Suurimmalla osalla ensimmäisen maailmansodan lentäjistä ei ollut lainkaan taistelulentäjän koulutusta, joten ilmataistelut päättyivät usein kaaokseen.

© Ullstein Bild

Amatöörilentäjät hallitsivat ilmatilaa ensimmäisessä maailmansodassa

Ensimmäisessä maailmansodassa taistelut nousivat ensimmäistä kertaa taivaalle. Lentäjät olivat kokemattomia, heillä ei ollut minkäänlaista strategiaa, eikä koneita ollut suunniteltu taisteluun. Pian uhka ilmasta kuitenkin jo kylvi kauhua ja kuolemaa.

perjantai 12. lokakuuta 2018 teksti Morten Rendsmark

Nuori brittiluutnantti Louis Strange seisoi ohjaamossa ohjaussauva polviensa välissä ja antoi kaksitasolentokoneen ylempien siipien päällä olevan konekiväärinsä laulaa. 

Hän oli keskellä saksalaisten ja ranskalais-brittiläisten koneiden ilmataistelua länsirintaman yllä toukokuussa vuonna 1915.

Pidellen yhä ohjaussauvaa polviensa välissä hän hamusi uutta ammuslipasta ohjaamosta ja yritti irrottaa vanhaa aseesta. Samassa hän menetti tasapainonsa. 

Ohjaussauva heilahti ääriasentoon, kone pyörähti katolleen ja Strange lennähti ohjaamosta. Hän sai viime hetkellä otteen siivellä olevasta konekivääristä ja jäi roikkumaan kaksin käsin jalat kohti kaukana alapuolella siintävää maan kamaraa.

Kylmäpäinen Strange alkoi heiluttaa jalkojaan eteen ja taakse rutistaen vatsalihaksiaan henkensä edestä, ja muutaman yrityksen jälkeen hän onnistuikin heilauttamaan jalkansa ohjaamoon ja hilaamaan itsensä sisään. Sitten vain tiukka ote ohjaussauvasta ja koneen oikaisu oikeaan lentoasentoon.

Strange selvisi koettelemuksestaan hengissä ja laskeutui ehjänä tukikohtaansa taistelun päätyttyä. Hän totesi kuitenkin jälkeenpäin, että ylempien siipien päälle sijoitettu konekivääri voi olla vaarallisempi lentäjälle itselleen kuin viholliselle.

Lentokoneita tiedustelutehtävissä

Konekiväärin paikka oli vain yksi niistä ongelmista, joita maailman ensimmäiset taistelulentäjät joutuivat kohtaamaan ensimmäisen maailmansodan aikana. 

Sodan puhjetessa kesällä 1914 lentokoneet olivat vielä vain rautalangoilla kokoonkyhättyjä ja kangaspaloilla verhoiltuja puukehikoita.

Sodan ensi kuukausina lentokoneita käytettiin vain tiedustelutehtävissä. Lentokoneisiin ei vielä ollut kehitetty konekiväärejä, pommeja tai radioita. 

Sen enempää lentäjillä kuin heidän päälliköilläänkään ei ollut minkäänlaista kokemusta ilmasodasta eikä mitään strategiaa. 

Yhtäkään lentokonetta ei ollut kehitetty varta vasten tehokkaaksi ilma-aseeksi uudella ja tuntemattomalla taivaan taistelukentällä.

Ennen kuin lentokoneisiin kiinnitettiin konetuliaseita, pilotit turvautuivat käsiaseisiin. 

© Polfoto/Topfoto

Sota nousi siiville

Ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen asti sotaa oli käyty maankamaralla tai merillä, mutta taivas oli vielä valloittamatta. 

Vuonna 1910 – vain seitsemän vuotta Wrightin veljesten ensimmäisestä varsinaisesta lentokoneesta – Ranska ja Saksa perustivat ilmavoimansa, ja kahden vuoden kuluttua saman teki Britannia.

Ilmavoimat olivat siis olemassa sodan syttyessä. Saksalaisilla oli lähettää länsirintamalle noin 250 lentokonetta, Ranskalla noin 160 ja peränpitäjällä Britannialla noin 60 lentokonetta.

Lentokoneiden avulla tarkkailtiin ennen kaikkea vihollisen joukkojen liikkeitä ja sotakaluston kuljetuksia. Lentokoneista voitiin havaita vihollisen tarkat asemat ja suurhyökkäysten valmistelut.

Tiedustelutieto oli arvokasta sekä maavoimille että tykistölle. Raskas tykistö sijaitsi useita kilometrejä rintamalinjojen takana, joten tykkimiehet eivät itse nähneet kohteitaan. 

Nyt he saattoivat saada vihollisen tarkat koordinaatit lentäjiltä, jotka kirjoittivat havaintonsa paperille ja pudottivat ne sitten nahkalaukuissa tykistölle suoraan ilmasta.

Nopea ilmatiedustelu osoitti pian arvonsa. Syyskuussa 1914 ranskalaiset lentäjät havaitsivat suurehkon aukon kahden etenevän saksalaisosaston välillä Marnejoen tuntumassa Pariisista kaakkoon. 

Tiedustelutiedon ansiosta ranskalais-brittiläinen vastahyökkäys onnistui ja murskasi saksalaisten toiveet nopeasta voitosta länsirintamalla.

Viholliset tervehtivät toisiaan

Sodan ensimmäisten kuukausien aikana molempien osapuolten lentäjät toimivat kuin herrasmiehet ikään. 

Jos he sattuivat kohtaamaan matkallaan tutkimaan vastustajan joukkojen liikkeitä ja tykistöasemia rintamalinjan takana, he tervehtivät toisiaan arvokkaasti.

”Kun ensimmäistä kertaa kohtasin saksalaisen lentokoneen sen enempää lentäjällä, Harvey Kellyllä, kuin minullakaan ei ollut asetta. Saksalainen tiedustelija ei näyttänyt aikovan ampua meitä. Tervehdimme häntä ja jatkoimme tehtäväämme, ja hän teki samoin”, kertoi brittiläinen tiedustelija William Douglas ensimmäisistä ilmasotakokemuksistaan.

Ennen sotaa lentokoneet olivat olleet pääosin yksitasokoneita, mutta sodan aikana suurin osa uusista koneista rakennettiin kaksitasoiksi, sillä kaksitasot olivat teknisesti varmempia. 

Tiedustelukoneet olivat yleensä kaksipaikkaisia: edessä istui lentäjä ja takana tähystäjä. Tiedustelutehtävissä nopeus ei ollut tärkeää, ja maasta mahdollisesti ammuttujen yksittäisten laukausten ohella suurin vaara oli lentokoneen tekninen vika.

Pilotit olivat innokkaita amatöörejä

Sodan syttyessä suurin osa lentäjistä oli pelkkiä amatöörejä, jotka olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi. 

Useimmat heistä olivat varakkaita huimapäitä ja näytöslentäjiä, joille ilmailu oli ennen sotaa ollut vain hauska harrastus.

Heillä ei ollut mitään sotilaskoulutusta, eivätkä he tienneet mitään sodasta. Heidät komennettiin suoraan toimintaan taivaalle, mistä he oppivat pian tunnistamaan vihollisen naamioidut ammusvarastot ja tykistöasemat.

Joukkojen liikehdinnän tarkka havainnointi 1 000 metrin korkeudesta olikin jo vaikeampaa; esimerkiksi eräs saksalainen lentäjä raportoi esimiehilleen nähneensä vihollisjoukkojen ryntäilevän paniikissa juoksuhautojen takana hänen lentäessään heidän ylitseen. 

Kävi ilmi, että kyse oli ollut brittiläisistä sotilaista pelaamassa jalkapalloa.

Sodan ensi vuosina konekivääri sijoitettiin kaksitason ylempien siipien päälle.

© Bridgeman

Omat ampuivat koneita alas

Toinen suuri ongelma lentäjille oli tunnistaa, kumman puolen joukoista kulloinkin oli kyse. Taivaalta oli lähes mahdotonta nähdä, millaiset univormut sotilailla oli yllään, eivätkä sotilaat käyttäneet tunnistamista helpottavia lippuja. 

Toisaalta myöskään juoksuhautojen sotilaat eivät tienneet, lentelikö heidän yllään oma vai vieras kone, sillä lentokoneissakaan ei ollut minkäänlaisia tunnuksia. Niinpä paikoin omat joukot ampuivat lentäjiä alas uskoessaan, että taivaalla kaarteli vihollinen.

Ranskalaiset alkoivat maalata siipien alapinnalle suuria sinivalkopunaisia ympyröitä, ja saksalaiset koristelivat koneensa mustilla ristikuvioilla. 

Britit maalasivat aluksi siipiin lippunsa Union Jackin, mutta maasta katsottuna se näytti erehdyttävästi ristiltä, joten brittikoneita erehdyttiin usein pitämään saksalaisina. Niinpä britit alkoivat käyttää tunnuksenaan omaa versiotaan ranskalaisten sinipunavalkoisesta pallosta.

Herrasmiehet siirtyivät koviin otteisiin

Kun osapuolet huomasivat, miten tärkeitä tietoja lennoilla saatiin kerättyä, ne päättivät siirtyä kovempiin otteisiin vastustajan lentotiedustelun torjumisessa. 

Aluksi lentäjät yksinkertaisesti nakkelivat toisiaan kohti kivenmurikoita tai köysiä, joiden toivottiin sotkeutuvan potkuriin. 

Pian siirryttiin pistooleihin ja kivääreihin, mutta niillä tähtääminen – ja varsinkin osuminen – huterasta moottorin tärisyttämästä lentävästä koneesta osoittautui lähes mahdottomaksi.

Saksalaiset ymmärsivät pian, että käsiaseet olivat lentokoneissa aivan turhia, joten niiden käyttö ilmassa kiellettiin kokonaan. 

Ranskalaiset ja britit tulivat pian samaan johtopäätökseen. Ilmatilan hallintaan tarvittiin paljon tehokkaampia ja tarkempia aseita.

Hävittäjälentokoneen synty

Vuoden 1915 alussa sodan molemmat osapuolet alkoivat tutkia mahdollisuuksia varustaa tuolloiset lentokonetyypit konekivääreillä. Pyrkimyksenä oli asentaa koneeseen kiinteä eteenpäin osoittava konekivääri, jonka ammukset eivät osuisi koneen omaan potkuriin.

Lentokonevalmistajat kokeilivat erilaisia ratkaisuja. Yksi vaihtoehto oli varustaa konekiväärillä vain lentokonetyyppejä, joissa oli koneen takana sijaitseva työntöpotkuri. Ne olivat kuitenkin liian hitaita ja epäsopivia ilmataisteluun.

Toinen mahdollisuus oli sijoittaa konekivääri kaksitason ylempien siipien päälle. Sekään vaihtoehto ei ollut tyydyttävä varsinkaan yksipaikkaisten koneiden kohdalla, kun lentäjän oli sekä ohjattava konetta että käytettävä asetta – kuvaavana esimerkkinä tästä Louis Strangen tapaus.

Kolmas vaihtoehto oli taivutetun metallitangon varaan sijoitettu konekivääri, jota takana istuva tähystäjä-ampuja pystyi kääntelemään ja käyttämään kaikkialla koneen sivuilla – mutta sillä ei puolestaan voinut ampua eteenpäin.

Ranskalaiset kokeilivat aseen sijoittamista koneen nokalle potkurin taakse, mutta silloin vaarana oli, että ase ampui oman koneen potkurin taivaan tuuliin.

Niinpä puiset potkurin lavat suojattiin metallilevyillä, jotta ammukset kimpoaisivat niistä tuhoamatta potkuria. Se toimi kyllä, mutta ei aivan ihanteellisesti, sillä pyörivään potkuriin satunnaisesti osuvat luodit kimpoilivat täysin ennalta-arvaamattomasti joka suuntaan.

Saksalaiset kehittivät ongelmaan tehokkaan ratkaisun keväällä 1915. He keksivät mekaanisen järjestelmän, joka tahdisti konekiväärin ammukset lentokoneen potkurin kanssa. 

Näin konekivääri voitiin sijoittaa lentäjän eteen aivan potkurin taakse. Synkronoidussa järjestelmässä ammusten syöttö katkesi aina potkurin lavan pyörähtäessä aseen piipun eteen. Näin lentäjä pystyi ampumaan suoraan eteenpäin vaarantamatta potkuriaan.

Fokkerin koneista tuli brittien vitsaus

Saksalaisten tahdistetun konekiväärin keksi hollantilaissyntyinen lentokonetehtailija Anthony Fokker, joka oli muuttanut Saksaan ennen sotaa. 

Fokkerin keksintö keikautti ilmasodan vaakakupit selkeästi saksalaisten hyväksi. Konekivääri asennettiin Fokkerin Eindeckeriin eli yksitasoon. 

Eindecker-koneen ja synkronoidun konekiväärin yhdistelmä osoittautui niin tehokkaaksi, että kesästä 1915 alkaen ranskalaiset ja brittiläiset lentokoneet lähtivät pakenemaan jo Fokkerin nähdessään. 

Silti Fokkerit pudottivat viholliskoneita sellaisella vauhdilla, että itseironinen brittilehdistö alkoi puhua ”Fokker-vitsauksesta” ja kutsua omia koneitaan vähättelevästi "fokkerinrehuksi".

Saksalaiset halusivat pitää kiinni ylivoimaisesta ilma-aseestaan ja pelkäsivät synkronoitujen konekiväärien joutuvan vihollisen käsiin. 

Niinpä lentäjiä kiellettiin ylittämästä saksalaisten rintamalinjaa vihollisalueiden ylle, jotta he voisivat moottoririkon tai osuman jälkeen aina tehdä pakkolaskun omalle maaperälle.

Ranskalaisille ja briteille saksalaisten saavuttama täydellinen ilmaherruus oli katastrofaalista. Jotain oli tehtävä – ja mahdollisimman nopeasti.

Brittiläinen ja saksalainen kone törmäävät taistelun tuoksinassa.

© Ullstein Bild

Ässät lensivät suoraan kohti

Brittien ja ranskalaisten onni kääntyi, kun eräs saksalainen lentäjä eksyi sumuisessa säässä ja joutui tekemään pakkolaskun Ranskan puolelle. 

Ympärysvallat saivat selville synkronoidun konekiväärin toimintaperiaatteen ja saattoivat alkaa hyödyntää sitä kehittämissään uusissa, Fokker­in Eindeckeriä tehokkaammissa taistelukoneissaan.

Siitä alkoivat ensimmäiset todelliset ilmataistelut, joissa lentäjät haastoivat toisensa kaksintaisteluun mies miestä vastaan.

Muutamat rohkeat ja taitavat pilotit keksivät lentää suoraan vihollista kohti, avata tulen ja väistää sivulle tai syöksyyn vasta viime hetkellä. Taistelut olivat kuin ketterää miekkailua – joskin ilmassa kieppuvilla moottoroiduilla osapuolilla oli nopeutta noin 150 km/h.

Vain kokeneet lentäjä-ässät kykenivät selviämään hengissä huimista kamppailuista. Vasta-alkajilla ei ollut mitään mahdollisuuksia tällaisissa kohtaamisissa – ja suurin osa molempien puolien lentäjistä oli vasta-alkajia. 

Erityisesti ranskalais- ja brittilentäjät olivat usein täysin kouluttamattomia, ja heidät lähetettiin käytännössä täysin kokemattomina suoraan surman suuhun ja pikaiseen kuolemaan. 80 prosenttia alas­ammutuista brittipiloteista ehti suorittaa alle 20 tehtävää.

Uusimuotoinen ilmasota oli yhtä aikaa kiehtovaa ja kauhistuttavaa. Esimerkiksi eräs useita pudotuksia nähnyt sotilas kertoi: 

”Seurasimme katseellamme putoavaa konetta ja sen jättämää savuvanaa koneen syöksyessä kohti maata. Tiesimme, että lentäjä ja tiedustelija olivat vielä hengissä – heillä oli 15 sekuntia elinaikaa jäljellä.”

Uuden taistelumuodon tehokkuus ja lentäjien kokemattomuus tekivät ilmasodasta kohtalokasta. Lentäjiä kuoli niin paljon, että ensimmäisen maailmansodan lentäjän odotettavissa oleva elinaika putosi kuuteen viikkoon. Kokonaisia lentäjäkursseja menehtyi, ja vaihtuvuus tukikohdissa oli lähes sata prosenttia.

Koiratappeluja ilmassa

Myöhemmin ilmavoimat alkoivat järjestää koneita 6–12 koneen muodostelmiin, joita johtivat kokeneemmat lentäjät. Se johti niin kutsuttuihin koiratappeluihin, joissa lentäjät kiertelivät ja syöksyilivät koneillaan päästäkseen ampumaan vastustajan takaapäin.

Nämä ilmojen kaksintaistelut ovat jääneet historiaan varsinkin kuuluisien lentäjä-ässien myötä. Kenties tunnetuin heistä oli Manfred von Richthofen eli ”Punainen paroni”, joka pudotti 80 ympärysvaltojen konetta ennen kuin tuli itse alasammutuksi vuonna 1918.

Vuoden 1916 lopussa saksalaiset esittelivät kaksitasoisen taistelukoneen nimeltä Albatros. Sen huippunopeus oli 175 km/h, ja se oli varustettu kahdella konekiväärillä, joten se oli todellinen tappokone. 

Huhtikuussa 1917 saksalaiset pudottivat niin paljon brittien lentokoneita, että brittiläisiin tukikohtiin saapuvilla uusilla lentäjillä oli edessään enää keskimäärin 11 elinpäivää.

Saksalaiset voittivat ilmasodan

Saksalaisten lentokoneiden voittokulusta huolimatta ympärysvallat valloittivat vielä ilmaherruuden hitaasti itselleen.

Sodan loppuaikoina ranskalaiset ja britit pystyivät valmistamaan paljon enemmän koneita kuin saksalaiset.

Vuonna 1917 Britannian ja Ranskan lentokonetuotanto oli kaksinkertainen saksalaisten kapasiteettiin verrattuna. Samana vuonna Yhdysvallat liittyi sotaan, ja saksalaiset jäivät pian alakynteen kaiken sotakaluston osalta. Saksa liittolaisineen antautui voimattomana 11.11.1918.

Ilmassa saksalaiset olivat kuitenkin voittaneet enemmän kuin ranskalaiset ja brittiläiset. Neljän sotavuoden aikana saksalaiset olivat menettäneet 3 128 lentokonetta ja 6 840 lentäjää ja tähystäjää, kun taas britit, ranskalaiset ja yhdysvaltalaiset menettivät maailman ensimmäisessä ilmasodassa yhteensä lähes 10 000 miestä.

”Täällä on vielä kauheampaa kuin voisi kuvitella. Mutta kunhan pidän pääni kylmänä ja järkeni tallella, niin nopea ja ketterä Fokkerini takaa, että jokainen taistelu ilmassa on kuin autolla ajelua. Älkää siis kantako huolta. ”

Näin rauhoitteli perhettään saksalainen lentäjäsankari Oswald Boelcke. Hänet ammuttiin alas 28.10.1916 – 25 vuoden ikäisenä.

Laskuvarjoista tuli vakiovaruste vasta sodan loppuvaiheessa. Kummankin puolen sodanjohto uskoi lentäjien taistelevan kovemmin, kun koneessa ei ollut laskuvarjoa.

© Scanpix/AKG Images

Haluatko tietää lisää ensimmäisestä maailmansodasta?

Olemme koonneet upean ja ainutlaatuisen ensimmäinen maailmansota -paketin juuri sinua varten! Hyödynnä tilaisuutesi nyt, niin saat:

  • 3 numeroa HISTORIA-lehteä.
  • suuren digitaalisen ensimmäisen maailmansodan teemanumeron, jossa astumme juoksuhautojen helvettiin, seuraamme sodan suurinta meritaistelua – Skagerrakin taistelua – ja koemme Punaisen paronin kanssa historian ensimmäisiä ilmataisteluja.
  • tyylikkään, ajattoman rannekellon.

Nappaa erikoispaketti TÄÄLTÄ 

Lue lisää

Lee Kennett: The First Air War, Simon & Schuster 1999. Eric and Jane Lawson: The First Air Campaign, Da Capo Press 1996. Steel & Hart: Tumult in the Clouds – British Experience of War in the Air, Hodder & Stoughton Ltd. 1997.

Ehkä sinua kiinnostaa...