Sotamarsalkka Douglas Haig kertoi kuulijoille suunnitelmastaan vilkkaasti elehtien. Sitten 55-vuotias brittiupseeri kumartui pöydälle levitetyn kartan ylle ja näytti, missä Britannian armeija pakottaisi Saksan sotajoukot perääntymään.
Haig työnsi toista kättään sormet harallaan eteenpäin kartalla kuvatakseen, miten brittijoukot murtautuisivat läpi saksalaisten linjoista.
Sen jälkeen ne etenisivät vauhdilla Belgian halki. Haig liikutti kättään kartalla itää kohti Saksan rajalle asti ja jopa vähän sen yli.
Hän vakuutteli läsnäolijoille, että jouluun 1917 mennessä Saksa anoisi rauhaa ja ympärysvallat voittaisivat sodan.
Haigin optimismi vakuutti lähes kaikki Britannian hallituksen jäsenet, jotka olivat kokoontuneet Lontooseen neuvottelemaan kesäkuussa 1917.

Nuori saksalaissotilas Paul kokee I maailmansodan kauhut länsirintaman juoksuhaudoissa.
Netflixin suurelokuva: ”Länsirintamalta ei mitään uutta"
Eric Maria Remarquen osittain omaelämäkerrallinen romaani 19-vuotiaan saksalaisen sotilaan kokemuksista länsirintamalla julkaistiin vuonna 1929, ja siitä on sittemmin tehty useita elokuvia.
Saksalaiset ovat nyt tehneet sodanvastaisesta klassikosta uuden ja synkän tulkinnan, jossa elämää juoksuhaudoissa on kuvattu kaunistelematta.
Elokuvan vaikuttavissa tehosteissa on lainaa sellaisista elokuvista kuin Pelastakaa sotamies Ryan ja Dunkirk, ja sen näkökulma on Paul-nimisen jalkaväensotilaan. Hän taistelee tovereineen kirjaimellisesti läpi tulen, veren ja mudan järjettömässä taistelussa, jossa ihmiset ja koneet muuttavat luonnon hävitetyksi joutomaaksi.
Elokuvaa on kehuttu etenkin sen ilmiömäisen ahdistavasta äänimaailmasta, joka yhdessä väkivaltaisten kuvien kanssa riisuu sodalta kaiken glorian.
Elokuva ei ole miellyttävä, mutta se on ajankohtainen aikana, jolloin ihmisiä on ehkä syytä muistuttaa sodan todellisuudesta ja julmuudesta.
Katso traileri alta:
Vain pääministeri David Lloyd George suhtautui Haigin suunnitelmiin epäillen.
”Hän ei piittaa siitä, kuinka monta miestä hän menettää, hän on valmis tuhlaamaan näiden poikien hengen. Aion pelastaa edes osan heistä”, Lloyd George kirjoitti vaimolleen.
Pääministeri pommitti Haigia viikon ajan tiukoilla kysymyksillä yrittäen löytävää vaihtoehtoisen ratkaisun Belgian offensiiville.
Sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Mikäli Haig ei saisi lupaa hyökätä, kuluttava asemasota jatkuisi todennäköisesti koko loppuvuoden eikä Saksan tappio olisi yhtään lähempänä.
Lopulta Lloyd George taipui. Hän kuitenkin varoitti, että Britanniasta olivat loppumassa miehet eikä Haigin suuroperaatio saanut päättyä verilöylyyn.
Hän myös ilmoitti, että hyökkäys keskeytettäisiin, mikäli läpimurtoa ei saavutettaisi.
Satojentuhansien nuorten brittimiesten henki oli nyt pääministerin käsissä. Vain hän voisi pelastaa heidät.
Saksan uskottiin murtuvan helposti
Skotlantilaissyntyinen Douglas Haig oli palvellut länsirintamalla ensimmäisen maailmansodan alusta lähtien.
Hän komensi suurinta armeijaa, jonka Britannia oli koskaan lähettänyt taisteluun, ja hän oli pitkälti vastuussa myös maan sotahistorian pahimmasta katastrofista.
- heinäkuuta 1916 Haig oli määrännyt joukkonsa hyökkäämään saksalaisten puolustuslinjoja vastaan Sommejoella Ranskassa.
Iltaan mennessä saksalaisten tykit ja konekiväärit olivat tappaneet 20 000 brittisotilasta ja haavoittaneet 37 000:ta.
Seuraavana aamuna sotilaat määrättiin taas uuteen rynnäkköön. Näin jatkui useita kuukausia, sillä Haig uskoi voivansa vuodattaa vihollisen kuiviin.

Britit joutuivat jättämään raskaat tykkinsä Steenbeekjoen länsipuolelle, sillä idempänä maa oli niille liian pehmeää. Joen länsipuolella tykit olivat niin kaukana etulinjasta, että niiden osumatarkkuus kärsi.
Sodan alkupuolella Haig oli todistanut saksalaisten aiheuttavan brittijoukkojen keskuudessa niin suurta tuhoa, että yksi ainoa rynnäkkö olisi voinut murskata britit.
Vihollinen ei kuitenkaan ollut tarttunut tilaisuuteen, ja Haig oli ottanut tilanteesta opikseen: hän ei jättäisi ratkaisevaa iskua antamatta.
Kesällä 1917 Haig oli toipunut Sommen katastrofista ja uskoi vakaasti, että Britannian armeija pystyisi murtamaan saksalaisten puolustuksen Passchendaelen kylän tienoilla Belgiassa.
Briteillä oli nyt käytössään runsaasti raskaita tykkejä, jotka pystyisivät tuhoamaan saksalaisten tykit ja puolustusasemat ennen kuin jalkaväki lähtisi hyökkäykseen.
Lisäksi Haig tiesi saksalaisten mielialan olevan alamaissa. Tiedustelun sieppaamat kirjeet olivat paljastaneet, että moni saksalaissotilas oli saanut sodasta tarpeekseen ja heillä oli pulaa niin ammuksista, tupakasta kuin ruuastakin.
Haig uskoi suurhyökkäyksen murtavan saksalaisten taistelutahdon nopeasti.

Ensimmäisessä maailman-sodassa kuoli yli 8 miljoonaa hevosta ja muulia, jotka kuljettivat rintamalle muun muassa tykkejä ja ruokaa.
Kranaattisadetta kesti kaksi viikkoa
Tykistön piti varmistaa Britannian voitto tulevassa taistelussa, ja brittijoukkojen selustaan Belgiaan keskitettiin 3 000 tykkiä.
Suurhyökkäyksen komentajaksi Haig nimitti ärhäkkänä sotilaana tunnetun kenraalin Hubert Goughin.
Tykit alkoivat laulaa 16. heinäkuuta. Ankara tulitus kesti 15 päivää, joiden aikana britit ampuivat 4,3 miljoonaa kranaattia ja tuhansia saksalaissotilaita silpoutui hengiltä tai hautautui elävältä.
- heinäkuuta 1917 kranaattien räjähdykset saivat saksalaisten linjojen takana sijaitsevan Passchendaelen kirkon tornin sortumaan kuin enteenä siitä, että Passchendaelen taistelusta kehkeytyisi yksi ensimmäisen maailmansodan verisimmistä yhteenotoista.
Hieman ennen auringonnousua 31. heinäkuuta tunnelma rintamalla vaikutti olevan tyyni mutta valpas.
Goughin esikuntaan kuuluva ranskalainen upseeri kuitenkin tiesi, mitä tuleman piti. Juoksuhaudoissa brittien esikunnan ja saksalaisten linjojen välissä satatuhatta miestä odotti jännittyneinä upseeriensa pillin vihellystä, joka oli heille merkki lähteä rynnäkköön ei-kenenkään-maan poikki. Sitten brittien tykit alkoivat jyrähdellä.
”Kun tykistön sulkutuli alkoi, se oli niin rajua, ettemme uskaltaneet katsoa toisiimme. Saatoin hädin tuskin uskoa silmiäni, kun etumaisen juoksuhaudan miehet lähtivät liikkeelle. Oli kuin rottalauma olisi sännännyt pakoon”, ranskalaisupseeri kuvaili myöhemmin.
Hyökkäys pysähtyi bunkkereihin
Brittiupseerit puhalsivat pilleihinsä kello 3.50, juuri kun auringon ensi säteet alkoivat näkyä horisontin takaa.
Pian autio ei-kenenkään-maa kuhisi khakinvärisiin univormuihin pukeutuneita brittisotilaita ja tykkituli yltyi yltymistään.
Kevyiden tykkien ammukset putosivat kuin tasaisena verhona rintamalinjojen väliseen maastoon, missä ne tuhosivat piikkilankaesteitä ja pakottivat saksalaiset pysymään suojissaan.

Viskinvalmistus teki Haigin perheestä niin rikkaan, että nuori Douglas saattoi opiskella Oxfordissa 1880–1883.
Sotamarsalkka ei oppinut virheistään
Douglas Haig oli syntynyt suurmieheksi, tai niin hänen skotlantilainen John-isänsä ainakin uskoi. John Haig rikastui viskinvalmistuksella ja avioitui aatelisnaisen kanssa.
Douglas-pojalle vauraus tarjosi mahdollisuuden opiskella Oxfordissa ja ryhtyä ratsuväen upseeriksi.
Haig uskoi suoriin hyökkäyksiin, jotka nujersivat vihollisen nopeasti ja toivat voittajille kunniaa. Niinpä hän yritti vuonna 1916 lopettaa sodan Sommejoen varrella tehdyllä suurhyökkäyksellä, joka päättyi brittijoukkojen joukkoteurastukseen.
Haig oli jääräpäinen mies, ja vuonna 1917 hän määräsi joukkonsa Passchendaelessa uuteen suurhyökkäykseen – jälleen katastrofaalisen huonolla menestyksellä.
Katastrofi oli vähällä tehdä lopun Haigin sotilasurasta, mutta hänen onnekseen niin ei käynyt. Britannian pääministeri David Lloyd George ei halunnut horjuttaa maan sodanjohtoa juuri, kun Saksa suunnitteli suurta vastahyökkäystä alkuvuonna 1918.
Niinpä Haig sai pitää asemansa, kunnes Saksa lopulta murtui ja sota päättyi ympärysvaltojen voittoon.
Tappava kranaattiverho eteni noin 25 metriä minuutissa, ja brittijoukot pysyttelivät tiiviisti sen kannoilla.
Samaan aikaan raskas tykistö moukaroi saksalaisten takalinjoja vaientaakseen vihollisen tykistön ja estääkseen vahvistuksia pääsemästä etulinjaan.
Suurhyökkäyksen ensimmäisten tuntien aikana kaikki eteni suunnitelmien mukaan – myös rintamalohkon keskellä, jonne Gough oli keskittänyt joukkojaan.
18 brittidivisioonaa pääsikin läpi saksalaisten kahdesta etumaisesta puolustuslinjasta verrattain vähäisin tappioin. Raskas tykkituli oli kaikesta päätellen tehnyt tehtävänsä.
”Hyökkäystä oli kestänyt vain puolisen tuntia, kun asemiimme alkoi virrata saksalaisia vankeja”, brittiupseeri kuvaili hyökkäyksen ensihetkiä.
Toisen ja kolmannen puolustuslinjan välimaastossa brittijoukkojen eteneminen kuitenkin pysähtyi saksalaisten suuriin betonibunkkereihin, joita pari viikkoa kesänyt kiivas tykkituli ei ollut vaurioittanut.
Kussakin bunkkerissa oli kahdesta neljään konekivääriä ja esteetön näkymä ei-kenenkään-maalle.
Brittien tappioluvut nousivat nopeasti heidän pyrkiessään lähemmäs bunkkereita tuhotakseen ne käsikranaateillaan.
Vähitellen jalkaväki alkoi jäädä jälkeen sulkutulesta, joka eteni yhä tasaista vauhtia kohti saksalaisten selustaa.
Saksa vahvisti puolustuslinjojaan
Offensiivin seuraavasta vaiheesta tuli vieläkin verisempi, sillä Saksalta ei suinkaan ollut jäänyt huomaamatta, että britit keskittivät Passchendaeleen runsaasti tykkejä ja valmistelivat selvästikin suurhyökkäystä.
Niinpä Saksan sodanjohto oli kutsunut apuun valtakunnan johtaviin kuuluvan puolustussodan asiantuntijan Fritz von Lossbergin, joka sai tehtäväkseen vahvistaa Passchendaelen linjoja.
Von Lossberg ei aikaillut vaan lisäsi puolustuslinjojen määrää kolmesta kuuteen, mikä kasvatti rintaman syvyyttä viidestä kymmeneen kilometriin.
Hän myös siirsi Saksan tykit naamioituihin asemiin harjun taakse, mistä ne oli vaikea havaita ja vielä vaikeampi tuhota tykkitulella.
Niinpä suuri osa saksalaisten tykeistä oli täysin vahingoittumattomia brittien hyökkäyksen alkaessa. Lisäksi von Lossberg kokosi linjojen taakse suuren reservin vastahyökkäystä varten.

Saksalaiset käyttivät Passchendaelessa hajutonta sinappikaasua, joka aiheutti iholle suuria rakkuloita ja salpasi hengityksen.
Saksalaiset iskivät vastaan
Britit pääsivät läpi saksalaisten kahdesta etumaisesta puolustuslinjasta melko helposti, mutta sitten heidän etenemisensä pysähtyi von Lossbergin paranneltuihin puolustusvarustuksiin.
Brittijoukot olivat jääneet jälkeen Goughin aikataulusta, ja tykistön sulkutuli kulki jopa 800 metriä jalkaväen edellä.
Kaiken lisäksi sulkutuli muuttui vähitellen hajanaisemmaksi pommitukseksi, sillä joukot olivat edenneet kevyen tykistön kantaman ulkopuolelle Goughin kunnianhimoisen suunnitelman mukaisesti.
Yli puolet brittien Passchendaeleen keskittämistä tykeistä oli nyt jalkaväen kannalta hyödyttömiä.
Edettyään noin kolme kilometriä brittijoukot olivat joutuneet kiivaissa taisteluissa hajaannuksiin. Eräs kersantti johti yksikkönsä rippeitä ylös harjun rinnettä, kun miehiä tuli juosten heitä vastaan.
”Kääntykää takaisin ja kaivautukaa suojaan! Olemme jäämässä saarroksiin!” tulijat varoittivat.
Von Lossbergin reservijoukot olivat lähteneet vastahyökkäykseen.
”Näimme sakemannien tulevan harjanteen yli kuin parvi mehiläisiä. Kun he pääsivät lähemmäs, avasimme tulen. Meidän tykistömme oli lakannut ampumasta ja näin, että miehet alkoivat lannistua”, kersantti muisteli myöhemmin saksalaisten vastahyökkäystä.
Saksalaisten tykit sen sijaan tulittivat hyökkääjiä lähes tauotta. Kersantti tajusi, että kaikki hänen yksikkönsä miehet olivat joko kuolleet tai perääntyneet eikä hän pystyisi pitämään asemiaan yksin.
Kaatuneiden lukumäärä yhteensä
Kuolleiden määrää ei tiedetä varmuudella. Historioitsijoiden arviot vaihtelevat 420 000:n ja 860 000:n välillä.

275 000

200 000
Vastaavia tilanteita sattui kaikkialla rintamalohkon keskiosassa, jossa britit joutuivat perääntymään kovalla hinnalla valloittamistaan asemista. Kun taistelut auringon laskiessa laantuivat, Gough oli menettänyt 27 000 miestä.
Siitä huolimatta hän julisti raportissaan brittien voittaneen yhteenoton, sillä saksalaisten tappiot olivat suunnilleen yhtä suuret ja britit olivat onnistuneet etenemään kolmisen kilometriä.
Juoksuhaudat täyttyivät vedestä
Sillä välin kun sotilaat huolehtivat haavoittuneista, Gough esikuntineen suunnitteli jo uutta hyökkäystä.
Se noudattaisi täsmälleen samaa kaavaa kuin ensimmäinenkin, eikä Gough tehnyt elettäkään korjatakseen 31. heinäkuuta havaittuja virheitä ja puutteita.
Huono sääkään ei estänyt hyökkäystä. Elokuu 1917 oli poikkeuksellisen sateinen, ja pelkästään sen kolmena ensimmäisenä päivänä satoi peräti 40 millimetriä.
Sateet paljastivat suuria ongelmia maastossa, jonka Haig oli valinnut suurhyökkäyksensä näyttämöksi.
Belgian halki virtaa useita jokia, joiden varsille oli aikojen saatossa kaivettu tulvakanavia ohjaamaan sadevettä pois pelloilta ja pitämään peltomaa viljelykelpoisena.
Sota oli kuitenkin tuhonnut suuren osan kanavista, eikä sadevesi siksi päässyt valumaan niitä pitkin jokiin ja edelleen mereen.
Vesi ei myöskään imeytynyt tiiviiseen saviseen maaperään, ja maasto muuttui nopeasti upottavaksi liejuksi.
Sateet myös estivät tiedustelulentokoneita näkemästä maastoa ja saksalaisten tykkien sijaintia. Niinpä brittien tykit joutuivat ampumaan sokkona tai käyttämään apunaan vanhentuneita ilmakuvia, joissa saksalaisten puolustuslinjan parannukset eivät näkyneet.
Haig tai Gough eivät silti edes harkinneet uuden hyökkäyksen lykkäämistä.
Tappiot kasvoivat valtaviksi
Sade oli laantunut kuurottaiseksi, kun Goughin joukot 16. elokuuta lähtivät uuteen hyökkäykseen.
Rintaman pohjoisella sivustalla Ranskan joukot suoriutuivat tehtävästään nopeasti, sillä niillä oli tukenaan runsaasti tykkejä ja niiden piti edetä vain 2–3 kilometriä lähtöpaikastaan.
Britannian joukkojen sen sijaan odotettiin etenevän omalla lohkollaan peräti 5–6 kilometriä.
Kenties vaikeinta oli niillä yhdeksällä brittidivisioonalla, jotka hyökkäsivät rintaman eteläreunalla. Siellä sotilaat joutuivat mutkittelemaan veden täyttämien kranaattikuoppien lomassa saksalaisten taukoamattomassa tulituksessa.
Taistelun jälkeen tehty yhteenveto osoittaa, että 80 prosenttia yhden ainoan divisioonan haavoittuneista oli saanut osuman kranaateista, vaikka brittien tykistön oli pitänyt tuhota vihollisen tykit jo ennen jalkaväen hyökkäyksen alkua.
Haavoittuneiden piina ei helpottunut edes sidontapaikoilla, sillä nekin sijaitsivat vihollisen tykinkantaman sisällä.
”Puristin silmäni kiinni. En nähnyt mitään, mutta korviani en pystynyt sulkemaan.
Kuulin kaiken: haavoittuneiden huudot, räjähdykset, ympärillemme maahan iskeytyvät sirpaleet”, eräs brittiupseeri kirjoitti hyökkäyksen kauhuista.
Edempänä brittien rynnäkkö kilpistyi saksalaisten betonibunkkereihin, jotka kylvivät ampuma-aukoistaan tehokkaasti kuolemaa.
Irlantilaisten divisioona eteni vain muutaman sata metriä, ennen kuin saksalaisten konekiväärit niittivät sen miehet maahan. Brittien toinen hyökkäys pysähtyi paikoilleen.
Toive suuresta läpimurrosta hiipui
Gough joutui tappioiden vuoksi Haigin epäsuosioon, ja 25. elokuuta tämä nimitti Passchendaelen rintaman uudeksi komentajaksi kenraali Herbert Plumerin.
Plumer oli luonteeltaan edeltäjäänsä varovaisempi, eikä hän halunnut lähettää joukkojaan uuteen suurhyökkäykseen.

Kehnosta menestyksestä huolimatta Haig jatkoi offensiivia yli kolmen kuukauden ajan.
Oliko Haig väärässä?
Sotahistorioitsijat kiistelevät yhä siitä, oliko Britannian ja Douglas Haigin Passchendaelessa käyttämä strategia järkevä vai silkkaa hulluutta.
Sen sijaan hän päätti tehdä useita pienempiä rynnäkköjä. Nyt brittien piti pakottaa saksalaiset perääntymään vain noin 1,5 kilometriä kerrallaan.
Plumerin varovainen taktiikka tarkoitti käytännössä sitä, että Britannia hautasi haaveet suuresta läpimurrosta.
Sen armeija ei pystyisi murtamaan saksalaisten puolustuslinjaa, kuten Haig oli luvannut. Myös hyökkäys Saksan rajalle sai luvan odottaa, sillä Plumerin pienemmät iskut vain heikensivät vihollista, eivät murskanneet sitä täysin.
Haig hyväksyi Blumerin taktiikan, sillä hänen käsityksensä mukaan Britannia oli yhä etulyöntiasemassa. Saksa taisteli länsirintamalla koko ajan myös Ranskaa vastaan, ja itärintamalla sillä oli vastassaan Venäjän mahtava armeija.
Niinpä länsirintaman suurhyökkäys jatkui huolimatta pääministeri Lloyd Georgen varoituksista ja lokakuun sateista, jotka pehmittivät maaperää entisestään.
”Täällä ei ole puita, taloja, maisemaa, suojaa tai aurinkoa”, eräs uusiseelantilainen sotilas kirjoitti rintamalta.
Syksyn tullen britit joutuivat rakentamaan uusia asemia hiekkasäkeistä, sillä maahan kaivetut juoksuhaudat täyttyivät nopeasti vedellä.
”Olemme läpimärkiä päästä varpaisiin, tuuli puhaltaa kylmästi, kaikkialla on liejua, ja vietämme yöt ja päivät taukoamattomassa sateessa kranaattikuopissa, jotka ovat puolillaan vettä”, eräs australialaisupseeri kirjoitti rintaman oloista.
Ammuksia ja elintarvikkeita jouduttiin kuljettamaan rintamalle muuleilla, sillä sade ja kranaatit olivat tärvelleet tiet kulkukelvottomiksi autoille.
Pioneerit rakensivat lankuista pitkospuita, jotka olivat ainoa yhteys etulinjasta selustan tukevampaan maastoon. Liikkuminen oli hidasta ja vaarallista, ja lukemattomat sotilaat kuolivat hukkumalla liejuun.

Brittisotilaat tuhosivat lukuisia saksalaisten asemia käsikranaateilla.
Armeija pani pisteen verilöylylle
- marraskuuta kanadalaiset onnistuivat vihdoin valtaamaan Passchendaelen kylän.
Sotilaat olivat kärsineet sateessa koko syksyn, ja tappiot olivat kasvaneet valtaviksi. Haig oli kuitenkin varma, että Saksan selkäranka oli lähes murrettu.
Britannian kovia kokeneet joukot eivät olleet saaneet apua pääministeri Lloyd Georgelta, vaikka tämä oli luvannut pelastaa sotilaat turhalta kärsimykseltä.
Hän ei ollut tehnyt mitään auttaakseen, ja synkät raportit rintamalta saivat hänet vain toteamaan vahingoniloisesti, että hän oli alusta asti epäillyt Haigin visiota läpimurrosta.
Hän ei ilmeisesti missään vaiheessa oivaltanut, että juuri hän olisi pystynyt lopettamaan verilöylyn. Se jäi armeijan tehtäväksi.
Joulukuussa 1917 Britannian pääesikunnan päällikölle kerrottiin, että Saksa oli siirtämässä Passchendaeleen runsaasti uusia joukkoja, jotka olivat vapautuneet itärintamalta tsaarin Venäjän sorruttua.
Britannian sodanjohto päätti keskeyttää Haigin offensiivin ja siirtää joukot puolustamaan vallattuja alueita toivoen, ettei se ollut liian myöhäistä.
Laskelmien mukaan Britannialta puuttui täydestä taisteluvalmiudesta satatuhatta miestä. Monin paikoin brittijoukot olivat uusissa vallatuissa asemissaan vielä suojattomampia kuin Passchendaelen taistelun alkaessa.
Britannia vältti lopullisen tuhon
Haigin kunnianhimoinen suurhyökkäys oli ohi. Seuraavana keväänä oli Saksan vuoro hyökätä ja pakottaa britit perääntymään. Jonkin aikaa näytti jo siltä, että Saksa voittaisi sodan, mutta lopulta britit onnistuivat pitämään pintansa.
Lloyd Georgen vastustuksesta huolimatta Douglas Haig säilytti asemansa sodan päättymiseen asti marraskuussa 1918. Passchendaelen taistelu tahrasi kuitenkin hänen maineensa ikiajoiksi.
Sodan jälkeen moni kysyi, miksi 275 000 brittisotilaan piti kuolla mitättömän belgialaisen maalaiskylän ja yhden miehen virhearvioiden vuoksi.