Englannin etelärannikolla sijaitsevaan pieneen Folkestonen satamakaupunkiin suorastaan tulvi 1880-luvulla arvovieraita, kuten Britannian kruununperillinen ja tuleva kuningas Edvard VII, pääministeri William Gladstone, Lontoon pormestari sekä Canterburyn arkkipiispa. Herrat astuivat suojapukuihin pukeutuneina pieneen metallihäkkiin ja laskeutuivat siinä syvälle maan uumeniin.
Kiinnostuksen kohde maan alla oli valtava, tonnien painoinen ja kymmenen metriä pitkä kone, joka porautui ihmisen kokoisella pyörivällä terällään yhä syvemmälle kalkkikiveen Englannin kanaalin alla kohti itää ja Ranskan rannikkoa.
”Etenemisvauhti on tällä hetkellä 91 metriä kuukaudessa, mutta pian se kasvaa huomattavasti”, The London Illustrated News -lehti kirjoitti maaliskuussa 1882. Suunnitelman mukaan tunnelin piti valmistua neljän vuoden kuluttua.
Englannin kanaalin alitse alettiin louhia tunnelia suurella poralla jo 1880-luvulla.
Tunnelin piti yhdistää vanhat viholliset
Britit ja ranskalaiset olivat 1700-luvun lopulta lähtien haaveilleet kiinteästä liikenneyhteydestä maiden välillä. Vasta vuonna 1875 tekniikka oli kehittynyt niin paljon, että maat sopivat yhteisestä tunnelihankkeesta.
Koeporaukset Doverissa vaikuttivat lupaavilta, ja vuonna 1881 kanaalin kummallakin puolella maan uumeniin laskettiin jättimäinen tunnelipora. Porat toimivat paineilmalla, ja kalkkikivimassat kuljetettiin pois vaunuilla tunneliin rakennettuja raiteita pitkin.
Pian Submarine Continental Railway Company -yhtiö raportoi, että sen pora louhi joka viikko noin 90 metriä kalkkikiveä ja että kaivuvauhti kiihtyisi työn edetessä. Poran halkaisija oli seitsemän jalkaa (2,13 m) ja se kaivoi noin 30 metrin syvyydessä kanaalin alla.
Työn edetessä tunneliyhtiö rakensi uusia koneita, joilla tunnelin läpimittaa voitaisiin kasvattaa 14 jalkaan. Näin tunnelin seinämät voitaisiin pinnoittaa betonilla, jotta putoilevat kalkkikivimurikat eivät häiritsisi junaliikennettä.
Kun junaraiteet valmistuisivat vuonna 1886, paineilmalla toimivat junat kiitäisivät tunnelin läpi tunnissa. Hanke kuitenkin keskeytyi vuonna 1882, jolloin vain noin 3,5 kilometriä 35 kilometrin pituisesta tunnelista oli louhittu.
Hanke keskeytyi, koska brittiläiset poliitikot ja sotilasasiantuntijat olivat tulleet katumapäälle. He pelkäsivät, että sotaisat ranskalaiset hyökkäisivät tunnelia pitkin ja valloittaisivat saarivaltakunnan.
Siksi Britannian parlamentti päätti kesäkuussa 1882 lopettaa tunnelin rakentamisen välittömästi, ja porat pysäytettiin.
Keskeytetty tunneliurakka on yksi esimerkki Ranskan ja Englannin vaikeasta suhteesta. Keskinäinen pelko, epäluottamus ja kateus ovat vaivanneet naapuruksia lähes tuhannen vuoden ajan – kauaskantoisin seurauksin niille itselleen, muulle Euroopalle ja koko maailmalle.
Normanniherttua valloitti Englannin
Englannin ja Ranskan kohtalot nivoutuivat yhteen vuonna 1066, kun Englannin kuningas Edvard Tunnustaja kuoli lapsettomana.
Yksi Englannin kruunua itselleen vaatineista oli Normandian herttua Vilhelm. Tuohon aikaan Englannin kuninkaat valitsi ”viisaiden miesten neuvosto” witan, jonka valinta kohdistui Edvardin lankoon Harald Godwininpoikaan.
Normandia kuului tuohon aikaan muodollisesti Ranskan kuninkaan alaisuuteen, mutta todellisuudessa viikinkien ja ranskalaisten asuttama alue oli itsenäinen. Vilhelm halusi laajentaa valtaansa, ja Englanti oli luonnollinen kohde.
Vilhelm kokosi armeijan, ja 27. syyskuuta 1066 hän purjehti kanaalin yli ja nousi maihin Englannin etelärannikolla lähes 8 000 sotilaan kanssa. Noin kaksi viikkoa myöhemmin eli 14. lokakuuta hän kukisti englantilaiset taistelussa, jossa Harald Godwininpoika sai surmansa.
Joulupäivänä Vilhelm, jonka historia tuntee lisänimellä ”Valloittaja”, kruunattiin kuninkaaksi Westminster Abbeyssa Lontoossa. Vallanvaihto oli raaka kokemus Englannin kansalle, sillä Vilhelm kohteli englantilaisia erittäin julmasti.
”Kuningas ei kaihtanut keinoja vainotessaan vihollisiaan. Hän tappoi monia ja tuhosi koteja ja peltoja”, englantilainen benediktiiniläismunkki Ordericus Vitalis kirjoitti.
Pitääkseen uudet alamaisensa kurissa Vilhelm rakensi moniin Englannin kaupunkeihin linnoituksia. Yksi niistä oli Lontoon Tower, joka rakennettiin Caenin lähistöltä Ranskasta louhitusta kalkkikivestä.
Pitkäjouset päihittivät ritariarmeijan
Vilhelm ja hänen aateliset normannitukijansa solmivat avioliittoja kanaalin molemmin puolin, mikä vahvisti Englannin kuninkaan valtaa. Noin vuosisadan kuluttua normannivalloituksesta Englanti hallitsi lähes puolta Ranskasta.
Valtataistelu Ranskan kanssa näytti väistämättömältä, ja varmistaakseen, että kaikki Englannin miehet olivat valmiita sotaan, kuningas Edvard III sääti jousiammuntaa koskevan lain vuonna 1363. Laki määräsi, että jokaisen terveen miehen piti harjoitella jousiammuntaa sunnuntaisin ja muina pyhinä.
Koulutus tuotti tulosta. Azincourtin taistelussa Ranskassa vuonna 1415 Henrik V:n englantilaiset jousimiehet saivat vastaansa Ranskan haarniskoidun ritariarmeijan.
”Englantilaiset ovat sekoitus ihmistä ja eläintä. Ainoa ero, joka heidän ja Afrikan villien välillä mielestäni on, on se, että jälkimmäiset sentään antavat armoa kauniimmalle sukupuolelle.” Ranskalainen kirjailija Robert-Martin Lesuire, 1760
Rankkasade oli piiskannut taistelukenttää edellisenä iltana, ja haarniskoitujen ranskalaisritarien oli vaikea liikkua ratsuillaan liejussa. Ritarien hyökkäyksen pysähdyttyä mutaan englantilaiset pitkäjousimiehet pommittivat heitä nuolillaan ja ottivat taistelussa murskavoiton.
Ranskan sotaonni kääntyi 14 vuotta myöhemmin, kun Ranskan armeija valloitti Orléansin kaupungin soturineito Jeanne d’Arcin johdolla. Sen jälkeen Ranska valtasi vähitellen takaisin Englannille kuuluneet alueet mantereella.
Kun satavuotinen sota päättyi vuonna 1453, Englanti hallitsi enää Calais’n aluetta kanaalin kapeimmalla kohdalla.
Englanti ja Ranska ovat käyneet lukuisia sotia. Yksi niistä oli satavuotinen sota (1337–1453), joka kesti oikeasti peräti 116 vuotta.
Vihanpito johti moniin sotiin
Englanti ja Ranska olivat vihollisia noin tuhannen vuoden ajan. Maiden välinen kilpailu johti lukuisiin sotiin, jotka vaativat tuhansia ja taas tuhansia ihmishenkiä.
1066: Normanit valloittivat Englannin
Englantilaisten ja ranskalaisten vihollisuudet alkoivat, kun Normandian herttua Vilhelm surmasi Englannin kuninkaan Hastingsin taistelussa ja valloitti Englannin vuonna 1066.
1337: Sota kesti 116 vuotta
Pitkällinen kiista maa-alueista syttyi vuonna 1337, kun Englannin Edvard III julistautui Ranskan kuninkaaksi. Englanti menetti satavuotisessa sodassa kaikki alueensa Ranskassa Calais’ta lukuun ottamatta.
1700-luku: Britannia kävi uuvutussotaa
Ranska ja Britannia havittelivat 1700-luvulla samoja maa-alueita Pohjois-Amerikassa. Englanti oli vauraampi ja siten paremmin varustautunut pitkittyneeseen konfliktiin kuin Ranska, joka hävisi lopulta sodan.
1815: Napoleon hävisi Waterloossa
Ranskan keisari Napoleon Bonaparte halusi valloittaa Euroopan – ja britit halusivat pysäyttää hänet. Se onnistukin yli vuosikymmenen jatkuneen sotimisen jälkeen vuonna 1815 Waterloossa nykyisen Belgian alueella.
1945: Liittolaiset ajautuivat sodan partaalle
Ranska hallitsi Syyriaa, kun Syyriassa puhkesi kansannousu vuonna 1945. Ranskan joukot iskivät kovaotteisesti kapinallisia vastaan, ja Churchill lähetti Britannian joukkoja rauhoittamaan tilanteen.
Rauhankokous päättyi painimiseen
Satavuotinen sota tyrmäsi unelman yhdistyneestä englantilais-ranskalaisesta imperiumista. Englanti ja Ranska olivat sodan jälkeen lähes tasaväkiset ja pitivät toisiaan tiukasti silmällä estääkseen vastapuolta saavuttamasta sotilaallista tai poliittista ylivaltaa.
1500-luvun alussa Ottomaanien valtakunta valloitti osia kristitystä Euroopasta. Muslimien uhka sai Englannin Henrik VIII:n ja Ranskan Frans I:n puuhaamaan rauhaa maidensa välille.
Kuninkaat tapasivat niityllä Ranskan ja Englannille kuuluvan Calais’n rajalla. Molemmat seurueet pystyttivät niitylle suuret telttaleirit – palkollisten tasoitettua kentän ennen tapaamista huolellisesti, jotta kumpikaan leiri ei olisi kohonnut toista korkeammalle.
Kuninkaat kilpailivat siitä, kumpi pystyi luomaan leiriinsä ylellisimmän vaikutelman. Sovittuun tapaamispaikkaan pystytettiin satoja telttoja, ja se tunnetaan nykyään nimellä ”kultakankaan kenttä” teltoissa ja ylimysten vaatteissa käytettyjen kultalankojen mukaan.
Yhteensä Henrik ja Frans käyttivät nykyrahassa noin 18 miljoonaa euroa vastaavan summan tehdäkseen toisiinsa vaikutuksen.
Kun Englannin Henrik VIII tapasi Ranskan Frans I:n, molemmat monarkit pystyttivät tapaamispaikkaan suuren leirin täynnä kultaisia telttoja.
Rauhankokous alkoi sopuisasti. Heti kun Henrik VIII ja Frans I laskeutuivat ratsailta, he syleilivät toisiaan ja kävelivät käsikynkkää ensimmäiseen neuvotteluun.
Kiusallisten tilanteiden välttämiseksi kokouksen järjestäjät varmistivat, että kuninkaat olivat aina samalla puolella vapaa-ajan ohjelmaan kuuluvissa miekkailuotteluissa ja turnajaisissa. Sopua ei silti kestänyt loppuun asti.
Kahden ranskalaisen painijan välisen ottelun aikana Henrik kiihtyi niin, että hän tarttui Fransin kaulukseen ja yritti kaataa tämän lattialle. Frans oli kuitenkin taitava painija ja heitti Henrikin lattiaan. Kuninkaat pääsivät onneksi kuitenkin pian tasoihin, kun Henrik haastoi Fransin otteluun pitkäjousella: Frans joutui luovuttamaan, sillä hän ei pystynyt edes jännittämään raskaan jousen jännettä.
Tapaaminen päättyi 24. kesäkuuta kuninkaiden annettua toisilleen runsain mitoin arvokkaita lahjoja, kuten kultakirstuja ja arvokkaita ratsuja. Rauha jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo kotimatkalla Henrik VIII tapasi saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Kaarle V:n ja liittoutui hänen kanssaan – ja seuraavana vuonna miehet hyökkäsivät yksissä tuumin Ranskaan.
Sota siirtyi Amerikkaan
Englannin ja Ranskan välinen kilpailu ei rajoittunut Euroopan mantereelle. Molemmat maat lähettivät 1700-luvulla kauppiaita ja sotilaita Pohjois-Amerikkaan päästäkseen osalliseksi uuden maailman rikkauksista.
Amerikassa jännitteet osapuolten välillä kasvoivat, ja 28. toukokuuta 1754 brittijoukot hyökkäsivät ranskalaisten leiriin nykyisen Pennsylvanian alueella.
Kahakassa brittien kanssa liittoutunut intiaanipäällikkö Mingo surmasi ranskalaisupseeri Joseph Coulon de Villiers de Jumonvillen sotakirveellään, ja intiaanit skalpeerasivat yhdeksän ranskalaista sotavankia. Tapaus johti uuteen sotaan.
Ranskassa alkoi kuitenkin liikkua hyökkäyksestä huhuja, joiden mukaan Mingo oli ”pessyt” kätensä Jumonvillen aivoissa, ja ranskalaiset syyttivät muutenkin selkkauksesta brittejä.
”Englantilaiset ovat sekoitus ihmistä ja eläintä. Ainoa ero, joka heidän ja Afrikan villien välillä mielestäni on, on se, että jälkimmäiset sentään antavat armoa kauniimmalle sukupuolelle”, ranskalainen kirjailija Robert-Martin Lesuire kirjoitti vuonna 1760.
Ranskalaisten viha ei auttanut heitä sodassa. Britit veivät voiton, ja sodan päättyessä vuonna 1763 Britanniasta oli tullut maailman johtava siirtomaamahti.
Sota oli kuitenkin tyhjentänyt Britannian valtion kassan, mikä johti siirtomaiden ankaraan verotukseen. Tyytymättömyys yltyi, ja huhtikuussa 1775 Amerikan siirtokunnat nousivat kapinaan.
Ranska tuki kapinaa
Kapinallisilla ei ollut varoja käydä sotaa, mutta he tiesivät, mistä hankkia apua. Joulukuussa 1775 Ranskan lähettiläs tapasi Benjamin Franklinin, josta tuli myöhemmin merkittävä valtiomies Yhdysvalloissa.
Pian tapaamisen jälkeen Ranska alkoi lähettää kapinallisille apua Atlantin yli. Ranskan avustuskuljetukset oli maksettu velkarahalla, ja ne sisälsivät muun muassa univormuja, ammuksia ja aseita 25 000 sotilaalle.
Ranskalaiset olivat hyvin tyytyväisiä tilanteeseen, kuten maan ulkoministerin keväällä 1776 Ludvig XVI:lle kirjoittama kirje osoittaa:
”Kaitselmus nöyryyttää Englantia. On tullut aika kostaa kaikki se paha, joita Britannia on aiheuttanut naapureilleen ja kilpailijoilleen vuosisadan vaihteesta lähtien.”
”Miksi lyhentää etäisyyttä, joka on jo valmiiksi liian lyhyt?” Britannian pääministeri lordi Palmerston tunnelin rakentamisesta Ranskaan, 1858
Ranskan ulkoministerin mukaan Britannia oli ”kutistettava toisen luokan mahdiksi ja universumi oli vapautettava ahneesta tyrannista, joka kahmi itselleen kaiken vallan ja vaurauden”.
Ranskalla oli tärkeä rooli Yhdysvaltojen itsenäistymisessä. Voitollaan Saratogassa lokakuussa 1777 kapinallisarmeijan komentaja ja kenraali George Washington käänsi sodan amerikkalaisten eduksi. Historioitsijoiden mukaan jopa 90 prosenttia amerikkalaissotilaista taisteli ranskalaisilla aseilla, ja myös suurin osa heidän ruudistaan tuli Ranskasta.
Britannia joutui myöntämään tappionsa vuonna 1783, ja ranskalaisten riemuksi rauha solmittiin Pariisissa.
Kova kilpailu meriherruudesta
Sota oli köyhdyttänyt molemmat maat, mutta Ranskan ahdinkoa pahensivat raekuurot, jotka tuhosivat sadon vuonna 1788.
Epätoivoinen kansa kohdisti vihansa Ludvig XVI:een ja aatelisiin, jotka elivät yltäkylläisyydessä kansan nähdessä nälkää. 14. heinäkuuta 1789 tyytymättömät pariisilaiset hyökkäsivät Bastiljin linnoitukseen ja aloittivat Ranskan vallankumouksen.
Britanniassa reaktiot vaihtelivat huvituksesta jännitykseen ja suuttumukseen. Kun vallankumous sitten vähitellen kehittyi verilöylyksi, pelko levisi myös Britannian aatelistoon kuin kylmä Kanaalin yli puhaltava tuuli.
Brittien pelko vain kasvoi, kun Napoleon Bonaparte julistautui Ranskan ensimmäiseksi konsuliksi ja palautti järjestyksen kaoottiseen maahan. Pian hän alkoi tavoitella koko maailman valtiutta.
Napoleon tiesi, että Britannian alistaminen oli avain valtamerten hallitsemiseen. Seuraavina vuosina hän suunnittelikin jatkuvasti Britannian valloitusta.
Hyökkäys ei kuitenkaan koskaan toteutunut, ja britit murskasivat Ranskan laivaston Trafalgarin taistelussa lokakuussa 1805.
Wellingtonin herttua vietteli kaksi Napoleonin entistä rakastajatarta.
Napoleonista tuli brittikenraalille pakkomielle
Vuonna 1815 brittiläinen kenraali, Wellingtonin herttua Arthur Wellesley, kukisti Napoleonin Waterloon taistelussa. Napoleonista kehittyi Wellingtonille kuitenkin lähes pakkomielle.
Wellingtonin herttua niitti kunniaa miehenä, joka voitti Napoleonin Waterloossa. Hän ei silti epäröinyt hetkeäkään, kun häneltä kysyttiin, kumpi heistä oli parempi sotapäällikkö.
”Nyt, menneisyydessä ja kaikkina aikoina – Napoleon”, Wellington vastasi.
Wellington oli lähes pakkomielteisen kiinnostunut kaikesta Napoleoniin liittyvästä. Napoleonin kuoleman jälkeen hän hankki tämän patsaan ja muotokuvia sekä keisarin valmistuttaman miekan ja kopion tämän 102-osaisesta astiastosta. Hän myös palkkasi joksikin aikaa Napoleonin kokin palvelukseensa.
Sekään ei nähtävästi vielä riittänyt, sillä hän myös vietteli kaksi keisarin rakastajatarta, oopperalaulaja Josephina ”Giuseppina” Grassinin ja näyttelijä Marguerite Weimerin.
Wellingtonin onneksi molemmat naiset arvostivat enemmän hänen seuraansa Napoleoniin verrattuna.
”Herttua vie voiton”, Weimerin kerrotaan todenneen.
Britit upottivat 22 ranskalaisille tai heidän liittolaisilleen kuulunutta laivaa menettämättä itse ainoatakaan. Taistelu teki lopun Ranskan haaveista valta-asemasta merillä. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1815, Napoleonin kärsi lopullisen tappion Waterloossa nykyisen Belgian alueella.
Hänestä oli tullut sodan aikana brittien ykkösvihollinen, jota nämä kutsuivat pilkkanimellä ”Boney”.
”Jos et sano iltarukoustasi, Boney tulee ja vie sinut!” vanhemmat uhkailivat tottelemattomia lapsiaan.
Kun Napoleon pyysi tappion jälkeen nöyrästi Britannian sijaishallitsijalta prinssi Georgelta armahdusta, vastaus oli tyly ”ei”.
Britit lähettivät Napoleonin vankeuteen Britannialle kuuluvalle syrjäiselle St. Helenan saarelle Etelä-Atlantille. Siellä häntä vartioi 3 000 miehen varuskunta, jota komensi kuvernööri ja entinen upseeri Sir Hudson Lowe.
Lowe takavarikoi Napoleonille lähetetyt lahjat ja yritti tehdä syrjäytetyn keisarin elämästä kaikin puolin mahdollisimman ankeaa.
Britit pitivät tunnelia uhkana
Napoleonin sotia seurasi pitkä rauhan aika. Britannian ja Ranskan suhteet lämpenivät vähitellen niin, että maiden välille alettiin kaavailla kiinteää liikenneyhteyttä. Kaikki eivät kuitenkaan kannattaneet ajatusta.
”Miksi lyhentää etäisyyttä, joka on jo valmiiksi liian lyhyt?” kysyi Britannian pääministeri lordi Palmerston, kun ranskalaiset vuonna 1858 ehdottivat tunnelin rakentamista kanaalin ali.
Vastalauseista huolimatta Britannian ja Ranskan parlamentit sopivat vuonna 1875 tunneliurakan aloittamisesta. Epäluulo ei kuitenkaan hälventynyt, ja muun muassa kenraaliluutnantti Sir Garnet Wolseley piti tunnelia uhkana Britannialle.
”Riippumatta siitä, millaisia puolustusvarustuksia rakennamme, mantereelta tulevan armeijan yllätyshyökkäys tunnelin kautta on aina vaarana”, hän totesi.
”En kutsuisi hänen asennettaan fasistiseksi, mutta autoritaarinen se on.” Britannian tuleva pääministeri Harold Macmillan Charles de Gaullesta, 1943
Tunneliurakasta vastannut rautateiden uranuurtaja Sir Edward Watkin ehdotti, että tunneli varustettaisiin miinoilla, jotka voitaisiin aktivoida Lontoosta ranskalaisten hyökätessä. Hän ehdotti myös muita varasuunnitelmia, kuten tunnelin täyttämistä vedellä tai savulla.
The Sunday Times -lehden 16. huhtikuuta 1882 julkaiseman artikkelin mukaan hyökkäyksen pelko ei ollut ainoa brittejä askarruttava asia:
”Jos Pariisin ja Lontoon välille avataan useita päivittäisiä junayhteyksiä, näiden suurkaupunkien tyytymättömät asukkaat voivat alkaa veljeillä, mikä voi johtaa erittäin ikäviin seurauksiin kanaalin tällä puolella.”
Reilut kaksi kuukautta myöhemmin, 28. kesäkuuta 1882, Britannian parlamentti päättikin lakkauttaa tunnelin kaivamisen. Se piti Ranskaa yhä liian suurena uhkana.
Vanhat kaunat pitivät pintansa
Maailmansotien aikana vuosina 1914–1918 ja 1940 britit ja ranskalaiset taistelivat samalla puolella, mutta vastakkainasettelu ei unohtunut.
Saksan miehitettyä Ranskan kenraali Charles de Gaulle pakeni Lontooseen ja hänestä tuli Vapaan Ranskan armeijan komentaja.
Vapaa Ranska oli Britannian liittolainen Saksaa vastaan, mutta de Gaulle kantoi silti kaunaa briteille. Hänen esi-isänsä Jehan de Gaulle oli ollut yksi liejuun juuttuneista ranskalaisritareista, kun englantilaiset pitkäjousimiehet olivat murskanneet ranskalaiset Azincourtissa vuonna 1415.
De Gaulle ei kyennyt unohtamaan menneitä, ja hän pelkäsi koko sodan ajan, että britit tunkeutuisivat Ranskan siirtomaihin Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Niinpä hän suhtautui epäillen kaikkiin Britannian ehdotuksiin ja yritti avoimesti ohjata sotaponnisteluja suuntaan, joka vahvistaisi Ranskan asemaa.
Churchill puolestaan piti Vapaan Ranskan joukkoja heikkona lenkkinä liittoutuneiden armeijoiden joukossa. Miesten välit kiristyivät niin pahoin, että Churchill uskoutui varapääministerilleen vuonna 1943: ”Pyytäisin kollegoitani pohtimaan tarkoin, pitäisikö meidän eliminoida de Gaulle poliittisena voimana.”
Samana vuonna Churchill määräsi turvallisuuspalvelu MI5:n tarkkailemaan de Gaullen asuntoa Lontoossa. Ajatuksena oli estää häntä vierailemasta Vapaan Ranskan joukkojen luona Pohjois-Afrikassa ja kenties kiertämästä siten liittoutuneiden yhteisiä päätöksiä.
”Hän ei saa matkustaa, ja tarvittaessa estämme sen voimakeinoilla”, Churchill sanoi ulkoministeri Anthony Edenille helmikuussa 1943.
Winston Churchillin ja Charles de Gaullen välit olivat toisen maailmansodan aikana hyytävän viileät.
Churchill ei ollut mielipiteineen yksin. Brittiläinen diplomaatti ja tuleva pääministeri Harold Macmillan tapasi de Gaullen kesäkuussa 1943 ja totesi:
”Hän on luonnostaan itsevaltias, kuten Ludvig XIV tai Napoleon. Hän uskoo sisimmässään, että hänen pitäisi hallita ja kaikkien muiden totella. En kutsuisi hänen asennettaan fasistiseksi, mutta autoritaarinen se on.”
De Gaulle ei kokenut tarvetta pyydellä anteeksi hankalaa käytöstään. Kun ulkoministeri Anthony Eden huomautti eräässä kokouksessa vuonna 1943, että de Gaulle oli aiheuttanut Britannialle enemmän päävaivaa kuin kaikki muut eurooppalaiset liittolaiset yhteensä, tämä suoristi ylpeänä selkänsä.
”En epäile sitä hetkeäkään. Ranska on mahtava kansakunta”, de Gaulle vastasi hymyillen.
Churchillin ja de Gaullen hyytävät välit johtivat siihen, että Churchill kieltäytyi kertomasta de Gaullelle Normandian maihinnousua koskevista suunnitelmista kesäkuussa 1944. Ranskan valtionpäämies sai kuulla hyökkäyssuunnitelmista vasta, kun Eden lähes pakotti Churchillin puhumaan tälle – kaksi päivää ennen maihinnousua.
De Gaulle ja Churchill tapasivat junavaunussa Portsmouthissa, ja Churchill tarjosi de Gaullelle samppanjaa ja kutsui tämän päivälliselle. ”Kiitos, mutta aterioin mieluummin esikuntani kanssa”, de Gaulle vastasi happamasti.
De Gaulle kosti sodan jälkeen
Normandian maihinnousu johti liittoutuneiden voittoon toisessa maailmansodassa, mutta britit ja ranskalaiset eivät päässeet yhteisymmärrykseen edes sodan lähestyessä loppuaan. De Gaulle nurisi muun muassa siitä, että Kölnin kaupunki sijoitettiin Britannian, ei Ranskan, miehitysvyöhykkeelle.
Kun de Gaullesta tuli sodan jälkeen Ranskan presidentti, hän teki kaikkensa syrjiäkseen Britanniaa. Hän muun muassa esti vuosina 1963 ja 1967 veto-oikeudellaan Britannian jäsenyyden Euroopan talousyhteisössä.
”Laskuvarjojoukot voivat vallata tunnelin sisäänkäynnin ja puolustaa sitä niin pitkään, että hyökkäysarmeija ehtii kulkea tunnelin läpi.” Britannian parlamentin jäsen kanaalitunnelin riskeistä, 1974
De Gaulle tyrmäsi myös Britannian ehdotuksen yleiseurooppalaisesta muistopäivästä Waterloon taistelun 150-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1965. Britannia joutui järjestämään pienimuotoisemman muistojuhlan, mikä riemastutti ranskalaisia.
”On kuin he pyytäisivät anteeksi voittoaan”, ranskalainen Le Monde -sanomalehti kirjoitti.
De Gaulle kuoli vuonna 1970, ja kolme vuotta myöhemmin Britannia liittyi Euroopan talousyhteisöön.
Viholliset unohtivat vanhat kaunat
Vuonna 1974 Britannia ja Ranska alkoivat jälleen rakentaa tunnelia Englannin kanaalin alitse. Monet britit suhtautuivat hankkeeseen kuitenkin epäillen, sillä he pelkäsivät yhä Ranskan hyökkäystä.
”Laskuvarjojoukot voivat vallata tunnelin sisäänkäynnin ja puolustaa sitä niin pitkään, että hyökkäysarmeija ehtii kulkea tunnelin läpi. Näin he voivat kiertää luonnollisen puolustuksen, joka on suojellut maatamme tuhat vuotta”, konservatiivien parlamenttiedustaja Alan Clark totesi vuonna 1974.
Rakennustyöt keskeytettiin jälleen – kunnes vuonna 1986 Britannian ja Ranskan välinen sopimus varmisti töiden jatkumisen.
Niin sanottu Eurotunneli valmistui viimein keväällä 1994, ja kuningatar Elisabet II ja presidentti François Mitterrand vihkivät lähes 50 kilometriä pitkän tunnelin käyttöön 6. toukokuuta.
VIDEO: Kuningatar Elisabet II ja presidentti Mitterrand vihkivät Eurotunnelin
Vanhat periviholliset olivat nyt vain 35 minuutin junamatkan päässä toisistaan.
Nykyään matkustajien on kuitenkin varauduttava odottamaan. Kun Britannia erosi EU:sta vuonna 2020, uudet maahantulosäännöt, laajennetut rajatarkastukset ja kaupan rajoitukset ovat uhanneet taas elvyttää maiden väliset vanhat kaunat.
Britannian ero EU:sta on ruuhkauttanut ajoittain kanaalitunnelin.
Brexit uhkaa haurasta ystävyyttä
Eurotunneli on yhdistänyt Ranskan ja Britannian vuodesta 1994 lähtien. EU-jäsenyyden ansiosta ihmiset ja tavarat pääsivät kulkemaan rajan yli vapaasti, kunnes Brexit teki siitä lopun.
Kun Britannia erosi EU:sta helmikuussa 2020, kanaalitunnelin pelisäännöt muuttuivat kertaheitolla. Rajatarkastukset ja monimutkaiset tullimääräykset hidastivat liikennettä, ja rekat joutuivat odottamaan tunnelissa päiviä tai jopa viikkoja, kunnes kuljettajat saivat paperit kuntoon.
Seuraavana vuonna kalastuskiista synnytti uuden myrskyn kanaalissa. Ennen Brexitiä ranskalaiset kalastajat olivat pyytäneet vähintään 30 prosenttia saaliistaan Britannian vesiltä, ja maiden välit kiristyivät, kun Britannia vuonna 2021 kieltäytyi uusimasta useita kalastussopimuksia.
”Kyse ei ole sodasta, mutta taistelusta ilman muuta”, Ranskan kalastusministeri Annick Girardin totesi. Ranskalaiset kalastajat tehostivat vaatimuksiaan uhkaamalla sulkea Eurotunnelin.
Kiista on jättänyt jälkensä. The Guardian -lehden mukaan 56 prosentilla briteistä oli elokuussa 2021 myönteinen mielikuva ranskalaisista. Saman vuoden marraskuussa luku oli pudonnut 47 prosenttiin. Ranskalaisten vastaavat luvut olivat 53 ja 46 prosenttia.
