Filmiryhmä ikuisti nöyryytyksen
Sotilaat pystyttivät leirinsä ja alkoivat tähystellä emuja. Käsky oli selvä: ampukaa emut ja lähettäkää niiden sulkia Sydneyyn voitonmerkiksi ja ratsuväen hattujen koristeiksi.
Sotilaat aloittivat väijyn. Osoittautui kuitenkin lähes mahdottomaksi tappaa enemmän kuin pari emua kerralla. Linnut kerääntyivät pieniin ryhmiin, joista jokaisella näytti olevan oma johtajansa.
Tämä piti valppaana vahtia, kun muut söivät. Pienestäkin vaaran merkistä johtaja päästi varoitushuudon, jonka kuultuaan lähimmät linnut lähtivät pakoon. Muut linnut seurasivat nopeasti perässä, ja pian koko suuri lintuparvi rynnisti kohti lähintä piilopaikkaa.
Paetessaan linnut polkivat jalkoihinsa valtavia määriä viljaa, joten sotilaiden läsnäolo aiheutti enemmän haittaa kuin hyötyä. Sotilaskuvaaja oli kutsuttu ikuistamaan operaatio, ja ampujat olivat aluksi ylpeitä pääsessään filmille, mutta pian mieli muuttui. Sota ei nimittäin sujunut suunnitelmien mukaan, vaan emut näyttivät voittavan kaikki yhteenotot.
##
Emut olivat verrattomia sotilaita
Operaation johtajan majuri Meredithin täytyi selittää virallisessa raportissa, miksi emujen tappaminen ei sujunut niin mallikkaasti kuin alun perin oli oletettu.
”On ymmärrettävä se, että täyttä vauhtia pinkovan emun vauhti voi nousta 70 kilometriin tunnissa. Ensimmäisten laukausten jälkeen ampujien on siis yritettävä tähdätä maaliin, joka liikkuu erittäin kovaa vauhtia ja on tähtäimessä vain hetken ajan.”
Majuri kertoi myös, miten vaikeaa oli saada emu hengiltä. Esimerkiksi kerran yksi emu oli jäänyt sotilaiden kuorma-auton alle ja kuollut. Kun sotilaat tutkivat linnun tarkemmin, he huomasivat, että sen ruumissa oli kymmenkunta ampumahaavaa, jotka olivat tulleet päiviä aikaisemmin. Luodit eivät olleet ilmeisesti kuitenkaan pahemmin haitanneet emun elämää.
Vastaavat kokemukset saivat majuri Meredithin muuttamaan käsityksiään vihollisesta, jota hän suorastaan suitsutti sotilaallisessa raportissaan:
”Jos meillä olisi armeijassa yksikin divisioona, joka pystyisi ottamaan vastaan kuulia siinä määrin kuin nämä linnut, voittaisimme kaikki maailman armeijat. Sellainen divisioona olisi haavoittumaton niin konekiväärien kuin panssarivaunujenkin edessä.”
Emuille ehdotettiin kunniamerkkiä
Kun Australian parlamentti sai käsiinsä ensimmäiset emusotaa koskevat raportit, kansanedustajat eivät tienneet, itkeäkö vai nauraa. Useimpia tilanne tuntui huvittavan, ainakin käytettyjen puheenvuorojen perusteella.
”Aikooko armeija myöntää kunniamerkkejä tästä sodasta?” eräs kansanedustaja tiedusteli, mihin toinen vastasi kuivasti: ”Siinä tapauksessa ne pitäisi myöntää emuille, nehän ovat voittaneet kaikki taistelut.”
Kun parlamentti irvaili armeijan kustannuksella, armeijan kieli poskessa laadituissa raporteissa iloittiin siitä, että ainakin miestappiot olivat tässä sodassa olemattomat.
Puolustusministerin oli lopulta myönnettävä, että emut olivat saattaneet asevoimat noloon tilanteeseen. Myös pääministeri joutui pinteeseen armeijan töppäilyn takia, kun oppositio vaati häntä parlamentissa ilmoittamaan, kuka farssista asetettaisiin vastuuseen.
Kriisialueelle lähetettiin vielä toinen yksittäinen iskuryhmä, mutta sekään ei onnistunut tehtävässään.
Ryhmä vedettiin takaisin ja maanviljelijöitä kehotettiin tappamaan emut itse. Seuraavina vuosina avunpyynnöt vastaavissa tilanteissa torjuttiin täysin, eikä Sydneyn ratsuväki tiettävästi saanut koskaan yhtäkään emunsulkaa hattuihinsa.
