Englanti ja Ranska: rakkaat viholliset tuhat vuotta

Hanke keskeytyi, koska brittiläiset poliitikot ja sotilasasiantuntijat olivat tulleet katumapäälle. He pelkäsivät, että sotaisat ranskalaiset hyökkäisivät tunnelia pitkin ja valloittaisivat saarivaltakunnan.

Siksi Britannian parlamentti päätti kesäkuussa 1882 lopettaa tunnelin rakentamisen välittömästi, ja porat pysäytettiin.

Keskeytetty tunneliurakka on yksi esimerkki Ranskan ja Englannin vaikeasta suhteesta. Keskinäinen pelko, epäluottamus ja kateus ovat vaivanneet naapuruksia lähes tuhannen vuoden ajan – kauaskantoisin seurauksin niille itselleen, muulle Euroopalle ja koko maailmalle.

Normanniherttua valloitti Englannin

Englannin ja Ranskan kohtalot nivoutuivat yhteen vuonna 1066, kun Englannin kuningas Edvard Tunnustaja kuoli lapsettomana.

Yksi Englannin kruunua itselleen vaatineista oli Normandian herttua Vilhelm. Tuohon aikaan Englannin kuninkaat valitsi ”viisaiden miesten neuvosto” witan, jonka valinta kohdistui Edvardin lankoon Harald Godwininpoikaan.

Normandia kuului tuohon aikaan muodollisesti Ranskan kuninkaan alaisuuteen, mutta todellisuudessa viikinkien ja ranskalaisten asuttama alue oli itsenäinen. Vilhelm halusi laajentaa valtaansa, ja Englanti oli luonnollinen kohde.

Vilhelm kokosi armeijan, ja 27. syyskuuta 1066 hän purjehti kanaalin yli ja nousi maihin Englannin etelärannikolla lähes 8 000 sotilaan kanssa. Noin kaksi viikkoa myöhemmin eli 14. lokakuuta hän kukisti englantilaiset taistelussa, jossa Harald Godwininpoika sai surmansa.

Joulupäivänä Vilhelm, jonka historia tuntee lisänimellä ”Valloittaja”, kruunattiin kuninkaaksi Westminster Abbeyssa Lontoossa. Vallanvaihto oli raaka kokemus Englannin kansalle, sillä Vilhelm kohteli englantilaisia erittäin julmasti.

”Kuningas ei kaihtanut keinoja vainotessaan vihollisiaan. Hän tappoi monia ja tuhosi koteja ja peltoja”, englantilainen benediktiiniläismunkki Ordericus Vitalis kirjoitti.

Pitääkseen uudet alamaisensa kurissa Vilhelm rakensi moniin Englannin kaupunkeihin linnoituksia. Yksi niistä oli Lontoon Tower, joka rakennettiin Caenin lähistöltä Ranskasta louhitusta kalkkikivestä.

Pitkäjouset päihittivät ritariarmeijan

Vilhelm ja hänen aateliset normannitukijansa solmivat avioliittoja kanaalin molemmin puolin, mikä vahvisti Englannin kuninkaan valtaa. Noin vuosisadan kuluttua normannivalloituksesta Englanti hallitsi lähes puolta Ranskasta.

Valtataistelu Ranskan kanssa näytti väistämättömältä, ja varmistaakseen, että kaikki Englannin miehet olivat valmiita sotaan, kuningas Edvard III sääti jousiammuntaa koskevan lain vuonna 1363. Laki määräsi, että jokaisen terveen miehen piti harjoitella jousiammuntaa sunnuntaisin ja muina pyhinä.

Koulutus tuotti tulosta. Azincourtin taistelussa Ranskassa vuonna 1415 Henrik V:n englantilaiset jousimiehet saivat vastaansa Ranskan haarniskoidun ritariarmeijan.

Rankkasade oli piiskannut taistelukenttää edellisenä iltana, ja haarniskoitujen ranskalaisritarien oli vaikea liikkua ratsuillaan liejussa. Ritarien hyökkäyksen pysähdyttyä mutaan englantilaiset pitkäjousimiehet pommittivat heitä nuolillaan ja ottivat taistelussa murskavoiton.

Ranskan sotaonni kääntyi 14 vuotta myöhemmin, kun Ranskan armeija valloitti Orléansin kaupungin soturineito Jeanne d’Arcin johdolla. Sen jälkeen Ranska valtasi vähitellen takaisin Englannille kuuluneet alueet mantereella.

Kun satavuotinen sota päättyi vuonna 1453, Englanti hallitsi enää Calais’n aluetta kanaalin kapeimmalla kohdalla.

Rauhankokous päättyi painimiseen

Satavuotinen sota tyrmäsi unelman yhdistyneestä englantilais-ranskalaisesta imperiumista. Englanti ja Ranska olivat sodan jälkeen lähes tasaväkiset ja pitivät toisiaan tiukasti silmällä estääkseen vastapuolta saavuttamasta sotilaallista tai poliittista ylivaltaa.

1500-luvun alussa Ottomaanien valtakunta valloitti osia kristitystä Euroopasta. Muslimien uhka sai Englannin Henrik VIII:n ja Ranskan Frans I:n puuhaamaan rauhaa maidensa välille.

Kuninkaat tapasivat niityllä Ranskan ja Englannille kuuluvan Calais’n rajalla. Molemmat seurueet pystyttivät niitylle suuret telttaleirit – palkollisten tasoitettua kentän ennen tapaamista huolellisesti, jotta kumpikaan leiri ei olisi kohonnut toista korkeammalle.

Kuninkaat kilpailivat siitä, kumpi pystyi luomaan leiriinsä ylellisimmän vaikutelman. Sovittuun tapaamispaikkaan pystytettiin satoja telttoja, ja se tunnetaan nykyään nimellä ”kultakankaan kenttä” teltoissa ja ylimysten vaatteissa käytettyjen kultalankojen mukaan.

Yhteensä Henrik ja Frans käyttivät nykyrahassa noin 18 miljoonaa euroa vastaavan summan tehdäkseen toisiinsa vaikutuksen.

Rauhankokous alkoi sopuisasti. Heti kun Henrik VIII ja Frans I laskeutuivat ratsailta, he syleilivät toisiaan ja kävelivät käsikynkkää ensimmäiseen neuvotteluun.

Kiusallisten tilanteiden välttämiseksi kokouksen järjestäjät varmistivat, että kuninkaat olivat aina samalla puolella vapaa-ajan ohjelmaan kuuluvissa miekkailuotteluissa ja turnajaisissa. Sopua ei silti kestänyt loppuun asti.

Kahden ranskalaisen painijan välisen ottelun aikana Henrik kiihtyi niin, että hän tarttui Fransin kaulukseen ja yritti kaataa tämän lattialle. Frans oli kuitenkin taitava painija ja heitti Henrikin lattiaan. Kuninkaat pääsivät onneksi kuitenkin pian tasoihin, kun Henrik haastoi Fransin otteluun pitkäjousella: Frans joutui luovuttamaan, sillä hän ei pystynyt edes jännittämään raskaan jousen jännettä.

Tapaaminen päättyi 24. kesäkuuta kuninkaiden annettua toisilleen runsain mitoin arvokkaita lahjoja, kuten kultakirstuja ja arvokkaita ratsuja. Rauha jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo kotimatkalla Henrik VIII tapasi saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Kaarle V:n ja liittoutui hänen kanssaan – ja seuraavana vuonna miehet hyökkäsivät yksissä tuumin Ranskaan.

Sota siirtyi Amerikkaan

Englannin ja Ranskan välinen kilpailu ei rajoittunut Euroopan mantereelle. Molemmat maat lähettivät 1700-luvulla kauppiaita ja sotilaita Pohjois-Amerikkaan päästäkseen osalliseksi uuden maailman rikkauksista.

Amerikassa jännitteet osapuolten välillä kasvoivat, ja 28. toukokuuta 1754 brittijoukot hyökkäsivät ranskalaisten leiriin nykyisen Pennsylvanian alueella.

Kahakassa brittien kanssa liittoutunut intiaanipäällikkö Mingo surmasi ranskalaisupseeri Joseph Coulon de Villiers de Jumonvillen sotakirveellään, ja intiaanit skalpeerasivat yhdeksän ranskalaista sotavankia. Tapaus johti uuteen sotaan.

Ranskassa alkoi kuitenkin liikkua hyökkäyksestä huhuja, joiden mukaan Mingo oli ”pessyt” kätensä Jumonvillen aivoissa, ja ranskalaiset syyttivät muutenkin selkkauksesta brittejä.

”Englantilaiset ovat sekoitus ihmistä ja eläintä. Ainoa ero, joka heidän ja Afrikan villien välillä mielestäni on, on se, että jälkimmäiset sentään antavat armoa kauniimmalle sukupuolelle”, ranskalainen kirjailija Robert-Martin Lesuire kirjoitti vuonna 1760.

Ranskalaisten viha ei auttanut heitä sodassa. Britit veivät voiton, ja sodan päättyessä vuonna 1763 Britanniasta oli tullut maailman johtava siirtomaamahti.

Sota oli kuitenkin tyhjentänyt Britannian valtion kassan, mikä johti siirtomaiden ankaraan verotukseen. Tyytymättömyys yltyi, ja huhtikuussa 1775 Amerikan siirtokunnat nousivat kapinaan.

Ranska tuki kapinaa

Kapinallisilla ei ollut varoja käydä sotaa, mutta he tiesivät, mistä hankkia apua. Joulukuussa 1775 Ranskan lähettiläs tapasi Benjamin Franklinin, josta tuli myöhemmin merkittävä valtiomies Yhdysvalloissa.

Pian tapaamisen jälkeen Ranska alkoi lähettää kapinallisille apua Atlantin yli. Ranskan avustuskuljetukset oli maksettu velkarahalla, ja ne sisälsivät muun muassa univormuja, ammuksia ja aseita 25 000 sotilaalle.

Ranskalaiset olivat hyvin tyytyväisiä tilanteeseen, kuten maan ulkoministerin keväällä 1776 Ludvig XVI:lle kirjoittama kirje osoittaa:

”Kaitselmus nöyryyttää Englantia. On tullut aika kostaa kaikki se paha, joita Britannia on aiheuttanut naapureilleen ja kilpailijoilleen vuosisadan vaihteesta lähtien.”

Ranskan ulkoministerin mukaan Britannia oli ”kutistettava toisen luokan mahdiksi ja universumi oli vapautettava ahneesta tyrannista, joka kahmi itselleen kaiken vallan ja vaurauden”.

Ranskalla oli tärkeä rooli Yhdysvaltojen itsenäistymisessä. Voitollaan Saratogassa lokakuussa 1777 kapinallisarmeijan komentaja ja kenraali George Washington käänsi sodan amerikkalaisten eduksi. Historioitsijoiden mukaan jopa 90 prosenttia amerikkalaissotilaista taisteli ranskalaisilla aseilla, ja myös suurin osa heidän ruudistaan tuli Ranskasta.

Britannia joutui myöntämään tappionsa vuonna 1783, ja ranskalaisten riemuksi rauha solmittiin Pariisissa.

Kova kilpailu meriherruudesta

Sota oli köyhdyttänyt molemmat maat, mutta Ranskan ahdinkoa pahensivat raekuurot, jotka tuhosivat sadon vuonna 1788.

Epätoivoinen kansa kohdisti vihansa Ludvig XVI:een ja aatelisiin, jotka elivät yltäkylläisyydessä kansan nähdessä nälkää. 14. heinäkuuta 1789 tyytymättömät pariisilaiset hyökkäsivät Bastiljin linnoitukseen ja aloittivat Ranskan vallankumouksen.

Britanniassa reaktiot vaihtelivat huvituksesta jännitykseen ja suuttumukseen. Kun vallankumous sitten vähitellen kehittyi verilöylyksi, pelko levisi myös Britannian aatelistoon kuin kylmä Kanaalin yli puhaltava tuuli.

Brittien pelko vain kasvoi, kun Napoleon Bonaparte julistautui Ranskan ensimmäiseksi konsuliksi ja palautti järjestyksen kaoottiseen maahan. Pian hän alkoi tavoitella koko maailman valtiutta.

Napoleon tiesi, että Britannian alistaminen oli avain valtamerten hallitsemiseen. Seuraavina vuosina hän suunnittelikin jatkuvasti Britannian valloitusta.

Hyökkäys ei kuitenkaan koskaan toteutunut, ja britit murskasivat Ranskan laivaston Trafalgarin taistelussa lokakuussa 1805.

Britit upottivat 22 ranskalaisille tai heidän liittolaisilleen kuulunutta laivaa menettämättä itse ainoatakaan. Taistelu teki lopun Ranskan haaveista valta-asemasta merillä. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1815, Napoleonin kärsi lopullisen tappion Waterloossa nykyisen Belgian alueella.

Hänestä oli tullut sodan aikana brittien ykkösvihollinen, jota nämä kutsuivat pilkkanimellä ”Boney”.

”Jos et sano iltarukoustasi, Boney tulee ja vie sinut!” vanhemmat uhkailivat tottelemattomia lapsiaan.

Kun Napoleon pyysi tappion jälkeen nöyrästi Britannian sijaishallitsijalta prinssi Georgelta armahdusta, vastaus oli tyly ”ei”.

Britit lähettivät Napoleonin vankeuteen Britannialle kuuluvalle syrjäiselle St. Helenan saarelle Etelä-Atlantille. Siellä häntä vartioi 3 000 miehen varuskunta, jota komensi kuvernööri ja entinen upseeri Sir Hudson Lowe.

Lowe takavarikoi Napoleonille lähetetyt lahjat ja yritti tehdä syrjäytetyn keisarin elämästä kaikin puolin mahdollisimman ankeaa.

Britit pitivät tunnelia uhkana

Napoleonin sotia seurasi pitkä rauhan aika. Britannian ja Ranskan suhteet lämpenivät vähitellen niin, että maiden välille alettiin kaavailla kiinteää liikenneyhteyttä. Kaikki eivät kuitenkaan kannattaneet ajatusta.

”Miksi lyhentää etäisyyttä, joka on jo valmiiksi liian lyhyt?” kysyi Britannian pääministeri lordi Palmerston, kun ranskalaiset vuonna 1858 ehdottivat tunnelin rakentamista kanaalin ali.

Vastalauseista huolimatta Britannian ja Ranskan parlamentit sopivat vuonna 1875 tunneliurakan aloittamisesta. Epäluulo ei kuitenkaan hälventynyt, ja muun muassa kenraaliluutnantti Sir Garnet Wolseley piti tunnelia uhkana Britannialle.

”Riippumatta siitä, millaisia puolustusvarustuksia rakennamme, mantereelta tulevan armeijan yllätyshyökkäys tunnelin kautta on aina vaarana”, hän totesi.

Tunneliurakasta vastannut rautateiden uranuurtaja Sir Edward Watkin ehdotti, että tunneli varustettaisiin miinoilla, jotka voitaisiin aktivoida Lontoosta ranskalaisten hyökätessä. Hän ehdotti myös muita varasuunnitelmia, kuten tunnelin täyttämistä vedellä tai savulla.

The Sunday Times -lehden 16. huhtikuuta 1882 julkaiseman artikkelin mukaan hyökkäyksen pelko ei ollut ainoa brittejä askarruttava asia:

”Jos Pariisin ja Lontoon välille avataan useita päivittäisiä junayhteyksiä, näiden suurkaupunkien tyytymättömät asukkaat voivat alkaa veljeillä, mikä voi johtaa erittäin ikäviin seurauksiin kanaalin tällä puolella.”

Reilut kaksi kuukautta myöhemmin, 28. kesäkuuta 1882, Britannian parlamentti päättikin lakkauttaa tunnelin kaivamisen. Se piti Ranskaa yhä liian suurena uhkana.

Vanhat kaunat pitivät pintansa

Maailmansotien aikana vuosina 1914–1918 ja 1940 britit ja ranskalaiset taistelivat samalla puolella, mutta vastakkainasettelu ei unohtunut.

Saksan miehitettyä Ranskan kenraali Charles de Gaulle pakeni Lontooseen ja hänestä tuli Vapaan Ranskan armeijan komentaja.

Vapaa Ranska oli Britannian liittolainen Saksaa vastaan, mutta de Gaulle kantoi silti kaunaa briteille. Hänen esi-isänsä Jehan de Gaulle oli ollut yksi liejuun juuttuneista ranskalaisritareista, kun englantilaiset pitkäjousimiehet olivat murskanneet ranskalaiset Azincourtissa vuonna 1415.

De Gaulle ei kyennyt unohtamaan menneitä, ja hän pelkäsi koko sodan ajan, että britit tunkeutuisivat Ranskan siirtomaihin Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Niinpä hän suhtautui epäillen kaikkiin Britannian ehdotuksiin ja yritti avoimesti ohjata sotaponnisteluja suuntaan, joka vahvistaisi Ranskan asemaa.

Churchill puolestaan piti Vapaan Ranskan joukkoja heikkona lenkkinä liittoutuneiden armeijoiden joukossa. Miesten välit kiristyivät niin pahoin, että Churchill uskoutui varapääministerilleen vuonna 1943: ”Pyytäisin kollegoitani pohtimaan tarkoin, pitäisikö meidän eliminoida de Gaulle poliittisena voimana.”

Samana vuonna Churchill määräsi turvallisuuspalvelu MI5:n tarkkailemaan de Gaullen asuntoa Lontoossa. Ajatuksena oli estää häntä vierailemasta Vapaan Ranskan joukkojen luona Pohjois-Afrikassa ja kenties kiertämästä siten liittoutuneiden yhteisiä päätöksiä.

”Hän ei saa matkustaa, ja tarvittaessa estämme sen voimakeinoilla”, Churchill sanoi ulkoministeri Anthony Edenille helmikuussa 1943.

Churchill ei ollut mielipiteineen yksin. Brittiläinen diplomaatti ja tuleva pääministeri Harold Macmillan tapasi de Gaullen kesäkuussa 1943 ja totesi:

”Hän on luonnostaan itsevaltias, kuten Ludvig XIV tai Napoleon. Hän uskoo sisimmässään, että hänen pitäisi hallita ja kaikkien muiden totella. En kutsuisi hänen asennettaan fasistiseksi, mutta autoritaarinen se on.”

De Gaulle ei kokenut tarvetta pyydellä anteeksi hankalaa käytöstään. Kun ulkoministeri Anthony Eden huomautti eräässä kokouksessa vuonna 1943, että de Gaulle oli aiheuttanut Britannialle enemmän päävaivaa kuin kaikki muut eurooppalaiset liittolaiset yhteensä, tämä suoristi ylpeänä selkänsä.

”En epäile sitä hetkeäkään. Ranska on mahtava kansakunta”, de Gaulle vastasi hymyillen.

Churchillin ja de Gaullen hyytävät välit johtivat siihen, että Churchill kieltäytyi kertomasta de Gaullelle Normandian maihinnousua koskevista suunnitelmista kesäkuussa 1944. Ranskan valtionpäämies sai kuulla hyökkäyssuunnitelmista vasta, kun Eden lähes pakotti Churchillin puhumaan tälle – kaksi päivää ennen maihinnousua.

De Gaulle ja Churchill tapasivat junavaunussa Portsmouthissa, ja Churchill tarjosi de Gaullelle samppanjaa ja kutsui tämän päivälliselle. ”Kiitos, mutta aterioin mieluummin esikuntani kanssa”, de Gaulle vastasi happamasti.

De Gaulle kosti sodan jälkeen

Normandian maihinnousu johti liittoutuneiden voittoon toisessa maailmansodassa, mutta britit ja ranskalaiset eivät päässeet yhteisymmärrykseen edes sodan lähestyessä loppuaan. De Gaulle nurisi muun muassa siitä, että Kölnin kaupunki sijoitettiin Britannian, ei Ranskan, miehitysvyöhykkeelle.

Kun de Gaullesta tuli sodan jälkeen Ranskan presidentti, hän teki kaikkensa syrjiäkseen Britanniaa. Hän muun muassa esti vuosina 1963 ja 1967 veto-oikeudellaan Britannian jäsenyyden Euroopan talousyhteisössä.

De Gaulle tyrmäsi myös Britannian ehdotuksen yleiseurooppalaisesta muistopäivästä Waterloon taistelun 150-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1965. Britannia joutui järjestämään pienimuotoisemman muistojuhlan, mikä riemastutti ranskalaisia.

”On kuin he pyytäisivät anteeksi voittoaan”, ranskalainen Le Monde -sanomalehti kirjoitti.

De Gaulle kuoli vuonna 1970, ja kolme vuotta myöhemmin Britannia liittyi Euroopan talousyhteisöön.

Viholliset unohtivat vanhat kaunat

Vuonna 1974 Britannia ja Ranska alkoivat jälleen rakentaa tunnelia Englannin kanaalin alitse. Monet britit suhtautuivat hankkeeseen kuitenkin epäillen, sillä he pelkäsivät yhä Ranskan hyökkäystä.

”Laskuvarjojoukot voivat vallata tunnelin sisäänkäynnin ja puolustaa sitä niin pitkään, että hyökkäysarmeija ehtii kulkea tunnelin läpi. Näin he voivat kiertää luonnollisen puolustuksen, joka on suojellut maatamme tuhat vuotta”, konservatiivien parlamenttiedustaja Alan Clark totesi vuonna 1974.

Rakennustyöt keskeytettiin jälleen – kunnes vuonna 1986 Britannian ja Ranskan välinen sopimus varmisti töiden jatkumisen.

Niin sanottu Eurotunneli valmistui viimein keväällä 1994, ja kuningatar Elisabet II ja presidentti François Mitterrand vihkivät lähes 50 kilometriä pitkän tunnelin käyttöön 6. toukokuuta.

VIDEO: Kuningatar Elisabet II ja presidentti Mitterrand vihkivät Eurotunnelin

Vanhat periviholliset olivat nyt vain 35 minuutin junamatkan päässä toisistaan.

Nykyään matkustajien on kuitenkin varauduttava odottamaan. Kun Britannia erosi EU:sta vuonna 2020, uudet maahantulosäännöt, laajennetut rajatarkastukset ja kaupan rajoitukset ovat uhanneet taas elvyttää maiden väliset vanhat kaunat.