Labouxhen kylän asukkailla ei ollut aluksi kuin hyvää sanottavaa saksalaisista. Sotilaat saapuivat 4. elokuuta, ja ystävälliset paikalliset kutsuivat heidät osallistumaan korttipeliin.
Seuraavana päivänä sotilaat jatkoivat matkaansa muutaman kilometrin päähän Liègen kaupunkiin. Labouxhen asukkaat saattoivat kuulla sieltä tykkien jylyn ja konekiväärien säksätyksen hoitaessaan päivän askareitaan.
Illan tullen saksalaiset palasivat. Liègeä suojanneet linnoitukset olivat pitäneet pintansa, ja saksalaisten rivit olivat harventuneet. Sotilaat eivät enää hymyilleet vaan käyttäytyivät uhkaavasti.
Kello 3.30 kadulla kajahti laukauksia, ja pian alkoi kuulua saksankielisiä huutoja:
”Ulos, kurjat ranskalaiset!”
Kun kylän ranskankieliset asukkaat astuivat kadulle, heitä olivat vastassa kiväärinpiiput. Kaikkiaan kymmenestä taloudesta ammuttiin kaikki miehet ja useita naisia. Sitten saksalaiset sytyttivät talot tuleen ja jatkoivat matkaa kohti lähikyliä.
Aamulla 6. elokuuta 1914 tapettiin historioitsijoiden arvioiden mukaan noin kolmesataa belgialaista. Moni sai kokea saman kohtalon myöhemmin saksalaisten niin sanotun ”Belgian raiskauksen” aikana.
Luotettavia lukuja verilöylystä on saatu vasta 2000-luvulla. Jo ensimmäisen maailmansodan aikana brittien propaganda ja saksalaisten selitykset hämärsivät tapahtumia siinä määrin, että jopa vakavastikin otettavat historioitsijat ovat epäilleet, tapahtuiko Belgiassa ylipäätään kerrotun kaltaisia loukkauksia.
Nyt tiedetään kuitenkin varmasti, että saksalaissotilaat surmasivat noin 6 000 siviiliä ja polttivat noin 25 000 rakennusta kulkiessaan Belgian läpi.
Belgia oli sijaintinsa vanki
Maantiede oli belgialaisten kirous. Se oli puristuksissa kahden keskenään kilpailevan arkkivihollisen, Ranskan ja Saksan, välissä ja muodosti houkuttelevan hyökkäysreitin toisiaan kyräileville suurvalloille. Elokuussa 1914 Saksa ei enää tyytynyt kyräilemään vaan hyökkäsi.
Saksan runsalukuisten joukkojen oli määrä marssia läpi Belgian Ranskaan, kääntyä sitten etelään ja teljetä koko Ranskan armeija loukkuun.
Kenraalien kunnianhimoisessa suunnitelmassa oli vain yksi kauneusvirhe: Euroopan suurvallat, mukana Saksa, olivat yhdessä hyväksyneet Belgian puolueettomuuden.
”Paperinpalanen”, tuhahti Saksan valtakunnankansleri sopimuksesta, jota hänen maansa oli ollut allekirjoittamassa.
Hän kehotti Belgian hallitusta hyväksymään ”myötämielisen puolueettomuuden” ja suomaan Saksan keisarilliselle armeijalle vapaan kauttakulun. Vaihtoehtona olisi se, että valtioiden väliset suhteet ”ratkaistaisiin miekalla”.
Ehdotus oli järjetön, sillä maa, joka päästää vieraan vallan sotilaita rajojensa sisään, ei ole enää puolueeton, ja 3. elokuuta Belgian hallitus kieltäytyi ehdotuksesta jyrkästi.
Seuraavana aamuna kello 8.05 ensimmäiset noin 750 000 saksalaissotilaasta ylitti rajan Gemmenichin kaupungin kohdalla. Kaksi belgialaista rajavartiomiestä yritti estää maahantunkeutumisen.
”Belgian raja!” huusi toinen belgialainen saksalaiselle ratsuväkipartiolle.
”Tiedän sen mainiosti”, vastasi ryhmän upseeri. ”Ranskalaiset ovat tehneet rajaloukkauksen, ja olemme päättäneet edetä.” Virallisen selityksen mukaan saksalaiset olivat Belgiassa siksi, että Ranskan joukot olivat jo loukanneet maan puolueettomuutta.
Upseerilla oli mukanaan uhkavaatimus, jossa toistettiin Saksan vaatimus saada ylittää raja. Kaikenlainen vastarinta murskattaisiin armotta.
Ratsupartion perässä saapuivat loputtomat jalkaväkikolonnat. Saksalaissotilaat olivat kuulleet vakuuttavia huhuja, joiden mukaan Belgian armeija ei aikonut taistella, joten tunnelma oli rento. Ensimmäisinä päivinä sattui kuitenkin muutama ikävä välikohtaus.
Esimerkiksi kolme belgialaista miestä pidätettiin vakoilusta, kun he seisoivat tienvieressä katselemassa marssivia saksalaisjoukkoja. Paikallinen pappi pyysi saksalaisia esittämään todisteita.
”He näyttävät epäilyttäviltä”, kuului lyhyt vastaus. Pidätetyt miehet ammuttiin ilman oikeudenkäyntiä.
Aluksi sattui vain yksittäisiä vastaavia tappoja, mutta pian niistä tuli silkkaa rutiinia hyökkäysarmeijalle.
Saksalaissotilaat jahtasivat kuviteltuja sissejä ja varastivat ruokaa ja alkoholia.
Saksalaiset aloittivat verilöylyn
Kun Saksan joukot saapuivat Liègen suurkaupunkiin, jota suojeli 12 vahvaa betonilinnaketta, rapisivat heidän kuvitelmansa siitä, että Belgia oli luovuttanut taisteluitta.
Saksalaiset lähetettiin hyökkäykseen rivistö toisensa jälkeen, ja belgialaisten tykki- ja konekivääritulitus niitti saksalaisten rivistöjä armotta.
Liègen linnoitukset pitivät pintansa 12 päivää, ja ne aiheuttivat Saksan joukoille suuret tappiot. Eloonjääneet eivät enää olleet lainkaan hyväntahtoisia alueiden siviiliväestöä kohtaan.
Saksalaiset uskoivat, että belgialaisten siviilien joukossa oli armeijaa auttavia sissejä, joita kutsuttiin nimellä franc-tireur.
Muuan perhe asui epäonnekseen saksalaisen kenttäsairaalan vieressä, ja kun sinne putosi belgialaisten linnoituksesta ammuttu kranaatti, saksalaissotilaat teloittivat koko talon väen.
He eivät kuunnelleet perheen isän selitystä, että hän oli ollut saksalaisten kanssa koko päivän eikä ollut siten voinut mitenkään lähettää tiedustelutietoja belgialaisille.
Sotilaat opetettiin epäluuloisiksi
Saksalaiset kävivät läpi kaikki Liègen itäpuoliset alueet rangaistakseen vastarintaa tekeviä siviilejä. Usein siviilejä tapettiin täysin absurdien syytösten perusteella.
Joitakin valittiin satunnaisesti ja murhattiin kostoksi väitetystä hyökkäyksestä. Sotilaat ja upseerit joutuivat kollektiivisen vainoharhan valtaan, mikä johtui pitkälti menneistä tapahtumista.
Saksan ja Ranskan vuosina 1870–1871 käymässä sodassa ranskalaiset siviilit olivat tehneet sissi-iskuja rintaman takana. Niillä ei ollut suurta sotilaallista merkitystä, mutta ne toimivat tehokkaasti pelotteena.
Sodan kokemukset olivat jättäneet jälkensä armeijan opinkappaleisiin. Käsikirjoissa, kuten ”Maasodan tavat” vuodelta 1902 ja ”Kenttäpalveluohjesääntö” vuodelta 1908, korostettiin sotilaiden oikeutta käyttää ankaria menetelmiä, jos he joutuisivat kokemaan ”epärehellistä sodankäyntiä”.
Ohjeissa kuvaillaan vuolaasti, miten aseistetut sissit sai teloittaa pelotukseksi muille, koska sodankäynnin kansainväliset sopimukset eivät koskeneet heitä.
Sissejä suojelevaa siviiliyhteisöä tuli uhata kollektiivisella rangaistuksella kuten kovilla sakoilla tai panttivankien ottamisella. Tällaiset ohjeet sekä muistot sodasta 1870–1871 saivat aikaan sen, että kokemattomat saksalaissotilaat näkivät sissejä joka puolella.
Saksalaisupseerit pitivät pistoolinsa esiin vedettynä, kun he puhuivat belgialaisten pikkukaupunkien pormestarien kanssa. Sotilaslääkärit kantoivat asetta hoitaessaan potilaitaan, ja vaikeasti haavoittuneet pitivät kivääriään ulottuvillaan sairaalassa.
Jännittyneessä tunnelmassa villit huhut alkoivat rehottaa. Vihamielisten belgialaisten, myös naisten ja lasten, väitettiin ampuvan saksalaisia selkään, myrkyttävän kaivot ja kaivavan haavoittuneilta silmät irti päästä.
Heidän kerrottiin hiipivän öisin nukkuvien sotilaiden luo, leikkaavan näiltä irti nenät ja korvat tai kaatavan sotilaiden päälle kiehuvaa öljyä.
Tarinat saivat hermostuneet sotilaat ryhtymään äärimmäisiin tekoihin vähäisemmästäkin yllykkeestä.
He vakuuttivat myös armeijan kenraalit siitä, että kaikkialla suorastaan kuhisi belgialaisia partisaaneja ja että asia vaati välittömiä toimenpiteitä.
Kaupunkeja tuhottiin organisoidusti
Kaksi viikkoa saksalaisten maahantunkeutumisen jälkeen väkivalta alkoi saada uuden luonteen. Kun alussa murhiin olivat syyllistyneet pienet sotilasryhmät, joiden mielikuvitus oli lähtenyt laukkaamaan, nyt alkoivat kokonaisten kaupunkien verilöylyt ja tuhoamiset.
- elokuuta alankomaalainen lehti De Tijd lähetti toimittajansa Bart Mokveldin Viséen, jonka saksalaiset valloittivat operaation ensimmäisinä päivinä.
”Liekit humisevat, katot ja parrut ja seinät romahtavat”, hän raportoi. ”Saksalaiset noudattavat kaikessa tarkkaa järjestelmällisyyttä. Yleensä he kaatavat talon lattialle bensaa ja sytyttävät sen.”
Kaupungin vajaat 4 000 asukasta olivat kadonneet. Osa oli viety leireille Saksaan, osa oli paennut, osa oli murhattu. Visé oli ensimmäinen kaupunki, joka tuhottiin järjestelmällisesti, mutta lisää oli tulossa. Erityisesti kohua herätti Leuvenin yliopistokaupungin hävitys.
Tapahtumat alkoivat 25. elokuuta. Taivaalle laukaistiin merkinantoraketti, ja sitä seurasivat välittömästi konekivääritulituksen ääni. Todennäköisesti koko jutun takana olivat humalaiset saksalaissotilaat, mutta välikohtaus pantiin siviilikapinallisten piikkiin.
Saksalaissotilaat ammuskelivat hillittömästi koko yön, ja moni kaupunkilainen kuoli talojen seinien läpi tunkeutuneihin luoteihin. Monet raahattiin kotoaan kadulle ja tapettiin, ja talot tuikattiin tuleen.
Väkivaltaisuudet kestivät viisi päivää ja yötä, ja niihin osallistui tuhansia sotilaita. Hollantilainen lääkäri Lodewijk Grondijs kuuli aamulla 27. elokuuta saksalaisen luutnantin puhuvan miehilleen:
”Tähän asti olemme polttaneet vain kyliä, nyt on kaupunkien vuoro, ja Leuven tuhotaan ensimmäisenä.”
Alankomaalaisena Grondijs sai liikkua kaupungilla joutumatta pidätetyksi. Hän etsi käsiinsä Leuvenin saksalaisen komentajan, majuri Walther von Manteuffelin, joka kuitenkin kieltäytyi puuttumasta sotilaiden riehumiseen.
Tapot ja tuhopoltot jatkuivat, ja von Manteuffel joutui tunnustamaan, ettei tilanne ollut enää hänen hallinnassaan.
Hänen esimiehenään oli kenraali, joka vaati kovia kostotoimia väitettyjä belgialaisia sissejä vastaan. Alaisinaan hänellä oli kurittomia täydennysjoukkoja, jotka olivat päissään varastamastaan viinistä.
Kun verilöyly lopulta 30. elokuuta päättyi, 248 kaupunkilaista oli kuollut ja 2 130 rakennusta oli poltettu. Yksi poltetuista rakennuksista oli yliopiston kirjasto, jonka 230 000 teoksen joukossa oli korvaamattoman arvokkaita keskiaikaisia käsikirjoituksia.
”Te tapatte enemmän siviilejä kuin sotilaita. Ei se ole sotaa”, eräs saksalaissyntyinen nainen huusi sotilaille.
”Se on kyllä totta”, sotilas vastasi. ”Mutta jos olisimme noudattaneet saamiamme käskyjä prikulleen, ei yhtään ihmistä olisi enää elossa.”
Syyskuuhun tultaessa saksalaisten väkivallanteot lopulta vähenivät. Rintamat olivat liikkuneet länteen ja etelään, ja saksalaiskenraalit olivat panneet merkille, että saksalaissotilaiden toimet herättivät liikaa kansainvälistä huomiota.
- täydennysdivisioonan sotilaita oli mukana polttamassa Leuvenia elokuun lopulla 1914.
Saksa puolusteli tekojaan
Raunioiden vielä kytiessä Belgiassa brittilehdet täyttyivät kauhukertomuksista. Sotarikoksista kertovia tositarinoita täydennettiin julmilla yksityiskohdilla, jotka olivat kuitenkin usein täysin keksittyjä.
Lehtien mukaan saksalaisilla oli esimerkiksi tapana leikata kuolleilta lapsilta kädet ja naisilta rinnat irti.
- syyskuuta 1914 Saksan keisari Vilhelm II puolustautui sähkeessään Yhdysvaltojen presidentille. Hän langetti vastuun tapahtumista belgialaisten ylle. Siviilit olivat hänen mukaansa osallistuneet taistelutoimiin vastoin sodankäynnin kansainvälisiä sääntöjä.
Sama sävy oli Saksan tiede- ja kulttuurielämän eliitin seuraavassa kuussa julkaisemassa ”93:n manifestissa”. Sen 93 allekirjoittajan joukossa olivat kvanttifysiikan isä Max Planck ja röntgensäteille nimensä antanut Wilhelm Röntgen.
Vuonna 1915 Saksan armeija julkaisi jopa ”valkoisen kirjan”, jossa se yritti todistella belgialaisten syyllisyyttä. Leuvenin kirjaston polttamista kuvailtiin valitettavaksi mutta välttämättömäksi – se oli poltettu, koska kaupungin taloista oli tulitettu saksalaisia.
Armeija kuitenkin luopui aiemmista väitteistään, että Leuven oli ollut täynnä sissejä. Oli liian epätodennäköistä, että perheenisät olisivat ampuneet taloistaan lastensa ja vaimojensa ollessa kotona.
Uuden tarinan mukaan belgialaisia sotilaita oli livahtanut siviilivaatteissa Leuveniin, jossa he olivat tunkeutuneet ihmisten koteihin ja ampuneet saksalaisia sotilaita kohti talojen ikkunoista.
Saksan puolustelu kannatti jossakin määrin. Lehtien verta tihkuvat kirjoitukset kuulostivat liian epäuskottavilta, eivätkä monet halunneet uskoa, että niin kultivoitunut kansa kuin saksalaiset kävisivät sotaa siviilejä vastaan.
”Muistakaa Belgia”, luki brittiläisissä propagandajulisteissa vielä ensimmäisen maailmansodan aikana, mutta rauhan tultua belgialaisten kärsimykset unohtuivat nopeasti.
Monissa historiankirjoissa asia sivuutettiin tai saksalaisten tekoja puolusteltiin vedoten belgialaisten sissien vastarintaan. Vasta 2000-luvulla historiantutkijat ovat jälleen esittäneet luotettavia arvioita saksalaisten sotarikoksista elokuussa 1914.