KEVÄTOFFENSIIVI: Saksan viimeinen mahdollisuus

Saksa ryhdistäytyi keväällä 1918 viimeiseen ponnistukseen, jonka piti murskata liittoutuneet ennen amerikkalaisten tuloa. Keisarikunnalle se merkitsi voittoa tai tuhoa.

Saksa ryhdistäytyi keväällä 1918 viimeiseen ponnistukseen, jonka piti murskata liittoutuneet ennen amerikkalaisten tuloa. Keisarikunnalle se merkitsi voittoa tai tuhoa.

Imageselect & Shutterstock

Ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen sotilaat tiesivät aina ennalta vihollisen hyökkäyksen valmisteluista. Tarkkailuasemissa kuultiin raskaiden rattaiden ryminää, hevosten hirnuntaa ja traktorien moottorien rytmikästä nakutusta, kun tykkejä vietiin asemiinsa. Seuraavana päivänä ammuttiin hajanaisia laukauksia, kun tykkejä kohdistettiin tuleviin maaleihinsa.

Valmistelujen aikaan kiersi myös usein vihollisen partioita, jotka iskivät yön pimeydessä etummaisiin juoksuhautoihin ja ottivat unisia vartiomiehiä vangiksi. Nämä epäonniset päätyivät tiedusteluosaston kynsiin, sillä vangeilta haluttiin urkkia tietoa vihollisen aikeista.

Länsirintaman brittiläiset ja ranskalaiset sotilaat saivat alkuvuodesta 1918 toistuvasti tällaisia varoituksia tulevasta. Saksan asemissa oli kuhinaa Englannin kanaalista aina Sveitsin rajalle saakka.

Syykin selvisi helposti sen ajan lehtiä lukemalla: Venäjän armeija oli lyöty, joten saksalaiset kykenivät siirtämään joukkoja länteen Ranskan rintamalinjoille.

Myrsky teki tuloaan, ja britit kaivoivat kiivaasti juoksuhautoja, kun puolustuslinjan vahvistamiseen oli vielä heti aikaa. Ryhmä skottisotilaita oli työn touhussa, kun kenraali tuli paikalle kannustamaan miehiään antamaan kaikkensa.

”Taistelusta tulee kova, ja se on erittäin tärkeä”, kenraali totesi. ”Odotan teidän pitävän asemanne viimeiseen mieheen ja patruunaan. Odotan teidän myös kuolevan juoksuhautaanne, jos se vain on tarpeen”, hän jatkoi.

Yksi skottilaisista sotilaista sanoi myöhemmin: ”Siitä saakka kaikki vilkuilivat peloissaan olkansa yli.”

Miehillä oli toden totta syytä olla peloissaan. Taistelut, joiden piti ratkaista ensimmäinen maailmansota, lähenivät.

Hindenburg oli sodan syttyessä jo eläkkeellä. Ludendorff oli piinkova sotilas, jolla ei vaimonsa Margarethen mukaan ollut minkäänlaista huumorintajua.

© Imageselect

Kaksikko nousi Saksan johtoon

Sotamarsalkka Hindenburg oli vain koriste armeijan kakussa, mutta hänen alaisensa kenraali Ludendorff oli mies, joka teki suunnitelmista totta. Kaksikko menestyi taistelukentillä – ja hallitsi tosiasiassa koko Saksaa.

Maailmansodan puhjetessa vuonna 1914 tuolloin jo eläköitynyt 66-vuotias Paul von Hindenburg kutsuttiin takaisin aktiivipalvelukseen. Saksan joukot olivat pahassa pulassa itärintamalla, ja keisarikunnan kenraalit uskoivat, että kokenut Hindenburg voisi pelastaa tilanteen.

Hindenburg sai avukseen 49-vuotiaan kenraalin Erich Ludendorffin, joka arvioitiin yhdeksi Saksan armeijan parhaista strategikoista. Ludendorff oli muun muassa tarkastanut venäläisten linnoitusketjut ennen sotaa, ja Hindenburg antoi nuoremman kollegansa päättää strategiasta. Ludendorff kiitti luottamuksesta ottamalla useita suurvoittoja tsaarin joukoista.

Menestys nosti kaksikon Saksan sotajohdon huipulle, ja Hindenburg keulakuvanaan Ludendorff oli käytännössä maan vaikutusvaltaisin mies vuodesta 1916 vuoden 1918 tappioon.

Aikaa kutsutaan ”hiljaiseksi yksinvaltiudeksi”. Keisari hyväksyi järjestelyn, ja Ludendorffia vastustaneet ministerit erotettiin.

1894

Erich Ludendorff nostetaan kenraalikuntaan vain 29-vuotiaana strategisen lahjakkuutensa ansiosta.

1914

Ludendorff palvelee itärintamalla Paul von Hindenburgin alaisuudessa. Kaksikko tuhoaa Tannenbergissä kaksi kokonaista venäläisarmeijaa, vaikka heidän omat joukkonsa ovat alivoimaisia.

1916

Hindenburg nimitetään Saksan armeijan ylipäälliköksi, ja Ludendorff siirtyy hänen mukanaan päämajaan.

1917

Ludendorff laatii Ranskassa oleville sotilailleen oven juonen: heidän täytyy vetäytyä Siegfried-linjalle. Uutta rintamaa voidaan puolustaa pienemmin joukoin, jolloin miehiä vapautuu muualle. Itärintamalle siirrettyinä he auttavat nujertamaan Venäjän irti sodasta.

1918

Venäjän kukistamisen jälkeen vahvistettu saksalaisarmeija ryhtyy lännessä viimeiseen yritykseen voittaa sota.

1923

Ludendorff johtaa natsien epä-onnistunutta oluttupavallankaappausta Münchenissä. Hän häviää kaksi vuotta myöhemmin presidentinvaalit Hindenburgille, eivätkä he ole enää puheväleissä.

Saksa sai vapaat kädet toimia

Saksa ryhtyi valmistelemaan kevätoffensiivia maaliskuussa 1917, kun Venäjän tsaari syöstiin vallasta. Kolme vuotta sotaa oli kuihduttanut Venäjää niin, että kaupunkien nälkäiset työläiset kapinoivat – ja kumoukselliset sotilaat tukivat heitä.

Venäjän yksinvaltiaan korvasi väliaikainen hallitus. Se päätti jatkaa taistelua saksalaisia vastaan, kunnes kommunistit kukistivat väliaikaisen hallinnon myöhemmin saman vuoden marraskuussa.

Saksalla oli sormensa pelissä Venäjän vallankumouksessa, sillä se salli kommunistijohtaja Leninin matkustaa maanpaosta Sveitsistä Saksan läpi lietsomaan levottomuuksia kotimaassaan.

Saksalaisten toiveet toteutuivat, kun Leninin kapina kaatoi koko Venäjän. Armeija joutui hajaannukseen, sisällissota puhkesi ja Saksan kenraalit kykenivät sanelemaan nöyryyttävät rauhanehdot. Voittoihin kuului valtavien maa-alueiden lisäksi selustan turvaaminen, joten 42 divisioonaa voitiin lähettää Ranskaan.

Saksan armeija oli ensi kertaa sodan aikana länsirintamalla etulyöntiasemassa. Sillä oli asettaa lähes 200 divisioonaa vihollisen 150:tä vastaan.

Keisari Vilhelm II oli muodollisesti joukkojen ylipäällikkö, ja iäkäs sotamarsalkka Paul von Hindenburg toimi sotilaallisena johtajana. Hindenburgin oikeana kätenä oli lujatahtoinen kenraali Erich Ludendorff, joka johti lähes yksinvaltiaan ottein Saksan sotatoimia. Hän laati strategian ja vain esitteli suunnitelmat esimiehilleen.

Ludendorff tiesi, että yhdysvaltalaisia vahvistuksia oli tulossa Saksan vihollisten tueksi Eurooppaan – ja tulevaisuus näytti synkältä jo ilman sitäkin. Viholliset olivat saartaneet Saksan satamia vuodesta 1914 saakka, joten sotateollisuudelta puuttui raaka-aineita eivätkä tehtaan kyenneet tuottamaan tarpeeksi ammuksia ja aseita.

Saksassa avattiin katukeittiöitä nääntyneen kansan ruokintaan.

© Getty Images

Sotasosialismin piti pelastaa keisarin Saksa

Vuonna 1918 Saksalta puuttui kaikkea. Ranskalais-brittiläinen satamasaarto oli estänyt sodan alusta asti kaiken maahantuonnin, ja pula-aika uhkasi lamauttaa koko maan. Suurkaupungeissa nähtiin nälkää, ja sotateollisuus kaipasi kipeästi materiaalia.

Ruokapula johti siihen, että ihmiset varastivat viljaa varastoista ja kasvimailta ruokkiakseen perheensä. Tehtaissa ryhdyttiin lakkoilemaan protestiksi kurjista oloista. Epäjärjestystä seurasi se, että yhä useammat liittyivät rauhaa vaativiin sosialistipuolueisiin.

Saksan keisari Vilhelm II oli voimaton johtaja, joten kenraali Ludendorff ryhtyi hädän hetkellä maan yksinvaltiaaksi. Hän määräsi tehtaisiin sotilaallisen kurin, esti ammattiliittojen toiminnan ja asetti upseerit ohjaamaan ruuan jakelua. Historioitsijat ovat kuvanneet hallintomallia ”sotasosialismiksi”, ja se innoitti myös Venäjän vallankumouksellisia kommunisteja.

Ludendorff oli niin vaikutusvaltainen, että hän kykeni määräämään jopa ajan kulun: vuonna 1916 Saksassa otettiin ensimmäisenä maana käyttöön kesäaika, jotta päivään saatiin lisää valoisia tunteja niin, että tehtaissa kyettiin jatkamaan tuotantoa iltaisin valaistukseen tuhlaamatta.

Ludendorffin piti asettaa maan kohtalo yhden kortin varaan, jotta sota voitaisiin voittaa ennen kuin keisarillinen Saksa kokisi saman kohtalon kuin Venäjä.

Britit olivat otollinen kohde

Ludendorff ei itse epäillyt hetkeäkään olevansa juuri se mies, joka voisi tuoda voiton yhdennellätoista hetkellä. Hän kokosi marraskuussa 1917 Saksan armeijan johtavat upseerit Ranskaan paljastaakseen suunnitelmansa.

Kenraali osoitti tapaamisessa tulevan hyökkäyksen kohteen. Hän aikoi käydä brittien kimppuun, sillä heidän divisioonansa olivat kokeneet kovia epäonnistuneessa hyökkäyksessä Passchendaeleen aiemmin samana vuonna.

Ludendorff halusi iskeä brittien kimppuun länsirintamalla ranskalaisten ja brittien joukkojen rajakohdassa. Saksalaisten päästyä ampumahautoihin hän aikoi yllättää brittijoukot etelästä ja ajaa ne pakosalle Englannin kanaalille saakka. Siten vihollisen riveistä poistuisi noin 50 divisioonaa.

Kenraali laati huolellisen suunnitelman läpimurrosta, mutta sitten hyökkäysjoukkojen pitäisi toimia tilanteen pohjalta: ”Emme voi vain luottaa sokeasti ennalta laadittuihin suunnitelmiin”, Ludendorff saneli.

Saksan joukot olivat liikkuvan sodankäynnin asiantuntijoita, ja kenraali luotti siihen, ettei niitä voitaisi pysäyttää avomaastossa ampumahautojen takana.

”Tästä tulee mittava voimainkoitos, joka alkaa yhdessä paikassa, jatkuu toisaalla ja kestää pitkään”, Ludendorff selitti myöhemmin armeijan muodolliselle ylipäällikölle, keisari Vilhelm II:lle.

”Siitä tulee vaikeaa, mutta se onnistuu”, lupasi Ludendorff, joka antoi taistelulle nimen Kaiserschlacht, ”Keisarin taistelu”, Vilhelm II:n kunniaksi.

Historiallinen kranaattimyrsky

Taistelu aloitettiin tykeillä, kuten ensimmäisessä maailmansodassa aina. Valoa ei vielä pilkottanut mistään 21. maaliskuuta 1918, kun tuhansien tykkien jylinä katkaisi hiljaisuuden ja brittien uneliaat vartiomiehet pakenivat turvaan.

”Näimme viiden sekunnin kuluttua tulituksen aloittamisesta liekkejä ja savupatsaita vihollisen ampumahaudoista ja niiden takaa”, saksalainen tykistön tulenjohtaja ilmoitti.

Ludendorffin tykistö ampui koko länsirintaman leveydeltä, jotta sulkutuli ei paljastaisi tulevan hyökkäyksen paikkaa. Vihollinen havaitsi yleensä nopeasti, missä tykit olivat lähimpänä etulinjaa. Tällä kertaa siihen ei annettu mahdollisuutta.

Vuonna 1916 britit olivat pommittaneet saksalaisten asemia viisi päivää ennen hyökkäystä Sommeen, ja Passchendaelessa tykistövalmistelut oli venytetty kymmeneen päivään. Tuona vuoden 1918 maaliskuisena aamuna kranaattisade kesti vain viisi tuntia, mutta tulitus oli ennennäkemättömän voimakasta.

Kymmenentuhatta tykkiä ja kranaatinheitintä muunsi 70 kilometriä brittien etulinjaa tulihelvetiksi. Kevyet tykit repivät aukkoja brittien piikkilankaesteisiin, ja juoksuhautoja moukaroitiin raskaan tykistön räjähdysvoimaisilla kranaateilla ja myrkkykaasuammuksilla.

Suunnitelmaan kuului lyhyitä taukoja, jotta britit voisivat tulla esiin suojakaivannoistaan puolustautuakseen – saadakseen vain uuden tulimyrskyn niskaansa.

Tykistön tärkein tehtävä oli katkaista yhteys brittien ampumahautojen ja tukijoukkojen väliltä. Raskaat kranaatit tunkeutuivat syvälle maahan repien puhelinlinjoja rikki, ja tiheä sulkutuli oli läheteille kuin kuolemantuomio. Paksut myrkkykaasupilvet pakottivat brittien tykkimiehet pukeutumaan hankaliin kaasunaamareihin, ja he uupuivat nostaessaan raskaita ammuksia tykkeihin.

Saksalaiset täydensivät vielä ”tulimyllyksi” kutsumaan tykistötulta tihentämällä aamun usvaa tuhansilla savukranaateilla. Näkyvyys oli hyökkäyksen edetessä vain muutamia metrejä.

Vuoden 1917 Halberstadt CL.II -lentokone osoittautui oivaksi avuksi maajoukkojen etenemiselle.

© BPA Bild Bundesarchiv & Shutterstock

Lentäjä pudotti Pariisiin uhkauksen

Lentokoneet kuuluivat maailmansodan mullistuksiin. Hauraista tarkkailukoneista edettiin pommein ja konekiväärein varustettuihin koneisiin.

Ensimmäisen maailmansodan alussa lentokoneiden tärkein tehtävä oli maalien osoittaminen tykistölle. Saksalaiset huomasivat pian, että koneilla voitiin myös levittää sekasortoa vihollisen linjojen taakse.

Saksalainen lentäjä heitti jo syyskuussa 1914 koneestaan viisi pommia Pariisiin. Hän pudotti myös kaupunkiin lentolehtisen, jossa vaadittiin Ranskaa antautumaan.

Kehitys kiihtyi, ja molemmat osapuolet rakensivat kolmessa vuodessa jämeriä konekivääreillä varustettuja hävittäjiä, joilla käytiin vihollisen koneiden ja tykistöasemien kimppuun.

Vuoden 1918 kevätoffensiivissa lensi erilaisia ”hyökkäyslentueita”, mutta saksalaisten uusimmat konemallit eivät olleet valmiita, joten sotaa käytiin vuoden 1917 koneilla. Liittoutuneiden lentäjillä oli ilmaherruus lähinnä juuri siksi.

Sotilaat yhtyivät kansallislauluun

Brittien piileskellessä kranaattimyrskyä tuhannet saksalaissotilaat odottivat hermostuneina juoksuhaudoissaan. Yhden pataljoonan päällikkö ryhtyi laulamaan Deutschland, Deutschland über alles, ja sotilaat yhtyivät kansallislauluun.

”En ollut kuullut laulua sen jälkeen, kun nuoret vapaaehtoiset lauloivat sitä vuonna 1914 hyökätessään”, muisteli eräs luutnantti.

”Tunnelma oli erilainen, mutta uskon laulun tarkoituksen olleen viedä ajatukset tulevasta taistelusta”, hän lisäsi.

Osa sotilaista oli kuitenkin jo ohittanut saksalaisten etulinjan. Rynnäkköryhmät – saksaksi Sturm-Bataillone – olivat hiipineet savun, usvan ja pölyn turvin ei-kenenkään-maalle.

He olivat armeijan eliittiä ja erikoistuneet tunkeutumaan juoksuhautoihin pieninä ryhminä. Heidän vuoronsa koitti, kun tykkituli kohdistettiin muutaman tunnin kuluttua brittien juoksuhautojen takamaastoon.

© Imageselect & Andrea Miniaturs/ michtoy-from-the-front.blogspot.dk

Vihollisen ampumahaudat vallattiin tehokkaasti

Erikoisjoukot etenivät vastarinnatta

Rynnäkköryhmät eivät olleet uskoa onneaan, kun he juoksivat viime metrit brittien etulinjaan. He eivät kaatuneet kranaattituleen, piikkilankaesteet olivat riekaleina ja niiden takana oli vain kranaattikuoppia eikä enää juoksuhautoja.

”Vain harvat viholliset selvisivät tulimyrskystä”, sotilaat kertoivat. ”Osa heistä odotti haavoittuneina kädet ylhäällä. Vihollisia ei tarvinnut juuri käskyttää, sillä viesti oli ymmärretty: perääntykää.”

Sadat britit antautuivat koko rintaman mitalla muutamassa minuutissa rynnäkköjoukkojen iskiessä. Salamannopeasti etenevät saksalaiset erikoisjoukot piirittivät heidät salamannopeasti heti tykistökeskityksen laannuttua.

”Sumu oli sankkaa, enkä kuullut lainkaan ammuskelua”, nuori brittiluutnantti kuvailee. ”Huomasin hyökkäyksen käynnistyneen vasta, kun tulin juoksuhaudan kulmaan ja säikähdin vastaan tullutta pientä saksalaista, jolla oli paksut lasit. En ollut aiemmin kohdannut ketään saksalaista. Hän painoi pistimensä mahaani ja kysyi: ’Kamerad, yes or no?’ Minä vastasin ’yes’”.

Saksalaiset sotilaat huusivat usein kamerad halutessaan antautua, ja sotilaat rintaman molemmilla puolilla ymmärsivät toveri-sanan merkityksen. Yllätetyt sotavangit määrättiin seuraavaksi kävelemään kohti saksalaisten linjoja – usein vailla vartijaa.

Rynnäkköryhmät jatkoivat tehtäväänsä brittien juoksuhautojen labyrintissä, ja kranaattien räjähdysten savu leijui yhä raskaana taistelukentän yllä.

”Sanaa perääntyminen ei tunneta brittiarmeijassa!” Brittieversti kevätoffensiivin aikana

Brittien etummaisten asemien olisi pitänyt hidastaa hyökkäyksen etenemistä, mutta ne oli joko murskattu tykistökeskityksessä tai vallattu ylivoiman turvin heti aluksi. Taempana kokonaiset komppaniat kokivat saman kohtalon.

Ne muodostivat brittien etulinjan, jota oli tarkoitus puolustaa mahdollisimman pitkään, kunnes joukot vetäytyisivät kauemmaksi vara-asemiin. Puolustussuunnitelma ei kuitenkaan kestänyt lainkaan todellista testiä.

Saksan erikoisjoukot juoksivat vaivatta brittien yksiköiden väliin niin, että ne menettivät yhteyden toisiinsa ja uhkasivat joutua kokonaan saarretuiksi.

Britit menettivät 70 kilometrin levyisellä länsirintaman kaistaleella koko etummaisen puolustuslinjansa vain puolessa tunnissa. Brittien tykkejä vallattiin ennen kuin niillä ammuttiin laukaustakaan, sotilaita antautui tuhansittain ja muut pinkoivat pieninä ryhminä pakoon henkensä edestä.

Britit kykenivät pitämään vain komentoasemansa, sillä ne oli varusteltu suojautumaan joka suunnasta tulevilta hyökkäyksiltä. Ne jäivät kuitenkin saarekkeiksi saksalaisten tulvan keskelle, eikä briteillä ollut enää toivon häivettäkään siitä, että apujoukot voisivat raivata heille pakotien kohti takalinjaa.

Englantilaista pataljoonaa johtanutta everstiä kehotettiin perääntymään, kun se ylipäätään oli vielä mahdollista: ”Sanaa perääntyminen ei tunneta brittiarmeijassa! Olen jo saanut mitalin silmäni menettämisestä, ja antaisin toisenkin silmäni Victorian rististä”, brittiupseeri ilmoitti.

Itsepintainen eversti otti revolverit molempiin käsiinsä, määräsi lähettinsä seuraamaan ja lähti etenemään juoksuhaudassa kohti lähimpiä taistelun ääniä.

Parin minuutin kuluttua lähetti kääntyi vaitonaisena kannoillaan ja pakeni. Hän ja muut selviytymisvaiston ohjaamat sotilaat välttivät saksalaisten saartorenkaan, mutta sisukas upseeri ja neljäsataa hänen miestään päätyivät sotavangeiksi.

YHTEENVETO: Näin saksalaiset yllättivät britit

Liittoutuneet pakenivat eri suuntiin

Sotamarsalkka Douglas Haig istui kaukana luoteessa brittiarmeijan esikunnassa, jonne saapui koko maaliskuun 21. päivän ajan viestejä saksalaisten läpimurrosta.

Haig otti ilmoitukset vastaan niin korostetun rauhallisesti, että se vaikutti jopa piittaamattomuudelta. Päälliköiden soittaessa rintamalta he eivät päässeet edes ylipäällikön puheille vaan saivat puolivillaisia vastauksia esikunnasta. Haig suhtautui Saksan hyökkäykseen huolettomasti myös kirjeessään vaimolleen:

”Osallistuimme suureen taisteluun ja pärjäsimme hyvin. Raporttien mukaan sotilaat ovat reippain mielin ja surmasivat paljon vihollisia. Ruumiita kertyi koko pitkän päivän. Vihollinen on kärsinyt varmasti pahoja tappioita.”

Haigin sävyn voi ehkä ymmärtää siinä mielessä, että hän halusi säästää vaimoaan, joka oli vakavasti sairaana. Tilanne oli kuitenkin huolestuttava.

Britit olivat menettäneet päivän taisteluissa 40 000 miestä, ja vaikka Saksan hyökkäys paikka paikoin pysäytettiin, niin rintamaan repesi 20 kilometriä leveä aukko.

Sotamarsalkka joutui luopumaan uuden puolustuslinjan perustamisesta taemmaksi, sillä reserviä ei ollut tarpeeksi. Britit joutuivat juoksemaan henkensä edestä, elleivät he halunneet joutua ylivoimaisen vihollisen murskaamaksi.

Saksalaiset raatoivat viedäkseen tykkejä eteenpäin läpimurron aikana maaliskuussa 1918.

© Ritzau/Scanpix

Joukot pakenivat pohjoiseen kohti muita brittejä, mutta samalla ne menettivät yhteyden ranskalaisiin joukkoihin etelämpänä. Ludendorffin aie liittoutuneiden armeijoiden väliin tunkeutumisesta näytti onnistuvan.

Haig järjesti kaksi päivää myöhemmin hätäkokouksen kenraali Philippe Pétainin kanssa, joka oli Ranskan armeijan ylipäällikkö. Joukot piti saada nopeasti takaisin yhteen, ranskalainen vaati. ”Muutoin britit vyörytetään ja ajetaan mereen asti”, Pétain jatkoi analyysiaan rintaman tilanteesta.

Järkyttyneen Haigin korvissa ranskalaisen sanat kuulostivat pikemminkin synkältä ennustukselta tulevista tapahtumista kuin kehotukselta tarttua toimeen. Pétainkaan ei voinut tehdä heti paljoa, sillä hänen reservinsä olivat kauempana etelässä.

Ludendorff oli asettanut päiviä aiemmin tähystyspalloon väärennettyjä karttoja, ja pallo päästettiin tuulen mukana ranskalaisten puolelle. Kartat saivat ranskalaiskenraalin uskomaan, että saksalaisten hyökkäyksen kohteena olivat brittien sijaan ranskalaiset.

Pétain suhtautui lisäksi brittiläisiin liittolaisiinsa perusteellisen epäluuloisesti, ja hän piti tärkeimpänä tehtävänään Pariisin puolustamista. Liittoutuneiden ylipäälliköt eivät päässeet yksimielisyyteen yhteisestä strategiasta, ja samaan aikaan aukko heidän armeijoidensa välillä laajeni edelleen.

Asemasota oli ohi

Ludendorffin armeija eteni maaliskuun 21. päivän jälkeen voittoisasti. Sotilaat olivat jättäneet ahdistavat juoksuhaudat taakseen, ja nyt saksalaiset sotilaat marssivat avomaastossa, missä näki vapaasti horisonttiin.

Nyt kenraalit pääsivät käymään ”oikeaa” sotaa, jota he olivat opiskelleet nuorina upseerikoulussa. Voitto oli taas kiinni nopeista operaatioista, yllätyshyökkäyksistä ja sivustojen painostamisesta.

”Kyse on monarkian voitosta demokratiasta.” Vilhelm II

Tilanne oli kuitenkin uusi monille etulinjan sotilaille ja upseereille. He olivat aloittaneet sotilasuransa vuoden 1914 jälkeen eivätkä tunteneet muuta kuin hitaan ja verisen asemasodan.

Ludendorff oli kuitenkin osin ennakoinut tämän, ja hyökkäykseen valikoidut divisioonat olivat harjoitelleet vanhanaikaista sotaa: ne marssivat, ja upseerit harjoittelivat karttojen lukemista sekä sopivien reittien valitsemista taistelun edetessä.

Loputtomat jonot sotilaita marssivat eteenpäin, ja maantiet olivat täynnä tykkejä vetäviä hevosvaljakkoja. Ludendorff oli tyytyväinen. Vihollisen linjan aukko olisi saanut revetä leveämmäksi, mutta läpimurto oli silti täyttä totta.

”Tavoitteena on nyt ranskalaisten ja brittien erottaminen toisistaan etenemällä nopeasti Sommejoen molempia rantoja”, innostunut Ludendorff saneli.

Keisari Vilhelm II oli myös lähellä rintamaa, ja hän näki pettymysten jälkeen taas edessään suuren mahdollisuuden. ”Jos Englannin lähettiläät tulevat anomaan rauhaa, niin heidän täytyy polvistua Saksan lipun edessä, sillä kyse on monarkian voitosta demokratiasta”, Saksan hallitsija julisti hovinsa hännystelijöiden taputtaessa innokkaasti.

Taistelua ei ollut silti vielä voitettu.

Yli 800 000 brittiläistä ja ranskalaista sotilasta kuoli tai jäi vangiksi saksalaisten kevätoffensiivin aikana.

© Getty Images

Väsymys heikensi saksalaisia

Ludendorff onnistui murtamaan lukittuneen rintamalinjan neljän asemasodan vuoden jälkeen, mutta hänkin joutui muuten alistumaan ensimmäisen maailmansodan olosuhteille. Hänen armeijansa oli jalkamiehiä, ja etenemisen vauhdin määräsi se, kuinka pitkälle sotilaiden jalat kantoivat päivässä.

Kuorma-autoja oli hyvin vähän, eikä niillä kyetty viemään armeijan keihäänkärkeä eteenpäin. Saksan armeija oli myös poistanut hevoset ratsuväen käytöstä vuonna 1914, sillä ratsumiehet olivat hyödyttömiä juoksuhaudoissa sodittaessa.

Ludendorffin liikkuvaa sotaa käytiin siis kävelyvauhtia, ja siinäkin tahdissa tykistö ja huoltojoukot jäivät pikavauhtia kauas jalkaväen perään.

Ongelmia vain pahensi se, ettei Saksan armeija ollut suunnitellut läpimurtoa seuraavia operaatioita. Ludendorff halusi tarttua tilaisuuksiin niiden ilmaantuessa, mutta siitä seurasi epäselvyyksiä ja heikkoa yhteistyötä taistelukentillä.

Brittien rintama ei murtunut ketjureaktiona etelästä alkaen, kuten ennen hyökkäystä toivottiin. Ludendorffin joukot työntyivät rintaman aukosta yhä edemmäksi, mutta he saivat haltuunsa vain strategisesti merkityksetöntä maata ja venyttivät huoltoreittejään uhkaavasti.

Tuossa tilanteessa Ludendorff päätti 23. maaliskuuta jatkaa etenemistä. Jos saksalaiset marssisivat pidemmälle Sommen rantoja pitkin, niin ne tunkeutuisivat Amiensin kaupunkiin ja edelleen 60 kilometrin päässä olevalle Englannin kanaalille. Näin länsirintaman brittien ja ranskalaisten armeijat saataisiin erotettua tyystin toisistaan.

Ensimmäisessä maailmansodassa 60 kilometriä oli kuitenkin pitkä matka – jopa maaliskuun voittoisina päivinä. Saksan sotilaat olivat uupuneita, maanteillä oli ruuhkaista ja tappioluvut kasvoivat.

Uusi kenraali astui sotanäyttämölle

Armeijoiden päälliköt Haig ja Pétain olivat kovin pessimistisiä, vaikka puolustautuivatkin miehineen kiivaasti Saksan läpimurron eri puolilla.

Tapaamisia leimasi molemminpuolinen epäluulo, sillä molemmat uskoivat toisen tekevän liian vähän yhteisen asian eteen. Lontoon ja Pariisin poliitikoille kävi selväksi, että tarvittaisiin uusi yhteinen johtaja.

Valinta osui ranskalaiseen kenraaliin Ferdinand Fochiin.

”Kieltäydyn keskustelemasta perääntymisestä.“ Ferdinand Foch

Britit pitivät Fochista aiempien operaatioiden perusteella, ja hän kävi Pétainista poiketen sotaa hyökkäävästi.

Joidenkin mielestä ehkä liiankin aggressiivisesti, mutta tilanne vaati päättäväisen johtajan. Ferdinand Foch valitsi sanansa tarkasti, kun häneltä pyydettiin 24. maaliskuuta strateginen arvio: ”Tilanne on vakava – erittäin vakava”, 68-vuotias ranskalainen totesi. ”Mutta epätoivoinen se ei ole. Kieltäydyn keskustelemasta mahdollisesta perääntymisestä. Vetäytyminen ei ole vaihtoehto.”

Foch sai komentoonsa niin brittien kuin ranskalaisten divisioonat, ja hän ryhtyi pysäyttämään niillä Ludendorffin marssia merelle. Puolustautujilla oli ilmeinen etu hyökkääviin saksalaisiin verrattuna, sillä Foch kykeni käyttämään Ranskan tiheää rautatieverkostoa.

Hän sai siirrettyä suuriakin joukko-osastoja nopeasti siinä missä saksalaiset kävelivät. Valloitettujen alueiden rautatiekiskot olivat tuhoutuneet taisteluissa.

Ludendorff teki kaikkensa päästäkseen Amiensiin, missä hän olisi voinut katkaista vihollistensa välisen elintärkeän rautatieyhteyden. Onnistuminen olisi tarkoittanut sitä, ettei Foch olisi mitenkään voinut liittää armeijoitaan yhteen.

Apuun rientäneet brittien ja ranskalaisten osastot murskattiin miltei heti niiden noustua junista. Foch joutui määräämään vanhanaikaisen ratsuväen hyökkäyksen saadakseen saksalaiset pysäytettyä.

Hevosia ja miehiä menetettiin kasapäin, mutta ratsuväki onnistui. Saksalaiset eivät päässeet Amiensiin.

Saksan voimat ehtyivät

Ludendorff joutui myöntämään raskaiden tappioiden jälkeen 5. huhtikuuta, että Englannin kanaalille ei päästäisi. Hän keskeytti hyökkäykset Amiensiin, ja sotilaat määrättiin kaivamaan uusia juoksuhautoja. Kevätoffensiivi ei kuitenkaan ollut vielä ohi, sillä Ludendorff aikoi yrittää uudelleen.

Saksalaisten yritys murtautua brittien huoltosatamiin saakka kanaalin rannalle epäonnistui, mutta he hyökkäsivät uudelleen touko-, kesä- ja heinäkuussa. Rynnäkköjoukot saivat aikaan uusia läpimurtoja, mutta mikään myöhemmistä hyökkäyksistä ei ratkaissut sotaa.

Saksalaisten aika alkoi loppua. Britanniasta saapui tuoreita joukkoja, joita oli pidetty turvassa, jottei Haig tuhoaisi niitä leveän rintaman hyökkäyksissä.

Amerikkalaisiakin oli tulossa Atlantin yli. Heitä saapui Ranskaan tusinoittain päivässä, ja vaikka joukot olivat liian kokemattomia kevätoffensiivin taisteluihin, niin ne kykenivät vastaamaan rintaman rauhallisemmista osista.

Yhdysvaltalaisten saapuminen antoi liittoutuneille ylivoiman taistelukentillä.

© Shutterstock

Setä Samuli avuksi

Saksalaisten täytyi hyökätä, sillä heidän aikansa oli ehtymässä. Suuret yhdysvaltalaisjoukot saapuisivat pian taistelukentälle, jolloin liittoutuneet saisivat huomattavan miehistö- ja materiaaliylivoiman.

Yhdysvallat julisti Saksalle sodan huhtikuussa 1917, ja neljä miljoonaa kansalaista ilmoittautui vapaaehtoisiksi sotaan. Armeija oli kuitenkin olemassa vain paperilla, sillä värvättyjä ei ollut koulutettu eikä tykkejä, konekiväärejä saati lentokoneita ollut.

Maa ei halunnut lähettää joukkoja länsirintamalle Ranskaan sitä mukaa kuin niitä koulutettiin. Armeija haluttiin lähettää taisteluun yhtenäisenä joukkona ja amerikkalaisten kenraalien johtamana.

Yhdysvallat tarvitsi kuitenkin Britannian ja Ranskan asetoimituksia, joten yksittäisiä divisioonia piti lähettää Atlantin yli maksuksi tarpeellisten aseiden toimittamisesta.

Yhdysvaltojen uusi armeija oli valmis taisteluun keväällä 1918, ja miljoonien uusien sotilaiden uhka sai saksalaiset panostamaan kaiken kevään hyökkäykseen. Kevätoffensiivi epäonnistui, ja yhdysvaltalaiset ottivat kesällä haltuunsa 150 kilometrin kaistaleen länsirintamaa.

Tuolloin miehiä laivattiin Ranskaan kymmenentuhatta päivässä, ja uupuneet saksalaiset jäivät alakynteen. Liittoutuneiden elokuusta marraskuuhun jatkunut hyökkäys pakotti Saksan perääntymään, ja maa joutui lopulta pyytämään aselepoa sekä neuvottelemaan rauhanehdoista.

Mustia sotilaita Ranskaan

Ensimmäiset amerikkalaissotilaat länsirintamalla olivat rykmentti mustaihoisia sotilaita, jotka Yhdysvallat lainasi Ranskalle. Yhdysvaltojen armeijassa heihin suhtauduttiin epäluuloisesti.

Ranskalaiset ottivat joukot vastaan ennakkoluuloitta. Ranskan armeijassa oli entuudestaan siirtomaiden afrikkalaisia ja arabialaisia sotilaita, jotka saivat pelottoman maineen saksalaisten ampumahautoja valloittaessaan.

Mustat olivat luottamuksen arvoisia, ja monet palasivat vuonna 1918 takaisin palkittuina sotilaina – mutta saivat kotona usein niskaansa vain valkoisten katkeruutta ja vihaa.

Ludendorff valmisteli kesän mittaan uusia hyökkäyksiä, mutta liittoutuneet pakottivat hänet puolustuskannalle. Satojen taisteluvaunujen tukemat ranskalaisdivisioonat etenivät, ja saksalaiset joutuivat taistelemaan kiivaasti, kun heidät pakotettiin perääntymään kohti alkuperäistä asemasodan etulinjaa.

”Marssimme läpi yön”, kirjoitti väsynyt saksalainen sotilas, joka oli ollut sodassa vuodesta 1914 saakka. ”Kannoimme varusteitamme, kiväärejämme, muistojamme ja väsyneitä sielujamme. Sitä ei mainittu ääneen, mutta kaikki olivat varmoja, että koko armeija perääntyisi pian.”

Verilöyly jatkui edelleen

Ludendorff oli pannut kaiken yhden kortin varaan, ja hän ylsi suurhyökkäyksillään suurempiin tuloksiin kuin kukaan muu länsirintamalla. Rynnäkköjoukkojen rivakka eteneminen vihjasi jo siitä, millaisiin operaatioihin Saksan armeija kykenisi toisessa maailmansodassa.

”Sota on hävitty” Erich Ludendorff, 29. marraskuuta 1918

Saksalta puuttui kuitenkin vuonna 1918 kyky käydä liikkuvaa sotaa, jolla olisi voitu hyödyntää läpimurrot. Sillä ei ollut panssaroituja ajoneuvoja tai kuorma-autoja, joilla myöhemmin valloitettiin Eurooppaa salamasodassa.

Kevätoffensiivin tappio tarkoitti käytännössä sodan häviämistä. Ludendorff ja keisari Vilhelm II eivät myöntäneet sitä, joten verilöyly jatkui vielä kuukausia.

Foch määräsi kesällä 1918 länsirintamalla suurhyökkäyksen, ja Haig, Pétain sekä vasta tulleet yhdysvaltalaisjoukot etenivät hänen komennossaan. Saksalaiset pakotettiin perääntymään askel askeleelta.

”Sota on hävitty”, vastahakoinen Ludendorff joutui tunnustamaan 29. syyskuuta.

Liittoutuneille toimitettiin ehdotus aselevosta, mutta vastapuolen vaatimukset olivat niin kovia, että saksalaiset jatkoivat kiukustuneena kamppailua.

Sota päättyi lopulta 11. marraskuuta. Keisari joutui pakenemaan Hollantiin, ja Saksan länsirintaman armeija oli vain varjo entisistä voiman päivistään.

Ludendorff väitti kuitenkin epäonnistumisen olevan kokonaan poliitikkojen syytä, kun sodan jälkeen etsittiin syyllistä tappioon. Hän pani sodan kotimaan selkäänpuukottajien syyksi, ja natsit turvautuivat myöhemmin mielellään samaan selitykseen.

Ludendorff kannatti aluksi natsipuolueen näkemyksiä, mutta hän kääntyi sittemmin Adolf Hitlerin vastustajaksi. Hän ei halunnut siksi ylennystä Hitleriltä täyttäessään 70 vuotta vuonna 1935:

”Sotamarsalkka ylennetään taistelukentällä – ei syntymäpäivillä rauhan aikana”, hän lausui ärtyneenä. Ludendorff kuoli kaksi vuotta myöhemmin, ja Hitler järjesti vastoin hänen tahtoaan valtiolliset hautajaiset.