“Meille on tullut uusi potilas, eikä hänen tilansa näytä hyvältä”, totesi vasta-avatun Queen Mary's Hospital -sairaalan sairaanhoitajatar Catherine Black vakavana esimiehelleen Harold Gilliesille.
35-vuotias kirurgi nyökkäsi, ja kaksikko lähti kävelemään kohti sairaalan vuodeosastoa.
Hieman myöhemmin Gillies ja Black seisoivat juuri Euroopan taisteluista tuodun potilaan vuoteen vieressä. Gillies puhutteli häntä tyynesti:
”Piristy, veikkonen, pian sinulla on yhtä komeat kasvot kuin useimmilla muillakin”, hän rohkaisi sängyssä makaavaa nuorukaista. Sen jälkeen hän poisti varovaisesti tämän kasvoja peittävät siteet.
Potilaan kasvot olivat palaneet lähes tunnistamattomiksi.
”Miesparan kauhistuttavat palovammat olivat invalidisoineet hänet lähes täysin. Hänellä oli palovammoja kasvoissaan, korvissaan ja kaulassaan. Hänen kätensä olivat palaneet muodottomiksi koppuroiksi”, Gillies kirjoitti potilastietoihin.
Pahoin palanut sotilas oli Willie Vicarage, joka innoitti Harold Gilliesin uudistamaan plastiikkakirurgian täysin.
***Katsele Gilliesin potilaita ennen ja jälkeen ja lue lisää miehestä, joka laati plastiikkakirurgiasta teoksen Plastic Surgery of the Face – yhden kirurgian historian tärkeimmistä teoksista.
Lontoon Queen Mary's Hospital avattiin vuonna 1917. Sotilaita tuotiin sinne siinä toivossa, että kirurgi Howard Gillies (oikealla) pystyisi pelastamaan heidän runnellut kasvonsa.
Kasvovammat olivat yleisiä
Harold Delf Gillies syntyi Uudessa-Seelannissa vuonna 1882 ja opiskeli lääkäriksi arvostetussa Cambridgen yliopistossa Englannissa.
Sodan sytyttyä hän pelkäsi joutuvansa rintamalle ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi sotilaslääkäriksi Punaisen ristin palvelukseen.
Työskennellessään rintamalla Ranskassa vuosina 1914–1915 Gillies joutui itse todistamaan, miten juuri sotilaiden kasvot olivat kaikkein altteimpina osumille.
Heidän vartalonsa oli suojassa luodeilta ja kranaateilta ampumahaudassa, mutta pää oli helppo maalitaulu. Tuhansien nuorukaisten kasvot murjoutuivatkin lähes tunnistamattomiksi länsirintaman kiivaissa taisteluissa.
Sodan melskeiden keskellä Gillies löysi kutsumuksensa. Hän teki rintamalla tiivistä yhteistyötä ranskalaisen lääkärin Auguste Valadierin kanssa, joka oli ensimmäisten joukossa yrittänyt rakentaa potilailleen uuden leuan näiden omasta kehosta otetusta rasvakudoksesta.
Gillies kehitteli edelleen Valadierin tekniikoita ja omistautui paitsi pelastamaan sotilaiden hengen myös varmistamaan, että pahoin haavoittuneet miehet voisivat toivuttuaan elää mahdollisimman normaalia elämää eivätkä muistuttaisi muotopuolia hirviöitä.
Vuonna 1916 Britannian armeija määräsi Gilliesin palaamaan Lontooseen johtamaan hiljattain avattua plastiikkakirurgista klinikkaa, jossa hoidettiin vuosittain 500:aa potilasta.
Yksinomaan Sommen taisteluissa Ranskassa heinä-marraskuussa 1916 peräti 2 000 sotilasta sai kasvoihinsa vammoja, jotka edellyttivät mittavia plastiikkakirurgisia toimenpiteitä.
Britannian asevoimat perusti erityisen sairaalan nimenomaan hoitamaan vakavia kasvovammoja.
Lontoossa sijaitseva Queen Mary's Hospital avattiin heinäkuussa 1917, ja sen kirurgian ylilääkäriksi nimitettiin Harold Gillies. Sairaanhoitaja Catherine Black kuvasi sairaalan ensimmäisiä kuukausia näin:
”Sairaalaan virtasi haavoittuneita miehiä, joiden kasvot olivat kirjaimellisesti räjähtäneet kappaleiksi. Heidän ihonsa roikkui riekaleina ja leuka oli ammuttu massaksi, joka tuntui sormiin kuin hiekalta. Queen Maryssä viettämäni kuukaudet olivat elämäni surullisimpia. Osastoilla oli aina painostavan hiljaista. Useimmat sotilaat olivat niin masentuneita, etteivät he juurikaan puhuneet. Vaikeinta oli yrittää antaa toivoa kauhistuttavan näköisiksi runnelluille miehille, jotka joutuivat makaamaan viikkokausia siteissä pystymättä puhumaan, syömään tai nukkumaan.”
Blackin ja muiden sairaanhoitajien suurin huolenaihe olivat äkilliset verenvuodot, joihin potilaat saattoivat jopa tukehtua, koska he eivät pystyneet sulkemaan suutaan. Vaarana olivat myös kuoliot ja avonaisiin haavoihin iskevät vaaralliset tulehdukset.
20-vuotias merivoimien sotilas Willie Vicarage tuotiin Queen Mary's Hospitaliin elokuussa 1917. Toukokuun viimeisenä päivänä käydyssä Skagerrakin meritaistelussa Vicaragen aluksen ammusvarastoon oli osunut kranaatti.
Vicarage oli jäänyt räjähdyksen synnyttämän tulipalon vangiksi ja menettänyt liekkihelvetissä tajuntansa.
Seuraavat viisi kuukautta hän oli viettänyt kenttäsairaalassa, jossa sairaanhoitajat olivat hoitaneet hänen palovammojaan parhaan kykynsä mukaan ja lievittäneet hänen tuskiaan morfiinilla.
Vicaragen silmäluomet olivat palaneet kokonaan pois, minkä vuoksi hän ei pystynyt nukkumaan öisin.
Palaneet huulet puolestaan estivät häntä sulkemasta suutaan ja syömästä muuta kuin täysin nestemäistä ravintoa.
Kaikesta huolimatta Vicarage tuli Queen Mary's Hospitaliin täynnä toivoa. Hän oli kuullut kenttäsairaaloissa kiertäviä tarinoita ihmeellisestä uusiseelantilaisesta lääkäristä, joka oli omistautunut rakentamaan haavoittuneille sotilaille uudet kasvot.
Riippumatta potilaidensa vammojen luonteesta tai vakavuudesta Harold Gillies pyrki aina pelastamaan heidän kasvonsa uraauurtavien leikkausmenetelmiensä avulla.
Vicaragelle tehtiin kuusi leikkausta
- lokakuuta 1917 Harold Gillies aloitti ensimmäisen kuudesta suuresta leikkauksesta, joiden oli tarkoitus pelastaa Willie Vicaragen kasvot.
Yleensä kirurgit korjasivat kasvovammoja ompelemalla haavojen reunat yhteen. Ongelmana oli, että kun haava parani ja iho arpeutui, potilaiden kasvot kuroutuivat kudoksen verenpuutteen vuoksi irvokkaaseen irvistykseen.
Siksi Gillies päätti siirtää ihoa kasvoihin muualta kehosta. Hän leikkasi potilaan rinnasta ihosuikaleen, jonka toinen pää oli edelleen kiinni rinnassa niin, että veri pääsi virtaamaan haavakohtaan ihosuikaleen kautta.
Verensaannin ansiosta iho kiinnittyi haavakohtaan siististi. Paljaat ihosuikaleet tulehtuivat kuitenkin hyvin herkästi, ja siksi monet potilaat kuolivat leikkausten seurauksena.
Leikatessaan Vicaragea Gillies sai ajatuksen:
”Irrotimme potilaan rintakehän yläosasta molemmilta puolilta kolmion muotoiset ihokielekkeet ja ompelimme ne kiinni potilaan kasvojen alaosaan. Varmistaaksemme verenkierron jatkumisen jätimme kielekkeet toisesta päästään edelleen kiinni potilaan hartioihin. Sitten aloin pohtia, miksi en ompelisi kielekkeen reunoja yhteen niin, että ihokaistale muodostaisi umpinaisen putken? Se parantaisi verenkiertoa entisestään ja pienentäisi tulehduksen vaaraa merkittävästi.”
Gilliesin ”ihoputki” osoittautui nerokkaaksi ratkaisuksi. Haavakohtaan kasvoi lähes aina siististi uutta ihoa, ja tulehdukset vähenivät selvästi.
Kun uusi iho peitti haavan kokonaan, Gillies saattoi käyttää ihoputkia täytteenä rakentaessaan potilailleen uutta nenää ja poskia.
Hän käytti myös potilaiden vatsasta tai pakaroista otettua rasvaa ja kylkiluista sahattuja siirteitä poskipäiden tai leuan rakentamiseen.
Vicaragelle tehtiin silmäluomet
Helmikuussa 1918 töistä kotiin palaava Gillies tuli ajatelleeksi Vicaragea, joka makasi tuskissaan osastolla eikä voinut edes ummistaa silmiään nukkuakseen.
Saatuaan kasvatettua Vicaragen kasvoihin uutta ihoa ja rakennettua tälle uuden nenän Gillies alkoikin muotoilla potilaalleen uusia silmäluomia.
Yleensä silmäluomiin käytettiin sisäreiden tai olkavarren alapuolen ihoa, mutta oli sekään ei ollut riittävän ohutta.
Lisäksi näin rakennettuja luomia ei voinut sulkea silmän lihasten avulla, vaan potilaiden oli käsin painettava luomet kiinni halutessaan nukkua.
Gillies ratkaisi ongelman tekemällä Vicaragen silmien yläpuolelle ohuen viillon. Sitten hän käänsi ohuen ihokielekkeen kaksinkerroin ja kiinnitti sen Vicaragen silmäluomien jäänteisiin. Sama tehtiin myös alaluomille. Ihon asettuessa paikoilleen myös viiltokohtaan alkoi vähitellen kasvaa uutta ihoa.
Leikkauksen jälkeen Vicaragella oli uudet ohuet silmäluomet, jotka hän saattoi avata ja sulkea normaaliin tapaan. Gillies teki Vicaragelle myös kulmakarvat leikkaamalla tämän päänahan ihosta kapeat suikaleet ja istuttamalla ne paikoilleen silmien yläpuolelle.
Vicaragen läpikäymä leikkausten sarja vei aikaa, sillä hänen kehonsa tarvitsi aikaa toipua ja kasvattaa uutta ihoa.
Moni Gilliesin aiemmista potilaista oli kuollut, koska tämä oli suorittanut liian suuria leikkauksia yhdellä kertaa. Willie Vicaragen hoito kesti kaikkiaan kaksi vuotta, minkä jälkeen hänet kotiutettiin sairaalasta uusine kasvoineen.
Vicaragen onnistuneet kasvoleikkaukset poikivat yhä uusia onnistumisia. Aikaisemmin plastiikkakirurgit olivat pyrkineet lähinnä palauttamaan potilaidensa toimintakyvyn.
Gillies piti kuitenkin yhtä tärkeänä rakentaa heille uudet kasvot, jotta he saattoivat kulkea kadulla herättämättä kanssaihmisissään inhoa.
Seuraavina vuosina Gillies leikkasi tuhansia pahoin haavoittuneita sotilaita ja antoi heille näin mahdollisuuden elää lähes normaalia elämää.
20-vuotias brittisotilas Willie Vicarage vietti Queen Mary's Hospitalissa kaksi vuotta. Hänelle tehtiin kuusi leikkausta, joissa hänelle rakennettiin mm. uusi nenä, huulet, silmäluomet ja sormet.
5 000 sotilasta sai uudet kasvot
Gillies ja hänen brittiläisistä, kanadalaisista, australialaisista, uusiseelantilaisista ja yhdysvaltalaisista kirurgeista koostuva ryhmänsä korjasivat yhteensä lähes 5 000 sotilaan pahoin vaurioituneet kasvot.
Gillies laati kaikista leikkaamistaan potilaista piirustuksia, malleja tai valokuvasarjoja, joiden avulla hän pyrki vakuuttamaan kirurgikollegansa uraauurtavien menetelmiensä toimivuudesta.
Muutaman vuoden kuluttua kirurgit ympäri maailmaa käyttivätkin jo hyvällä menestyksellä Gilliesin kehittämiä leikkaustekniikoita.
Suurimman tunnustuksen ansioistaan kirurgian menetelmien kehittäjänä Gillies sai julkaistuaan vuonna 1920 kirjan Plastic Surgery of the Face, kun British Medical Journal -lehti nimesi sen yhdeksi kaikkien aikojen merkittävimmistä kirurgian alan teoksista.