Oli kylmä joulukuinen yö vuonna 1915. Australialaista kersantti Cliff Pinnockia hermostutti, sillä hänen edessään kivikkoisessa maastossa väijyi 60 000 turkkilaissotilasta. Pinnockin linjassa oli enää 2 000 miestä, loput oli jo evakuoitu.
Pinnock tovereineen odotti hartaasti käskyä vetäytyä Gallipolin niemimaalta. Evakuointikäskyn myötä kuukausia kestäneet tuloksettomat taistelut ja unettomat yöt olisivat vihdoin taaksejäänyttä elämää.
Saksalaiset liittolaiset kouluttivat ja aseistivat turkkilaiset sotilaat Gallipolissa ensimmäisessä maailmansodassa.
Evakuointi onnistuisi kuitenkin vain, jos pelastusoperaatio pysyisi salassa paikoin vain 10–20 metrin päässä asemissaan odottavilta turkkilaisilta.
Jos tieto evakuoinnista kantautuisi vihollisen korviin, taisteluissa voisi kenraalien laskelmien mukaan kenties kuolla vielä kymmeniätuhansia sotilaita lisää. Hermostunut Pinnock oli näkevinään vihollisia kaikkialla.
”Minne tahansa katsoinkin, näin aina turkkilaisia. Olisin antanut mitä tahansa, jos vain olisin jotenkin voinut lievittää jännitystä”, hän kirjoitti myöhemmin.
Tähtäimessä helppo voitto
Pinnock tovereineen oli saapunut Gallipoliin kahdeksan kuukautta aikaisemmin tuhotakseen turkkilaisten tykit, jotka estivät Britannian ja Ranskan sotalaivojen pääsyn Dardanellien salmeen ja sieltä edelleen Istanbuliin.
Ottomaanien valtakunta oli vähän aikaisemmin liittynyt ensimmäiseen maailmansotaan akselivaltojen Saksan ja Itävalta-Unkarin rinnalle.
Vastapuolella olivat ympärysvallat Britannia, Ranska ja Venäjä, jonka Saksa oli eristänyt sen liittolaisista katkaisemalla maayhteydet Euroopassa.
Missä Gallipoli sijaitsee?
Gallipoli on niemimaa, joka sijaitsee Turkin Dardanellien salmen ja Egeanmeren välissä.
Niemimaa on noin 80 kilometriä pitkä.
Laivat olivat ainoa tapa kuljettaa ruokaa ja sotatarvikkeita Venäjälle, mutta turkkilaiset olivat miinoittaneet Venäjän Mustanmeren satamiin johtavat laivareitit, ja ilman täydennyksiä Venäjän joukot olivat heikoilla. Oli vain yksi keino varmistaa huoltokuljetusten pääsy Venäjälle: ottomaanien valtakunta oli nujerrettava.
Britannian meriministeri Winston Churchill ei pitänyt turkkilaisia sotilaallisesti vakavasti otettavina vastustajina ja uskoi Gallipolin miehityksen olevan läpihuutojuttu.
Hän lähetti Britannian rapistuneimmat sotalaivat kohti Istanbulia vakuuttuneena siitä, että pelkkä sota-alusten näkeminenkin säikäyttäisi turkkilaiset antautumaan.
Helmi-maaliskuussa 1915 Britannian laivasto yritti tunkeutua Dardanellien salmeen, mutta turkkilaisten miinat ja tykit estivät sen etenemisen.
Ympärysvaltojen pieleen menneessä laivastoiskussa Dardanellien salmeen maaliskuussa 1915 menetettiin muun muassa brittiläinen HMS Irresistible -laiva.
Laivastoiskun epäonnistuttua ympärysvallat päättivät turvautua yllätyshyökkäykseen maitse.
Suunnitelman mukaan etujoukot valtaisivat sillanpääasemia strategisesti tärkeältä Gallipolin niemeltä ja tuhoaisivat Dardanellien salmea vartioivat tykistöasemat.
Paperilla suunnitelma näytti helpolta ja toimivalta.
Maihinnousu Gallipoliin
Gallipolin maihinnousu käynnistyi 25. huhtikuuta 1915. Jo ensihetkistä lähtien oli selvää, että suunnitelma oli kehno.
Brittijoukot nousivat ensimmäiseksi maihin Gallipolin eteläosassa sijaitsevalle Hellesinniemelle. Kapeita puuramppeja pitkin jonossa maihin ryntäävät sotilaat olivat helppoja maalitauluja turkkilaisille, ja ensimmäisestä 200 brittisotilaasta vain kaksi pääsi ehjin nahoin maihin.
Rannalla brittien eteneminen pysähtyi turkkilaisten piikkilankaesteisiin sekä tarkka-ampujien ja konekiväärien tulitukseen. 70 prosenttia Hellesinniemelle hyökänneistä briteistä kuoli.
Turkkilaiset puolustivat Gallipolin niemimaata raivokkaasti. Heidän etunsa oli se, että he tiesivät etukäteen ympärysvaltojen hyökkäyksestä.
Raskaista tappioista huolimatta määrällisesti ylivoimaiset hyökkääjät saivat perustettua Gallipolin niemimaan etelärannikolle kaksi sillanpääasemaa.
Churchillin suunnitelmien mukaan turkkilaiset pakotettaisiin vetäytymään ja heidän tykkiasemansa tuhottaisiin muutamassa päivässä. Maasto oli kuitenkin hyvin kivikkoista ja jyrkkien kallioiden halkomaa, mikä vaikeutti tehtävää.
Lisäksi maihinnousun valmistelut kestivät niin pitkään, että turkkilaisilla oli kuukausikaupalla aikaa vahvistaa puolustusasemiaan.
Ottomaanien vakoojat olivat välittäneet valtakunnan sodanjohdolle tiedon siitä, että ympärysvallat keskittivät maajoukkoja Välimeren alueen satamiin ja että brittiupseerit olivat kehottaneet lähimpiään lähettämään mahdollisen postin Istanbuliin.
”Siellä oli kammottava sotku; seinät olivat veriroiskeiden täplittämät ja kaikkialla lojui sikin sokin silpoutuneita käsivarsia, jalkoja ja sisuskaluja. Miehet taistelivat kaikin mahdollisin keinoin – kiväärein, jaloillaan potkien, paljain nyrkein sekä hakuin ja lapioin.” Leslie Grant, ympärysvaltojen luutnantti
Saatuaan tietää maihinnoususuunnitelmista turkkilaiset miehittivät kaikki strategisesti tärkeät kallionharjanteet. Niinpä Churchillin maihinnousuun kaavailemat 75 000 miestä osoittautuivat riittämättömiksi.
Jo maihinnousun alkamista seuranneena päivänä turkkilaiset kutsuivat apuun lisäjoukkoja ja saartoivat ympärysvaltojen joukot loukkuun rannikkokaistaleelle.
Ympärysvaltojen sotilaat kaivoivat rannan tuntumaan poteroita ja juoksuhautoja. Rintamalinjat jumiutuivat niille sijoilleen, eikä niissä tapahtunut oleellisia muutoksia seuraavan kahdeksan kuukauden kuluessa.
Ympärysvaltojen tehokas yllätyshyökkäys oli muuttunut paikallaan polkevaksi asemasodaksi.
Taistelut aaltoilivat edestakaisin Gallipolissa
”Allah, Allah, Allah!” huusivat noin 40 000 turkkilaissotilasta rynnätessään pistimet ojossa alas mäenrinnettä kohti ympärysvaltojen joukkoja 19. toukokuuta 1915.
Hyökkäys oli yksi turkkilaisten ensimmäisistä yrityksistä ajaa ympärysvaltojen joukot asemistaan Gallipolin niemimaan lounaiskolkassa olevalta Anzaclahdelta.
Turkkilaisjoukot syöksyivät päin vihollista kuin lumivyöry, mutta kerta toisensa jälkeen hyökkäys tyrehtyi ympärysvaltojen joukkojen tulitukseen.
Epäonnistuneessa hyökkäyksessä 3 000 turkkilaista kuoli ja 7 000 haavoittui. Ympärysvallat menettivät vain 160 miestä.
Gallipolin taistelussa vuonna 1915 juoksuhaudoista lähteminen oli vaarallista. Silloin oli usein helppo maali vihollisille, sillä avoimessa maastossa ei ollut paikkaa, mihin suojautua.
Australialainen sotakirjeenvaihtaja Charles Bean kuvaili näkymää taistelutantereella hyökkäyksen jälkeen näin:
”Erään kaatuneen päässä oli luodinreikä, joka muistutti tähteä tai kiven lasiruutuun tekemää reikää; erään toisen haava oli pyöreämpi. Molemmista saattoi työntää kätensä läpi.”
Toukokuun 19. päivän hyökkäys oli yksi monista samankaltaisista yhteenotoista, joita Gallipolissa koettiin kesällä 1915.
Varsinkin ympärysvallat lähettivät tuhansia miehiä hyökkäämään turkkilaisten asemiin pistimet valmiudessa.
Tällaiset itsemurhahyökkäykset eivät useinkaan johtaneet mainittaviin tuloksiin eikä niistä otettu oppia.
Taistelut olivat kiivaita ja tappiot valtavia. Kesäkuun lopussa Hellesinniemellä olleet ympärysvaltojen joukot yrittivät tunkeutua pidemmälle sisämaahan valtaamalla Achi Baban kukkulan.
”Joskus yritin voittaa pelkoni kaivamalla hullun lailla kuoppaa maahan” Russel Weir, ympärysvaltojen sotilas
Luutnantti Leslie Grant kuvasi näkymää turkkilaisten juoksuhaudassa: ”Siellä oli kammottava sotku; seinät olivat veriroiskeiden täplittämät ja kaikkialla lojui sikin sokin silpoutuneita käsivarsia, jalkoja ja sisuskaluja. Miehet taistelivat kaikin mahdollisin keinoin – kiväärein, jaloillaan potkien, paljain nyrkein sekä hakuin ja lapioin.”
Ympärysvallat menettivät kesä- ja heinäkuussa käydyissä kolmessa suuressa taistelussa yhteensä 12 300 miestä etenemättä juurikaan sisämaahan.
Kärpäset levittivät tauteja
Taistelujen jälkeen osapuolten asemien väliselle ei-kenenkään-maalle jäi runsaasti haavoittuneita sotilaita. Haavojen lisäksi heidän henkeään uhkasivat jano ja taistelujen sytyttämät ruohikkopalot.
Kuoleman ja vammautumisen pelko oli aina sotilaiden mielessä.
”Gallipolissa ollessani pelkäsin koko ajan, 24 tuntia vuorokaudessa. Joskus yritin voittaa pelkoni kaivamalla hullun lailla kuoppaa maahan”, kertoi sotamies Russel Weir myöhemmin.
Kaivaminen tuli muutenkin Gallipolissa oleville joukoille tutuksi. He kaivoivat juoksuhautoja ja tunneleita, joita käytettiin tiedusteluun ja joskus myös miinojen räjäyttämiseen vihollisen asemien alla.
Maan alla ahertavat sotilaat kuulivat usein aivan läheltä vihollisen hakkujen ja lapioiden iskuja näiden kaivautuessa kohti heidän omia asemiaan.
Ajoittain tunnelien kaivuun yhteydessä maan alta paljastui turkkilaisten osittain hajonneita ruumiita.
Kun taistelut eivät olleet käynnissä, sotilaat joutuivat alati pelkäämään satunnaisia kranaatteja ja tarkka-ampujia, ja kun tulitus joskus harvoin taukosi, sotilaiden kiusana olivat toisenlaiset viholliset: kesällä Gallipolin valtasivat miljoonat kärpäset, jotka piinasivat sotilaita niin, etteivät nämä pystyneet sen enempää nukkumaan kuin syömäänkään.
Kaatuneiden sotilaiden ruumiilla herkutelleet kärpäset myös levittivät muun muassa lavantautia.
Ympärysvaltojen asemat olivat kylmiä tautipesiä. Sodanjohto tajusi viime hetkellä, etteivät sotilaat selviäisi hengissä talvesta Gallipolissa.
Kaiken kaikkiaan sotilaat sairastivat paljon. Elokuussa 1915 peräti 80 prosenttia ympärysvaltojen sotilaista poti punatautia, eikä tilanne turkkilaisten keskuudessa ollut paljon parempi.
Taudit surmasivat Gallipolin taistelujen aikana yli 20 000 turkkilaissotilasta.
”Meidän ja turkkilaisten välissä lojui lukemattomia ruumiita. Yksi niistä – joko meikäläinen tai vihollinen – retkotti aivan meidän juoksuhautamme vieressä, ja yhtenä yönä joku yritti polttaa ruumiin.
Se kuitenkin vain pahensi tilannetta, ja jouduimme päiväkausia oleskelemaan, syömään ja nukkumaan palaneen ihmislihan katkun keskellä”, kersantti Dan Curham kirjoitti.
Sotaretki oli täysi fiasko
Elokuun alkupuolella ympärysvaltojen joukot yrittivät murtaa pattitilanteen: osa joukoista määrättiin valtaamaan uusi sillanpääasema Suvlanlahden pohjukasta samaan aikaan, kun Anzaclahden joukot valloittaisivat Sari Bayirin harjanteen.
Hellesinniemellä olevien joukkojen puolestaan oli määrä harhauttaa turkkilaisia kahdella valehyökkäyksellä.
Ympärysvaltojen operaatio epäonnistui täysin. Osittain syynä oli korkeimman sodanjohdon epäpätevyys, joka oli leimannut lähes koko Gallipolin sotaretkeä.
Kehno johtaminen johti elokuun hyökkäyksessä muun muassa siihen, että joukoille annettiin epäselviä määräyksiä eikä niillä siksi ollut selkeää käsitystä hyökkäyksen kulusta.
Osaltaan katastrofia edisti turkkilaisten nopea ja tehokas toiminta hyökkäyksen käynnistyttyä. He ryhtyivät nopeaan vastahyökkäykseen, valtasivat takaisin menettämiään mäenharjanteita ja pakottivat ympärysvaltojen joukot jälleen saarroksiin rannikon tuntumaan.
Hyökkäys johti jälleen kerran rajuihin taisteluihin, jotka eivät tälläkään kertaa tuottaneet toivottua tulosta. Turkkilaiset pitivät yhä hallussaan Gallipolia, ja heidän tykkinsä estivät yhä Britannian ja Ranskan sotalaivojen pääsyn Dardanellien salmeen.
Syksyn edetessä ympärysvaltojen joukot joutuivat yhä ahtaammalle, ja marraskuussa tilanne oli käynyt sietämättömäksi. Miehitysyritys oli epäonnistunut täysin, ja sotilaat olivat kuukausien taistelujen seurauksena sairaita ja lopen uupuneita.
Lisäksi Bulgaria oli liittynyt sotaan akselivaltojen puolelle, minkä ansiosta turkkilaiset saattoivat nyt esteettä kuljettaa maahan sotatarvikkeita ja ruokaa maitse Euroopasta.
Gallipolin taisteluissa osapuolten juoksuhaudat olivat lähekkäin. Kuvassa ympärysvaltojen sotilaita sotavankeina turkkilaisten leirissä, jossa he saivat hoitoa haavoihinsa.
Syksyn kuluessa Istanbuliin tuotiin suuria määriä ammuksia, ja marraskuussa turkkilaiset alkoivat moukaroida yhtä ympärysvaltojen sillanpääasemista neljällä Itävallasta asti tuodulla tykillä.
Tehokkaat tykit saivat ympärysvaltojen asemissa aikaan pahaa jälkeä.
Tykit eivät kuitenkaan olleet ympärysvaltojen ainoa huolenaihe: talvi teki vauhdilla tuloaan Välimeren seudulle.
Talvesta tuli pahin vihollinen
Marraskuun lopulla hyytävä sade alkoi piiskata Gallipolin karuja harjanteita.
Sadevesi ryöppysi kukkuloilta ympärysvaltojen juoksuhautoihin ja muutti ne liejuisiksi laskuojiksi.
Vesi kuljetti mukanaan juoksuhautoihin myös sotilaiden ja hevosten ruumiita, mikä teki olosuhteet entistäkin sietämättömämmiksi.
Ympärysvaltojen sotilailla ei ollut helppoa Gallipolissa. Kuvassa australialainen sotilas kantaa loukkaantunutta toveriaan saamaan lääkintäapua vuonna 1915.
Tuuli kääntyi pohjoiseen ja toi tullessaan seudun pahimman lumimyrskyn 40 vuoteen. Noin 200 sotilasta hukkui tai kuoli kylmyyteen, ja kolme päivää kestäneen myrskyn aikana 5 000 miestä sai paleltumia.
Rajuilma oli esimakua vain siitä, mitä ympärysvalloilla olisi odotettavissaan jos joukot jäisivät talveksi Gallipoliin.
Sotilaat oli saatava pois Gallipolista
Brittikenraali Charles Monro oli hankalassa välikädessä.
Hänet oli lokakuussa nimitetty Gallipolin maajoukkojen komentajaksi, ja hänen oli yksin päätettävä, vetäytyisivätkö ympärysvaltojen joukot Gallipolista vai jatkaisivatko ne vielä valtausyritystä, joka oli vaatinut jo kymmeniätuhansia uhreja.
Päätös ei ollut helppo. Monro tiesi, että evakuointi saattaisi maksaa jopa 55 000 sotilaan hengen.
”Ehkä tämä vielä joskus muistetaan sotaretkenä, joka epäonnistui pahuuden, päättämättömyyden ja petturuuden vuoksi. Turkkilaiset eivät meitä nujertaneet, vaan sen teki meidän oma sodanjohtomme.” Joe Murray, skottilainen sotilas
Toisaalta uusi suurhyökkäys edellyttäisi 400 000 sotilaan lisäjoukkoja eikä sitä voitaisi käynnistää ennen kevättä.
Hyökkäyssodan jatkaminen taas merkitsisi sitä, että sotilaat joutuisivat viettämään talven suojattomissa juoksuhaudoissaan. Oli epävarmaa, selviytyisivätkö sotilaat niissä oloissa kylmästä talvesta saati vahvistuksia saaneiden turkkilaisten mahdollisista hyökkäyksistä.
Lopulta Monro teki päätöksensä: joukot vedettäisiin pois Gallipolista.
Hyvästit Gallipolille
Hieman kello kahden jälkeen aamuyöllä kersantti Pinnock sai vihdoin käskyn lähteä vetäytymään asemistaan Anzaclahden pohjukassa.
20 minuuttia kestänyt patikkamatka taittui täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Polulle oli levitetty huopia ja säkkejä vaimentamaan askelten ääniä. Reitille oli jopa ripoteltu suolaa ja jauhoja, jotta sotilaat eivät harhautuisi pimeässä.
Vetäytyminen tapahtui vaiheittain, ja joulukuun 18. päivän aamuna puolet eli noin 40 000 Suvlan- ja Anzaclahdella olleista miehistä oli kuljetettu turvaan. Loput joukot vetäytyivät asemistaan seuraavien kahden yön kuluessa.
Ympärysvallat joutuivat perustamaan leirinsä rannalle, kun heidän suunnitelmansa vallata Gallipoli vuonna 1915 epäonnistui.
Turkkilaiset eivät missään tapauksessa saaneet saada vihiä joukkojen vetäytymisestä. Hyökkäys kesken evakuoinnin merkitsisi tuhansia uusia kuolonuhreja. Upseerien oli käsketty pitää evakuointi salassa mahdollisimman pitkään, jotta tieto siitä ei kantautuisi viholliselle.
Kekseliäisyys kukoisti, kun vetäytyvät joukot pyrkivät huijaamaan vihollista: sotilaat virittelivät kiväärejä laukeamaan säännöllisin väliajoin kohti turkkilaisten asemia, muotoilivat huovista ihmishahmoja juoksuhautoihin ja jättivät ruokaa nuotiolle lämpiämään ennen lähtöään.
Evakuointi Suvlan- ja Anzaclahdelta onnistui erinomaisesti, eivätkä turkkilaiset huomanneet mitään, ennen kuin ympärysvaltojen joukot olivat jo poissa.
Pari päivää myöhemmin Britannia päätti evakuoida 35 000 miestään Hellesinniemeltä, josta ranskalaiset olivat jo poistuneet. Viimeiset ympärysvaltojen sotilaat poistuivat Gallipolista 9. tammikuuta 1916.
Gallipolin tappioluvut ovat osin epätarkkoja, sillä taisteluja käytiin kaoottisissa oloissa. Arvioiden mukaan kuolleita ja haavoittuneita oli noin 400 000.
Ironista kyllä, kolmen sillanpääaseman evakuointi oli ympärysvaltojen suurin saavutus Gallipolin sotaretkellä. Vetäytymisen yhteydessä ei menetetty yhtään ihmishenkeä.
Skotti Joe Murray lähti Gallipolista viimeisten joukossa. Säkit saappaiden ympärille käärittynä hän patikoi viimeiset kilometrit rannalle ja siellä odottavaan alukseen.
Katkerana hän kuvasi tuntojaan päiväkirjassaan: ”Ehkä tämä vielä joskus muistetaan sotaretkenä, joka epäonnistui pahuuden, päättämättömyyden ja petturuuden vuoksi. Turkkilaiset eivät meitä nujertaneet, vaan sen teki meidän oma sodanjohtomme.”
Winston Churchill, Gallipolin miehityksen innokas puolestapuhuja, joutui kantamaan vastuun sotaretken epäonnistumisesta. Hänet siirrettiin hallituksessa muihin, vähempiarvoisiin tehtäviin, ja pian sen jälkeen hän erosi hallituksesta oma-aloitteisesti.
Gallipoli synnytti kaksi kansakuntaa
Briteille ja ranskalaisille Gallipolin taistelu on vain yksi monista, mutta Australiassa ja Uudessa-Seelannissa siitä tuli ainutkertainen tapahtuma
Australialaiset ja uusiseelantilaiset taistelivat rinta rinnan niin sanotuissa ANZAC-joukoissa, jotka osallistuivat maiden historian ensimmäisiin suuriin taisteluihin juuri vuonna 1915.
Gallipolin tappio heikensi australialaisten ja uusiseelantilaisten uskoa Britannian siirtomaavaltaan, ja Australian ja Uuden-Seelannin valtioiden syntykehityksen katsotaankin usein alkaneen Gallipolista: siirtomaat tajusivat, että ne eivät olleet riippuvaisia Britanniasta vaan itsenäisiä kansakuntia.
Gallipolilla on muistomerkkejä taistelujen kummallekin osapuolelle. Yksi niistä on Lone Pinen hautausmaa, muistomerkki etenkin uusiseelantilaisista ja australialaisista sotilaista koostuneille Anzac-joukoille.
Orastavaa kansallishenkeä ruokki erityisesti ANZAC-joukkojen esitys Gallipolissa, missä australialaisia ja uusiseelantilaisia pidettiin urheina ja peräänantamattomina taistelijoina.
He olivat saaneet sotilaskoulutusta jo koulussa, ja heidän hyvä fyysinen kuntonsa sekä upseerien ja rivimiesten välinen tasa-arvoisuus herättivät suurta huomiota.
ANZAC-joukkoja luonnehtivat urheus, itseironia ja lojaalius tovereita kohtaan, joita pidetään yhä australialaisille ja uusiseelantilaisille tyypillisinä luonteenpiirteinä.
Viiden miljoonan asukkaan Australia lähetti sotaan 332 000 vapaaehtoista, joista 65 prosenttia menetti henkensä.
Miljoonan asukkaan Uusi-Seelanti puolestaan lähetti rintamalle peräti 124 000 miestä, ja noin kolmasosa kaikista 20–40 vuotiaista uusiseelantilaismiehistä kuoli tai haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa.