Gavrilo Principillä kävi todella hyvä tuuri. Vaaleansinisestä univormuntakista ja sulkakoristeisesta kypärästä ei voinut erehtyä.
Princip sujautti käden taskuunsa ja astui jalkakäytävältä kadulle vetäen esiin pistoolin.
Oli 28. kesäkuuta vuonna 1914, ja arkkiherttua Frans Ferdinandin kohtalo oli sinetöity.
”Sofie! Sofie! Lastemme tähden – älä kuole!” Arkkiherttua Frans Ferdinand.
Serbialaisten upseerien johtama Musta käsi -ryhmä oli valinnut kohteekseen Itävalta-Unkarin kruununperillisen. Attentaatti Frans Ferdinandia vastaan oli toistaiseksi jäänyt pelkäksi yritykseksi.
Ensimmäinen pommimies oli jänistänyt viime hetkellä, ja seuraava oli heittänyt käsikranaattinsa ohi. Bosnian serbi Gavrilo Princip oli turhaan odottanut tilaisuuttaan määränpäässä, sillä arkkiherttuan reittiä oli muutettu attentaattiyritysten vuoksi.
Kun Princip lähti lopulta turhautuneena pois, arkkiherttuan auto ajoi yllättäen aivan hänen eteensä ja pysähtyi juuri hänen kohdallaan.
Princip ampui kaksi laukausta. Ensimmäinen osui Frans Ferdinandia kaulaan ja toinen tämän vaimoa Sofieta vatsaan.
Gavrilo Princip tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen. Hän kärsi rangaistustaan eristyssellissä Theresienstadtin sotavankileirillä Sarajevon murhaa seuranneen ensimmäisen maailmansodan aikana.
Kuka oli Gavrilo Princip?
Gavrilo Princip syntyi 25. heinäkuuta 1894. Sarajevon murha teki Principin nimestä maailmankuulun ennen kuin hän täytti 20 vuotta.
Gavrilo Princip oli Bosnian serbeihin kuulunut kapinallinen Obljajista Bosnia-Hertsegovinasta. Hänen perheensä oli köyhä, ja hän alkoi jo nuorena ajaa Bosnian irtautumista Itävallasta.
Kesällä 1914 Musta käsi -järjestö, johon Gavrilo Princip kuului, alkoi suunnitella attentaattia Itävalta-Unkarin arkkiherttuaa Frans Ferdinandia vastaan.
Oli sattumaa, että juuri Gavrilo Princip surmasi Frans Ferdinandin. Muiden salaliittolaisten oli määrä tehdä selvää arkkiherttuasta muun muassa pommilla.
Gavrilo Princip huomasi sattumalta Frans Ferdinandia ja tämän vaimoa kuljettaneen auton epäonnistuneen pommi-iskun jälkeen, kun auton kuljettaja ajoi harhaan.
Surmattuaan arkkiherttuan ja tämän vaimon Gavrilo Princip yritti tappaa itsensä. Se ei onnistunut, ja hänet otettiin kiinni.
Gavrilo Princip oli alle 20-vuotias ja vältti siksi kuolemanrangaistuksen Sarajevon murhasta. Hänet tuomittiin sen sijaan 20 vuoden vankeusrangaistukseen.
Gavrilo Princip kuoli tuberkuloosiin vain 4 vuoden päästä 28. huhtikuuta 1918.
Poliisi väänsi aseen Principin kädestä ennen kuin hän ehti ampua itsensä.
”Sofie! Sofie! Lastemme tähden – älä kuole”, kuiskasi Frans Ferdinand, mutta Sofie menehtyi lähes välittömästi. Arkkiherttua itse kuoli noin tunnissa verenhukkaan.
Sarajevon murha tuli kun tilauksesta
28. kesäkuuta • Ulkoministeriö, Wien
Yleisesikunnan päällikkö saapuu lähes yhtä aikaa uutisen kanssa.
Itävalta-Unkarin yleisesikunnan päällikkö kenraali Franz Conrad von Hötzendorf oli kireä kuin viulun kieli. Hänen äänensäkin nousi, kun hän perusteli Serbiaan hyökkäämisen välttämättömyyttä:
”Jos myrkkykäärme luikertelee jalkasi viereen, tallaat sen pään murskaksi etkä odota, kunnes se on purrut sinua kuolettavasti.” Serbit olivat Hötzendorfin mielestä menneet nyt liian pitkälle. Balkania olisi rangaistava niin kovalla kädellä, että se ei enää ikinä olisi uhka kenellekään ja muut maat näkisivät Itävalta-Unkarin mahdin.
Hötzendorf oli ennenkin sanonut samaa. Pienikokoinen ja pistäväkatseinen upseeri oli vuoden 1913 alusta lukien esittänyt sotatoimia Serbiaa vastaan jo 26 kertaa.
Toistaiseksi diplomaatit ja Frans Ferdinand olivat torjuneet hänen esityksensä.
Sarajevon murhan jälkeen arkkiherttua ei ollut enää esteenä, ja hänen yllättävä kuolemansa tarjosi hyvän syyn sotaan.
Itävalta-Unkarin kruununperijän Frans Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sofien murha Sarajevossa teki heidän lapsistaan orpoja – ja oli lähtölaukaus ensimmäiselle maailmansodalle.
Hänet tunnettiin hyvänä strategina mutta myös aggressiivisena kuumakallena, jonka sen hetkinen tarmokkuus johtui juorujen mukaan siitä, että hän oli rakastunut.
Kenraalin sydämen oli valloittanut varattu nainen, jolle kenraali huhujen mukaan halusi osoittaa miehuuttaan kaikin mahdollisin tavoin.
Olivatpa kenraalin motiivit mitkä tahansa, Sarajevon murhenäytelmän jälkeen Hötzendorf oli vahvoilla. Ulkoministeri myönsi: ”Meidän on ryhdyttävä toimiin Serbiaa vastaan.”
Itävalta-Unkari oli kuin keisarinsa: vanha ja väsynyt, eikä siitä ollut ilman Saksan tukea lähtemään uhkayritykseen Serbiaa vastaan, sillä serbeillä oli Venäjässä vahva tukija.
Itävalta-Unkaria 65 vuotta hallinnut 83-vuotias keisari Frans Joosef odotti Saksan tukea ennen kuin suostui julistamaan Serbialle sodan 28. heinäkuuta 1914.
Aamiainen Vilhelmin kanssa
5. heinäkuuta • Neues Palais Berliinin ulkopuolella
Viikko vierähtää virkamiesten jaaritellessa.
Saksan keisari Vilhelm II oli nauttinut aamiaista Itävalta-Unkarin suurlähettilään kanssa Neues Palais -palatsissa Potsdamissa.
Ennen ateriaa keisari Vilhelm oli ollut varovainen vastauksissaan, eikä ollut luvannut Saksan tukea Itävalta-Unkarin hyökkäykselle Serbiaa vastaan.
Täydellä vatsalla pieni voimannäyttö alkoi kuitenkin tuntua hyvältä ajatukselta. Keisarin toinen käsivarsi oli synnynnäisen vaurion vuoksi toista lyhyempi ja heikompi, ja hän toisinaan kompensoi heikkouttaan sotaisilla puheilla.
Keisari Vilhelm vakuutti suurlähettiläälle, että Itävalta-Unkari saattoi luottaa Saksan tukeen.
Vilhelm II oli Saksan keisari 1888–1918. Hän luopui kruunusta ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja muutti Hollantiin. Vilhelm II oli viimeinen Saksan keisari ja Preussin kuningas.
Neuvoi liittolaistaan toimimaan nopeasti niin kauan kuin maailma oli järkyttynyt Frans Ferdinandin murhasta.
Vilhelm ei voinut kuvitella, että Venäjän keisari asettuisi serbialaisten murhaajien puolelle, mutta Serbiaan olisi varmuuden vuoksi viisainta hyökätä äkkirynnäköllä. Venäjä ehtisi tuskin aseisiin ennen kuin olisi liian myöhäistä tulla Serbian avuksi.
Keisari Vilhelm oletti, että keisarillinen Venäjä ilmaisisi suuttumuksensa ja esittäisi vastalauseensa, muttei sen enempää, koska Venäjä ei ollut valmis sotaan. Venäjän armeija oli toki suuri, mutta se oli kärsinyt nöyryyttävän tappion Japanin sodassa vuonna 1905.
Kunnioitus Saksan tehokasta sotakoneistoa kohtaan pitäisi Venäjän aisoissa.
Keisari Vilhelm antoi tuen muotoilun valtakunnankanslerin tehtäväksi ja alkoi valmistautua Pohjoismaihin suuntautuvalle purjehdukselle.
Ennen lähtöään hän sanoi valtakuntansa sotaministerille: ”Tällä kertaa en anna periksi.” Aikaisemmin hän oli aina taipunut, jos suurvaltojen välinen hauras rauha oli ollut uhattuna, mutta nyt hän oli päättänyt pitää pintansa.
Itävalta-Unkari kiiruhtaa hitaasti
7. heinäkuuta • Wienin parlamenttitalo
Itävalta-Unkari valmistautuu sotaan Saksan tuki mielessään.
Itävalta-Unkarin ministerit olivat kinastelleet koko aamupäivän: itävaltalaiset halusivat noudattaa Saksan keisarin neuvoa ja hyökätä Serbiaan heti, kun taas unkarilaiset halusivat selvittää kaikki mahdollisuudet sopuratkaisuun.
Kenraali Conrad von Hötzendorf saapui puolen päivän jälkeen kokoukseen ja ilmoitti, että oli laskenut armeijan vahvuuden väärin.
Ehdottaessaan pikaista hyökkäystä hän ei ole ollut ottanut huomioon, että asevelvollisista suuri osa oli kotiseudullaan auttamassa maatöissä ja palaisi vasta 25. heinäkuuta. Hötzendorf voisi kutsua sotilaat palvelukseen, mutta se veisi aikaa, suututtaisi kaikki ja paljastaisi muulle maailmalle heidän valmistelevan hyökkäystä.
Virkamiehet kuuntelivat tyrmistyneenä. Sotaa oli lykättävä, vaikka se merkitsi, että kohu kruununperillisen murhasta ehtisi vaimentua.
Niinpä diplomaattikunta pantiin etsimään juridisesti pätevää syytä hyökätä.
Serbialta vaadittaisiin niin mahdottomia, ettei se taatusti myöntyisi. Kun rauhanomainen ratkaisu olisi poissa laskuista, Itävalta-Unkari voisi julistaa sodan. Siihen asti suunnitelmat pidettäisiin salassa, ettei Balkanilla ja Venäjällä ehdittäisi valmistautua ehtoihin.
Ranska Venäjän vaivoina
21. heinäkuuta • Pietarhovin linna, Pietari
Ranskan presidentti ja useita ministereitä on valtiovierailulla Venäjällä. Ranskan presidentti Raymond Poincaré nautti vierailustaan. Merimatka Itämeren yli oli ollut upea, ja mikä kauemmas hän pääsi Pariisista, sitä paremmalla tuulella hän oli.
Taakse jäivät huolet skandaalista, jossa hänen nimensä oli valitettavasti noussut esiin. Täällä Poincarén ei tarvinnut vastata kiusallisiin kysymyksiin, vaan hän sai nauttia keisari Nikolai II:n hänen käyttöönsä vierailun ajaksi antaman mahtavan Pietarhovin palatsin yltäkylläisyydestä.
Miljoonia miehiä lähti taistelemaan isänmaansa puolesta ensimmäisessä maailmansodassa.
Presidentti otti vieraita vastaan Pietarhovissa. Seuraava tapaaminen oli Itävalta-Unkarin Venäjän suurlähettilään kanssa. Poincaré valmistautui pelottelemaan lähettilästä perinpohjaisesti.
Muutaman Frans Ferdinandin kohtalosta lausutun pahoittelun ja parin kohteliaisuuden jälkeen presidentti iski: ”Haluan painottaa herra suurlähettiläälle, että Serbialla on lämpimät suhteet Venäjän kansan kanssa, ja Venäjä ja Ranska ovat liittolaisia. Se voi tietää kaikenlaisia vaikeuksia.”
Lähettiläs hämmästyi. Presidentin sävy oli diplomaattipiireissä ennenkuulumaton, ja sanavalinnat antoivat ymmärtää, että hän oli selvillä Itävalta-Unkarin salaisesta suunnitelmasta.
Ranska ja Venäjä todellakin olivat perillä siitä, mitä Wienissä oli suunnitteilla. Poincaré oli jo pohtinut asiaa keisari Nikolain kanssa, ja liittolaiset olivat sopineet pelottelevansa Itävalta-Unkarin pysymään aisoissa.
Presidentti Poincaré ei olisi halunnut sotaa, mutta hän oli kilpailuhenkinen eikä jättänyt vastaamatta esitettyihin haasteisiin. Samana iltana pidetyillä juhlaillallisilla hän sanoi Venäjän ulkoministerille Sergei Sazonoville, että tämä taisi olla luonteeltaan toisenlainen kuin hän itse.
”Ajankohta ei sovi Venäjälle”, vastasi Sazonov. ”Tämä on maatyöläisille kovin kiireistä aikaa.” Venäjän ministeri ei vaikuttanut olevan valmis pelaamaan korkeilla panoksilla Euroopan tulevaisuudesta.
Poincarén seurueeseen kuuluva Ranskan pääministeri ei myöskään ollut erityisen sotaisilla linjoilla. Hän oli sosialisti ja rauhan kannattaja, ja kaikki puheet sotilaallisesta voimankäytöstä kävivät hänen hermoilleen.
Hän pysyi sivussa keskustelusta, mutta tuhisi ja huokaili ja mutisi tuohtuneena itsekseen niin paljon, että Poincaré antoi saattaa hänet pois ja selitti huolestuneille vieraille pääministerin kärsivän maksavaivoista.
Presidentti Poincarén tyydytykseksi Nikolai II oli valmis pysäyttämään Itävalta-Unkarin aggressiiviset aikeet Balkanilla. Venäjän keisari oli suostunut Saksan keisarin Vilhelmin ja Itävalta-Unkarin keisarin Frans Joosefin vaatimuksiin, mutta nämä olivat vain esittäneet uusia vaatimuksia.
”Meidän on oltava lujia”, sanoi Ranskan presidentti keisari Nikolaille vielä jäähyväisiksi heinäkuun 23. päivänä lähtiessään paluumatkalle kohti Ranskaa.
Kymmenen kovaa vaatimusta
23. heinäkuuta • Nišin rautatieasema Serbiassa
Serbian pääministeri kiertää maakuntia vaalien edellä.
Serbian pääministeri Nikola Pašic oli jo laiturilla, kun asemamies juoksi tuomaan hänelle viestiä. ”Kiireellinen puhelu Belgradista”, ilmoitti univormupukuinen mies.
Pašic seurasi miestä asemarakennukseen, vastasi puhelimeen ja sai korvaansa kiihtyneen puhetulvan. Hän sai kuulla saaneensa viestin Itävalta-Unkarin lähettiläältä, joka odotti vastausta kahden vuorokauden kuluessa.
”Saatte vastauksen sitten, kun olen palannut”, Pašic sanoi soittajalle. Hän ei aikonut pitää mitään kiirettä Belgradiin palaamisen kanssa. Syynä ei ollut vaalikampanja, vaan hän oli suunnitellut viettävänsä muutaman vapaapäivän Kreikassa Thessalonikissa.
Pääministeri nousi junaan ja lähti kohti Kreikkaa. Juna oli enää noin 50 kilometrin päässä Kreikan rajasta, kun pääministeri sai Serbian hallitsijalta sähkeen, jonka vuoksi hänen oli kuitenkin lähdettävä kohti Belgradia.
Kun Pašic saapui seuraavana aamuna työpaikalleen, hän sai Itävalta-Unkarin kymmenen kohdan vaatimusluettelon.
Itävalta-Unkari vaati, että Serbian olisi lakkautettava kaikki maanalaiset järjestöt ja otettava kiinni kaikki arkkiherttua Frans Ferdinandin murhasta vastuussa olevat henkilöt yhdessä Itävalta-Unkarin viranomaisten kanssa.
Vaatimusten laatijat olivat varmoja, että Serbia ei päästä keisarillisia poliisivoimia maahansa, ja siinä he olivat oikeassa.
”Tarvittaessa ryhdymme sotaan”, Pašic julisti. Hänen taistelumielialansa kuitenkin hiipui nopeasti, kun venäläisten liittolaisten ensimmäiset reaktiot tulivat. ”Lupaamme Venäjän epävirallisen tuen”, sähkötti Venäjän ulkoministeri Sergei Sazonov. Ei siis mitään kouriintuntuvaa.
Ahdistettu Pašic oli valmis hyväksymään kaikki kymmenen Itävalta-Unkarin asettamaa vaatimusta. Täytyisi vain keksiä keinot Musta käsi -ryhmän, armeijan ja hallituksen yhteyksien peittämiseen.
Venäjältä ehti kuitenkin tulla uusi sähke. Venäjän ministerineuvosto ilmoitti tuomitsevansa Itävalta-Unkarin vaatimukset ja ottavansa Serbian suojelukseensa.
Tarvittaessa Venäjä määräisi armeijansa taisteluvalmiuteen.
”Tarvittaessa ryhdymme sotaan” Nikola Pašic, Serbian pääministeri
Pääministeri Pašic meni Itävalta-Unkarin suurlähetystöön juuri ennen määräajan umpeutumista ilmoittamaan Serbian vastauksen.
Serbia oli valmis myöntymään kahdeksaan kymmenestä kohdasta: vain Itävalta-Unkarin poliisivoimien lähettämistä koskevat vaatimukset olivat Serbialle liikaa.
Suurlähettiläs ilmoitti Wieniin, että kaikkiin vaatimuksiin ei ollut suostuttu, minkä jälkeen hän meni asemalle, nousi pohjoiseen menevään junaan ja poistui maasta.
Venäjä valmistautuu varovaisesti
25. heinäkuuta • Venäjän ulkoministeriö, Pietari
Venäjän johto sitoutuu suojelemaan Serbiaa.
Venäjän ulkoministeri Sergei Sazonov ei säästellyt sanojaan läksyttäessään Itävalta-Unkarin suurlähettilästä:
”Te kerjäätte sotaa ja olette polttaneet sillat takananne!” Suurlähettiläs selitteli, että hänen rauhantahtoisella maallaan oli oikeus suojella tärkeitä etujaan. ”Teidän rakkautenne rauhaan on tosiaan ilmeinen juuri nyt, kun sytytätte maailmanpalon Euroopassa”, Sazonov totesi kitkerästi.
Kun suurlähettiläs oli ohjattu ulos, Sazonov tapasi asevoimien yleisesikunnan päällikön. Ulkoministeri pyysi liikekannallepanoa Itävalta-Unkarin vastaisella rajalla.
Sarajevon murha käynnisti maailmansodan, joka muutti kaikkia aiempia sodan periaatteita. Esimerkiksi piikkilankaa käytettiin estämään suuria joukkoja hyökkäämästä yhtä aikaa.
Osittaisella liikekannallepanolla Sazonov halusi antaa selvän merkin siitä, että Venäjä ei taipuisi Serbian kysymyksessä mutta ei myöskään halunnut sotaa Saksan kanssa eikä vihollisuuksia Britannian kanssa.
Venäjän keisari ja maan hallitus odottivat saavansa Britannian puolelleen, jos suurvaltojen kesken jouduttaisiin sotaan. Joukkojen siirtämisestä lounaisrajalle tehtiin suunnitelmia, joita ei kuitenkaan vielä pantu toimeen sovintoratkaisun toivossa.
Saksan kenraalit vastustavat keisaria
28. heinäkuuta • Saksan yleisesikunta, Berliini
Saksan sotilasjohto on palannut lomalta.
Saksan armeijan kenraali Helmuth von Moltke oli kerrankinkin tyytyväinen. Euroopan tilanne huononi päivä päivältä, mikä edisti hänen tavoitteitaan. Moltke ei halunnut Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunnan päällikön Franz von Hötzendorfin tavoin panna Serbiaa ruotuun.
Saksan vihollinen oli Venäjä, jonka teollisuustuotannon kasvu uhkasi ohittaa Saksan. Pessimistinä Moltke näki konfliktin olevan väistämätön, ja sen olisi Saksan kannalta parasta tapahtua ennen kuin Venäjä ehtisi vahvistua liikaa.
"Teidän rakkautenne rauhaan on tosiaan ilmeinen juuri nyt, kun sytytätte maailmanpalon Euroopassa” Venäjän ulkoministeri Sergei Dmitrijevitš Sazonov Itävalta-Unkarin suurlähettiläälle Leopold Berchtoldille
Moltke oli siihen asti antanut keisari Vilhelmin ja hallituksen tehdä mielensä mukaan ja edistää rauhanomaista ratkaisua kiistaan Itävalta-Unkarin kanssa. Nyt Moltke alkoi ajaa tavoitettaan suursodasta aktiivisesti.
Keisari Vilhelm oli purjehduslomansa jälkeen palannut tehtäviensä pariin reippaana ja ruskettuneena.
Hän tutustui raportteihin Serbian tekemistä myönnytyksistä ja näki ne suurena voittona. ”Todellinen nöyryytys”, keisari Vilhelm kirjoitti tyytyväisenä sivun laitaan.
Häntä ihmetytti, kun Saksan liittolaiset Wienistä ilmoittivat, että Serbialle lähetettäisiin viimeinen uhkavaatimus ennen sodan julistamista. Se oli hänestä turhaa, koska neuvottelut olivat tuottaneet tuloksia.
”Sotaan ei ole mitään syytä”, keisari sanoi ulkoministerille. Keisari Vilhelm halusi nyt toimia rauhanvälittäjänä ja varmistaa, että Serbia pitäisi lupauksensa.
Ministeri oli ällikällä lyöty. Vilhelm oli ilmeisesti unohtanut, että vaatimukset olivat vain tekosyy, jonka varjolla Itävalta-Unkari voisi murskata Serbian, mutta ulkoministeri ei ryhtynyt muistuttamaan keisaria asiasta.
Itävalta-Unkarin keisari Frans Joosef epäröi, mutta kenraali Hötzendorfin ja ministerien yksimielisyys saivat vanhuksen allekirjoittamaan sodanjulistuksen Serbialle.
Venäjä antaa käskyn liikekannallepanosta
29. heinäkuuta • Pietarhovi, Pietari
Diplomatian koukerot mutkistavat asioita.
Venäjän ulkoministeri Sergei Sazonov pyysi keisarilta lupaa koko Venäjän armeijan liikekannallepanoon.
Sazonov, joka siihen asti oli pyrkinyt välttämään Ranskan presidentti Poincarén esittämää aggressiivista linjaa, oli tullut siihen tulokseen, että sotaa ei enää voitaisi välttää. Nikolai II hyväksyi pyynnön, ja yleisesikunnasta alettiin suoltaa käskyjä.
Saksan keisari Vilhelm ja Venäjän keisari Nikolai, tuttavallisesti toisilleen ”Willy” ja ”Nicky”, olivat vaihtaneet keskenään viestejä jo jonkin aikaa.
Ensimmäisellä maailmansodalla oli katastrofaaliset seuraukset Venäjän tsaarinvallalle. Tsaari Nikolai II joutui luopumaan vallasta vuonna 1917.
”Nicky” oli edelleen toivonut, että sota voitaisiin välttää, ja kun ”Willyn” viestit olivat olleet tyynnytteleviä, keisari Nikolai oli katunut käskyään täydestä liikekannallepanosta ja muuttanut sen muutamia päiviä aikaisemmin hahmotelluksi osittaiseksi liikekannallepanoksi Itävalta-Unkarin vastaisella rajalla.
”Haluaisin hakata koko puhelimen tohjoksi”, raivosi Venäjän armeijan yleisesikunnan päällikkö voimattomana saatuaan yleisen liikekannallepanon peruuttavan käskyn.
Seuraavana päivänä ulkoministeri Sazonov lähti jälleen tapaamaan keisari Nikolaita. Hän selitti lähes tunnin ajan keisarille, miksi olisi tarpeen, että Venäjän armeija valmistautuu. ”Olette oikeassa”, keisari Nikolai huokasi.
”Emme voi muuta kuin valmistautua hyökkäykseen.”
Sazonov soitti välittömästi yleisesikunnan päällikölle kertoakseen uudesta päätöksestä.
”Antakaa käsky, kenraali, ja pitäkää huolta, että ette ole sen jälkeen tavoitettavissa koko loppupäivänä”, sanoi ulkoministeri. Viimeinen varotoimenpide oli tarpeeton. Keisari Nikolai ei enää soittanut peruuttaakseen käskyään.
Moltken toive toteutuu
1. elokuuta • Berliini
Uutinen Venäjän liikekannallepanosta on saapunut Saksan pääkaupunkiin.
Kenraali Moltken odottama hetki oli tullut. Nyt hän saattoi vaatia sodan julistamista Venäjälle.
Saksan oli toimittava välittömästi, koska Venäjän keisari oli jo antanut liikekannallepanokäskyn.
Saksa voisi voittaa sodan vain, jos sen armeija olisi valmiina ennen venäläisiä. Moltke oli hionut sotasuunnitelmaa jo vuosia.
Viholliset lyötäisiin salamataktiikalla. Ensin yllätettäisiin Ranska, kun sen suuri, mutta hidas liittolainen Venäjä olisi vielä järjestäytymässä, ja sitten lyötäisiin venäläiset.
Avainsana oli nopeus, jolla vältettäisin Saksan joutuminen kahden rintaman sotaan.
"Jos minä määrään niin, silloin sen on onnistuttava." Saksan keisari Vilhelm II
Keisari Vilhelm hyväksyi alustavasti sodanjulistuksen Venäjälle ja antoi liikekannallepanokäskyn. Moltke lähti kiireesti toteuttamaan suunnitelmaa mutta joutui saman tien palaamaan takaisin, sillä Lontoosta oli saapunut erittäin tärkeä sähkösanoma.
Viesti oli Saksan Britannian suurlähettiläältä. Britannian ulkoministeri Edward Grey oli ilmoittanut, että Britannia ja Ranska eivät kumpikaan sekaantuisi Saksan Venäjän kanssa käymään sotaan, jos Saksa ei hyökkäisi Ranskaan.
Keisari Vilhelm oli riemuissaan Britannian ulkoministerin viestistä.
Lisäksi Moltken olisi tyydyttävä hyökkäämään pelkästään itään. Kenraalit protestoivat välittömästi. Kun liikekannallepano oli kerran aloitettu, sitä ei pysäytettäisi noin vain, vaan se etenisi vääjäämättömästi.
Keisari Vilhelm ja Saksan valtakunnankansleri Theobald von Bethmann-Hollweg anelivat Moltkea muuttamaan suunnitelmaa.
Kenraali Moltke sai vaivoin säilytettyä malttinsa. Kiukun kyyneleitä pidätellen hän supatti Preussin sotaministerille Erich von Falkenhaynille ymmärtävänsä vasta nyt, että keisari todellakin edelleen kuvitteli, että sota voitaisiin vielä tässä vaiheessa välttää.
Inttäminen jatkui, kunnes keisari Vilhelm sai tarpeekseen ja tokaisi kuin leikkiin väsynyt pikkulapsi: ”Jos minä määrään niin, silloin sen on onnistuttava.” Näin sanottuaan keisari antoi tyytyväisenä käskyn tuoda kaikille samppanjaa ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Moltke poistui huonovointisena, ja kotona hänen vaimonsa sanoi, että hänen kasvonsa olivat oudon väriset. Moltke arveli myöhemmin, että hän oli saanut lievän sydänkohtauksen pidätellessään raivoaan väittelyssä keisari Vilhelmin kanssa.
Lontoosta tullut lupaus Britannian ja Ranskan pysymisestä sivussa osoittautui vielä samana päivänä tyhjäksi.
Ulkoministeri Greyllä ei ollut valtuuksia toimia Ranskan edustajana, joten Saksan johto saattoi lähteä siitä, että Ranskan ja Venäjän välinen liitto oli edelleen voimassa, ja Saksa etenisi Moltken suunnitelman mukaisesti.
Britit heräävät puolustamaan Belgiaa
3. elokuuta • Westminster, Lontoo
Saksa on julistanut sodan Venäjän lisäksi myös Ranskalle ja lähettänyt Belgialle uhkavaatimuksen.
Manner-Euroopan kriisi ei siihen mennessä ollut juurikaan kiinnostanut brittiläisiä poliitikkoja, ja suurin osa briteistä oli sitä mieltä, että se, mitä tapahtui mantereen puolella, ei kuulunut heille.
Ulkoministeri Edward Grey oli poikkeus. Hän oli useiden viikkojen ajan yrittänyt saada aikaan neuvotteluyhteyttä suurvaltojen välille, koska hän ei ollut perillä siitä, että kaikki osapuolet eivät suinkaan toivoneet rauhaa vaan pitivät tavoitteenaan sotaa.
Greyn näkemys oli, että Britannia ei jää katsomaan sivusta, jos Saksa uhkaa Ranskaa, vaikkakin hänestä tuntui omituiselta, että Britannia ryhtyisi puolustamaan Serbiaa sotatoimilla Itävalta-Unkaria ja Saksaa vastaan.
Molemmat puolet käyttivät juoksuhautoja ensimmäisessä maailmansodassa. Juoksuhaudat kuitenkin täyttyivät helposti vedellä, jos ne oli kaivettu alavaan maahan, ja sillä oli sotilaille vakavia seurauksia.
Ulkoministeri Grey aloitti puheensa Britannian parlamentin alahuoneessa kello 15.00 ja puhui 75 minuuttia Euroopan tilanteesta ja Britannian moraalisesta velvollisuudesta tukea Ranskaa ja suojella puolueetonta Belgiaa.
”Jos emme tee mitään, vaan koko läntinen Eurooppa nöyrtyy yhden suurvallan edessä, menetämme hyvän maineemme eikä meillä ole oikeutta tuomita muita”, oli Greyn puheen keskeinen viesti.
Greyn onnistui tunteisiin vetoavalla puheellaan saada Britannian parlamentti kannalleen, ja Britannia toimitti vielä samana päivänä Berliiniin uhkavaatimuksen, jonka mukaan Britannia julistaisi Saksalle sodan, ellei Saksa kunnioita Belgian puolueettomuutta.
Elokuun neljännen päivän aamuna vuonna 1914 Saksan joukot ylittivät Belgian rajan, jolloin Britannia julisti sodan Saksalle. Neljässä vuodessa menetettiin 16 miljoonaa ihmishenkeä. Ensimmäinen maailmansota on edelleen maailman eniten uhreja vaatinut sota – ja kaikki alkoi murhasta Sarajevossa.