Panssarivaunut kukistivat Saksan

Hirviöt matelivat maantietä pitkin moottorit jyristen ja telaketjut kalisten, ja niiden tykit sojottivat uhkaavasti kohti rintamaa. Panssarivaunut ohittivat Harry Bricen asemapaikan varhain aamulla 8. elokuuta 1918 Domartin kaupungin lähellä Pohjois-Ranskassa.

Vaunukolonna oli matkalla kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa Amiensia, joka oli merkittävä rautateiden solmukohta ja liittoutuneiden tulevan offensiivin ensisijainen kohde.
Britit ja ranskalaiset uskoivat panssarivaunujen olevan valttikorttinsa taistelussa, jossa liittoutuneet toivoivat tekevänsä ratkaisevan läpimurron ensimmäisessä maailmansodassa.

Vuoden 1918 kevät ja kesä olivat olleet liittoutuneille karua aikaa, sillä saksalaiset olivat maaliskuussa käynnistäneet ”Kevätoffensiiviksi” kutsutun suurhyökkäyksen. Hyökkäys oli saatu pysähtymään 5. huhtikuuta, mutta saksalaiset olivat silloin edenneet jo 65 kilometriä liittoutuneiden hallussa oleville alueille.

Erityisen huolissaan liittoutuneet olivat saksalaisten asemista Amiensissa Pohjois-Ranskassa. Kaupungista oli strategisesti tärkeä rautatieyhteys Pariisiin, ja vihollisen joukot hallitsivat jo kaupungin itälaitaa.

Sieltä saksalaisten suuri rautatietykki Bruno, jonka kaliiperi oli 28 senttiä, sylki armoa tuntematta tappavia kranaatteja kaupungin ylle. Liittoutuneet olivat päättäneet pysäyttää saksalaiset keinolla millä hyvänsä, ennen kuin kaupunki murtuisi. Voitto Amiensissa olisi merkittävä ja toisi koko sodan voiton askelen lähemmäksi.

Panssarivaunuihin ei uskottu

Elokuussa 1918 käytävän panssarivaunutaistelun esinäytös oli tapahtunut jo neljä vuotta aiemmin. Sodan alussa brittiläinen everstiluutnantti Ernest Swinton oli esittänyt idean telaketjuilla varustetuista panssaroiduista ajoneuvoista.

Ehdotustaan hän perusteli sillä, että rintamataistelut jumittuivat paikoilleen nopeiden konekiväärien niittäessä etenemään pyrkiviä sotilaita eikä edes ratsuväki, jota oli vuosisatoja käytetty vihollisen linjojen murtamiseen, voinut mitään konekiväärien tulelle. Niinpä sotilaat joutuivat kaivautumaan juoksuhautoihin ja poteroihin.

Swinton piti panssarivaunuja tilanteen ratkaisuna. Ne pystyisivät ajamaan piikkilankaesteiden ja juoksuhautojen yli ja raivaamaan tietä perässään tuleville jalkaväelle ja ratsuväelle. Armeijan johto suhtautui Swintonin ehdotukseen kuitenkin epäillen.

Brittiupseerit oli kasvatettu uskomaan, että ratsuväki huolehti taistelun etenemisestä. Panssarivaunut saivat kuitenkin tukea hieman odottamattomalta taholta.

Churchill ihastui ideaan

Toisin kuin muu sodanjohto, Britannian laivasto ja laivastoministeri Winston Churchill kiinnostuivat Swintonin ehdotuksesta, ja ministeriö asetti erityisen komitean kehittelemään ideaa edelleen.

Työtä tehtiin täysin salassa. Edes sotaministeri lordi Horatio Kitchenerille ei raportoitu niin sanotun Landships Committeen eli maa-alusten kehityskomitean toiminnasta.

Syyskuussa 1915 prototyyppi vaunusta, joka sai myöhemmin nimen ”Little Willie”, ajettiin ulos William Foster & Co. -tehtaasta, joka rauhan aikana valmisti sadonkorjuukoneita ja traktoreita.
Seuraavana vuonna komitea esitteli edistyksellisemmän Mark I:n.

Se sai vaihtelevan vastaanoton, mutta kenraali Douglas Haig, brittien länsirintaman komentaja, tajusi sen mahdollisuudet.

Haig halusi syksyllä 1916 ottaa uuden aseen käyttöön Sommessa, jossa taistelut olivat yli kahden kuukauden jälkeen seisahtuneet. Mark I onnistui tekemään Sommessa pienen läpimurron, ja Haig määräsi tuottamaan niitä tuhat lisää.

Cambrain taistelussa 20. marraskuuta 1917 britit testasivat jälleen panssari-ajoneuvojaan ja onnistuivat 476 panssarivaunun avulla tekemään aukon saksalaisten linjoihin. Suurta läpimurtoa ei tullut, sillä ratsuväki ei hyödyntänyt tilaisuutta hyökätä, mutta uusi ase oli osoittanut tehonsa.

Liittoutuneet päättivät, että panssarivaunut olivat valmiita osallistumaan massiiviseen ja ratkaisevaan hyökkäykseen, jolla saksalaiset ajettaisiin perääntymään. Armeijan johto katsoi oikean hetken koittaneen Saksan Keväoffensiivin jälkeen vuonna 1918.

Amiensin taistelua varten liittoutuneilla oli yli 684 panssarivaunua, joista 342 oli uutta Mark V -mallia. Lisäksi mukana oli muita malleja, muun muassa niin sanottuja Whippetejä, jotka olivat nopeita ja ketteriä kevyesti panssaroituja panssarivaunuja.

Liittoutuneiden panssarivaunujoukkojen komentajaksi nimitettiin kenraali Henry Rawlinson. Hän oli todistanut Britannian 4. armeijan komentajana Sommessa, miten panssarivaunut olivat läpäisseet Saksan linjat.

Valmistelut tehtiin salassa

Vihollisen sotilaat olivat valmistautuneet huonosti panssarivaunujen kohtaamiseen, eivätkä Saksan armeijan johdon viralliset ohjeet juuri auttaneet. Jalkaväki sai epämääräisen käskyn:

”Taisteluvaunuja vastaan taistellaan rintaman takana. Tärkein tehtävä on lyödä vihollisen jalkaväki.” Lisäksi sotilaita neuvottiin pitämään ”pää kylmänä”.

Saksalaissotilailla oli syytäkin olla huolissaan ohjeiden hämäryydestä, sillä liittoutuneet suunnittelivat tulevan hyökkäyksen huolellisesti viimeistä yksityiskohtaa myöten salassa. Hyökkäävät joukot koostuisivat briteistä, ranskalaisista, kanadalaisista ja australialaisista, ja miehistön, hevosten ja kaluston kuljetukset hoidettaisiin yöllä.

Pimeän laskeuduttua 60 junaa kuljetti sotilaita rintamalle, ja lisäksi 230 tavarajunaa kuljetti kalustoa ja varusteita. Päivällä liittoutuneiden lentokoneet partioivat aluetta mahdollisimman huomaamattomasti varmistaakseen, etteivät saksalaiset voisi havaita mitään epäilyttävää ilmasta.

Maan pinnalla sotilaat käärivät köysiä autojen renkaiden ympärille ja kattoivat teitä oljilla vaimentaakseen ajoneuvojen ääniä ja piilottaakseen niiden jäljet.

Amiensin kaduille levitettiin hiekkaa vaimentamaan hevosten kavioiden kopsetta ja raskaiden panssariajoneuvojen ääniä. Jottei operaation salassa pidon tärkeys jäisi kenellekään epäselväksi, Rawlinson painatti miehille jaettavaksi lipukkeita, joissa luki ”Keep Your Mouth Shut” eli pitäkää suunne kiinni.

Suunnitelma onnistui. Panssarivaunut, joiden Harry Brice näki varhain aamulla Domartissa vyöryvän kohti Saksan linjoja, tulivat Saksan joukoille täysin yllätyksenä. Niinpä saksalaisten järkytys oli suuri, kun liittoutuneiden asemista alettiin yhtäkkiä ampua sulkutulta.

Amiensin rintamalinjalla oleva liittoutuneiden tykistö suuntasi tulensa kohti valikoituja saksalaiskohteita etenevien joukkojen edellä.

”Ensin näkyy valtava valonvälähdys, ja sitten välähdykset valaisevat koko rintaman. Samalla kuuluu raskaiden tykkiemme jyly. Kranaatit viheltävät ja vinkuvat yllämme; on mahdotonta erottaa yhtä ääntä toisesta – kaikki sekoittuu kuohuvaksi äänten pauhuksi”, kirjoitti sotakirjeenvaihtaja J. F. B. Livesay tulituksesta, joka alkoi 8. elokuuta aamulla kello 4.20.

Saksalaiset pakenivat tankkeja

Saksalaisjoukot vastasivat tuleen ampumalla kranaatteja liittoutuneiden puolelle, mutta vastaisku hiipui pian. Saksan linjojen takana sytytettiin punaisia hätäsoihtuja merkiksi siitä, että sotilaat tarvitsivat kipeästi vahvistuksia.

Sillä aikaa liittoutuneiden panssarivaunut jyräsivät eteenpäin ja ylittivät ei-kenenkään-maan kohtaamatta mainittavaa vastarintaa. Hyökkäys oli niin nopea, että se yllätti monet saksalaiset, jotka eivät ennättäneet edes pukeutua.

Esimerkiksi yksi kanadalainen pataljoona yllätti saksalaiset, jotka olivat poterossa konekiväärien kanssa.

”Huusimme viholliselle, ja esiin astui upseeri ja kolme sotilasta. He olivat täysin ällikällä lyötyjä. Osa oli sukkasillaan ja puolipukeissa. He olivat ilmeisesti juuri aikeissa ryhtyä syömään, mutta saimme heidät nopeasti toisiin aatoksiin”, kanadalaisupseeri kertoi.

Osa saksalaisista pelästyi niin suurten harmaiden jättien ilmestyessä sumun keskeltä, että he pakenivat konekivääriasemista ampumatta laukaustakaan. Toki hyökkääjät kohtasivat myös vastarintaa. Esimerkiksi Australian 15. jalkaväkiprikaatia tulitettiin ankarasti saksalaisten asemasta, kunnes Mark V -panssarivaunu tuli hätiin.

Taisteluun osallistunut australialainen Jimmy Downing kuvaili näkyä lähes ilmestyksenomaiseksi. Jalkaväelle oli ennen taistelua kerrottu, että he voisivat kutsua panssarivaunun apuun nostamalla kypäränsä ylös pistimen nokassa.

Downingin mukaan merkki toimi kuten piti, ja panssarivaunun vaikutus oli murskaava. ”Tiiliseinä alkoi huojua ja romahti sitten maahan punaisena pölypilvenä. Kun ohitimme paikan, näimme sekä konekiväärin että sen miehistön murskaantuneen”, Jimmy Downing kertoi.

Liittoutuneiden hyökkäys oli aiheuttanut saksalaisille suuria tappioita. Romahtaneiden rakennusten keskellä makasi kuolleita ja vaikeasti haavoittuneita sotilaita. Osa oli murskautunut tuntemattomaksi panssarivaunujen raskaiden telojen alla, osa vuosi hitaasti kuiviin.

”Näin joukon saksalaisia sotilaita makaavan oviaukon edessä. He näyttivät siltä, että heihin oli osunut pommi, ja heidän vammansa olivat järkyttäviä. Osa oli jo kuollut ja makasi suuressa verilammikossa”, kanadalainen sotilas Ed Hunter kertoi.

Tavoite saavutettiin jo aamupäivällä

Tuhannet kauhistuneet ja sotaan väsyneet saksalaiset laskivat vapaaehtoisesti aseensa. Nääntyneinä ja kalvain kasvoin he antautuivat huutamalla ”Kamerad” osoittaakseen, että eivät olleet pahoissa aikeissa.

Liittoutuneet jatkoivat armottomasti etenemistään. Jo kello 11 aamupäivällä ensimmäiset joukot olivat edenneet noin kymmenen kilometriä saksalaisten linjojen taakse, mikä oli ollut ensimmäisen päivän tavoite. Lisäksi australialaisten 5. divisioona valtasi Bruno-tykin, kun brittiläinen hävittäjä oli onnistunut ajamaan sen miehistön pakoon.

Vaikka hyökkäys sujui hyvin, panssarivaunujen miehistöjen oli vaikea arvioida, miten taistelu eteni, sillä he eivät nähneet juuri mitään vaunujen etuosassa ja sivuilla olevista kapeista tähystysaukoista.

Myös viestintä muiden taisteluvaunujen ja ajoneuvojen kanssa oli lähestulkoon mahdotonta. Vaikka radio oli jo keksitty, sen tekniikka oli vielä liian epävarmaa panssarivaunuissa käytettäväksi. Langaton yhteys toimi huonosti hyökkäyksen aikaisissa kosteissa ja utuisissa olosuhteissa.

Panssarivaunut oli varustettu siipiopastimilla, mutta niidenkin käyttö oli vaikeaa huonon näkyvyyden vuoksi. Vaunujen johtajat joutuivat siis toimimaan usein itsenäisesti ja oman harkintakykynsä varassa.

”Soittorasia” eteni vääjäämättä

Brittiläinen vaununjohtaja C. B. Arnold ei jäänyt taistelun tiimellyksessä odottamaan käskyjä vaan toimi tilanteen mukaan. Taistelun ensimmäisenä päivänä hän osallistui taisteluihin Whippet-panssarivaunullaan, jolle sen miehistö – ajaja W. J. Carney ja ampuja C. Ribbans – oli antanut nimen Musical Box, soittorasia.

Ensin Arnold lähti auttamaan liittoutuneiden ratsuväkeä, joka oli joutunut saksalaisten tuleen. Sitten hän jatkoi kohti läheistä siltaa, joka ylitti Amiensiin menevän rautatien.

Sillalla oli saksalaisia, jotka tulittivat lähestyviä liittoutuneiden sotilaita konekivääreillä. Arnold määräsi vaununsa asemiin jonkin matkan päähän sillasta ja antoi Ribbansille käskyn ampua. Panssarivaunun konekiväärin tulisuihku tappoi kaksi saksalaista, ja loput pakenivat.

Onnistuminen innosti Arnoldia jatkamaan eteenpäin. Hän jyräsi läpi saksalaisten leiriytymispaikan, jossa hänen miehistönsä tappoi 60 sotilasta, ja hyökättyään vielä saksalaisten huoltokolonnan kimppuun Arnold tajusi, että Musical Box oli edennyt niin pitkälle vihollisen linjojen taakse aivan yksin.

Miehistö oli jo uupunut oleskeltuaan tuntikausia kuumassa, suljetussa panssarivaunussa, jonne tuli raitista ilmaa vain niukasti pienistä aukoista. Vihollisen luodit olivat puhkoneet reikiä polttoainekanistereihin, ja bensiinihöyryt ja moottorin katku tekivät miesten olon kuumassa panssarivaunussa entistäkin tukalammaksi.

Noin kello 15 iltapäivällä Musical Boxin huonovointinen ja väsynyt miehistö joutui saksalaisten raivokkaaseen tulitukseen. Panssarivaunu syttyi palamaan, ja sen kolmehenkinen miehistö onnistui pääsemään ulos, mutta vaunun ajaja Carney kuoli saksalaisten tulituksessa, ja vaununjohtaja Arnold ja ampuja Ribbans joutuivat sotavangeiksi.

Vihollinen oli lopulta pysäyttänyt Musical Boxin, mutta sen onnistunut läpimurto oli hyvä esimerkki siitä, miten suuri merkitys panssarivaunuilla oli keskeisellä rintamalohkolla taistelun aikana.

Hyvin aseistetut vaunut jyräsivät eteenpäin kaikkialla. Paikoin eteneminen oli niin vauhdikasta, että kelloaan vilkaistessaan moni upseeri joutui katsomaan toisenkin kerran hämmästyneenä siitä, miten nopeasti he olivat saavuttaneet tavoitteensa.

Aamulla yksi Mark V oli vallannut Marcelcaven kylän 24 kilometriä Amiensista kaakkoon. Panssarivaunu sai kuusi konekivääriasemaa pois pelistä, tuhosi yhden patterin ja lähetti loput saksalaiset pakosalle. Kylä oli vallattu puolessa tunnissa, minkä jälkeen jalkaväki saattoi tulla paikalle ampumatta laukaustakaan.

Vihollisen vastarinta murrettiin

Sivustoilla eteneminen oli kankeampaa. Joukoilla oli vähemmän panssarivaunuja, ja saksalaisten puolustuspesäkkeet osoittautuivat vaikeiksi murtaa.

Fresnoy-en-Chausséessa noin 30 kilometriä Amiensista kaakkoon ranskalaisjoukot kohtasivat erittäin voimakasta vastarintaa. Saksalaiset saivat päivän mittaan vahvistuksia, ja kylää ympäröivässä avoimessa maastossa liittoutuneiden oli vaikea edetä.

Vasta kun useampi yksikkö panssarivaunut tukenaan hyökkäsi illan mittaan kaupunkiin usealta puolelta, Saksan joukot alkoivat vähitellen taipua.

Pala palalta liittoutuneet valtasivat kaupungin, ja kun vihollisen vankasti vahvistetut asemat kaupungin kirkossa myöhään illalla murtuivat, viimeisetkin saksalaiset jättivät kaupungin. Panssarivaunuilta alkoi siinä vaiheessa loppua sekä polttoaine että ammukset, eivätkä ne siksi lähteneet takaa-ajoon.

Päivän kallistuessa loppuaan kohti oli selvää, että Amiensin taistelu oli ollut liittoutuneille suuri menestys. Joukot olivat edenneet yli 12 kilometriä vihollisen alueelle, ja liittoutuneet olivat haavoittaneet tai tappaneet 13 000 saksalaista, ottaneet 15 000 vankia ja vallanneet 400 tykkiä.

Taistelu jatkui seuraavana päivänä ja aina elokuun 11. päivän iltaan asti. Liittoutuneet etenivät jatkuvasti, mutta ensimmäisen päivän tuloksiin ei päästy.

Vauhti hidastui muun muassa sen vuoksi, että taistelut siirtyivät nyt vanhalle Sommen taistelukentälle. Siellä maasto oli kranaattikuoppien peitossa, ja kaikkialla risteili juoksuhautoja.

Vaikka panssarivaunut oli rakennettu kulkemaan hankalassa ja epätasaisessa maastossa, rikkipommitetussa maassa ne etenivät hitaasti, joten Saksan joukot ehtivät rakentaa puolustuslinjansa uudelleen.

Taistelu oli lopun alkua

Liittoutuneet saivat Amiensissa suurimman voittonsa sitten Marnen taistelun sodan ensimmäisenä vuonna. Jo taistelun ensimmäisenä päivänä vallattiin 285 neliökilometrin suuruinen alue. Saksalaisille tappio merkitsi suuria materiaalimenetyksiä, mutta vielä kohtalokkaampaa oli se toivottomuus, joka levisi sotilaiden keskuuteen. Tappio hävitti viimeisetkin toivon rippeet voitosta.

Kenraali Erich Ludendorff, joka oli tuossa vaiheessa Saksan todellinen johtaja, kuvaili taistelun ensimmäistä päivää pahimmaksi päiväksi Saksan armeijan historiassa. ”Raportti 8. elokuuta hyökkäyksen kohteeksi joutuneista divisioonistamme huolestutti minua syvästi”, hän tunnusti sodan jälkeen.

Ludendorffin mukaan raportti kertoi ”jalosta sankaruudesta mutta myös sellaisesta käytöksestä, jollaista en olisi ikinä uskonut mahdolliseksi Saksan armeijassa: kokonaisia yksiköitä miehiä antautui yksittäisille vihollissotilaille tai sotilasryhmille, ja upseerit olivat monissa tapauksissa täysin menettäneet joukkojensa hallinnan”.

Jopa valtion ylimmälle johdolle oli selvää, että saksalaiset eivät kestäisi enää pitkään. ”Olemme lähes saavuttaneet vastarintakykymme rajat”, keisari Vilhelm ilmoitti surumielisesti sodanjohdolle taistelun päätyttyä 11. elokuuta.

Keisarikunnan tappio oli enää vain ajan kysymys.