Preussin armeijan ylipäällikkö, prinssi Friedrich Karl, oli 18. huhtikuuta 1864 varhain liikkeellä.
Hän ratsasti yhdessä kenttämarsalkka Friedrich von Wrangelin kanssa kohti Dybbølin särkkien korkeinta kohtaa, Avnbjergiä.
37-vuotias sotapäällikkö, jota kutsuttiin ”punaiseksi prinssiksi” hänen aina käyttämänsä punaisen husaarin univormun vuoksi, oli hermostunut.
Hän pelkäsi, että tanskalaiset olisivat paenneet vallituksistaan massiivisten yöllisten pommitusten aikana ja vieneet häneltä siten kunniakkaan voiton, jota hän kaipasi kipeästi kahden kuukauden piirityksen jälkeen.
Avnbjergillä prikaatinkomentaja rauhoitteli punaista prinssiä: tanskalaiset puolustivat edelleen asemiaan huolimatta niistä tuhansista kranaateista, joita Dybbølin linnoitukseen oli satanut aamuneljästä alkaen.
Papit siunasivat sotilaat
Prinssi huokaisi helpotuksesta, mutta tunnelma preussilaisten juoksuhaudoissa muutaman sadan metrin päässä Tanskan vallituksista oli raskas ja pelokas. Niissä odotti 11 000 preussilaista rynnäkkösoturia, jotka syöksyisivät hetken päästä avoimelle kentälle hyökätäkseen tanskalaisten asemiin Dybbølissä.
53. rykmentissä palvellut sotamies Kaspar Honthumb tiiraili hermostuneena juoksuhaudan reunan yli tanskalaisten vallituksille, joita kranaatit moukaroivat. Sitten hän käänsi katseensa juoksuhaudassa oleviin tovereihinsa.
Osa näytti pelokkailta, osa istui hiljaa paikoillaan kohtaloonsa alistuen. Jotkut pälyilivät vauhkoina ympärilleen. Sotilaiden joukossa kulki kenttäpappeja. Hieman ennen kello kymmentä yksi heistä, pastori Müller, saapui Honthumbin ja tämän tovereiden luo 1. komppaniaan.
”Hän kertoi meille muutamalla sanalla tehtävästämme ja tavoitteestamme, minkä jälkeen hän teki ristinmerkin ja antoi meille synninpäästön. Monien silmät kostuivat, ja ajatukset ikuisuudesta ja kuolevaisuudesta valtasivat mielemme”, Honthumb muisteli myöhemmin.
Kenttäpappi tuli myös sotamies Wilhelm Gatherin joukkueen luo. ”Pastorin ääni tärisi ja kuulosti surumieliseltä. Joillekuille miehistä nousivat kyyneleet silmiin.
Kättelimme ja hyvästelimme toinen toisemme liikutuksen vallassa.”
Pappien siunausten jatkuessa preussilaisten pommitukset voimistuivat.
Viisi minuuttia vaille kymmenen kranaatteja putoili niin tiuhaan ja meteli oli niin korviahuumaava, että yksittäisiä kanuunanlaukauksia ei enää erottanut.
Hiljaisuus, joka alkoi tasan kymmeneltä, oli yhtä epätodellisen tuntuinen kuin se oli lyhytkestoinenkin.
Kuului komentohuuto, kun prinssi Friedrich Karl nousi Avnbjergin laella seisomaan jalustimilleen, heilutti miekkaansa ja antoi hyökkäyskäskyn.