Cornwall taisteli ylivaltaa vastaan: Englanti nujersi pikku naapurinsa

Cornwall, elokuu 1549

Palkkasotilasarmeija ajoi karkein käskyin satoja sotavankeja avoimen nummen halki. Suuri osa vangeista oli vakavasti haavoittuneita, mutta uhka saada kuula kalloonsa oli niin suuri, että kaikki vain raahustivat silti eteenpäin.

Kukkulan laelta armeijan etujoukko havaitsi kaukana joukon paikallisia. Kenraali pelkäsi näiden yrittävän vapauttaa vangit ja määräsi siksi miehensä ennemmin katkaisemaan kaulan joka ikiseltä sotavangilta.

Verilöyly tapahtui 5. elokuuta 1549 Clyst Heathin nummella Lounais-Englannissa. Kuningas Edvard VI:n kronikan mukaan siinä kuoli 900 kapinallista, pääosin kornimiehiä.

Edvardin ja hallituksen pyrkimys juurruttaa koko kuningaskuntaan yksi yhtenäinen kulttuuri, kieli ja uskonto – ja samalla tuhota kornien kulttuuri – oli saanut Cornwallin asukkaat tarttumaan aseisiin ja lähtemään kohti Lontoota. Hallitus pani kovan kovaa vastaan.

Cornwall taisteli identiteetistään

Kiista Cornwallin ja kuningasvallan välillä oli alkanut yli 50 vuotta ennen Clyst Heathin verilöylyä. Vuonna 1496 Cornwall menetti suhteellisen autonomisen asemansa Henrik VII:n lakkauttaessa alueen oman lainsäädäntöelimen.

Siitä raivostuneina 15 000 miestä marssi vuonna 1497 Cornwallista Lontooseen, mutta kuninkaan armeija murskasi heidät, ja kapinajohtajien päät ripustettiin varoitukseksi muille London Bridgen sillalle.

Vaikka Cornwall oli Englannin kruunun alainen, sen 50 000 asukasta eivät luopuneet omaleimaisesta kelttiläisestä kulttuuristaan. Korneilla oli omanlaisensa vaatteet, leikit, nimet, laulut, pyhimykset ja kieli.

Tamarin rajajoen länsipuolella olevaa seutua käsiteltiin aikalaiskirjeissä selvästi Englannista erillisenä alueena. Esimerkiksi italialainen diplomaatti totesi vuonna 1531:

”Englantilaisten, walesilaisten ja kornien kielet ovat niin erilaisia, etteivät he ymmärrä toisiaan.”

1500-luvulla eläneen historioitsijan Richard Carew’n mukaan kornit suhtautuivat yhä nihkeästi Cornwallissa vieraileviin englantilaisiin, koska heidät oli aiemmin ajettu pois Itä-Englannista.

Jännite kuningasvallan ja Cornwallin välillä kiristyi vuonna 1534, kun Henrik VIII katkaisi yhteydet paaviin ja ryhtyi kitkemään katolisuutta Englannin kirkoista.

Cornwallin perinteiset pyhimysten juhlapäivät kiellettiin, ja kaksi luostaria, joissa munkit kirjoittivat tekstejä korniksi, ryöstettiin ja suljettiin.

Henrik VIII kuoli vuonna 1547, mutta 9-vuotiaan Edvard VI:n holhoojahallitus jatkoi valtakunnan yhdenmukaistamista. Todellisuudessa Englantia hallitsi Edvardin eno, Somersetin herttua, jonka julkilausuttuna tavoitteena oli kukistaa kaksi vihollista: skotit ja paavinuskoiset.

Vuonna 1548 herttua käski poistaa pyhimysten kuvat valtakunnan kaikista kirkoista ja määräsi papit pitämään jumalanpalveluksia latinan sijaan osin englanniksi. Cornwallissa kirkkokansa joutui ensimmäistä kertaa kuuntelemaan alistajan kieltä, jota monet eivät osanneet.

Rukouskirja sytytti roihun

Rahoittaakseen sotansa Skotlannissa Somersetin herttua määräsi vuonna 1549 lampaat ja kankaat ankarasti verotettavaksi. Hän antoi myös uuden lain: Act of Uniformity eli yhtenäisyyslaki lopetti kaiken latinan käytön kirkossa.

Nyt jumalanpalvelus piti pitää kokonaan englanniksi. Lisäksi julkaistiin uusi yhteinen rukouskirja, Book of Common Prayer, jonka avulla katoliset perinteet piti syrjäyttää.

Päätökset herättivät närää Cornwallin lisäksi naapurialueella Devonissa, missä asui erittäin konservatiivisia englantilaisia.

Sampford Courtenayn kylässä puhkesi levottomuuksia toisena helluntaipäivänä 10. kesäkuuta, ja asukkaat pakottivat asein papin saarnaamaan latinaksi. Muista kylistä liittyi väkeä kapinaan, joka levisi nopeasti.

Kuninkaan edustaja Devonissa, maanomistaja John Russell, ei pystynyt pienillä joukoillaan estämään kapinallisia piirittämästä alueen pääkaupunkia Exeteriä.

Samanaikaisesti Cornwallissa kerääntyi suuri armeija Bodminin kaupunkiin. Sitä johti tilallinen Humphrey Arundell, joka oli syvästi järkyttynyt pyrkimyksistä kieltää Cornwallin katoliset perinteet.

Kapinalliset ottivat pian vallan Cornwallissa ja ryöstelivät alueen kuningasmielisiä aatelisia. Esimerkiksi Trematonin linnassa he ”häpeämättä riisuivat aatelisnaisia ja katkoivat näiltä sormia ryöstääkseen sormukset”, kertoi historioitsija Richard Carew.

Heinäkuun puolivälissä Arundell johti 6 000 miehen marssia Cornwallista Devoniin. Siellä osa joukoista päätti hyökätä Plymouthin kaupunkiin, ja loput liittyivät Exeteriä piirittäviin devonilaisiin kapinallisiin.

John Russell kirjoitti Lontooseen ja pyysi vahvistuksia voidakseen jarruttaa Arundellin armeijaa, ennen kuin se ehtisi pääkaupunkiin.

Myös kapinalliset kirjelmöivät kuninkaalle ja esittivät rohkeasti vaatimuksensa:

”Me haluamme vanhat latinankieliset jumalanpalveluksemme takaisin.”

Palkkasotilaat olivat armottomia

Valtaosa Arundellin joukoista jatkoi kohti Lontoota ja oli päässyt Honitoniin Exeterin itäpuolelle, kun Russell elokuun alussa sai kuninkaalta vahvistuksia.

Lisäjoukot olivat palkkasotilaita, muun muassa saksalaisia ja italialaisia, jotka oli alun perin rahdattu Englannin kanaalin yli taistelemaan skotteja vastaan.

Russellilla arvioidaan olleen tuolloin 2 500 asekelpoista miestä 7 000–10 000 kapinallista vastaan. Luvut eivät kuitenkaan kerro kaikkea: kapina-armeija koostui kouluttamattomista jalkamiehistä, joilla oli vanhoja aseita, kun taas Russellilla oli ratsuväen yksiköitä ja uusia pistooleja.

Palkkasotilaat hyökkäsivät 4. elokuuta Clyst St Maryn kylään asettuneita cornwallilaisia vastaan, mursivat kapinallisten barrikadit ja sytyttivät talot palamaan. Tulipaloissa kuoli lähes tuhat kapinallista.

Ne, jotka selvisivät hengissä mutta eivät päässeet pakoon, otettiin sotavangeiksi, ja Russellin armeija lähti ajamaan sotavankeja eteenpäin Clyst Heathin nummella.

Russellin etujoukot havaitsivat kukkulan laelta joukon ihmisiä etäällä. Historioitsija Mark Stoylen mukaan kyse oli todennäköisesti paikallisista viljelijöistä, jotka tarkkailivat armeijaa turvallisen välimatkan päästä. Russell ei kuitenkaan ottanut mitään riskejä vaan antoi varmuuden vuoksi teloittaa kaikki vangit.

Kaksi päivää Clyst St Maryn taistelun jälkeen Russell sai vielä lisää sotilaita. Vahvistetun englantilaisarmeijan uhka pelästytti kapinalliset luopumaan Plymouthin ja Exeterin piirityksistä, ja Arundell pakeni takaisin Cornwalliin.

Russell oli vakaasti päättänyt murskata kaiken vastarinnan ja lähti seuraamaan kapinajohtajaa. Hän sai Arundellin satimeen Launcestonin kaupungissa Itä-Cornwallissa.

Kun kapinan johtaja oli vangittu, vastarinta mureni ja englantilaisarmeija miehitti Cornwallin. Satoja englantilaisviranomaisten pettureiksi nimeämiä ihmisiä teloitettiin. Joukossa oli myös pappeja, joita hirtettiin kirkontorneista.

Arundell ja muita kapinoitsijoita vietiin Lontooseen ja teljettiin Towerin vankityrmään. Arundell hirtettiin 27. tammikuuta 1550. Historioitsijoiden mukaan kapina vaati 3 000–4 000 ihmisen hengen.

Kulttuuria elvytetään

Kapinallisten maat takavarikoitiin ja jaettiin englantilaisille aatelisille. Pappi Miles Coverdale nostettiin Cornwallin kirkkojen johtoon, ja kaikkiin kirkkoihin asetettiin englanninkieliset papit.

Kornilaisväestö ja sen kulttuuri oli pahasti heikentynyt. Noin puolet kaikista asekelpoisista miehistä oli kuollut, ja luostareiden sulkemisen jälkeen ei ollut enää ihmisiä, jotka olisivat osanneet kunnolla kirjoittaa kornia.

Aateli ei enää uskaltanut käyttää kornia ja vaihtoi kielekseen englannin. Kalastajat, viljelijät ja kaivostyöläiset pitivät alkuun kiinni äidinkielestään, mutta kun yläluokka ei enää käyttänyt kornia, sitä alettiin pian väheksyä.

Kuningatar Elisabet I höllensi vuonna 1559 kirkon kielipolitiikkaa, minkä jälkeen saatiin rukouskirjoja walesiksi, Skotlannin gaeliksi ja Mansaaren manksin kielellä – mutta ei korniksi. Ehkä Elisabet ei halunnut vahvistaa paikallisidentiteettiä kapinallisessa Cornwallissa.

150 vuoden mittaan kieli kuihtui vähitellen, kunnes vuonna 1700 sitä puhui enää 5 000 ihmistä aivan alueen länsikärjessä. Kalakauppias Dolly Pentreath, jonka on sanottu olleen viimeinen sujuvasti kornia puhunut ihminen, kuoli vuonna 1777.

Omaleimainen kornien kulttuuri ei silti koskaan täysin tuhoutunut. Tietämystä kielestäkin on säilynyt tähän päivään asti, ja nykyisin sitä pyritään elvyttämään Cornwallin aluehallinnon tuella.

Vuonna 2014 kornit tunnustettiin Britanniassa kansalliseksi vähemmistöksi.