Cartagena 1741: Taistelu, josta piti vaieta

Kaikki näytti alkuun hyvältä

Brittiläisten ja espanjalaisten laivojen yhteenotot olivat kaksi vuotta aiemmin kärjistyneet varsinaiseksi sodaksi. Britit lähettivät Atlantin yli suuren laivaston, jota komensi amiraali Edward Vernon.

Hänen ensimmäinen kohteensa oli Espanjan siirtomaakaupunki Portobelo Panamassa, ja sen hän valloitti helposti 22. marraskuuta 1739. Sitten hän käänsi katseensa kohti Cartagenaa.

Vernon kutsui joukkojensa vahvistukseksi myös Amerikan siirtokuntien brittejä.

Espanja hallitsi suuria osia Etelä- ja Väli-Amerikasta sekä Floridaa ja Kaliforniaa, ja Vernon selitti Lawrence Washingtonille, myöhemmin Yhdysvaltojen presidentiksi nousseen George Washingtonin veljelle:

”Kun espanjalaiset menettävät tärkeimmän kaupunkinsa Cartagenan, heidän merentakainen imperiuminsa romahtaa pala palalta.”

”Lyömme espanjalaiset. He vielä pussaavat takapuoltamme ja puhuvat kaikki muutaman vuoden kuluttua englantia”, Vernon lupasi

Helpolta ja vakuuttavalta kuulostanut suunnitelma vakuutti Washingtonin, joka hankki Vernonille nopeasti vahvistukseksi 2 700 vapaaehtoista Britannian Pohjois-Amerikan-siirtokunnista.

Vernonin joukkojen kokonaisvahvuus oli näin 23 700 merimiestä ja sotilasta, tuhat jamaikalaista plantaasienomistajien lähettämää, viidakkoveitsin aseistautunutta orjaa sekä 186 alusta.

Vernon johti yhtä historian suurimmista maihinnousuoperaatioista.

Hänen Karibianmeren-vakoojansa olivat kertoneet, että Cartagenan varuskunnassa oli puolestaan vain 2 800 espanjalaista sotilasta sekä kuusi sotalaivaa.

Vernon oli niin varma voitostaan, että hän lähetti jo etukäteen viestin Lontooseen – Cartagena oli jo käytännössä valloitettu!

Horisontti oli mustanaan laivoja

Aamulla 13. maaliskuuta 1741 vartijat Cartagenan paksuilla linnoitusmuureilla tekivät hälytyksen havaittuaan lyijynharmaalla merellä laivan.

Pian näkyviin ilmestyi lisää aluksia, ja puolessa tunnissa horisontti oli jo mustanaan laivoja. Britannian hyökkäysjoukot olivat saapuneet Etelä-Amerikkaan.

Espanjalaisten komentaja, amiraali Blas de Lezo, marssi mietteissään edestakaisin korkealla Cartagenassa sijaitsevassa huvilassaan.

Joka toisella askeleella kuului ontto kumahdus hänen puujalkansa osuessa lattiaan. Lezo näki huvilastaan Cartagenan linnoituksen ja sitä mereltä lähestyvän vihollislaivaston.

Hän nosti kaukoputken terveelle silmälleen ja tarkasteli laivastoa mietteissään. Hän tiesi, että jollain aluksista oli amiraali Vernon.

Lezo ja Vernon olivat kohdanneet aiemminkin. Lezo oli 15-vuotiaana menettänyt vasemman jalkansa Gibraltarissa meritaistelussa, johon myös Vernon oli osallistunut nuorena brittiläisen laivaston luutnanttina.

Lezo tutkaili rauhallisena massiivista ylivoimaa, mutta Espanjan Nueva Granadan siirtokunnan varakuningas Sebastián de Eslava väänteli hermostuksissaan käsiään.

Kaikkien Espanjan hallitsemien Etelä-Amerikan pohjoisosien hallinnollisena johtajana hän vastasi alueelta kaivetun kullan, hopean ja jalokivien laivaamisesta vuosittain Cartagenasta Espanjan kuningashuoneelle.

Sekä Lezo että Eslava tiesivät hyvin, mistä oli kyse. Oli kyse koko Espanjan imperiumin kohtalosta, niin sotilaallisesti kuin taloudellisestikin.

Kapteenit ottivat mittaa toisistaan

Britit tutkivat viikkojen ajan Cartagenan linnoituksia löytääkseen niiden heikkoudet. Pieniä osastoja lähetettiin maihin, ja laivat kulkivat rannikkoa edestakaisin.

Cartagena sijaitsi niemellä meren ja lähes umpinaisen merenlahden välissä. Lahti oli luonnonsatama, johon oli kaksi väylää.

Leveämpi, nimeltään Bocagrande, oli padottu, ja kapeampi, Bocachica, oli suljettu kahdella raskaalla ketjulla, jotka oli viritetty väylää suojaavien San Josén ja San Luisin linnoitusten väliin.

Ketjujen takana oli taisteluvalmiina neljä Lezon sotalaivaa, sillä hän tiesi, että brittien olisi pakko yrittää puskea läpi Bocachicasta voidakseen laskea joukkonsa suotuisaan paikkaan lahden rannalla.

Bocachica oli kuitenkin vasta ensimmäinen este. Cartagenaa suojeli vielä kolme vankkaa linnoitusta, ja kaupunkia kiersi korkea, kalteva muuri, josta vihollisen tykinkuulat kimposivat pois.

Lukuisten brittialusten ja Bocachican linnoitusten välillä käytyjen tykkitaistelujen jälkeen britit laskivat joukon sotilaita maihin ja valtasivat San Luisin linnoituksen edustalla olevan maa-alueen.

He perustivat tykistöasemia tiheään viidakkoon, ja sotalaivat asettuivat aivan rannikon tuntumaan ja avasivat omilla ykeillään tulen linnoitusta kohti.

Tykinkuulat moukaroivat San Luisia päivin öin. Osa niistä kimposi muurista pois, mutta osa pirstoi siihen repeämiä.

Vähitellen muuriin ilmestyi yhä isompia aukkoja, ja lopulta yksi torni oli jo vaarassa kaatua.

San Luisin raskaat tykit vastasivat brittien tuleen upottaen tai vaurioittaen vakavasti useita brittien laivoista.

Brittiläiset linjalaivat hyökkäsivät toistuvasti satamaa suojelevia espanjalaisia sotalaivoja vastaan. Ratkaiseva taistelu käytiin 4.–5. huhtikuuta, jolloin tuhansittain tykinkuulia lensi kumpaankin suuntaan sataman sulkevien ketjujen yli.

Haavoittunut amiraali ei luovuttanut

Amiraali Lezo seisoi ylpeänä lippulaivansa Galician kannella leuka pystyssä ja vasen käsi selän takana osoittaakseen pelottomuuttaan.

Häntä vastassa olevan brittialuksen kapteeni teki samoin. Kapteenit astelivat edes takaisin kuin kukkotappelussa ja tuijottivat toisiaan välittämättä lainkaan taistelun tuoksinasta ympärillään.

Galician kannelle iski tykinkuula vain muutaman sentin päähän Lezon terveestä jalasta, mutta Lezon ilmekään ei värähtänyt.

Kapteenit huusivat vuoroin ”Fuego!” ja ”Fire!” – ”tulta” espanjaksi ja englanniksi – ja tykkimiehet karjuivat karkeuksia, kuten ”Siitäs saatte, kerettiläissiat!” ja ”Tulta munille, Diego!”

Alemmilla kansilla matruusit uurastivat hiki virraten. Kuumuus oli sietämätön, ja ruudinsavu raastoi keuhkoja ja kirveli silmiä miesten ladatessa ja laukaistessa tonnien painoisia tykkejä.

Tykkien putkia viilennettiin kaatamalla niiden päälle vähän väliä paljukaupalla vettä, ja olo suljetuilla tykkikansilla oli kuin höyrysaunassa.

Ajoittain vihollisen ammukset osuivat laivaan ja paiskoivat miehiä tieltään murtaen luita ja murskaten raajoja.

Osumia tuli myös vesirajan alle, ja laivojen puusepät juoksivat oppipoikineen ympäriinsä lautojen ja naulojen kanssa paikkaamassa reikiä kiireen vilkkaa.

Taistelun tuoksinassa amiraali Lezo sai puunsäleitä reiteensä ja vasempaan käteensä. Hän ei väistynyt paikaltaan edes silloin, kun haavat sidottiin.

San Luisin puolustajat teurastettiin

Espanjalaisten ja brittiläisten linjalaivojen yhteenottoa kesti koko päivän ja seuraavan yön. Aamulla yhdeksältä 5. huhtikuuta tilanne oli espanjalaisten kannalta kriittinen.

Kaksi heidän neljästä satamaa puolustavasta aluksestaan veti viimeisiään: katkenneita mastoja retkotti partaiden yli ja laivanrungot olivat tykkitulen jäljiltä kuin reikäjuustoa.

Myös San Luisin linnoitus oli kokenut kovia, ja sen pohjoismuuri oli raunioina kahden viikon pommituksen jälkeen.

Myöhemmin samana päivänä Lawrence Washington nousi maihin kahdentuhannen pohjoisamerikkalaisen vapaaehtoisen sotilaan kanssa. He marssivat kolmessa rivistössä kohti San Luisia, missä heitä oli vastassa vain nelisensataa espanjalaista kivääreineen.

Osa Washingtonin miehistä kaatui tulituksessa, mutta loput jatkoivat sinnikkäästi etenemistä ja lähtivät kiipeämään muurinraunioiden yli.

Espanjalaiset ymmärsivät menettäneensä linnoituksen ja nostivat valkoisen lipun.

Amerikkalaiset eivät kuitenkaan tunteneet armoa vaan ampuivat lipun seulaksi ja huusivat: ”Antakaa niille veistä!”

Pistimet välkkyivät iltapäivän auringossa, kun jopa pahasti loukkaantuneet, puolustuskyvyttömät espanjalaiset silvottiin hengiltä.

Brittijoukoissa olleet jamaikalaiset mustat orjat tekivät tuhoisaa jälkeä viidakkoveitsillään.

Noin 370 linnoituksen puolustajaa kuoli taistelussa San Luisista, ja vain kourallinen selvisi hengissä juoksemalla suin päin mereen, mistä espanjalaiset poimivat tovereitaan soutuveneisiin.

Illalla britit nostivat oman lippunsa raunioituneen linnoituksen huipulle.

Sataman sisäänkäyntiä vartioineet alukset oli saatu pois pelistä, mutta amiraali Lezon itsepintainen vastarinta oli käynyt briteille kalliiksi.

Parikymmentä isoa sotalaivaa oli uponnut, ahdistettu karille tai ammuttu käyttökelvottomiksi, ja 1 800 brittiä oli kuollut ja tuhansia loukkaantunut.

Vedessä kellui ruumiita, eivätkä britit vaivautuneet hautaamaan kuolleita espanjalaisia. Trooppisessa kuumuudessa ruumiit alkoivat pian mädäntyä, ja merenlahdella leijui kalman löyhkä.

Taistelun jälkeen Lezo palasi kotiinsa lepäämään. Hänen vaimonsa Josefa joutui tukahduttamaan huutonsa avatessaan oven ja nähdessään hänen kauttaaltaan veren tahriman univormunsa.

Amiraali Vernon oli seurannut taistelua turvallisen välimatkan päästä lippulaivaltaan.

Hän hymyili voitonriemuisena nähdessään kaukoputkellaan ensin omiensa lipun San Luisin huipulla ja sitten espanjalaisten alkavan evakuoida vastapäistä San Josén linnoitusta.

Vernon kohotti maljan upseeriensa kanssa ja lähetti laivan viemään Englantiin viestiä, jonka mukaan Cartagena oli käytännössä jo vallattu.

Kun laiva pääsi muutaman viikon päästä Britanniaan, siellä käynnistettiin riemukkaat juhlavalmistelut.

Sotilaiden oli kuitenkin vielä valloitettava San Felipen, Pastelillon ja Manzanillon linnoitukset, ennen kuin he pääsisivät Cartagenan kaupungin muurille.

Espanjalaiset valmistautuivat huolella

Cartagenassa kaikki asekuntoiset miehet nuorukaisista vanhuksiin kutsuttiin palvelukseen ja naiset ja lapset lähetettiin pois kaupungista.

San Felipeä kiertäviä vallihautoja alettiin syventää ja linnoituksen pääportin etupuolelle alettiin kaivaa juoksuhautoja. Lisäksi espanjalaiset tukkivat sisäsatamaan johtavan väylän upottamalla sinne viimeiset laivansa.

11. huhtikuuta brittiläiset alukset tunkeutuivat Bocachican kautta lahdelle ja laskivat maihin 3 000 sotilasta Manzanillon, Pastelillon ja San Felipen linnoitusten eteläpuolelle.

Lisäksi 600 miestä nousi maihin Boquillanlahdessa Cartagenan itäpuolella ja raivasi tiensä kostean viidakon poikki kukkulalla sijaitsevalle vanhalle La Popan luostarille, minne he pystyttivät tykkinsä.

Samanaikaisesti pääjoukot pääsivät etelästä San Felipen linnoitukselle, joka oli suurin ja ehdottomasti tärkein Cartagenan linnoituksista. Jos britit valtaisivat sen, kaupunki jäisi saarroksiin, eikä siitä olisi enää vastusta vihollisille.

Satamakaupunkina Cartagena sai tavallisesti täydennyksiä mereltä, mutta brittien merisaarron vuoksi ruoka oli nyt lopussa ja kaupunkilaisten oli ollut pakko alkaa syödä jo kissojaan, koiriaan ja aasejaan.

Britit yrittivät vallata linnoituksen

20. huhtikuuta britit olivat valmiita hyökkäämään San Felipeen. Yhteensä kolmisentuhatta miestä lähestyi linnoitusta etelästä, idästä ja pohjoisesta. Heitä vastassa oli 650 espanjalaista juoksuhaudoissa ja 300 muureilla.

Kun britit pääsivät itäiselle muurille, he kuitenkin huomasivat huolellisesti mittojen mukaan tekemänsä hyökkäystikkaat kaksi metriä liian lyhyiksi, sillä espanjalaiset olivat edeltävänä yönä kaikessa hiljaisuudessa syventäneet vallihautoja.

San Felipen puolustusta johti väsymätön Blas de Lezo, jolla oli vielä valtti hihassaan: tykinkuulien ja kiväärin luotien lisäksi hän syyti hyökkääjien päälle kiehuvaa öljyä.

Karmeita palovammoja saavat miehet karjuivat tuskissaan, ja hyökkäys idän suunnalta tyrehtyi.

Paljon paremmin ei sujunut etelästä hyökänneillä 1 100 britillä. He lähtivät ryntäämään määrätietoisesti rinnettä ylös kohti linnoituksen pääporttia, mutta vihollisen kiivas kiväärituli niitti heitä kuin heinää.

Tämäkin hyökkäys torjuttiin. Kävi myös ilmi, että brittien suurella vaivalla viidakon halki La Popan luostarille raahaamat tykit olivat liian kaukana espanjalaisten asemista, eikä niiden kantama riittänyt tukemaan hyökkäyksiä.

Hyökkäys pohjoisestakaan ei onnistunut. Vahvasti aseistautunut linnoitus tulitti brittejä armotta tykeillään, joista osa oli sijoitettu linnoituksen muurin etupuolelle rakennettuihin ampumatorneihin, redutteihin.

Niistä espanjalaiset pystyivät ampumaan muurin suuntaisesti, ja niin hyökkääjät jäivät kohtalokkaaseen ristituleen.

Britit kestivät taistelua tunnin, kunnes he vetäytyivät takaisin metsänrajaan.

Brittiupseerit päättivät keskittää voimat eteläisten juoksuhautojen valtaamiseen, minkä jälkeen voitaisiin räjäyttää San Felipen pääportti.

Eteläistä hyökkäysjoukkoa vahvistettiin 400 uudella sotilaalla. Lisäksi kaikki liikenevät tykit tuotiin asemiin ja otettiin käyttöön jalkaväen rynnätessä rinnettä ylös uuteen hyökkäykseen.

Aurinko porotti korkealta taivaalta ja trooppinen kuumuus oli sietämätön, mutta brittien toinen hyökkäys sujui silti paremmin.

Sotilaat pääsivät espanjalaisten juoksuhaudoille asti, missä taistelu jatkui pistimin ja kiväärinperin. Osa briteistä onnistui pääsemään espanjalaisten linjan läpi portille asti.

Lezo seurasi hyökkäystä tornista. Hän katseli aurinkoa ja nääntyneitä sotilaita ja tiesi kokemuksesta, että taistelu oli ratkaisevassa vaiheessa.

Hän määräsi portin avattavaksi ja lähetti 300 viimeistä miestään väkevään vastahyökkäykseen.

Tuoreet voimat olivat liikaa briteille, jotka pakotettiin ensin perääntymään juoksuhautojen yli ja sitten rinnettä alas.

Moni pudotti aseensa ja pakeni suin päin paikalta. Päästyään suojaan he paiskasivat lakin päästään ja romahtivat voimattomina maahan. Heidän jälkeensä jäi satoja haavoittuneita ja kuolleita.

Brittien oli annettava periksi

Brittien miesylivoiman pienennyttyä pienentymistään Cartagenan valtaaminen alkoikin vähitellen näyttää mahdottomalta tehtävältä.

Alkujaan 12 000 brittiläisestä jalkaväen sotilaasta 2 400 oli kaatunut taisteluissa, 2 500 oli kuollut trooppisiin tauteihin sekä hautaamattomien ruumiiden synnyttämään pilkkukuume-epidemiaan ja tuhansia sotilaita makasi kuoleman kielissä telttaleireissä ja laivoilla.

Taistelukunnossa oli enää vain reilu neljännes jalkaväestä eli 3 500 sotilasta.

Myös laivasto oli kärsinyt massiivisia tappioita. 50 brittialusta oli upotettu tai tuhottu korjauskelvottomaan kuntoon.

Useimmat niistä espanjalaisten rannikkopatterit ja linnoitusten tykit olivat ampuneet pirstaleiksi, ja osa oli tuhoutunut kaksintaisteluissa Bocachican väylässä.

Kuusi brittien menettämistä aluksista oli ollut suuria kolmen tykkikannen linjalaivoja, 13 alusta oli ollut kahden tykkikannen ja 50 tykin laivoja, ja neljä oli ollut fregatteja eli keskikokoisia sotalaivoja. Loput yli 20 tuhoutunutta laivaa olivat olleet täydennys- ja miehistönkuljetusaluksia.

Espanjalaiset olivat menettäneet vain 800 miestä ja kuusi alusta, ja heillä oli yhä 2 000 sotilaan ja 600 täydennysmiehen joukot taisteluvalmiudessa.

Britit ymmärsivät, ettei heidän enää kannattanut edes yrittää. 67 päivän taistelujen jälkeen he evakuoivat telttaleirinsä ja ryhtyivät valmistautumaan pitkälle purjehdukselle takaisin kotiin.

Kun lippulaiva nosti ankkurin, amiraali Vernon tuijotti synkeänä rannalle kiroten: ”Piru sinut periköön, Blas de Lezo!”

Britanniassa Vernonin tappio yllätti täysin kuninkaan ja parlamentin, jotka olivat jo ehtineet ylistää hänen suurta voittoaan. Nyt vallanpitäjät olivat piinallisen häpeällisessä tilanteessa.

Tappio oli vaiettava kuoliaaksi kaikin keinoin, ja niinpä kuningas ja parlamentti kielsivät kaikki maininnat Cartagenan taistelusta puheissa, kirjoissa ja pamfleteissa.

Vernon sai jatkaa uraansa laivastossa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Cartagenan taistelu pyyhittiin kerta kaikkiaan olemattomiin.

Neljä kuukautta brittien lähdön jälkeen Blas de Lezo sairastui Cartagenassa ensimmäisistä taisteluista asti riehuneeseen pilkkukuumeeseen.

Kuolinvuoteellaan hän houraili kuumeessa enimmäkseen käsittämättömyyksiä, mutta yhtä sanaa hän toisteli useasti: ”Fuego!” – tulta!