Saksalaisagentit terrorisoivat Yhdysvaltoja

Liekit nousivat junavaunusta. Burns teki hälytyksen varoittaakseen kollegoitaan, ja kaikki ryntäsivät pois alueelta, joka voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä.

Kun ensimmäinen paloauto saapui paikalle puolen tunnin kuluttua, junavaunussa olevien ammusten räjähtely kuulosti kuin konekiväärien tulitukselta. Epätoivoisista sammutusyrityksistä huolimatta tuli nuoli pian kranaatteja, jotka alkoivat räjähdellä niin, että palomiesten oli pakko vetäytyä kauemmas.

Burns ja muut silminnäkijät seurasivat Jersey Cityn puolelta tulen leviämistä. Kello 2.08 kajahti korvia huumaava pamaus ja iski voimakas paineaalto, kun tuli räjäytti proomun, jonka lastina oli 45 tonnia TNT:tä.

”Horisontista leimusi valtava valo, joka täytti koko taivaan. Näytti siltä, kuin liekkimerestä olisi sinkoillut tuhansia tähtiä. Juoksin sisään, kun taivaalta alkoi sataa puunsäleitä, metallinkappaleita ja paksua mutavelliä”, kertoi paloa Ellis Islandin saarelta vajaan kilometrin päästä seurannut henkilö.

Räjähdys rikkoi ikkunoita laajalti New Yorkissa ja New Jerseyssä. Taloja romahti, ja Richterin asteikolla 5,5:tä vastaavaa tärinää havaittiin jopa yli kahdensadan kilometrin päässä Philadelphiassa ja Marylandissa asti.

Voimakkaat räjähdykset jatkuivat koko yön. Black Tom Island ympäristöineen muistutti Sommen taistelutannerta Ranskassa, missä sota juuri tuolloin riehui. Pamaukset vaimenivat vasta aamun jo valjettua, ja alueelle laskeutui painostava hiljaisuus. ”Meitä on kohdannut kauhistuttava onnettomuus”, kertoivat aamun sanomalehdet.

Todellisuudessa öiset tapahtumat eivät suinkaan olleet mikään vahinko, vaan joukko saksalaisia agentteja oli jo yli vuoden ajan tehnyt pommi-iskuja Yhdysvaltojen aseteollisuutta vastaan. Black Tom Island oli heidän operaationsa huipentuma.

Diplomaatti kutoi agenttiverkoston

Black Tom Islandin tuhoutuessa kesällä 1916 Yhdysvallat ei vielä ollut mukana ensimmäisessä maailmansodassa. Presidentti Woodrow Wilson halusi pitää maansa sodan ulkopuolella, mutta yhdysvaltalaiset asevalmistajat saivat silti toimittaa aseita ja ammuksia sodan osapuolille Eurooppaan.

Britannian laivaston saarto oli tehokkaasti pysäyttänyt Saksan meriliikenteen, joten asetoimitukset auttoivat vain ympärysvaltoja Britanniaa ja Ranskaa. Akselivallat Saksa, Itävalta-Unkari ja Ottomaanien valtakunta olivat hätää kärsimässä.

”Asekuljetukset on saatava pysäytettyä tavalla tai toisella”, Saksan ulkoministeriöstä todettiin tiukasti Saksan Washingtonin-sotilasattasealle Franz von Papenille.

Von Papen sai tammikuussa 1915 tehtäväkseen rekrytoida agentteja järjestämään räjähdyksiä vihollisvaltioihin purjehtivilla aluksilla. Agenttien piti myös sabotoida ”kaikenlaisia toimituksia sotatehtailta”. Toimet eivät silti missään tapauksessa saaneet vaarantaa diplomaattisia suhteita.

Sotilasattasea kutoi yhteyksiensä avulla salaisen verkoston saksalaismielisistä yhdysvaltalaisista, jotka vastustivat maansa tukea Britannialle ja olivat valmiita tihutöihin Saksan keisarin puolesta.

Yksi tärkeimmistä agenteista oli Paul Hilken, joka oli syntynyt ja kasvanut Yhdysvalloissa mutta oli läpeensä lojaali Saksalle. Hilken toimi johtotehtävissä Saksan suurimmassa varustamossa Norddeutscher Lloydissa ja tunsi siksi hyvin Yhdysvaltojen satamat. Hänestä tuli von Papenin välikäsi, joka järjesti sabotaasi-iskut Saksasta saaduilla rahoilla.

Agenttiverkosto aloitti toimintansa jo toukokuussa 1915. Viikon sisään tapahtui selittämättömiä räjähdyksiä kemiantehtaalla ja ammustehtaalla New Jerseyssä, ja parin päivän kuluttua rahtilaiva SS Samlandilla syttyi tulipalo.

Mikään ei vihjannut, että kyse ei ollut onnettomuuksista, sillä saksalaisagentit käyttivät erikoisvalmisteisia palopommeja, niin kutsuttuja ”sikareja”, jotka syytivät tulta molemmista päistään ja tuhoutuivat sitten täysin kuumuudessa.

”Sikarit” valmisti kaikessa hiljaisuudessa New Jerseyssä saksalainen kemisti, joka hankki tarvittavat materiaalit Hilkeniltä saamallaan rahoituksella. Hilken antoi pommit useimmiten luotetuimmalle agentilleen, isokokoiselle Frederick Hinschille, jonka tehtävänä oli etsiä Yhdysvalloista pommi-iskuihin valmiita saksalaisia.

Hinsch oli merikapteeni ja tunsi runsaasti hämäriä tyyppejä, jotka olivat valmiit palvelemaan Saksan etua kunnollista korvausta vastaan.

Hinsch matkusti ympäri Yhdysvaltoja laukut täynnä pommeja – ja usein hänen vanavedessään sattui räjähdyksiä asetehtailla. Sota oli levinnyt Yhdysvaltoihin, vaikkei sitä siellä vielä aavistettukaan.

Pommipomo aavisti vaaran

Muutaman kuukauden kuluttua lukuisat selittämättömät onnettomuudet aseteollisuudessa ja laivoilla alkoivat herättää yhdysvaltalaisissa epäilyksiä. New Yorkin poliisin pommipäällikkö pääsi tiedustelupalvelun avulla erään von Papenin kanssa yhteyksissä olevan saksalaisagentin jäljille.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Robert Lansing tuomitsi saksalaisten tekoina pitämänsä ”tulipalo- ja räjäytysiskut lailliseen yhdysvaltalaiseen teollisuus- ja kauppatoimintaan”.

Saksalle ilmoitettiin, että von Papenin ja muiden asianosaisten olisi välittömästi poistuttava maasta. Saksassa he saivat sankarin vastaanoton ja von Papenille myönnettiin rautaristi.

Yhdysvalloissa uskottiin, että agenttiverkosto oli nyt tuhottu. Se ei kuitenkaan ollut totta, sillä Paul Hilken ja Frederick Hinsch eivät olleet jääneet kiinni, vaan he jatkoivat yhä sinnikkäästi toimintaansa.

Kapteeni Hinsch matkusti peitenimellä Francis Graentnor helmikuussa 1916 Philadelphiaan, Chicagoon, Clevelandiin, Detroitiin ja Columbukseen, joissa hän sabotoi asetehtaita.

Mukanaan hänellä oli köyhä itävaltalainen maahanmuuttaja Michael Kristoff, jonka hän oli palkannut huolehtimaan räjähteitä ja rahaa sisältävistä laukuistaan. Pari kuukautta pommioperaation jälkeen Hinsch otti uudestaan yhteyttä Kristoffiin, joka oli pasifisti ja oli useita kertoja julistanut vihaavansa amerikkalaisia.

Hinsch levitti Kristoffin eteen pöydälle 500 dollaria. Rahat olisivat Kristoffin, jos tämä auttaisi räjäyttämään Black Tom Islandin.

Kristoff tarttui tarjoukseen.

”Tämä on paras tapa lopettaa sota”, hän vakuutteli itselleen.

Kolme miestä toteutti iskun

Black Tom Islandin iskusta oli tulossa saksalaisten selvästi suurin sabotaasi. Satamasaaren mantereeseen yhdistävän penkereen raiteita pitkin kulki päivittäin junavaunuja, joihin oli lastattu tonneittain ammuksia.

Saksalaisagentit olivat tarkkailleet Black Tom Islandin sataman toimintaa yli vuoden ajan, ja he tiesivät, että vaikka siellä oli päivisin vilkasta, öisin se oli tyhjillään. Sitä kiersi vain muutama yövartija, joten pimeällä olisi helppo päästä huomaamatta veneellä sataman pohjoispäähän. Myös Jersey Cityn puolelta voisi livahtaa sisään, sillä siellä ei ollut vartioitua porttia vaan vain puomi, joka oli helppo ohittaa.

23-vuotias Kristoff pääsikin helposti sisään satama-alueelle puolilta öin 30. heinäkuuta 1916. Kenenkään näkemättä hän hiipi alueen pohjoispäähän, minne kaksi hänen toveriaan oli jo soutanut pienellä veneellä. Heillä oli veneessä mukanaan Hinschiltä saatuja putkipommeja ja ajastettavia räjähteitä.

Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun sabotöörit olivat jo asettaneet pomminsa junavaunuihin ja proomuihin ja lähtivät soutamaan kohti Manhattania. Puolimatkassa he pysähtyivät ja jäivät odottamaan pian alkavaa ilotulitusta.

Muutaman tunnin kuluttua New York ja New Jersey kärvistelivät silmittömän tuhon kourissa. Taivas loimusi liekeissä, lähes kaikki ikkunat olivat rikki ja esimerkiksi Jersey Cityn pääpoliisiaseman katto oli romahtanut siihen osuneiden puu- ja metallikappaleiden voimasta.

Pelastushenkilöstö uskaltautui tuhoutuneelle satama-alueelle vasta aamupäivällä 30. heinäkuuta, kun räjähdykset olivat vihdoin laantuneet.

Jalkapallokentän kokoinen alue sataman pohjoispäässä oli kadonnut savuna ilmaan, ja muutoin alue muistutti murskaksi pommitetun kaupungin raunioita: rakennuksista, junavaunuista ja laivoista oli jäljellä vain rankoja, joista nousi yhä liekkejä ja savua.

Jopa puolen kilometrin päässä oleva Vapaudenpatsas oli kärsinyt yöllisissä räjähdyksissä, sillä sen soihtu ja osa helmasta olivat mustuneet ja vaurioituneet.

Tuhojen rahallinen arvo nousi 20 miljoonaan dollariin (lähes 500 miljoonaa nykyeuroa), mutta virallisesti katastrofi vaati vain viiden ihmisen hengen. Yksi heistä oli 10 viikon ikäinen vauva, joka oli paiskautunut pinnasängystä kotonaan Jersey Cityssä.

Poliisi arveli, että katastrofissa kuoli silti myös paljon Black Tom Islandin luoteispuolella olleissa vanhoissa proomuissa asuneita köyhiä ja maahanmuuttajia.

Amerikkalaiset olivat järkyttyneitä. Lähes tuhat tonnia ampumatarvikkeita oli synnyttänyt yhden historian suurimmista räjähdyksistä.

Jopa Kristoff, joka ei ollut etukäteen osannut arvioida tihutyön tuhovoimaa, oli järkyttynyt.

”Mitä minä olen tehnyt? Hyvä Jumala, mitä minä olen tehnyt?” hän tuskaili tätinsä kertoman mukaan rynnättyään iskuyönä tätinsä kotiin ja painuttuaan suoraan huoneeseensa.

Hinschiä katumus ei vaivannut. Kun hän tuli tapaamaan Hilkeniä neljä päivää myöhemmin saadakseen 2 000 dollarin palkkionsa, hän huikkasi:

”Ei huono leirinuotio, vai mitä!”

Tapauksen käsittely kesti vuosia

Black Tom Islandin räjähdyksen jälkeen tutkijat syyttivät ensin Jesse Burnsia ja muita vartijoita varomattomuudesta – olivathan nämä sääntöjen vastaisesti sytyttäneet öljytuikkuja, siis avotulia, lähellä varastoituja ammuksia.

Vastuu turvallisuuspuutteista kuului kuitenkin heidän työnantajalleen, sataman omistavalle Lehigh Valley Railroad -yritykselle. Niinpä sen johtajia kuulusteltiin, mutta heidän syyllisyyttään ei pystytty todistamaan.

Jos Yhdysvallat olisi löytänyt todisteita Saksa-kytköksestä, maa olisi ehkä liittynyt ensimmäiseen maailmansotaan jo kahdeksan kuukautta aikaisemmin. Agentit olivat kuitenkin peittäneet jälkensä hyvin, ja presidentti Wilson totesi tapahtuneen olleen vain ”valitettava onnettomuus”.

Tutkijat kertoivat sanomalehti New York Timesissa, että vaikka suuren sotamateriaalimäärän tuhoutuminen varmasti ilahdutti Berliinissä ja Wienissä, paloa ei voitu osoittaa ulkomaisten salaliittolaisten syyksi.

Vuonna 1924 Black Tom Islandin tapaus nousi taas otsikoihin, kun Neuvostoliitto vaati Lehigh Valley Railroadilta korvauksia menetetystä sotamateriaalista. Silloin rautatieyritys joutui palkkaamaan asianajajan selvittämään räjähdyksen todellisen syyn.

Kun asianajaja penkoi Britannian tiedustelupalvelun asiakirjoja, epäilyt alkoivat kohdistua Saksaan. Britannian laivasto oli näet napannut sodan aikana salattuja saksalaisviestejä, joissa toistuivat muun muassa nimet Hilken ja Hinsch.

Vuonna 1928 asianajaja löysi Hilkenin, joka yli vuosikymmen myöhemmin oli katuvainen ja valmis tunnustamaan tekonsa. Entinen agentti tunnusti käyttäneensä 70 000 dollaria maksaakseen Hinschille ja muille Yhdysvalloissa tehdyistä sabotaasi-iskuista muun muassa Black Tom Islandilla.

Asian paljastuminen oli uutispommi, joka sai Yhdysvallat vaatimaan korvauksia Saksalta. Vaade päätyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustetun Saksan ja Yhdysvaltojen välisen sotakorvauskomission käsiteltäväksi. Se päätti vuonna 1939, että Saksan piti maksaa Yhdysvalloille 50 miljoonaa dollaria.

Valtakunnankansleri Adolf Hitler kieltäytyi maksamasta senttiäkään, ja lasku päätyi sodan jälkeen Länsi-Saksan maksettavaksi. Summa nousi lopulta korkoineen 95 miljoonaan dollariin.

Nykyisin Black Tom Island on osa Liberty State Parkin puistoaluetta, josta on näkymä Vapaudenpatsaalle. Vain muistolaatta nykyisellä piknik-alueella kertoo menneestä:

”Olet paikalla, jolla tapahtui yksi Amerikan historian pahimmista terrori-iskuista.”