11. marraskuuta 1918: rauha hukkui vereen

Saksa allekirjoitti ensimmäisen maailmansodan päättävän aseleposopimuksen viideltä aamulla 11. marraskuuta 1918. Aseiden piti vaieta kello 11.00 – ja äkkiä kenraaleille tuli kiire.

Saksa allekirjoitti ensimmäisen maailmansodan päättävän aseleposopimuksen viideltä aamulla 11. marraskuuta 1918. Aseiden piti vaieta kello 11.00 – ja äkkiä kenraaleille tuli kiire.

Getty Images & Shutterstock

Eiffel-tornin huipulla oleva radioantenni välitti 7. marraskuuta 1918 viestin Saksan hallitukselle.

Ranskan länsirintaman komentaja marsalkka Ferdinand Foch ilmoitti yöllä kello 2.30, että hän oli määrännyt aselevon koko sen reitin varrelle, jota saksalaisten rauhanneuvottelijoiden oli määrä matkustaa hänen päämajaansa.

Viestin sieppasivat useat radio-operaattorit ympäri Eurooppaa, ja muutamassa tunnissa sotilaat taisteluhaudoissa kuulivat, että rauha häämötti.

”Sano, että en kuole nyt, kun aselepo on koittamassa.” Kranaatinsirpaleen osuman saanut saksalaissotilas 11. marraskuuta kello 10.58

Huhu levisi suusta suuhun ja vääristyi matkan varrella. Kun se lopulta saapui New Yorkiin United Pressiin, uutistoimisto julkaisi uutissähkeen, joka kuului:

”Pariisi 7. marraskuuta – liittoutuneet ja Saksa allekirjoittivat tänään kello 11 sopimuksen aselevosta. Sotatoimet loppuvat kello 2 iltapäivällä.”

New Yorkissa puhkesi riemu. Wall Streetillä toimistotyöntekijät heittelivät ikkunoista paperisilppua, ja katu täyttyi uutisesta iloitsevista ihmisistä.

Britannissa Kentin kreivikunnassa ilmavoimien kadetit tunkeutuivat kanttiiniin ja varastivat olutta voitonjuhliinsa, ja niinkin kaukana kuin Argentiinassa sinne muuttaneet eurooppalaiset juhlistivat tietoa sodan päättymisestä.

7.11.1918 klo 8, Ranska

Robert Cude palveli Itä-Kentin kuninkaallisen rykmentin jalkaväessä. Hänen pataljoonansa sijaitsi Forêt de Mormalissa muutaman kilometrin päässä Belgian rajasta, kun huhu aselevosta levisi sinne.

Cude asetovereineen oli valmistautumassa yhteen lukemattomista hyökkäyksistä, joihin hänen yksikkönsä oli osallistunut sen jälkeen, kun britit saapuivat Ranskaan vuonna 1914.

Ennen kuin 24-vuotias Cude pakkasi varusteensa ja lähti majoituspaikasta, hän kirjoitti tapansa mukaan tapahtumista päiväkirjaansa:

”Meistä tuntuu siltä, että tästä tulee viimeinen hyökkäyksemme. Ja nyt, kun loppu häämöttää, kaikki pohtivat, onko onnemme päättymässä – se onni, joka on pitänyt meidät hengissä tähän asti. Selviämmekö sodasta hengissä?”

7.11.1918 klo 20.30, rintaman lähellä

Saksan hallitus oli lähettänyt delegaation tapaamaan Ferdinand Fochia Compiègnen metsään. Sen oli pidettävä kiirettä, jotta aselepo saataisiin voimaan ennen kuin Saksa murtuisi ja maahan syttyisi sisällissota sotaan väsyneiden ja niiden välille, jotka olivat yhä vakuuttuneita siitä, että sota voisi päättyä Saksan voittoon.

Joukko ranskalaissotilaita istui pelaamassa korttia Haudroyn kaupungissa muutaman kilometrin päässä rintamalta, kun peli keskeytyi outoon ääneen. Miehet kavahtivat pystyyn ja tähyilivät koilliseen, mutta sumu esti heitä näkemästä, mikä yhä lähenevän äänen aiheutti.

Kaukaa ilmestyivät hitaasti esiin kolmen tumman auton ääriviivat. Ajoneuvojen ovia koristivat kullatut kotkat – Saksan keisarillisen armeijan tunnus.

Saksan delegaation sumusta ilmestyvät autot yllättivät ranskalaisjoukot Haudroyssa.

© Shutterstock

Etumaisen auton toisella astinlaudalla seisoi sotilas heiluttaen valkoista lippua ja toisella tasapainoili trumpetinsoittaja puhaltaen nelisävelistä sotilassignaalia, joka sai ranskalaisiin kunnolla eloa.

Saattue osoittautui koostuvan Saksan rauhanneuvottelijoista, jotka olivat matkalla Compiègnen metsään sata kilometriä etelämmäs.

Delegaatiota johti poliitikko Matthias Erzberger, johon saksalaiset toivoivat Fochin suhtautuvan suopeasti, sillä Erzberger ei ollut sotilas vaan edusti rauhaa janoavaa tavallista Saksan kansaa.

Erzbergerillä oli mukanaan viisi neuvonantajaa – neljä upseeria ja salkuton ministeri kreivi Alfred von Oberndorff.

8.11.1918 klo 9.00, Compiègnen metsä

Koko yön ajamisen jälkeen Matthias Erzberger ja delegaatio saapuivat vihdoin Fochin junavaunulle.

Ranskalainen kenraali johti saksalaiset vaunulle, missä Foch odotti. Pienikokoinen ranskalaismarsalkka loi saksalaisiin jäätävän silmäyksen ja teki lyhyesti kunniaa.

Sen jälkeen hän tokaisi tulkille: ”Kysy näiltä herroilta, miksi he ovat täällä.”

Ferdinand Foch oli länsirintaman komentaja ja ympärysvaltojen päärauhanneuvottelija.

© Getty Images & Shutterstock

Tyly ranskalainen saneli aselevon ehdot

8. marraskuuta Compiègnen metsään saapui saksalainen delegaatio. Saksalaiset luulivat tulevansa neuvotteluun, mutta heidät otti vastaan ranskalainen tuikeailmeinen marsalkka, jolla oli ankarat vaatimukset.

Ferdinand Foch komensi ympärysvaltojen länsirintaman joukkoja. Syksyllä 1918 hän johti ne voitosta voittoon, vaikka rintamalinja ei sitä ennen ollut juuri muuttunut. Viimeisten kuukausien aikana ympärysvallat pakottivat vihollisen vetäytymään 125 kilometriä.

Kun Foch lokakuun alussa kuuli saksa­laisten rauhantunnusteluista, hän suhtautui tietoon epäillen. Hän pelkäsi, että Saksa neuvotteli vain voittaakseen aikaa ja ehtiäkseen kohottaa joukkojensa taistelutahtoa.

Fochilla oli myös henkilökohtaisia syitä vihata saksalaisia, sillä hänen ainoa poikansa ja hänen vävynsä olivat kaatuneet sodan aikana. Ikääntyvä marsalkka oli luvannut upseereilleen ”ajaa takaa kenttäharmaita (saksalaisia, toim. huom.) sapeli kädessä”.

Foch kirjoitti Ranskan pääministerille ja suositteli vaatimaan ankaria ehtoja, joihin saksalaisten olisi taivuttava ennen aselepo­sopimuksen allekirjoittamista. Pääosa ehdoista oli laadittu varmistamaan, että ranskalaiset, brittiläiset, belgialaiset ja yhdysvaltalaiset joukot eivät menettäisi yliotetta, jonka ne olivat juuri saavuttaneet.

Ympärysvaltojen poliittiset johtajat kuulivat samansuuntaisia varoituksia omien armeijoidensa komentajilta. Esimerkiksi Yhdysvaltojen kenttäarmeijan johtaja John J. Pershing vaati Saksaa ase­levon sijaan antautumaan ehdoitta.

Hallitusten johtajat ottivatkin Fochin ehdotuksen lähtökohdaksi tavatessaan Pariisissa lokakuun lopulla. He päättivät asettaa saksalaisille 34 vaatimusta – ja tehdä Fochista neuvottelijan.

Lähes kaikki vaatimukset olivat ehdottomia, eikä 67-vuotiaalla ranskalaismarsalkalla ollut paljon joustovaraa, mikä sopi hänelle mainiosti. Ankarilla ehdoilla, joista ei voinut neuvotella, pystyi testaamaan hyvin, kuinka tosissaan Saksa tavoitteli rauhaa.

Ehtolista lähetettiin Saksaan, ja marraskuun 6.–7. päivän välisenä yönä Foch sai sähkeen, jossa saksalaiset ilmoittivat lähettävänsä rauhanneuvottelijan. Marsalkka määräsi liikkuvan toimistonsa siirtymään Compiègnen metsään tapaamista varten.

Saksalaisten oli täytettävä 34 ehtoa, jotta rauha syntyi

  • Vetäytyminen: Saksan armeijan piti vetäytyä miehittämiltään alueilta kahdessa viikossa.
  • Kuljetuskalusto: Saksan piti toimittaa ympärysvalloille 5 000 veturia, 100 000 junavaunua ja 5 000 kuorma-autoa.
  • Sillanpääasemat: Ympärysvaltojen piti saada haltuunsa neljä sillanpääasemaa Reinin Saksan-puolella siltä varalta, että Saksa hyökkäisi.
  • Syyllisyys: Saksan piti tunnustaa syyllisyytensä sotaan ja maksaa sotakorvauksia.
  • Aseistus: Saksan piti luovuttaa kahdessa viikossa ympärysvalloille 160 sukellusvenettä, 30 000 konekivääriä ja 5 000 tykkiä.
  • Miehittäminen: Saksan piti maksaa liittoutuneiden kulut Saksan miehittämisestä.

Saksalaiset tuijottivat ihmeissään Fochia, kunnes Erz­berger kokosi itsensä ja selitti, että hänen ymmärtääkseen delegaatio oli lähetetty neuvottelemaan aselepoehdoista.

Hänen maanmiehensä kreivi von Oberndorff lisäsi, että saksalaiset toimivat Yhdysvaltojen presidentiltä Wilsonilta tulleen tiedon pohjalta. Wilson oli kirjoittanut, että marsalkka Foch oli saanut tehtäväkseen aselepoehdoista sopimisen.

Foch keskeytti kreivin ja vaati, että saksalaisten oli ensin myönnettävä, että he – ja he yksin – halusivat aselepoa. Tämän nöyryytyksen jälkeen Foch antoi adjutanttinsa lukea ääneen pitkän listan ympärysvaltioiden ehtoja.

Yksi 34 ehdosta kuului, että Saksan joukkojen piti vetäytyä kahdessa viikossa sekä kaikilta sodassa miehittämiltään alueilta että Elsass-Lothringenista, joka oli siirtynyt Saksalle, kun Ranska oli hävinnyt sodan sitä vastaan vuonna 1871.

KARTTA: Saksalaiset paineessa

Marsalkka painotti sitä, että hänen kätensä olivat sidotut eikä hän pystyisi muuttamaan ehtoja. Kyse ei ollut neuvotteluista, vaan saksalaisten oli hyväksyttävä ehdot tai hylättävä ne, muuta mahdollisuutta ei ollut.

”Teillä on 72 tuntia aikaa neuvotella hallituksenne kanssa Berliinissä ja päättää, mitä teette”, Foch ilmoitti lopuksi.

9.11. aamulla, Metzin eteläpuolella

14. marraskuuta yhdysvaltalaisten ja ranskalaisten joukkojen oli määrä toteuttaa suurisuuntainen isku. Kohteena oli Metzin kaupunki, jota saksalaiset pitivät rautaisessa otteessaan lukuisten tykki­asemiensa avulla. Ennen offensiivia ympärysvaltojen oli valloitettava strateginen mäenhuippu.

41-vuotias John H. Sherburne oli yksi armeijan nuorimmista prikaatikenraaleista. Ennen sotaa hän oli toiminut vapaaehtoisena Yhdysvaltojen kansalliskaartissa, ja nyt hän johti Yhdysvaltojen 92. jalkaväkidivisioonan tykistöä.

Seuraavien päivien aikana hänen tykkiensä oli määrä pitää huolta suojatulesta, joka auttaisi yhdysvaltalaisia joukkoja rynnistämään saksalaisten konekivääriasemien kirjomalle mäelle.

Sherburne tiesi, että avoin rintamahyökkäys omia joukkoja korkeammalla sijaitseviin vihollisen taisteluhautoihin aiheuttaisi väistämättä suuria tappioita.

Sitä ei estettäisi edes tehokkaimmallakaan tykkitulella, sillä saksalaiset ryömisivät kranaattien räjähtäessä syvemmälle bunkkereihin ja palaisivat tulen lakattua ja yhdysvaltalaisten lähestyessä taas konekivääreineen kaivantojen reunoille.

9.11. klo 14.30, Compiègnen metsä

Foch taipui siihen, että hänen brittiläiset ja ranskalaiset alaisensa saivat antaa saksalaisille ”yksityistä konsultaatiota”, jossa käytäisiin läpi ja hiottaisiin ympärysvaltojen ehtojen yksityiskohtia.

Kun Saksan delegaatio kävi keskusteluja brittiläisten laivastoupseerien ja muiden marsalkan luotettujen alaisten kanssa, leppymätön Foch sähkötti joukkojensa johtajille. Käskyt olivat selkeät:

”Kiitos toistuvien hyökkäystemme vihollisen joukot ovat murenemassa ja pettävät koko rintamalla. Huolehtikaa siitä, että lisäätte painostusta. Etenemisemme ei pidä vain jatkua vaan myös vauhdin kasvaa.”

”Voitte luottaa meihin”, vastasivat sekä kenraali Pershing että kenraali Douglas Haig, joka oli yhdysvaltalaisten ja brittiläisten joukkojen ylipäällikkö länsirintamalla. Kumpikin oli innokas valtaamaan lisää alueita, vaikka he tiesivät, että aselepo pakottaisi vihollisen vetäytymään.

Kaikki ne alueet, joista Pershing, Haig ja ranskalaiset maksoivat sotilaidensa verellä 9.–11. marraskuuta, olisivat langenneet ympärysvalloille ”ilmaiseksi” kahden viikon päästä, kun saksalaiset poistuivat Ranskasta ja Belgiasta.

Tiesitkö?

  • Saksan lähin liittolainen Itävalta-Unkari solmi aselevon 3. marraskuuta 1918.
  • Itse sotamarsalkka Paul von Hindenburg suositteli Erzbergerille aselepoon suostumista.
  • Ensimmäinen maailmansota kesti 1 563 päivää – elokuusta 1914 marraskuuhun 1918.
  • Dokumetoidakseen etenemisensä 11.11. yhdysvaltalaisjoukot pudottelivat taistelutantereelle sukkia.
  • Yhdysvaltojen 16 divisioonasta hyökkäsi aivan sodan lopussa enää vain seitsemän.
  • Viimeisenä päivänä kuoli myös brittiläisiä ja ranskalaisia sotilaita. Viimeinen ranskalainen kaatui kello 10.50.

11.11. klo 1.30, lähellä Metziä

Prikaatikenraali Sherburne oli illalla todistanut ilotulitusta Moseljoen varrella. Vihollinen ampui ilmaan hätäraketteja ja rooma­laisia kynttilöitä, jotka valaisivat kaikki mäet Metziin saakka. Prikaatikenraali arveli vihollisen juhlivan pian allekirjoitettavaa aseleposopimusta.

Sherburne sai kiinni yhteysupseerinsa Ranskan armeijassa, ja tämä vahvisti, että päämaja oli varoittanut aselevon alkavan hieman ennen puoltapäivää, jos Saksan neuvotteludelegaatio allekirjoittaisi sopimuksen ennen kello viittä.

Ajankohta oli valittu siksi, että sota päättyisi vuoden 1918 yhdennentoista kuukauden yhdennentoista päivän yhdennellätoista tunnilla.

Kun yhteys katkesi, Sherburne jäi miettimään, mitä tapahtuisi aselepoa edeltävinä tunteina. Käskynä oli jatkaa hyökkäämistä Saksan asemiin päivän sarastaessa, mutta Sherburne piti sitä turhana. Hän päätti soittaa 92. divisioonan ylipäällikölle kenraali Balloulle.

Kenraali Ballou kuitenkin nukkui, eikä häntä saanut herättää. Sherburne keskusteli tunnin Balloun adjudantin kanssa, jonka kanta ei järkkynyt. Adjutantti totesi, että käskyä hyökätä aamunkoitteessa ei ollut kumottu, joten Sherburnen ei auttanut kuin valmistautua.

Klo 2.15, Compiègnen metsä

Erzberger ja muut Saksan delegaation jäsenet tapasivat marsalkka Fochin viimeisen kerran tämän junavaunussa. He yrittivät vielä kerran saada ajettua lievennyksiä ympärysvaltojen 34 vaatimukseen.

Etenkin ehto numero 20, jonka mukaan saksalaisten satamien saarto jatkuisi, kunnes lopullinen rauhansopimus olisi allekirjoitettu, synnytti tunnin mittaisen keskustelun. Erzberger selitti saksalaisten näkemystä:

”Silloin merkittävä osa maailmansodasta jatkuisi, nimittäin Britannian näännytyspolitiikka, joka aiheuttaa kärsimyksiä Saksan naisille ja lapsille. Se ei vain ole reilua.”

Sanat saivat yhden brittiamiraaleista kiivastumaan: ”Ei reilua, niinkö sanoitte? Teidän sukellusveneenne tässä eivät ole olleet reiluja, kun ne ovat varoituksetta upottaneet meidän kauppa-aluksiamme.”

Saartoa ei suostuttu poistamaan, mutta yhden laimean myönnytyksen Erzberger sai aikaan: ympärysvallat harkitsisi vievänsä Saksaan ruokaa, jos se katsottaisiin tarpeelliseksi.

Vasta kello 5.12 saksalaisilta loppuivat vastaväitteet. Periksi antaneena Erzberger tarttui kynään ja valmistautui allekirjoittamaan aseleposopimuksen.

Kahdelle Saksan delegaation upseerille kihosivat kyyneleet silmiin, kun Erz­berger laski kynän kädestään ja puuskahti: ”70 miljoonan ihmisen kansa kärsii, mutta se ei kuole.”

Tämän Foch kuittasi kuivasti: ”Niinpä.”

Vuoden 1918 kevätoffensiivin jälkeen vetäytyminen oli arkipäivää uupuneille saksalaisjoukoille.

© Shutterstock

Saksa oli polvillaan

Yli 1 500 sotapäivän jälkeen saksalaiskenraalit ymmärsivät lokakuussa 1918, että voitto ei ollut enää mahdollinen. Saksan armeija heikkeni päivä päivältä, kun ympärysvallat vahvistuivat.

Kättelemättä ja kunniaa tekemättä Foch poistui junavaunusta ja jätti saksalaisdelegaation tutkimaan vähäisiä myönnytyksiä, joita he olivat saaneet aikaan: 30 000 konekiväärin sijaan saksalaisten piti luovuttaa ympärysvalloille vain 25 000 konekivääriä.

2 000 lentokoneen sijaan Saksan oli määrä luovuttaa 1 700 konetta. 40 kilometrin demilitarisoidun vyöhykkeen sijaan Reinin itäpuolelle Saksaan luotaisiin vain kymmenen kilometrin vyöhyke.

Ehto, jonka mukaan Saksan piti luovuttaa ympärysvalloille 60 sukellusvenettä, oli myös muotoiltu uudestaan, sillä Saksalla ei ollut niin monta sukellusvenettä.

Sen sijaan sopimuksessa sanottiin nyt, että keisarilliset merivoimat luovuttaisivat kaikki merikelpoiset sukellusveneensä. Erzberger joutui totea­maan, ettei hän ollut saanut aikaan juuri mitään Compiègnen metsässä viettämänsä 72 tunnin aikana.

Tieto sopimuksen allekirjoittamisesta ja siitä, että sotaisuuksien on tauottava kello 11 samana päivänä, lähetettiin heti Yhdysvaltojen, Britannian ja Belgian armeijan pää­majoihin länsirintamalla. Fochin viestissä ei kuitenkaan otettu kantaa siihen, olisiko kaikki suunnitellut hyökkäykset peruutettava.

Ympärysvaltojen kenraalit saivat siten vapaat kädet hyökätä vihollisen kimppuun vielä sodan viimeisinä tunteina. Eri puolilla rintamaa joukot jatkoivat siksi valmistelujaan hyökätäkseen saksalaisten taisteluhautoihin.

11.11. klo 6.00, Yhdysvaltojen päämaja, Chaumont, Ranska

John J. Pershing otti uutisen aseleposopimuksesta vastaan murheellisena. Yhdysvaltojen Euroopan-joukkojen komentaja oli kuukauden varoittanut solmimasta saksalaisten kanssa rauhaa, ennen kuin he olisivat itse tajunneet hävinneensä.

Yhdysvaltojen kenraalin Bunker Haanin joukot olivat edenneet kumpuilevalle alueelle, jonka edessä aukesi tasanko. Siellä Haan kuuli, että aselepo oli allekirjoitettu ja että taistelut lakkaisivat kello 11.

Kenraali Haan oli juuri käynyt nukkumaan, kun hän sai vielä yhden puhelun. Yksi hänen alaisistaan pyysi lupaa hyökätä prikaatinsa kanssa vihollisen kimppuun poistaakseen rintamalinjasta aukon, joka näyttäisi kartalla rumalta rauhan alkaessa.

Kenraali Pershing ylennettiin sodan jälkeen ja hän sai arvonimen ”General of the Armies” – joka on hänen lisäkseen myönnetty vain Yhdysvaltain ensimmäisellä presidentilläGeorge Washingtonilla.

© Shutterstock

Haan raivostui. Hän ei ollut ajatellut uhrata yhtään ihmishenkeä vain siistiäkseen karttaa. Hän torjui prikaatin komentajan pyynnön tylysti. Haanin miesten osalta sota oli loppu, ja tykkien käskettiin vaieta hänen sektorillaan.

Näin eivät ajatelleet kaikki ympärysvaltojen kenraalit. Monet heistä käskivät aloittaa suunnitellut hyökkäykset aivan Fochin, Per­shingin ja Haigin ohjeiden mukaisesti, eikä kukaan saisi säästellä itseään tai vihollista, vaikka sota olikin melkein ohi.

Klo 6.50, Yhdysvaltojen 32. divisioonan päämaja Metzin länsipuolella

Yhdysvaltojen kenraalin Bunker Haanin joukot olivat edenneet kumpuilevalle alueelle, jonka edessä aukesi tasanko. Siellä Haan kuuli, että aselepo oli allekirjoitettu ja että taistelut lakkaisivat kello 11.

Kenraali Haan oli juuri käynyt nukkumaan, kun hän sai vielä yhden puhelun. Yksi hänen alaisistaan pyysi lupaa hyökätä prikaatinsa kanssa vihollisen kimppuun poistaakseen rintamalinjasta aukon, joka näyttäisi kartalla rumalta rauhan alkaessa.

Haan raivostui. Hän ei ollut ajatellut uhrata yhtään ihmishenkeä vain siistiäkseen karttaa. Hän torjui prikaatin komentajan pyynnön tylysti. Haanin miesten osalta sota oli loppu, ja tykkien käskettiin vaieta hänen sektorillaan.

Näin eivät ajatelleet kaikki ympärysvaltojen kenraalit. Monet heistä käskivät aloittaa suunnitellut hyökkäykset aivan Fochin, Per­shingin ja Haigin ohjeiden mukaisesti, eikä kukaan saisi säästellä itseään tai vihollista, vaikka sota olikin melkein ohi.

Klo 7.00, Yhdysvaltojen 89. divisioonan päämaja Metzin länsipuolella

William Wright haaveili loistavasta sotilasurasta ja käsky laskea aseet harmitti häntä. Kenraalin oli pian keksittävä jotain, mikä voisi motivoida hänen nuorempia upseerejaan jatkamaan taistelua kello 11 asti.

Sodan viimeisessä käskynjaossa Wright totesi: ”Divisioonamme on taistellut pitkään ilman kunnollisia peseytymismahdollisuuksia. Jos vihollinen saa jäädä Stenayn kaupunkiin, joukkomme eivät vieläkään pääse kylpyyn. 179. prikaatin on siksi jatkettava ja valloitettava kaupunki.”

Käskyyn oli todellisuudessa aivan muu syy. Wright halusi nimittäin peitota naapuridivisioonan niin, että Pershing ylentäisi hänet ja hän saisi johtaakseen yhden divisioonan sijaan useita divi­sioonia eli
armeijakunnan.

Stenay oli tavoiteltu maali, sillä saksalaisella prinssi Rupprechtilla oli ollut siellä aiemmin sotilaallinen päämaja.

Tämä seikka oli juuri sellainen, jonka Wright kunnianhimossaan halusi ujuttaa raporttiinsa divisioonansa viimeisestä urhoollisesta hyökkäyksestä.

”Vihollisuudet rintamalla lopetetaan kello 11, ja aiemmin määrättyjä hyökkäyksiä jatketaan siihen asti.” Kenraalimajuri Joseph E. Kuhn

Joukot hyökkäsivät kenraalin käskyn mukaisesti. 89. divisioona menetti ensimmäiset kaksikymmentä miestä jo useita kilometrejä Stenaysta länteen, kun saksalaisen haupitsin ampuma kranaatti räjähti miesjoukon keskellä.

Neljä kilometriä Stenayn eteläpuolella majuri Hanford McNider, yksi Wrightin alaisista, pysähtyi pataljoonansa kanssa. Saksan konekiväärit ja tykit ampuivat sulku­tulta sillalle, joka hänen kahdentuhannen miehensä piti ylittää.

Kun McNider näki sillalle kerääntyneen ruumis­kasan, hän päätti keskeyttää hyökkäyksen. Häntä ei rangaistu tästä, ja hänet ylennettiin prikaatikenraaliksi toisessa maailmansodassa.

Klo 8.56, Metzin luoteispuoli

Henry N. Gunther oli yksi niistä tuhansista yhdys­valtalaissotilaista, jotka odottivat jännittyneenä sodan päättymistä. 23-vuotias Gunther oli kuitenkin joutunut jalkaväkidivisioonaan, jota komentava
kenraali oli yhtä kunnianhimoinen kuin Wright.

Kenraalimajuri Joseph E. Kuhn ilmoitti lyhyesti kello 9 joukoilleen eri puolilla rintamaa, että aselepo oli nyt allekirjoitettu mutta että se ei muuttaisi mitään. Kenttäradio välitti hänen käskynsä jatkaa hyökkäämistä:
”Vihollisuudet rintamalla lopetetaan kello 11, ja aiemmin määrättyjä hyökkäyksiä jatketaan siihen asti.”

Sotamies Gunther kuuli Yhdysvaltojen saksalaistaustaiseen vähemmistöön, ja kotonaan Baltimoressa hän oli havainnut naapureiden suhtautuvan vihamielisesti kaikkeen saksalaiseen.

Ehkä juuri siksi Gunther halusi osoittaa arvonsa sodan viimeisenä päivänä. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että Gunther oli alennettu kersantista sotamieheksi, koska hän oli kirjoittanut kotiin ystävälleen, että tämän
pitäisi pysytellä kaukana sodasta – sensuroijat olivat rekisteröineet epäisänmaallisen huomautuksen.

Gunther oli pankissa töissä, ja häntä odotti kotona Baltimoressa kihlattu. Silti hän ei suostunut lähtemään kenttä­sairaalaan, kun hän haavoittui pahasti käsivarteen.

Sen sijaan hän jäi taisteluhautaan ja valmistautui 11. marraskuuta hyökkäämään saksalaisten konkivääriasemiin yhdessä muun 313. jalkaväkirykmentin kanssa.

Rykmentin tavoitteena oli valloittaa ennen sodan päättymistä täysin merkityksetön paikka kartalla. Kyse oli Ville­devant-Chaumontin kylästä, joka sijaitsi 70 kilometriä Metzistä luoteeseen. Nyt oli Guntherin viimeinen tilaisuus osoittaa isänmaallisuutensa ja uskollisuutensa perheen uutta isänmaata, Yhdysvaltoja, kohtaan.

Klo 9.20, Metzistä etelään

Nuori prikaatikenraali Sherburne oli vastentahtoisesti käskenyt avata tykeillä tulen vihollista vastaan ja näki nyt 366. jalkaväkirykmentin etenevän. Sen piti nujertaa vihollinen strategisella paikalla sijaitsevalla mäellä, jonka koodinimi oli Lacotte Hill.

Sherburne tiesi, että divisioonan johtaja kenraali Ballou valehteli sanoessaan, että hyökkäyksen oli määrä turvata yhdysvaltalaisille hyvät asemat Metz-offensiivia varten. Offensiivi oli tarkoitus aloittaa 14. marraskuuta, eli sitä ei koskaan toteutettaisi.

  1. jalkaväkirykmentin joukot, jotka koostuivat mustista sotilaista, olivat hyökkäyksen aluksi metsässä, missä vihollinen ei voinut nähdä heitä. Heti, kun he astuivat metsästä ulos, heidän ylleen alkoi sataa kaasukranaatteja ja saksalaiset alkoivat tulittaa heitä konekivääreillään Lacotte Hilliltä.

Vaikka aseleposopimus oli allekirjoitettu ja sen alkamiseen oli alle kuusi tuntia, sotilaiden käskettiin hyökätä saksalaisten tulta vastaan.

© Library of Congress

Kymmenen minuutin ajan yhdysvaltalaissotilaat yrittivät jatkaa etenemistään, mutta heidän hyökkäyksensä tyrehtyi ja henkiinjääneet pakenivat takaisin metsään kaatuneiden tovereidensa yli.

Klo 9.30, Metzistä luoteeseen

Sukutaustaltaan saksalainen yhdysvaltalaissotilas Henry Gunther jäi vaille tukea, kun hän ja hänen toverinsa etenivät pistimet tanassa. Sankka sumu esti yhdysvaltalaisia konekivääriasemia antamasta heille suojatulta.

Sumun vuoksi sotilaat eivät tienneet, olivatko he menossa kohti Ville-devant-Chaumontia, mutta moni seikka viittasi siihen, että kurssi oli oikea, sillä saksalainen tykistö alkoi yhtäkkiä ampua yhdysvaltalaisia.

Kranaatti toisensa perään ujelsi ilmassa ja porautui maahan, ennen kuin ne räjähtivät nostattaen ilmaan mutaa, jota satoi Guntherin ja hänen kersanttinsa päälle.

Erään konekivääriaseman kaksi saksalaista seurasivat ällistyneinä, miten Gunther ja kersantti vain jatkoivat lähestymistään, ja avasivat tulen. Miehet heittäytyivät maahan luotien viuhuessa heidän päänsä yli.

Kello oli 10.44, mutta vain rykmentin upseereilla oli kello, eivätkä miehet tienneet, että heidän ei olisi tarvinnut kuin maata mudassa matalana varttitunti, niin sota olisi ohi ja he pääsisivät palaamaan hengissä kotiin.

Klo 10.35, Metzistä lounaaseen

Luutnantti Rennagel oli maannut kenttäsairaalassa ja päässyt juuri sieltä pois. Hän kiiruhti takaisin Metzin lähelle päästäkseen juhlimaan aselepoa yhdessä asetovereidensa kanssa.

Saapuessaan joukko-osastoonsa, joka kuului Yhdysvaltojen 26. jalkaväkidivisioonaan, Harry G. Rennagel kuuli epä­tavallista hälinää:

”Miehet nauroivat, vitsailivat ja juttelivat keskenään kovaan ääneen, mitä he eivät olleet uskaltaneet aiemmin koskaan tehdä taisteluhaudassa. Innoissaan he kertoivat minulle, että he odottivat vain kellojen soivan ja jonkun julistavan, että sota oli ohi. Kun käsky valmistautua viimeiseen hyökkäykseen tuli, kaikki pitivät sitä vitsinä.”

Käsky oli kuitenkin annettu tosissaan. Kello 10.35 Rennagel komensi miehensä kiinnittämään pistimet kiväärin piippuun, minkä jälkeen he kiipesivät ylös taisteluhaudasta, missä he olivat olleet suhteellisen turvassa, ja siirtyivät ei-kenenkään-maalle.

Pian saksalaisen kranaatinheittimen ammus räjähti kymmenen metrin päässä luutnantista ja paineaalto kaatoi hänet kumoon. Kun Rennagel pääsi taas jaloilleen, hän näki, että viisi hänen rohkeimmista miehistään makasi tuskasta kiemurrellen maassa.

Yhdeltä valui verta isosta haavasta sydämen tienoilta. Rennagel kumartui kuuntelemaan sotilaan viimeisiä sanoja:

”Luutnantti, minä kuolen. Älkää suotta vakuutelko, että kaikki käy hyvin, sillä tiedätte hyvin totuuden. Kuten ehkä tiedätte, me kaikki luulimme taistelujen loppuvan aamusta, ja kirjoitin tyttöystävälleni, että tulen kotiin ja menen hänen kanssaan naimisiin.”

Sen jälkeen sotilas kuoli. Rennagel miehineen yritti vallata saksalaisten asemat kaksi kertaa onnistumatta. Vasta kolmannella yrityksellä taisteluhaudan valloittaminen onnistui. Taistelun tauottua maassa makasi 15 kuollutta ja 177 haavoittunutta yhdysvaltalaissotilasta.

Klo 10.58, Metzin lähellä

Prikaatikenraali Sherburnen divisioonan sotilaat olivat hakeneet suojaa metsästä läheltä saksalaisten asemia. Myös moni saksalainen pelkäsi menehtyvänsä sodan viimeisenä päivänä.

Kersantti Georg Bücher oli ollut sodassa vuodesta 1914 ja taistellut urhoollisesti isänmaan, das Vaterlandin, puolesta, mutta uutinen pian koittavasta aselevosta oli saanut hänet pelkäämään henkensä puolesta:

”Jokaisen räjähdyksen aikana heittäydyimme maahan, mitä emme olleet tehneet aiemmin sodan aikana.”

Juuri Bücherin rintamapätkän konekiväärit olivat tulittaneet Sherburnen sotilaita, jotka yrittivät taisteluhaudan valloitusta kaikkiaan kolme kertaa. Äkkiä Bücher näki yhdysvaltalaisen lentokoneen pudottavan taisteluhautaan pommin.

Hänen vieressään oleva sotilas haavoittui vakavasti pommin sirpaleesta, ja sotilaan valitus paljasti, että kivun lisäksi hän oli katkera siitä, että sai osuman vain minuutteja ennen sodan päättymistä.

”Sano, että en kuole nyt, kun aselepo on koittamassa”, sotilas kuiskasi purren hampaitaan yhteen. Kaasukranaatteja alkoi sataa saksalaisten ylle, ja Bücher kiiruhti pukemaan ensin oman kaasunaamarinsa ennen kuin hän auttoi haavoittunutta toveriaan.

Naamarin silmäaukkojen läpi Bücher tummien hahmojen lähestyvän itseään kaasusumussa – Sherburnen joukot olivat saavuttaneet saksalaisten asemat, ja Bücher antautui.

Klo 10.59, Metzistä luoteeseen

Sukujuuriltaan saksalainen Henry Gunther oli pysytellyt tiiviisti maassa viitisentoista minuuttia vihollisen konekiväärien ampuessa säännöllisesti sarjoja kohti kuoppaa, johon hän oli käpertynyt.

Kun ensimmäistä maailmansotaa oli jäljellä enää vain yksi minuutti, saksalaiset lopettivat ampumisen. Gunther nousi äkkiä ylös, tarttui kivääriinsä ja ryntäsi kohti saksalaisia.

Kersantti huusi hänelle, että hänen pitäisi palata takaisin, ja saksalaiset sotilaat huitoivat käsiään saadakseen hänet pysäh­tymään. Hän jatkoi silti itsepintaisesti eteenpäin.

Silloin hiljaisuuden katkaisi lyhyt laukaussarja, ja yhdysvaltalainen lysähti kasaan. Henry N. Gunther oli saanut osuman ohimoon. Kenraali Pershingin raportin mukaan hän oli viimeinen länsirintamalla surmansa saanut yhdysvaltalaissotilas.

VIDEO: Amerikkalaiset juhlivat aselepoa

Jälkikirjoitus

Aselevon alkamispäivästä tuli verisempi kuin Normandian maihinnoususta. Vuonna 1944 liittou­tuneet kärsivät 10 000 miehen tappiot Normandiassa, kun 11. marraskuuta 1918 ympärysvaltojen sotilaista 10 944 kuoli, haavoittui tai katosi.

Britti Robert Cude, joka kirjoitti rintamalla ahkerasti päiväkirjaa, selvisi sodasta hengissä.

Marsalkka Ferdinand Foch vastusti kiivaasti Versailles’n rauhansopimusta, joka allekirjoitettiin vuonna 1919. ”Tämä ei ole rauhansopimus, tämä on 20-vuotinen aselepo”, Foch protestoi. Hän oli oikeassa. Toinen maailman­sota puhkesi 20 vuotta ja 64 päivää myöhemmin.

Saksalaiset äärinationalistit murhasivat Saksan aselepodelegaation johtajan Matthias Erzbergerin vuonna 1921. He katsoivat tämän pettäneen Saksan.

Prikaatikenraali Sherburne todisti kenraalikollegoitaan vastaan Yhdysvaltojen kongressin kuulemisessa vuonna 1919.