Gallipoli: Uskalias pako surman suusta

Britannian meriministeri Winston Churchill arvioi Gallipolin niemimaan valloituksen käyvän nopeasti. Kahdeksan kuukautta kestäneiden taistelujen jälkeen hän joutui myöntämään tosiasiat: ympärysvaltojen sotilaat oli evakuoitava, jotta nämä eivät kuolisi kylmyyteen ja turkkilaisten luoteihin.

perjantai 17. elokuuta 2018 teksti Jakob Eberhardt

Oli kylmä joulukuinen yö vuonna 1915. Australialaista kersantti Cliff Pinnockia hermostutti, sillä hänen edessään kivikkoisessa maastossa väijyi 60 000 turkkilaissotilasta. Pinnockin linjassa oli enää 2 000 miestä, loput oli jo evakuoitu.

Pinnock tovereineen odotti hartaasti käskyä vetäytyä Gallipolin niemimaalta. Evakuointikäskyn myötä kuukausia kestäneet tuloksettomat taistelut ja unettomat yöt olisivat vihdoin taaksejäänyttä elämää.

Evakuointi onnistuisi kuitenkin vain, jos pelastusoperaatio pysyisi salassa paikoin vain 10–20 metrin päässä asemissaan odottavilta turkkilaisilta. 

Jos tieto evakuoinnista kantautuisi vihollisen korviin, taisteluissa voisi kenraalien laskelmien mukaan kenties kuolla vielä kym­meniä­tuhansia sotilaita lisää.

Hermostunut Pinnock oli näkevinään vihollisia kaikkialla. 

”Minne tahansa ­katsoinkin, näin aina­ turkkilaisia. Olisin antanut mitä tahansa, jos vain olisin jotenkin voinut lievittää jännitystä”, hän kirjoitti myöhemmin.

Tähtäimessä helppo voitto

Pinnock tovereineen oli saapunut Gallipoliin kahdeksan kuukautta aikaisemmin tuhotakseen turkkilaisten tykit, ­jotka estivät Britannian ja Ranskan sotalaivojen pääsyn Dardanellien salmeen ja sieltä edelleen Istanbuliin.

Ottomaanien valtakunta oli vähän ­aikaisemmin liittynyt ensimmäiseen maailmansotaan akselivaltojen Saksan ja Itävalta-Unkarin rinnalle. 

Vastapuolella olivat ympärysvallat Britannia, Ranska ja Venäjä, jonka Saksa oli eristänyt sen liitto­laisista katkaisemalla maayhteydet Euroopassa.

Laivat olivat ainoa tapa kuljettaa ruokaa ja sotatarvikkeita Venäjälle, mutta turkkilaiset olivat miinoittaneet ­Venäjän Mustanmeren satamiin johtavat laiva­reitit, ja ilman täydennyksiä Venäjän joukot olivat heikoilla. Oli vain yksi keino varmistaa huoltokuljetusten pääsy Venäjälle: ottomaanien valtakunta oli nujerrettava.

Britannian meriministeri Winston Churchill ei pitänyt turkkilaisia sotilaallisesti vakavasti otettavina vastustajina ja uskoi Gallipolin miehityksen olevan ­läpihuutojuttu. 

Hän lähetti Britannian rapistuneimmat sotalaivat kohti Istan­bulia vakuuttuneena siitä, että pelkkä sota-alusten näkeminenkin säikäyttäisi turkkilaiset antautumaan.

Helmi-maaliskuussa 1915 Britannian laivasto yritti tunkeutua Dardanellien salmeen, mutta turkkilaisten miinat ja tykit estivät sen etenemisen.

Laivastoiskun epäonnistuttua ympärysvallat päättivät turvautua yllätyshyökkäykseen maitse.

Suunnitelman mukaan etujoukot valtaisivat sillanpääasemia strategisesti tärkeältä Gallipolin niemeltä ja tuhoaisivat Dardanellien salmea vartioivat tykistöasemat. Paperilla suunnitelma näytti helpolta ja toimivalta.

Maihinnousu Gallipoliin

Ottomaanien vakoojat olivat välittäneet valtakunnan sodanjohdolle tiedon siitä, että ympärysvallat keskittivät maajoukkoja Välimeren alueen satamiin ja että brittiupseerit olivat kehottaneet lähim­piään lähettämään mahdollisen postin Istanbuliin.

Lisäksi maihinnousun valmistelut kestivät niin pitkään, että turkkilaisilla oli kuukausikaupalla aikaa vahvistaa puolustusasemiaan.

Gallipolin maihinnousu käynnistyi 25. huhtikuuta 1915. Jo ensihetkistä lähtien­ oli selvää, että suunnitelma oli kehno. 

Brittijoukot nousivat ensimmäiseksi maihin Gallipolin eteläosassa sijaitsevalle Hellesinniemelle. Kapeita puuramppeja pitkin jonossa maihin ryntäävät sotilaat olivat helppoja maalitauluja turkkilaisille, ja ensimmäisestä 200 brittisotilaasta vain kaksi pääsi ehjin nahoin maihin.

Rannalla brittien eteneminen pysähtyi turkkilaisten piikkilankaesteisiin sekä tarkka-ampujien­ ja konekivää­rien tulitukseen. 70 prosenttia Hellesinniemelle hyökänneistä briteistä kuoli.

Raskaista tappioista huolimatta määrällisesti ylivoimaiset hyökkääjät saivat perustettua Gallipolin niemimaan etelärannikolle kaksi­ sillanpääasemaa.

Churchillin suunnitelmien mukaan turkkilaiset pakotettaisiin vetäytymään ja heidän tykkiasemansa tuhottaisiin muutamassa päivässä. Maasto oli kuitenkin hyvin ­kivikkoista ja jyrkkien kallioiden halkomaa, mikä vaikeutti tehtävää.

Saatuaan tietää maihinnoususuunnitelmista turkkilaiset miehittivät kaikki strategisesti tärkeät kallionharjanteet. Niinpä Churchillin maihinnousuun kaavailemat 75 000 miestä osoittautuivat riittämättömiksi.

Jo maihinnousun alkamista seuranneena päivänä turkkilaiset kutsuivat apuun lisäjoukkoja ja saartoivat ympärysvaltojen joukot loukkuun rannikkokaistaleelle.

Ympärysvaltojen sotilaat kaivoivat rannan tuntumaan poteroita ja juoksuhautoja. Rintamalinjat jumiutuivat niille sijoilleen, eikä niissä tapahtunut oleellisia muutoksia seuraavan kahdeksan kuukauden kuluessa. 

Ympärysvaltojen tehokas yllätyshyökkäys oli muuttunut paikallaan polkevaksi asemasodaksi.

Taistelut aaltoilivat edestakaisin Gallipolissa

Kiivaista taisteluista huolimatta rintamalinjat pysyivät kahdeksan kuukautta kestäneen miehityksen aikana lähes paikoillaan

”Allah, Allah, Allah!” huusivat noin 40 000 turkkilaissotilasta rynnätessään pistimet ojossa alas mäenrinnettä kohti ympärysvaltojen joukkoja 19. toukokuuta 1915.

Hyökkäys oli yksi turkkilaisten ensimmäisistä yrityksistä ajaa ympärysvaltojen joukot asemistaan Gallipolin niemimaan lounaiskolkassa olevalta ­Anzaclahdelta. 

Turkkilaisjoukot syöksyivät päin vihollista kuin lumivyöry, mutta kerta toisensa jälkeen hyökkäys tyrehtyi ympärysvaltojen joukkojen tulitukseen.

Epäonnistuneessa hyökkäyksessä 3 000 turkkilaista kuoli ja 7 000 haavoittui. Ympärysvallat menettivät vain 160 miestä. Australialainen sotakirjeenvaihtaja Charles Bean kuvaili näkymää taistelutantereella hyökkäyksen jälkeen näin:

”Erään kaatuneen päässä oli luodinreikä, joka muistutti tähteä tai kiven lasiruutuun tekemää reikää; erään toisen haava oli pyöreämpi. Molemmista saattoi työntää kätensä läpi.”

Toukokuun 19. päivän hyökkäys oli yksi monista samankaltaisista yhteenotoista, joita Gallipolissa koettiin kesällä 1915. Varsinkin ympärysvallat lähettivät tuhansia miehiä hyökkäämään turkkilaisten asemiin pistimet valmiudessa. 

Tällaiset itsemurhahyökkäykset eivät useinkaan johtaneet mainittaviin tuloksiin ­eikä niistä otettu oppia.

Taistelut olivat kiivaita ja tappiot valtavia. Kesäkuun lopussa Hellesinniemellä olleet ympärysvaltojen joukot yrittivät tunkeutua pidemmälle sisämaahan ­valtaamalla Achi Baban kukkulan.

Luutnantti Leslie Grant kuvasi näkymää turkkilaisten juoksuhaudassa: 

”Siellä oli kammottava sotku; seinät ­olivat veriroiskeiden täplittämät ja kaikkialla lojui sikin sokin silpoutuneita käsivarsia, jalkoja ja sisuskaluja. Miehet taistelivat kaikin mahdollisin keinoin – kiväärein, jaloillaan potkien, paljain nyrkein sekä ­hakuin ja lapioin.”

Ympärysvallat menettivät kesä- ja heinäkuussa käydyissä kolmessa suuressa taistelussa yhteensä 12 300 miestä etenemättä juurikaan sisämaahan.

Kärpäset levittivät tauteja

Taistelujen jälkeen osapuolten asemien väliselle ei-kenenkään-maalle jäi runsaasti haavoittuneita sotilaita. Haavojen ­lisäksi heidän henkeään uhkasivat jano ja taistelujen sytyttämät ruohikkopalot.

Kuoleman ja vammautumisen pelko oli aina sotilaiden mielessä. ”Gallipolissa ­ollessani pelkäsin koko ajan, 24 tuntia vuorokaudessa. Joskus yritin voittaa pelkoni kaivamalla hullun lailla kuoppaa maahan”, kertoi ­sotamies Russel Weir myöhemmin.

Kaivaminen tuli muutenkin Gallipolissa oleville joukoille tutuksi. He kaivoivat juoksuhautoja ja tunneleita, joita käytettiin tiedusteluun ja joskus myös miinojen räjäyttämiseen vihollisen asemien alla.

Maan alla ahertavat sotilaat kuulivat usein ­aivan läheltä vihollisen hakkujen ja lapioi­den iskuja näiden kaivautuessa kohti heidän omia asemiaan. Ajoittain tunnelien kaivuun yhteydessä maan alta paljastui turkkilaisten osittain hajonneita ruumiita.

Kun taistelut eivät olleet käynnissä, sotilaat joutuivat alati pelkäämään satunnaisia kranaatteja ja tarkka-ampujia, ja kun tulitus joskus harvoin taukosi, sotilaiden kiusana olivat toisenlaiset viholliset: kesällä Gallipolin valtasivat miljoonat kärpäset, jotka piinasivat sotilaita niin, etteivät nämä pystyneet sen enempää nukkumaan kuin syömäänkään. Kaatuneiden sotilaiden ruumiilla herkutelleet kärpäset myös levittivät muun muassa lavantautia.

Kaiken kaikkiaan sotilaat sairastivat paljon. Elokuussa 1915 peräti 80 prosenttia ympärysvaltojen sotilaista poti punatautia, eikä tilanne turkkilaisten keskuudessa ollut paljon parempi. Taudit surmasivat Gallipolin taistelujen ­aikana yli 20  000 turkkilaissotilasta.

”Meidän ja turkkilaisten välissä lojui lukemattomia ruumiita. Yksi niistä – joko meikäläinen tai vihollinen – retkotti aivan meidän juoksuhautamme vieressä, ja yhtenä yönä joku yritti polttaa ruumiin.

Se kuitenkin vain pahensi ­tilannetta, ja jouduimme päiväkausia oleskelemaan, syömään ja nukkumaan palaneen ihmislihan katkun keskellä”, kersantti Dan Curham kirjoitti.

Sotaretki oli täysi fiasko

Ympärysvaltojen asemat olivat kylmiä tautipesiä. Sodanjohto tajusi viime ­hetkellä, etteivät sotilaat selviäisi hengissä talvesta Gallipolissa.

© getty images

Elokuun alkupuolella ympärysvaltojen joukot yrittivät murtaa pattitilanteen: osa joukoista määrättiin valtaamaan uusi sillanpääasema Suvlanlahden pohjukasta samaan aikaan, kun Anzaclahden joukot valloittaisivat Sari Bayirin harjanteen.

Hellesinniemellä olevien joukkojen puo­lestaan oli ­määrä harhauttaa turkkilaisia kahdella valehyökkäyksellä.

Ympärysvaltojen operaatio epäonnistui täysin. Osittain syynä oli korkeimman sodanjohdon epäpätevyys, joka oli leimannut lähes koko Gallipolin sotaretkeä.

Kehno johtaminen johti elokuun hyökkäyksessä muun muassa siihen, että­ joukoille annettiin epäselviä mää­räyksiä eikä niillä siksi ollut selkeää käsitystä hyökkäyksen kulusta.

Osaltaan katastrofia edisti turkkilaisten nopea ja tehokas toiminta hyökkäyksen käynnistyttyä. He ryhtyivät nopeaan vastahyökkäykseen, valtasivat takaisin menettämiään mäenharjanteita ja pakottivat ympärysvaltojen joukot jälleen saarroksiin rannikon tuntumaan.

Hyökkäys johti jälleen kerran rajuihin taisteluihin, jotka eivät tälläkään kertaa tuottaneet toivottua tulosta. Turkkilaiset pitivät yhä hallussaan Galli­polia, ja heidän tykkinsä estivät yhä Britannian ja Ranskan sotalaivojen pääsyn Darda­nel­lien salmeen.

Syksyn edetessä ympärysvaltojen joukot joutuivat yhä ahtaammalle, ja marraskuussa ­tilanne oli käynyt sietämättömäksi. Miehitysyritys oli epäonnistunut täysin, ja sotilaat olivat kuukausien taistelujen seurauksena sairaita ja lopen uupuneita.

Lisäksi Bulgaria oli liittynyt sotaan akselivaltojen puolelle, minkä ansiosta turkkilaiset saattoivat nyt esteettä kuljettaa maahan sotatarvikkeita ja ruokaa maitse ­Euroopasta.

Syksyn kuluessa Istanbuliin tuotiin suuria määriä ammuksia, ja marraskuussa turkkilaiset alkoivat moukaroida ­yhtä ympärysvaltojen sillanpääasemista neljällä Itävallasta asti tuodulla tykillä. Tehokkaat tykit saivat ympärysvaltojen asemissa aikaan pahaa jälkeä.

Tykit eivät kuitenkaan olleet ympärysvaltojen ainoa huolenaihe: talvi teki vauhdilla tuloaan Välimeren seudulle.

Talvesta tuli pahin vihollinen

Marraskuun lopulla hyytävä sade alkoi piiskata Gallipolin karuja harjanteita.

Sadevesi ryöppysi kukkuloilta ympärysvaltojen juoksuhautoihin ja muutti ne liejuisiksi laskuojiksi. 

Vesi kuljetti mukanaan juoksuhautoihin myös sotilaiden ja hevosten ruumiita, mikä teki olosuhteet entistäkin sietämättömämmiksi.

Tuuli kääntyi pohjoiseen ja toi tullessaan seudun pahimman lumimyrskyn 40 vuoteen. Noin 200 sotilasta hukkui tai kuoli kylmyyteen, ja kolme päivää kestäneen myrskyn aikana 5 000 miestä sai paleltumia.

Rajuilma oli esimakua vain siitä, mitä ­ympärysvalloilla olisi odotettavissaan jos joukot jäisivät talveksi Gallipoliin.

Sotilaat oli saatava pois Gallipolista

Brittikenraali Charles Monro oli hankalassa välikädessä. 

Hänet oli lokakuussa nimitetty Gallipolin maajoukkojen komentajaksi, ja hänen oli yksin päätettävä, vetäytyisivätkö ympärysvaltojen joukot Gallipolista vai jatkaisivatko ne vielä valtausyritystä, joka oli vaatinut jo kymmeniätuhansia uhreja.

Päätös ei ollut helppo. Monro tiesi, ­että evakuointi saattaisi maksaa jopa 55 000 sotilaan hengen. Toisaalta uusi suurhyökkäys edellyttäisi 400 000 sotilaan lisäjoukkoja eikä sitä voitaisi käynnistää ennen kevättä.

Hyökkäyssodan jatkaminen taas merkitsisi sitä, että ­sotilaat joutuisivat viettämään talven suojattomissa juoksuhaudoissaan. 

Oli epävarmaa, selviytyisivätkö sotilaat niissä oloissa kylmästä talvesta saati vahvistuksia saaneiden turkkilaisten mahdollisista hyökkäyksistä. Lopulta Monro teki päätöksensä: joukot vedettäisiin pois Gallipolista.

Hyvästit Gallipolille

Hieman kello kahden jälkeen aamuyöllä kersantti Pinnock sai vihdoin käskyn lähteä vetäytymään asemistaan Anzaclahden pohjukassa.

20 minuuttia kestänyt patikkamatka taittui täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Polulle oli levitetty huopia ja säkkejä vaimentamaan askelten ääniä. Reitille oli jopa ripoteltu suolaa ja jauhoja, jotta sotilaat eivät harhautuisi pimeässä.

Vetäytyminen tapahtui vaiheittain, ja joulukuun 18. päivän aamuna puolet eli noin 40 000 Suvlan- ja Anzaclahdella ­olleista miehistä oli kuljetettu turvaan. ­Loput joukot vetäytyivät asemistaan seuraavien kahden yön kuluessa.

Turkkilaiset eivät missään tapauksessa saaneet saada vihiä joukkojen vetäytymisestä. Hyökkäys kesken evakuoinnin merkitsisi tuhansia uusia kuolonuhreja. Upseerien oli käsketty pitää evakuointi salassa mahdollisimman pitkään, jotta tieto siitä ei kantautuisi viholliselle.

Kekseliäisyys kukoisti, kun vetäytyvät joukot pyrkivät huijaamaan vihollista: sotilaat virittelivät kiväärejä laukeamaan säännöllisin väliajoin kohti turkkilaisten asemia, muotoilivat huovista ihmishahmoja juoksuhautoihin ja jättivät ruokaa nuotiolle lämpiämään ennen lähtöään.

Evakuointi Suvlan- ja Anzaclahdelta onnistui erinomaisesti, eivätkä turkki­laiset huomanneet mitään, ennen kuin ympärysvaltojen joukot olivat jo poissa.

Pari päivää myöhemmin Britannia päätti evakuoida 35 000 miestään Hellesinniemeltä, josta ranskalaiset olivat jo poistuneet. Viimeiset ympärysvaltojen sotilaat poistuivat Gallipolista 9. tammikuuta 1916.

Ironista kyllä, kolmen sillanpää­aseman evakuointi oli ympärysvaltojen suurin saavutus Gallipolin sotaretkellä. Vetäytymisen yhteydessä ei ­menetetty yhtään ­ihmishenkeä.

Skotti Joe Murray lähti Gallipolista viimeisten joukossa. Säkit saappaiden ympärille käärittynä hän patikoi viimeiset kilometrit rannalle ja siellä odottavaan alukseen.

Katkerana hän kuvasi tuntojaan päiväkirjassaan: ”Ehkä tämä vielä joskus muistetaan sotaretkenä, joka epäonnistui pahuuden, päättämättömyyden ja petturuuden vuoksi. Turkkilaiset eivät meitä nujertaneet, vaan sen teki meidän oma sodanjohtomme.”

Winston Churchill, Gallipolin miehityksen innokas puolestapuhuja, joutui kantamaan vastuun sotaretken epäonnistumisesta. Hänet siirrettiin hallituksessa muihin, vähempiarvoisiin tehtäviin, ja pian sen jälkeen hän erosi hallituksesta oma-aloittei­sesti.

Gallipolin tappioluvut ovat ­osin epätarkkoja, sillä taisteluja käytiin kaoottisissa oloissa. Arvioiden mukaan kuolleita ja haavoittuneita oli noin 400  000.

© polfoto/topfoto

Gallipoli synnytti kaksi kansakuntaa

Briteille ja ranskalaisille Gallipolin taistelu on vain yksi monista, mutta Australiassa ja Uudessa-Seelannissa siitä tuli ainutkertainen tapahtuma

­Australialaiset ja uusiseelantilaiset taistelivat rinta rinnan niin sanotuissa ANZAC-joukoissa, jotka osallistuivat maiden historian ensimmäisiin suuriin taisteluihin juuri vuonna 1915.

Gallipolin tappio heikensi australialaisten ja uusiseelantilaisten uskoa Britannian siirtomaavaltaan, ja Australian ja Uuden-Seelannin valtioiden synty­kehityksen katsotaankin usein alkaneen Gallipolista: siirtomaat tajusivat, että ne eivät olleet riippuvaisia Britanniasta vaan itsenäisiä kansakuntia.

Orastavaa kansallishenkeä ruokki erityisesti ANZAC-joukkojen esitys Gallipolissa, missä australialaisia ja uusiseelantilaisia pidettiin urheina ja perään­antamattomina taistelijoina.

He olivat saaneet sotilaskoulutusta jo koulussa, ja heidän hyvä fyysinen kuntonsa sekä upseerien ja rivimiesten välinen tasa-arvoisuus herättivät suurta ­huomiota.

ANZAC-joukkoja luonnehtivat urheus, itseironia ja lojaalius tovereita kohtaan, joita pidetään yhä australialaisille ja uusiseelantilaisille tyypilli­sinä luonteenpiirteinä.

Viiden miljoonan asukkaan Australia lähetti sotaan 332 000 vapaaehtoista, joista 65 pro­senttia menetti henkensä.

Miljoonan asukkaan Uusi-­Seelanti puolestaan lähetti rintamalle peräti 124 000 miestä, ja noin kolmasosa kaikista 20–40 vuotiaista uusiseelantilaismiehistä kuoli tai haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa.

Haluatko tietää lisää ensimmäisestä maailmansodasta?

Olemme koonneet upean ja ainutlaatuisen ensimmäinen maailmansota -paketin juuri sinua varten! Hyödynnä tilaisuutesi nyt, niin saat:

  • 3 numeroa HISTORIA-lehteä.
  • suuri digitaalinen ensimmäisen maailmansodan teemanumero, jossa astumme juoksuhautojen helvettiin, seuraamme sodan suurinta meritaistelua – Skagerrakin taistelua – ja koemme Punaisen paronin kanssa historian ensimmäisiä ilmataisteluja.
  • tyylikkään, ajattoman rannekellon.

Nappaa erikoispaketti TÄÄLTÄ 

Lue lisää

Tim Travers: Gallipoli 1915, The History Press, 2009. Kevin Fewster m.fl.: Gallipoli: The Turkish Story, Allen & Unwin, 2003. Robin Prior : Gallipoli: The End of the Myth, Yale University Press, 2009. 

Ehkä sinua kiinnostaa...