Skagerrakin taistelu: Historian suurin meritaistelu

Tykkien luota kuului huutoja, kun tykkimiehet ilmoittivat etäisyydet kohteisiin. Sitten seurasi tulikäsky, minkä jälkeen kaikkialta alkoi kuulua tykkien kumeita jyrähdyksiä.

Kolme brittialusta leimahti liekkeihin, ja Saksan unelma näytti jo käyvän toteen. Britit olivat ­langenneet saksalaisten virittämään ­ansaan, ja pian Saksan koko laivasto suuntaisi tykkinsä vihollista kohti.

Reinhard Scheerille Skagerrakin taistelu oli hänen elämänsä tilaisuus.

Isänmaallinen vara-amiraali, joka oli tammikuussa 1916 nimitetty Hochseeflotten komentajaksi, oli vakaasti päättänyt tehdä lopun Britannian laivaston herruudesta Pohjanmerellä.

Saksan laivasto­strategian piti tukea maan suurvaltapyrkimyksiä.

Scheerin mielestä keisarillisen laivaston piti toimia aggressiivisemmin, ja hän oli valmis ottamaan riskejä tuhotakseen Britannian laivaston.

Scheer tiesi Britannian mahtavan laivaston olevan liian kova pähkinä purtavaksi yhdellä kertaa. Tuhoamalla ensin vara-amiraali David Beattyn taisteluristeilijälaivaston Saksa voisi kohentaa asemiaan Pohjanmerellä. Beatty laivastoineen piti vain saada houkuteltua esiin, ja siihen Scheerillä oli suunnitelma.

Vara-amiraali Franz Hipperin oli määrä hyökätä pienellä laivasto-osastolla brittien kimppuun Jyllannin länsirannikolla. Se saisi Beattyn lähtemään merelle, jolloin briteille vasta ­selviäisi, että koko Saksan laivasto odottaisi valmiina tuhoamaan Beattyn laivaston.

Briteillä oli kuitenkin omat suunnitelmansa. Jo sodan alkuvaiheessa he olivat onnistuneet murtamaan saksalaisten ­salauskoodit. Toisin kuin tiukkaa radio­hiljaisuutta noudattava brittilaivasto, koodeihinsa luottavat saksalaiset viestivät ahkerasti radion välityksellä.

30. toukokuuta britit saivat selville, että saksalaiset valmistelivat Pohjanmerellä sotilasoperaatiota ja ­aikoivat lähettää aluksensa matkaan jo seuraavana ­aamuna. Vaikka laivaston tiedustelupalvelu tiesi, että vain osa Saksan laivastosta osallistuisi operaatioon, Beattyn laivaston lisäksi valmiuteen määrättiin koko amiraali John Jellicoen johtama Grand Fleet eli suuri laivasto.

Saksalaisristeilijät ampuivat kellon tarkkuudella 20 sekunnin välein yhteislaukauksen kohti vihollista, ja britit vastasivat tuleen.

Taisteluristeilijä Derfflingerillä upseeri Georg von Hase näki brittien kranaattien viuhuvan kohti. Mustat pisteet kasvoivat vauhdilla ammusten ­lähestyessä, kunnes ne osuivat veteen tai laivan kylkeen.

Brittilaivoilla tykkimiehillä oli kova kiire. Ennen taistelun alkamista torneihin oli varattu laivakorppuja, lihaa ja runsaasti juomavettä, mutta miehillä ei ollut aikaa syödä.

Britit eivät kyenneet arvioimaan etäisyyksiä yhtä tarkasti kuin saksalaiset, ja he olivat tunnettuja kehnosta osumatarkkuudestaan. Koska heillä kuitenkin oli yllin kyllin tulivoimaa, tarkkuudella ei ollut niin suurta väliä. Niinpä britit ampuivat minkä ehtivät.

Taktiikalla oli kuitenkin hintansa.

Pyrkiessään ampumaan mahdollisimman tiuhaan tahtiin britit olivat joutuneet tinkimään turvallisuudesta: tykkitorneista ammusvarastoihin johtavat luukut olivat auki, ja tykkitorneissa säilytettiin käden ulottuvilla räjähdysaineena käytettyä kordiittia, jotta tykit voitiin ladata uudestaan mahdollisimman nopeasti.

Kiivaan tulituksen ja huolimattomuuden yhdistelmä osoittautui kohtalokkaaksi, kun saksalaisten ankara tulitus osui keskelle Beattyn lippulaivaa HMS Lionia.

Yksi Lionin tykkitorneista räjähti ja lensi korkealle ilmaan. Samaan aikaan laivan toisesta savupiipusta leimahti valtava liekki. Räjähdyksessä kuoli 70 miestä.

Merijalkaväensotilas Frances Harvey tiesi liiankin hyvin, että laiva saattaisi muuttua muutamassa silmänräpäyksessä liekehtiväksi tulimereksi, mikäli tuli leviäisi ammusvarastoihin.

Hän oli menettänyt räjähdyksessä molemmat jalkansa mutta raahautui silti verta vuo­taen lähimmän megafonin luokse.

Viimeisillä voimillaan hän otti megafonin ja käski kannen alla työskenteleviä miehiä sulkemaan ammusvarastojen ovet. ­Sitten hän kuoli.

Harveyn neuvokkuus pelasti Lionin ja suuren osan sen miehistöstä, mukaan lukien vara-amiraali Beattyn.

HMS Queen Maryllä oli huonompi onni. Kello 16.25, alle kaksi tuntia taistelun alkamisesta, alus joutui Derfflingerin ja Seydlitzin kiivaan tulituksen kohteeksi.

Laivan keulasta leimahti punainen lieska, ja koko alus repesi voimakkaan räjähdyksen seurauksena.

Ilmassa lenteli irti repeytyneitä metallinkappaleita 26 000-tonnisen laivan kallistuessa.

Sen mastot ja savupiiput sortuivat, ja se alkoi painua pinnan alle.

Sen keula kohosi vielä hetkeksi korkealle ilmaan, ja muutamat miehistön jäsenet yrittivät epätoivoisesti kiivetä ulos takimmaisesta tykkitornista.

Viimein laivan keula kallistui ja upposi räjähdyksen ­ravistellessa alusta. Queen Maryn 1 286:sta miehistön jäsenestä pelastui vain 20.

Pian Beatty menetti vielä 1 015 miestä, kun myös HMS Indefatigable upposi.

Beatty seurasi dramaattisia tapahtumia Lionin kannelta: ”Aivan kuin kirotuissa laivoissamme olisi jotakin vialla tänään”, hän totesi kuivasti eräälle upseerilleen.

Pian tilanne muuttui kuitenkin vielä tukalammaksi.

Toisin kuin tiedustelu­tiedoissa oli väitetty, Scheerin Hochsee­flotte odotti horisontin takana valmiina lähettämään Beattyn aluksineen Pohjanmeren syvyyksiin.

Kun britit näkivät saksalaisten lähestyvän, Beatty onnistui kuitenkin kääntämään uhkaavan tilanteen Britannian eduksi: vain tunnin ­matkan päässä odotti Jellicoe, ja kello 17 Beatty antoi laivoilleen käskyn ottaa kurssin kohti pohjoista.

Hän tiesi, että saksalaiset lähtisivät seuraamaan häntä ja päätyisivät suoraan Jellicoen tykkien tähtäimeen.

Saksalaislaivoilla lämmittäjät lapioivat hiestä märkinä hiiliä höyrykattiloiden tulipesään. Scheerin suuri voitto oli ­lähellä; jos hän saisi tuhottua vielä edes yhden Beattyn suurista taisteluristeilijöistä, Pohjanmeri olisi hänen.

Saksalaisten alukset olivat kuitenkin selvästi hitaampia kuin brittialukset, ja sumu oli heikentänyt näkyvyyttä.

Kynnettyään minuuttien ajan paksua hernerokka­sumua saksalaislaivat putkahtivat yht­äkkiä ulos sumuverhosta.

Saksalaiset ­tähysivät horisonttiin etsien Beattyä ja kokivat elämänsä järkytyksen: pohjoisesta lähestyi 24 brittiläistä dreadnought-alusta lukemattomien risteilijöiden ja hävittäjien ympäröimänä.

HMS Iron Duken kannella amiraali Jellicoe pohti seuraavaa siirtoaan.

Meritaistelu oli parhaimmillaankin arpa­peliä, ja huono näkyvyys esti kattavan tilannearvion tekemisen. Jellicoe kuuli tykkitulen kumun, mutta hänellä ei ollut tarkkaa tietoa saksalaisten sijainnista.

Niinpä hän päätti ottaa kurssin kohti itää ja pakottaa siten saksalaiset purjehtimaan länteen, kauemmaksi Saksasta.

Samalla Jellicoe pyrki murtamaan saksalaisten muodostelman ja saamaan ne kohtisuoraan brittialuksiin nähden.

Sitten brittilaivat voisivat suunnata kaikki tykkinsä kohti saksalaisia, kun nämä puolestaan voisivat ampua vain suoraan eteenpäin.

Kun Scheer näki Jellicoen laivaston lähestyvän ja alkavan tulittaa ensimmäisiä saksalaisaluksia, hän toimi vaistojensa ohjaamana ja määräsi laivansa perääntymään mitä pikimmin.

Britit saattoivat huokaista helpotuksesta ja arvioida pikaisesti vaurioiden laajuutta.

Palaneen lihan ja kordiitin katku oli tuskin ehtinyt hälvetä, kun Scheer 20 minuuttia myöhemmin yhtäkkiä ­palasi.

Jellicoella ei ollut aavistustakaan, miksi saksalaiset päättivät palata, mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja ­ampui täyslaidallisen toisensa jälkeen kohti saksalaisia.

Olosuhteet olivat nyt brittien puolella, sillä vihollislaivat erottuivat selvästi kirkasta iltataivasta vasten heidän omien alustensa sulautuessa taustalla häämöttävään sumuseinämään. Scheer tajusi, että tappio oli lähellä.

Suojellakseen dreadnoughtejaan hän määräsi taisteluristeilijänsä itsemurha­iskua muistuttavaan hyökkäykseen.

Laivat olivat tulituksen jäljiltä kuin kelluvia hylkyjä, ja vesi velloi valtoimenaan sisälle niiden syvällä uivan keulan yli.

Suurin osa tykeistä oli ammuttu hajalle, ja valtaosa miehistön jäsenistä makasi kannen alla kuolleena tai kuolemaisillaan.

SMS Derfflingerillä Georg von Hase oli ­kovilla brittien tulituksessa. 15 tuuman ammus tunkeutui tykkitornia suojaavan paksun panssaroinnin läpi ja räjähti.

Lähes kaikki tykkitornissa olleet miehet kuolivat heti, ja loput haavoittuivat ­pahoin. Tuli levisi tornista laajemmalle, ja 73 miestä sai surmansa liekeissä.

Hieman myöhemmin toinen tykkitorni koki saman kohtalon, ja pian koko laivan ­perä oli liekkien vallassa.

Voimakas räjähdys ravisteli komentosiltaa, ­missä von Hase seisoi, ja pian sillalle ­alkoi levitä keltavihreää kaasua.

Kaasunaamariin sonnustautunut von Hase ­tovereineen yritti saada selkoa tilanteesta mutta näki ympärillään vain vihollislaivojen tummia hahmoja ja niiden tykkien punaisia suuliekkejä.

Brittitykkien moukaroidessa saksalaisten taisteluristeilijöitä Scheerin hävittäjät lähtivät vastahyökkäykseen.

Ne ampuivat brittejä kohti 31 torpedoa, joista yksi ohitti lähietäisyydeltä Jellicoen aluksen Iron Duken.

Suojellakseen laivojaan Jellicoe määräsi ne kääntämään peränsä kohti vihollista, jolloin niihin olisi vai­keampi osua.

Brittien manööveri antoi Scheerille kallisarvoista aikaa käskeä aluksensa ­perääntymään ja pelastaa laivastonsa ­täydelliseltä tuholta.

Pimeys laskeutui Pohjanmeren ylle, mutta se ei tuonut rauhaa. Kaikkialla kaikui haavoittuneiden tuskanhuutoja, kirurgien amputoidessa vaurioituneita raajoja, kunnes tuupertuivat väsymyksestä.

Pahimmassa kunnossa olivat palovammapotilaat, joiden kasvot, silmät ja huulet olivat turvonneet tunnistamattomiksi.

Edes morfiini ei tuonut lievitystä pahimmin haavoittuneiden tuskiin, ja yössä kaikui kuolevien valitus.

Jellicoe sen enempää kuin Scheerkään ei halunnut jatkaa taistelua pimeässä.

Scheer kuitenkin tiesi, että hänen oli tavalla tai toisella onnistuttava livahtamaan brittien ohi päästäkseen palaamaan kotiin, ja Jellicoe tiesi, että hänen olisi pysäytettävä Scheer.

Lopulta Jellicoe tuli siihen tulokseen, että pimeässä taisteleminen olisi liian vaarallista.

Britannian laivasto hallitsi edelleen meriä, eikä hän halunnut vaarantaa tätä asemaa vain upottaakseen vielä pari saksalaislaivaa.

Sen sijaan hän päätti seurata yön ajan perääntyviä saksalaisia ja hyökätä heidän kimppuunsa heti aamun valjettua.

Jellicoe yritti ennakoida saksalaisten todennäköistä reittiä.

Samaan aikaan laivan takaosassa syttyi tulipalo. Miehistö tiesi, että laiva uppoaisi, mutta jatkoi silti taistelua. Viittä lukuun ottamatta Frauenlobin ­koko 329-jäseninen miehistö upposi laivansa mukana Pohjanmeren syövereihin.

Iron Dukella Jellicoe kuuli tulitusta ja näki tykkien suuliekkien leimahduksia mutta ei reagoinut hälytykseen.

Hän sai tiedon saksalaislaivaston kurssista myös sähkeitse, mutta virheelliset raportit Scheerin pysymisestä satamassa olivat vieneet hänen luottamuksensa merivoimien tiedustelupalveluun.

Jellicoe päätti luottaa vaistoihinsa, ja niinpä Saksan ja Britannian laivastot ohittivat ­toisensa huomaamatta vain muutaman merimailin ­etäisyydeltä.

Varhain seuraavana aamuna Jellicoe sai sähkeen, jossa kerrottiin Scheerin ohittaneen Hornin särkän ja päässeen livahtamaan pakoon.

Tonneissa ­mitattuna historian suurin meritaistelu oli ohi, mutta taistelun voittajaa oli mahdoton nimetä. Sen molemmat osapuolet olivat kärsineet valtavia tappioita: Britannia menetti 14 sotalaivaa ja Saksa 11.

Scheeriä ja hänen miehiään juhlittiin Saksassa suurina sankareina. ”Britannia on lyöty. Olette aloittaneet uuden luvun maailmanhistoriassa”, keisari julisti palkitessaan sankareita.

Britit puolestaan järkyttyivät suuresti kuullessaan tappiosta, mutta pian heille selvisi, ettei tilanne todellisuudessa ­ollutkaan aivan niin synkkä.

Saksalaiset olivat toki osoittaneet Skagerrakin taistelussa voimansa, mutta heidän voittonsa oli vain näennäinen.

Britannia hallitsi yhä yksinvaltiaan ottein meriä, eikä Saksan vastainen laivastosaarto ollut murtunut, vaikka se oli ollut yksi Saksan keskeisistä tavoitteista.

Scheerin suuri unelma oli murskana.

Hochseeflotten uljaista sotalaivoista tehtiin tukialuksia, ja niistä tuli Scheerin ­sanoin ”sen aseen kädensija, jonka viiltävä terä ovat sukellusveneet”.