivät piiritettyjen tovereidensa luo, ja kolmen päivän taistelujen jälkeen Pal Piccolo oli jälleen italialaisten hallussa.
Italialaisten 11 hyökkäystä
Alpit olivat lähes mahdoton taistelutanner, joten suurimmat taistelut käytiin Isonzojoen alajuoksulla, missä maasto oli loivempaa ja sopi siten vuoristoa paremmin perinteisiin iskuihin.
Kerta toisensa jälkeen marsalkka Cadorna hyökkäsi pitkin noin sadan kilometrin pituista rintamalinjaa Adrianmereltä vuoristoon.
Sotilaat soutivat joen itärannalle perustaakseen sillanpääasemia ja hyökkäsivät kohti rinteitä, mihin Itävalta-Unkarin sotilaat olivat linnoittautuneet juoksuhautoihin ja kallioluoliin.
Italialaiset aloittivat jokaisen hyökkäyksen tykkitulella, joka lähetti tunteja, jopa päiviä kestävän kranaattisateen keisarin joukkojen asemien ylle ennen varsinaista hyökkäystä.
Taktiikka oli toivoton. Cadornan vanhentunut hyökkäystekniikka oli tehoton, sillä muutama vihollisen hyvissä asemissa oleva konekivääri pystyi helposti niittämään hyökkäävää jalkaväkeä sitä mukaa kuin sotilaat ryntäsivät rinnettä ylös yhtenä joukkona.
Vuoden 1915 aikana Cadorna käynnisti yhteensä neljä hyökkäystä, joissa kymmeniätuhansia miehiä hyökkäsi viikkokausia vihollisten asemiin. Kun he lopulta pääsivät läpi, Cadorna viivytteli kuitenkin niin kauan alueen linnoittamisessa, että vihollinen ehti pian valloittaa alueen takaisin.
Vuosina 1916 ja 1917 Cadorna aloitti vielä seitsemän hyökkäystä, joilla hän kuitenkin onnistui siirtämään rintamaa vain muutaman kilometrin verran itään päin. Vaikka Italialla oli kuusi kertaa niin paljon sotilaita kuin Itävalta-Unkarilla, raportit Isonzolta olivat aina samanlaisia: rintamalta ei mitään uutta.
Vasta Italian 11. hyökkäys syksyllä 1917 sai Itävalta-Unkarin puolustuksen horjumaan. Keisarikunnan kipukynnys oli saavutettu, ja sen piti odottaa vahvistuksia Saksasta, joka Venäjän antautumisen jälkeen saattoi vapauttaa kaikkiaan 34 divisioonaa Italian rintamalle.
Isonzon 12. taistelu
Saksalaisjoukot ottivat pian aloitteen käsiinsä rintamalla. Kenraalit aavistivat, että joukkohyökkäysten aika oli ohi. 24. lokakuuta 1917 he hyökkäsivät Isonzojoen yli länteen pienempinä yksikköinä.
Yksiköillä, jotka olivat yleensä noin 600 miehen pataljoonia, oli toiminta- ja liikkumavapaus: niiden tehtävä oli kiertää vihollisen vahvat asemat, työntyä vihollisen selustaan, aiheuttaa sekaannusta ja raivata tietä pääjoukoille.
Yksi saksalaisista upseereista oli nuori yliluutnantti Erwin Rommel, joka myöhemmin tuli tunnetuksi erityisesti ansioistaan Saksan armeijan komentajana Pohjois-Afrikassa.
- Isonzo-hyökkäyksessä vuonna 1917 hänen pataljoonansa hiipi italialaisten linjojen taakse, yllätti joukot ja valloitti Monte Matajurin vuoren. Tarkoin suunnatulla tykistötulella Rommelin miehet laukaisivat lumivyöryjä, jotka hautasivat italialais-sotilaat alleen.
Kahdessa päivässä Rommelin joukot vangitsivat 9 000 italialaissotilasta. Sotavankien suuri määrä ei johtunut vain yllätysmomentista vaan myös italialaisten sotaväsymyksestä. Esimerkiksi yksi kokonainen 1 500 miehen rykmentti antautui huutaen ”Eläköön Saksa!”
Saksalaisten ja itävaltaunkarilaisten pienet ja ketterät osastot aiheuttivat nopeasti täyden sekaannuksen italialaisten keskuudessa, ja kun Saksan ja Itävalta-Unkarin pääjoukko hyökkäsi, Italian joukot joutuivat kaaokseen ja hajosivat.
Kaatuneita tuli suhteellisen vähän, 10 000, mutta 290 000 italialaista antautui ja 400 000 sotilasta yksinkertaisesti jätti aseensa ja alkoi perääntyä.
Italian mahtava armeija, jossa oli ollut 1,3 miljoonaa miestä, kutistui muutamassa päivässä 500 000 mieheen, jotka pakenivat päätä pahkaa etelään Pojoen tasangolle vihollinen kannoillaan.
Itävalta-Unkarin sotilaat saattoivat nauttia elämästä palmujen alla Venetsiassa hyökkäyksen pysähdyttyä.
4 000 pelkuria sai kuolemantuomion
Saksan ja Itävalta-Unkarin joukkojen eteneminen pysähtyi vasta Venetsian lähellä Piavejoella, kun miehistöstä alkoi olla pulaa. Joukoilla oli kuitenkin riittävästi ruokaa ja tarvikkeita, joita kiireissään pakenevat italialaiset olivat jättäneet jälkeensä.
Vähitellen Iso-Britannia, Yhdysvallat ja Ranska lähettivät vahvistuksia Piavella olevien italialaisjoukkojen tueksi. Italian armeija oli jo romahtamaisillaan. Paenneet ja vangiksi joutuneet sotilaat piti korvata palvelukseen kutsutuilla reserviläisillä.
Koko maa oli shokissa. Hieman yli kaksi vuotta oli käyty sotaa, joka oli perustunut sille oletukselle, että Itävalta-Unkari oli helppo vastustaja ja siltä voitaisiin ottaa halutut maa-alueet kuin tikkunekku lapselta.
Nyt sota oli viikossa muuttunut epätoivoiseksi puolustuskamppailuksi, jossa kansakunta taisteli olemassaolostaan.
Hallitus kaatui, ja marsalkka Cadorna vapautettiin palveluksesta. 4 000 sotilasta tuomittiin kuolemaan karkuruudesta, ja 15 000 sai vankeustuomion.
Italia sai Etelä-Tirolin ja Triesten
Saksan ja Itävalta-Unkarin menestyksellä Italian rintamalla ei ollut kuitenkaan juurikaan merkitystä sodan lopputuloksen kannalta.
Marraskuussa 1918 maat antautuivat, ja Itävalta-Unkari hajosi kahdeksi itsenäiseksi valtioksi, Itävallaksi ja Unkariksi. Tshekkoslovakia itsenäistyi, ja Romania, Puola ja Serbia saivat suuria alueita vanhasta valtakunnasta.
Rauhanneuvotteluissa Italia sai saksankielisen Etelä-Tirolin, Triesten satamakaupungin sekä Trenton, Istrian ja useita Dalmatian saaria. Sen, mitä se oli turhaan yrittänyt valloittaa, se sai nyt neuvottelupöydän ääressä.
Sota oli ollut hyödytön. 1,1 miljoonaa italialaissotilasta kaatui, haavoittui tai joutui sotavangiksi turhaan. Ei ihme, että Italia yritti seuraavina vuosikymmeninä painaa Isonzon tapahtumat unholaan.