Massakre på palæstinensere i Beirut, Libanon

Beirutin verilöyly

40 vuotta sitten: 16. syyskuuta puolisotilaalliset joukot tunkeutuivat Shatilan pakolaisleiriin Beirutissa kostaakseen Libanonin kristityn presidentin salamurhan. Kolmena verisenä päivänä surmattiin 3 500 pakolaista lapsia ja naisiakaan säästämättä.

40 vuotta sitten: 16. syyskuuta puolisotilaalliset joukot tunkeutuivat Shatilan pakolaisleiriin Beirutissa kostaakseen Libanonin kristityn presidentin salamurhan. Kolmena verisenä päivänä surmattiin 3 500 pakolaista lapsia ja naisiakaan säästämättä.

Getty images

Palestiinalaisten Shatilan pakolaisleirin liepeillä asunut libanonilainen Hind D. näki ikkunastaan pahaenteistä valonkajoa.

Kello oli puoli seitsemän illalla torstaina 16. syyskuuta 1982. Pimeys oli juuri laskeutumassa Libanonin pääkaupunkiin Beirutiin, mutta ilta oli valoa täynnä kaupungin länsilaidalla, missä Hind asui kahdeksine lapsineen.

Hind seurasi pahaa aavistaen, kuinka israelilaisten valokranaatit laskeutuivat hitaasti pienten laskuvarjojen varassa. Koko leiri kylpi myrkynkeltaisessa valossa.

Lentokoneet olivat pommittaneet leiriä pitkin päivää, ja valokranaatit viittasivat siihen, että leiriin aiottiin lähettää joukkoja. Hind tarttui luutaan ja meni ulos lastensa kanssa. Hän toivoi, että naisen, luudan ja lasten näkeminen vakuuttaisi israelilaiset siitä, ettei hänen talonsa olisi uhka kenellekään.

Hind näki 50–60 aseistetun ja harmaanvihreisiin taisteluasuihin pukeutuneen miehen saapuvan. Hind kuuli, etteivät he olleet israelilaisia. Miehet puhuivat arabiaa Libanonin murteella ja kutsuivat toisiaan kristityillä nimillä.

Miehiä seurasivat suuret puskutraktorit, jotka murskasivat pikkukujien talot raunioiksi ja nostattivat keltaiselle taivaalle pölypilviä. Hind oli selvinnyt seitsemän vuoden sisällissodasta mutta pelkäsi nyt aseistautuneita miehiä ja puskutraktoreita enemmän kuin koskaan.

”Tule tänne!” eräs asemiehistä huusi yhtäkkiä ja yritti siepata yhden lapsista.

Hind huusi lapsille, että heidän täytyi paeta talon taakse ja juoksi itse perään, jolloin hänen toisessa jalassaan tuntui viiltävää kipua. Häneen oli osunut kiväärinluoti. Jalasta vuosi verta, mutta Hind onnistui kivusta huolimatta pakenemaan lapsineen taloon sen takaovesta.

Ulkona oli yhä miehiä, joten Hind ei uskaltanut hiiskahtaakaan. Hän peitti tyttärensä suun aina, kun tämä yski. Pimeään taloon kantautui kaukaa laukausten sekä pelosta ja kivusta kirkuvien ihmisten ääniä.

”Äiti, älä nouse. Ne huijaavat.”

Shatilan leiri, torstai klo 19.00.
Israelin pommitukset olivat pakottaneet monet pakolaiset väestösuojiin eri puolille leiriä.

Shatilan leirissä asuva 12-vuotias palestiinalaispoika Munir Mohammad oli etsiytynyt turvaan Abu Yasserin väestösuojaan. Munir oli yhdessä äitinsä, kolmen siskonsa ja kahden veljensä kanssa.

Yhtäkkiä huoneen ovi kiskaistiin auki ja aseistetut miehet tunkeutuivat ahtaaseen tilaan. He huusivat, että kaikkien piti mennä ulos.

Naiset ja lapset vietiin pois ja miehet käskettiin riviin seinän vierelle. Laukaukset kajahtivat, ja miehet valahtivat elottomina maahan.

Sotilaat määräsivät kauhistuneet naiset ja lapset kävelemään läheiseen Akkan sairaalaan. Kello oli noin seitsemän illalla. Munir näki yhtäkkiä 15-vuotiaan veljensä Mufidin pakenevan juosten ihmisjoukon läpi. Ilma täyttyi heti laukauksista ja huudoista.

Munir näki veljensä saavan luodin reiteensä, mutta tämä onnistui silti pakenemaan leirin sokkeloisille kujille. Aseistautuneet miehet luopuivat takaa-ajosta ja jatkoivat muiden vankien kanssa eteenpäin.

Verilöylyn osapuolet

© HISTORIE

Kristityt pyrkivät eroon PLO:sta

Lebanese Forces (LF):
LF oli Libanonin kristittyjen oikeistopuolueiden muodostama liitto. Järjestön tärkeimpiin tavoitteisiin kuului palestiinalaisten vapautusjärjestön PLO:n ajaminen ulos maasta.

© HISTORIE

Israel halusi tuhota­ PLO:n

Israel:
Juutalaisvaltio tahtoi tuhota Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n, joka teki Etelä-Libanonista hyökkäyksiä Israeliin. Maa liittoutui siksi Libanonin kristittyjen joukkojen kanssa ja miehitti lopulta koko valtion vuonna 1982.

© HISTORIE

Libanon oli PLO:n tukikohta

PLO:
Palestiinalaisten vapautusjärjestö eli PLO karkotettiin Jordaniasta vuonna 1970. Se asettui seuraavaksi Libanoniin, joka oli PLO:n jäsenen mukaan ”puutarha vailla aitoja”. Maa oli liian heikko vastustamaan PLO:ta, joka käytti sitä Israeliin suuntautuneiden hyök-käysten tukikohtana.

© HISTORIE

Israelin oppipojat

Etelä-Libanonin armeija (SLA):
Shatilan verilöylyä todistaneiden mukaan siihen osallistui myös etelälibanolaisten puolisotilaallisten SLA-joukkojen miehiä. Israel rahoitti ja varusti joukkoja taistelemaan Libanonin palestiinalaisia vastaan.

Munir ja muut vangit määrättiin pysähtymään huoltoaseman kohdalle, ja osa sotilaista poistui paikalta. He palasivat tunnin kuluttua ja ryhtyivät ampumaan vankeja täysin varoittamatta.

Naiset ja lapset kaatuivat sikin sokin toistensa päälle. Kaikkien vankien kaaduttua maahan eräs sotilaista huusi: ”Jos täällä on haavoittuneita, niin viemme heidät sairaalaan. Nouskaa ylös, niin lähdemme.”

Sekä Munir että hänen äitinsä ja sisaruksensa olivat haavoittuneet. Äiti yritti nousta, mutta Munir piti hänet vaistomaisesti maassa.

”Äiti, älä nouse. Ne huijaavat”, hän kuiskasi.

Muutama muu nousi ylös – vain kohdatakseen luotisateen. Sotilaat kiertelivät ruumiskasoja voimakkaiden taskulamppujen kanssa. Kaikki voihkineet tai liikahtaneet surmattiin.

Munir makasi maassa vaiti ja toivoi asemiesten luulevan häntä kuolleeksi.

Hän ei liikahtanut, vaikka viereen ammuttiin. Miehet lähtivät pian muualle. Munirin äiti ja sisarukset makasivat hänen ympärillään verilammikoissa. Heidän ei tarvinnut enää näytellä kuollutta.

Joukkosurman todistajat

Shatilan leiri, torstai-ilta.
Hyökkääjät olivat hajaantuneet ja iskivät Shatilan leiriin samaan aikaan eri suunnista.

Hind D. oli kerännyt rohkeutta ja kiivennyt talonsa kattoterassille seuraamaan tilannetta. Katolta hän näki, miten kokonainen ihmisjoukko ammuttiin säälimättä: miehet, naiset, lapset ja vanhukset.

Nainen tunnisti AK-47-rynnäkkökiväärien äänen. Hyökkääjät ampuivat niillä uhrejaan lähietäisyydeltä, mutta osa sotilaista käytti kirvestä.

Hän näki valokranaattien loisteessa veren roiskuvan, kun murhaajat hakkasivat ihmisiä kirveillään. Uhrien kuolinhuudot sekoittuivat niiden tyttöjen pelokkaaseen kirkunaan, jotka miehet ensin raiskasivat ja sitten teloittivat.

Kesäkuussa 1982 israelilaiset valloittivat Libanonin, piirittivät Länsi-Beirutin palestiinalaiset joukot ja tulittivat sitten palestiinalaisten asemia.

© Getty Images

Kun verilöyly oli ohi, ruumiita kerättiin kokoon puskutraktoreilla. Yksittäisiä ruumiita jäi roikkumaan valtavien kauhojen teräspiikkeihin.

Kuolleet kipattiin maahan, ja sitten puskutraktorit peittivät ruumiit hiekalla ja mullalla sekä tuhottujen talojen tiiliskivillä. Lopuksi työkoneet jyräsivät ruumisläjien päällä edestakaisin raskailla telaketjuillaan. Tätä jatkui läpi yön.

Munir väisti taas kuoleman

Shatilan leiri, perjantain aamunkoitto.
Puolisotilaalliset joukot tunkeutuivat syvälle leiriin. Monet sotilaista olivat juopotelleet.

Kaksitoistavuotias Munir värisi aamun kylmyydessä. Hän oli maannut koko yön kuolleiden seassa hiljaa kuin hiiri ja kuunnellut tuntikausia, kuinka sotilaat olivat raiskanneet ja surmanneet pakolaisia hänen ympärillään.

Munir ei kyennyt estämään puistatuksia, kun joku sotilaista saapui ruumiskasan luokse peittääkseen sen matolla. Mies ampui häntä heti päähän. Onni oli kuitenkin palestiinalaispojan puolella, sillä hän oli peittänyt kasvonsa käsillään ja luoti osui vain etusormeen.

Tappaja luuli kuitenkin pojan kuolleen ja heitti maton Munirin päälle.

Bashir Gemayel tunnettiin sisällissodan aikana julmuudestaan kaikkia vastustajiaan kohtaan.

© Looklex Encyclopaedia/polfoto/corbis

Salamurha johti verilöylyyn

Falangistien johtaja Bashir Gemayel surmattiin 14. syyskuuta 1982 pommilla puolueen toimistossa Beirutissa. Kostonhimoiset falangistijoukot hyökkäsivät myöhemmin Shatilaan.

Shatilan leirin palestiinalaisten joukkomurha alkoi vain kaksi päivää sen jälkeen, kun Libanonin presidentiksi valittu Bashir Gemayel menehtyi pommi-iskussa.

34-vuotias Bashir edusti kristittyjen oikeistolaista falangistipuoluetta ja johti myös kristittyjä Lebanese Forces -joukkoja.

Kristityt joukot olivat taistelleet sisällissodassa muslimeita vastaan, sillä muslimit halusivat uudistaa Libanonin poliittisen järjestelmän ja hankkia lisää valtaa.

Muslimeja tuki Palestiinan vapautusarmeija PLO, joka oli asettunut Libanoniin. PLO:sta tuli siksi eräs kristittyjen Lebanese­ Forces -joukkojen päävihollisista.

Kristittyjä tuki puolestaan Israel, joka oli miehittänyt Libanonin kesäkuussa 1982. Monet uskoivat palestiinalaisten olevan Gemayelin salamurhan takana.

Israelin joukot tunkeutuivat salamurhaa seuranneena päivänä pääosin musli-mien asuttamaan Länsi-Beirutiin, missä oli palestiinalaisten pakolaisleiri.

Shatila saarrettiin, ja israelilaiset päästivät Lebanese Forces -joukot leiriin. Verilöylyn jälkeen selvisi, että Gemayelin surmaaja oli kristitty libanonilainen.

Munir oli yhä hengissä. Hän makasi ruumiskasassa pitkään, kunnes katu hiljeni. Sitten poika nousi varovasti ylös ja hiipi hylättyyn taloon.

Hän ryhtyi riisumaan verisiä vaatteitaan. Samalla hetkellä taloon tunkeutui ryhmä miehiä: ”Kuka sinä olet? Kerro heti! Oletko libanonilainen vai palestiinalainen?”

”Olen libanonilainen”, Munir valehteli vapisten.

”Olisimme tappaneet sinut, jos olisit palestiinalainen”, yksi miehistä murahti. Sitten miehet lähtivät.

Munir ei ollut uskoa hyvää onneaan. Hän löysi puhtaan paidan ja puki sen päälleen. Kun Munir kurkisti ikkunasta, ulkona vaikutti olevan rauhallista. Hän päätti ottaa riskin ja käveli ulos.

Poika kulki ripein askelin hiljaisessa leirissä, kun yhtäkkiä hänen takaansa kuului huuto: ”Pysy siinä missä olet!”

Munir ei katsonut taakseen vaan käveli eteenpäin niin kovaa kuin kykeni. Kadulla kajahti laukaus, ja luoti viisti hänen poskeaan. Munir ei välittänyt siitä vaan alkoi juosta.

Falangistit jahtasivat ”terroristeja”

Akkan sairaala, perjantai klo 11.00.
Shatilan pakolaisia hakeutui torstaiyönä leirin lähelle Akkan sairaalaan. He joutuivat pakenemaan, kun asemiehet tunkeutuivat sairaalaan.

Sairaanhoitaja Ann Sunde tuijotti huutavia miehiä, jotka olivat tunkeutuneet Akkan sairaalaan. Miehillä oli vihreät univormut muttei arvomerkkejä, ja kaikilla oli aseet. Norjalainen 33-vuotias Sunde työskenteli sairaalassa vapaaehtoisena.

Hän kysyi vajavaisella arabiantaidollaan, keitä miehet olivat. ”Falangisteja”, aseistautuneet miehet vastasivat englanniksi.

Sairaanhoitaja tiesi hyvin falangistit, joiden aseistautuneet joukot käyttivät nimitystä Lebanese Forces. Joukkojen johtaja oli ollut vasta presidentiksi valittu Bashir Gemayel, joka oli kuollut pari päivää aiemmin pommi-iskussa.

”Mitä te etsitte täältä?” Ann Sunde kysyi.

Miehet vastasivat kireään sävyyn, että he etsivät ”terroristeja ja aseistautuneita miehiä”.

© HISTORIE

Isku 20 000 pakolaisen leiriin

Libanonissa oli vuonna 1982 yhteensä 12 palestiinalaisten pakolaisleiriä, joissa oli satojatuhansia pakolaisia. Beirutin lähistöllä oli neljä leiriä, ja noin 20 000 pakolaisen Shatilan leiri kuului niistä pienimpiin. Israelilaiset pommittivat Shatilan leiriä torstaina 16. syyskuuta, kunnes kristityt joukot hyökkäsivät leiriin ja sen naapurikortteleihin käynnistäen 43 tuntia kestäneen verilöylyn.

Shatilan leiri

Libanonilaiset falangistit hyökkäsivät torstaina 16. syyskuuta Shatilan leiriin ja alkoivat surmata pakolaisia järjestelmällisesti.

Sabran leiri

Joukot hyökkäsivät lauantaiaamuna 18. syyskuuta myös läheiseen Sabran kaupunginosaan, jossa asui palestiinalaisia, köyhiä libanonilaisia, syyrialaisia ja egyptiläisiä.

Sports City

Falangistijoukot siirsivät henkiinjääneitä Beirutin Sports Cityn stadionille, missä vankeja kuulusteltiin.

Miehet tarkistivat järjestelmällisesti sairaalan huoneita. Viisikerroksisessa sairaalassa oli 60 potilaspaikkaa, mutta huhut Shatilan joukkomurhasta olivat saaneet henkilökunnan siirtämään valtaosan sotilaista muihin sairaaloihin.

Jäljellä oli vain vammaisia lapsia ja kahdeksan muuta potilasta. Yksi oli 15-vuotias palestiina-laispoika, joka oli saapunut torstai-iltana sairaalaan ampumahaava reidessään paettuaan am-pujia. Poika oli Munirin isoveli Mufid.

Falangistit tivasivat potilaiden kansallisuuksia. Kaikki, jotka sanoivat olevansa libanonilaisia, jätettiin rauhaan. Mufid vastasi kysymykseen rauhallisesti:

”Olen palestiinalainen.”

Muut potilaat katsoivat kauhusta jäykkinä, kuinka falangistit repivät haavoittuneen pojan sängystään ja veivät tämän ulos huoneesta. Sitten miehet teloittivat Mufidin.

Viimeiset talot tyhjennettiin

Shatila, perjantain iltapäivä.
Hyökkääjät kokosivat yhteen Shatilan viimeiset asukkaat, jotka vietiin pois tai teloitettiin heti.

Kolmetoistavuotias Maher Srour vietiin vanhempiensa ja kahdeksan sisaruksensa kanssa ulos Shatilan leirin laitamilla sijaitsevasta kodistaan. Heidän ympärillään olevat miehet määräsivät perheen seisomaan riviin.

Yhtäkkiä miehet kuitenkin muuttivat mielensä ja käskivät kaikki takaisin taloon.

Talossa Maher ja hänen pikkuveljensä livahtivat pakoon ja piiloutuivat kylpyhuoneeseen. Kun Maher kurkisteli kylpyhuoneen oven raosta, hän näki yhden pikkuveljistään piiloutuvan seinälle nostetun patjan taakse.

Talo täyttyi laukausten äänistä, kun miehet ryhtyivät yhtäkkiä ampumaan rynnäkkökivääreillään. Patjan takana piileskelleeseen pikkuveljeen osui luoti toisensa jälkeen, ja hänen ruumiinsa nytkähteli kuin kouristusten vallassa.

Luotisade osui myös Maherin vanhempiin ja muihin sisaruksiin, ja he lyyhistyivät lattialle. Sitten ammuskelu loppui, ja talo hiljeni.

Israelin joukot pommittivat Shatilan leiriä torstaina. Falangistit tuhosivat vielä myöhemmin lisää taloja.

© Getty Images

Maher näki piilopaikastaan, kuinka hänen puolitoistavuotias pikkusiskonsa ryömi lattiaa pitkin vanhempiensa luokse.

Lapsi ryömi sisarustensa ruumiiden yli äitinsä luokse ja ravisteli yrittäen herättää tämän. Maher ei nähnyt piilostaan sotilaita mutta tiesi näiden olevan yhä sisällä huoneessa.

Hän viittoili ovenraosta epätoivoisesti pikkusiskolleen.

Pikkusisko lähti ryömimään lattiaa pitkin hitaasti Maherin luokse. Yksittäinen laukaus kajahti heti lapsen lähdettyä äitinsä luota, ja pikkutyttö lyyhistyi lattialle.

Hänen ruumiinsa jäi makaamaan äidin käden päälle, mutta hänen päänsä oli murskana. Miliisien lähdettyä Maher hiipi kuin transsissa siskonsa luokse ja nosti kuolleen pikkutytön syliinsä.

Hyökkäys Sabraan

Gazan sairaala, Sabra, lauantai klo 07.00.
Beirutin muiden osien asukkaista harva tiesi verilöylystä. Asejoukot hyökkäsivät lauantaina Shatilan naapurikaupunginosaan Sabraan, jossa asui myös paljon palestiinalaisia.

Amerikkalainen sairaanhoitaja Ellen Siegel kuunteli Gazan sairaalassa radiosta uutisia. Pääuutinen tuntui olevan, että ruhtinatar Grace oli kuollut ja Monacossa oli maansuru.

Ellen kuitenkin tiesi, että läheisessä Shatilan leirissä oli tapahtunut jotain. Gazan sairaalaan oli tulvinut torstaista saakka pelokkaita pakolaisia.

Ihmisiä tuli niin paljon, että suuri osa joutui nukkumaan ulkona. Valtaosa oli lähtenyt jo muualle. Huhut olivat saaneet heidät pakenemaan yhä kauemmas Shatilasta.

Noin aamuseitsemältä sairaalaan tunkeutui aseistautuneita miehiä, joilla oli varusteinaan kypärät, konepistoolit ja radiot. He olivat pukeutuneet uusiin vaaleanvihreisiin univormuihin, joissa luki Lebanese Forces.

Miehet sanoivat, että sairaalan henkilökunta joutuisi kuulusteltavaksi. Kukaan ei kertonut miksi. Ellen työtovereineen vietiin sairaalasta Shatilan pääkadulle. Reitti kulki poltettujen ja raunioksi murskattujen talojen ohi.

Valtavat puskutraktorit olivat vielä tuhoamassa viimeisiä rakennuksia. Ellen näki raunioissa ikkunaverhoja ja perhekuvia. Hän näki myös jotain, jonka uskoi olevan ihmisen ruumis.

Kadun molemmilla laidoilla istui satoja palestiinalaisia. Jotkut näyttivät sormillaan voitonmerkkiä, kun he näkivät lääkärit ja sairaanhoitajat, mutta Ellen näki pelon heidän kasvoillaan.

Joukkioon liittyi yhä uusia sotilaita. Yksi heistä oli kaunis nainen, jolla oli tummat lainehtivat hiukset ja kylmänsiniset silmät. Hän tuli vankien luokse ja alkoi sättiä Elleniä ja muita englanniksi:

”Likaiset siat! Te ette ole kristittyjä. Kristityt eivät hoitaisi terroristeja, jotka tappavat muita kristittyjä!”

Gazan sairaalan vangit vietiin pääkadulta pienemmälle sivukujalle, jossa heidät asetettiin riviin seinää vasten. Seinä oli täynnä luodinreikiä ja punaruskeita veriläiskiä. Ellen katsoi vasemmalla puolella ollutta työkaveriaan:

”Uskotko, että kuolemme?” hän kuiskasi.

”Todennäköisesti”, kollega vastasi lyhyesti.

Vangit seisoivat seinän edessä muutaman minuutin, mutta mitään ei tapahtunut. Sotilaat lähtivät paikalta yksitellen. He lähtivät aseet varmistamattomina takaisin kohti Shatilan leiriä ja pääkadulla odottavia palestiinalaisia vankeja.

Pitkä marssi kuolemaan

Sabra, varhain lauantaina iltapäivällä.
Joukot tekivät lopullisen tuhoiskun Sabraan­ ja kuljettivat palestiinalaiset vankinsa Sabrasta ja Shatilasta länteen Sports Cityn stadionille.

Mahmoud Rukn kuuli, kuinka oveen kolkutettiin. Ulkona seisoi ryhmä aseistautuneita miehiä. He tiukkasivat vihaisesti, miksi mies ei ollut ulkona kadulla muiden seurassa. Viisikymmenvuotias palestiinalainen otti rukousnauhansa ja savukeaskin ja meni ulos.

Mies muistutti pitkine partoineen, valkoisine kaapuineen ja kalottipäähineineen profeettaa. Mahmoud oli kuitenkin ammatiltaan maalari, ja hän oli työskennellyt Sabrassa sekä kirkoissa että moskeijoissa.

Mahmoud ei ollut koskaan taistellut palestiinalaisjoukoissa, joten hän ajatteli olevansa turvassa. Hän katsoi kadulle, jossa aseistautuneet falangistit ajoivat ihmisiä eteenpäin kuin karjalaumaa.

Jasser Arafat lähti 15 000 sotilaansa kanssa Libanonista vuoden 1982 elokuussa.

© Getty images/Scanpix

Pakolaiset olivat suojattomia

Beirutin palestiinalaisjoukot pakotettiin lähtemään Libanonista juuri ennen iskuja Shatilaan ja Sabraan. Sen seurauksena palestiinalaisten pakolaisleirejä ei puolustanut kukaan.

PLO ja muut Beirutin puolisotilaalliset palestiinalaisjoukot pakotettiin poistumaan Libanonista kaksi viikkoa ennen Shatilan ja Sabran verilöylyä.

Israelin armeija oli miehittänyt Beirutia kuukausia, ja PLO:n johtaja Jasser Arafat joutui lopulta myöntämään tappionsa. Yhdysvallat, Italia ja Ranska lähettivät Beirutiin joukkoja, joiden piti valvoa PLO:n evakuointia.

Viimeiset palestiinalaisjoukot lähtivät Beirutista 1. syyskuuta 1982, ja kaupungin tuhannet palestiinalaiset pakolaiset jäivät turvattomiksi. Jasser Arafat oli sopinut kansainvälisten joukkojen kanssa, että ne huolehtisivat pakolaisleirien turvallisuudesta.

Suurvallat ryhtyivät kuitenkin vetämään joukkojaan Libanonista jo 11. syyskuuta.

Israel väitti PLO:n jättäneen 2 000 miestä muun muassa Shatilan leiriin. Siksi Shatila oli ensisijainen kohde, kun israelilaiset valtasivat Beirutin 14. syyskuuta.

Kaikki viittaa kuitenkin siihen, että PLO oli vetänyt aseistetut joukkonsa sopimuksen mukaan kokonaan pois jo kaksi viikkoa aiemmin.

Mahmoud liittyi Sabran pääkadulla kulkeneeseen vankijoukkoon, jota oltiin ilmeisesti viemässä Sabran länsipuolella sijaitsevalle raunioksi pommitetulle Sports Cityn stadionille. Sivukadulla he ohittivat kaksi ruumista.

Mahmoud näki, että kyseessä oli iäkäs pariskunta. Mies oli ammuttu ja nainen oli tapettu kirveellä. Luu paistoi valkoisena hänen selkärangastaan kirveeniskujen kohdalta.

Mahmoud näki kulkiessaan ryhmän Gazan sairaalan lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Yksi oli Khalil-niminen mieshoitaja, joka oli pukeutunut valkoiseen lääkärintakkiin. Mahmoud tunsi miehen ja ajatteli, että tämä oli ottanut lääkärintakin suojakseen. Uhkaavan näköinen asemies asteli kohti Khalilia: ”Tule tänne! Kuka sinä olet?” mies kysyi epäluuloisena.

”Olen lääkäri”, Khalil vastasi.

Mies kysyi, oliko Khalil nähnyt kaikki lapset, jotka oli tapettu yöllä.

”Mene katsomaan heitä”, mies määräsi.

Khalil käveli hitaasti rauniolle, jossa oli monta ruumista. Perille päästyään hän kohotti kätensä, kuten muslimit tekevät rukoillessaan. Pian yhdeksän luotia lävisti Khalilin ruumiin.

Kuolleita lojui kaikkialla

Shatila, myöhemmin lauantaina iltapäivällä.
Kolmetoistavuotias Maher yritti pikkuveljineen paeta kodistaan, jossa he olivat piileskelleet. Asemiehet ottivat pakenevat pojat kiinni.

Maher käveli Shatilan katuja yhdessä muiden vankien kanssa. Vangit kulkivat Abu Jamalin korjaamon ohi.

Se oli ollut joskus suuri rakennus korkeine kattoineen, mutta puskutraktorit olivat jyränneet sen raunioiksi. Tiiliskivien alta pilkotti ruumiita. Niitä oli niin paljon, että Maher sekosi laskuissa.

Hän näki, kuinka murhaajat raahasivat koko ajan uusia ruumiita pinoksi toistensa päälle. ”Tehkää korkeampia pinoja!” upseeri huusi.

Maher näki kuolleen naisen makaavan luhistuneen talon katolla. Hänellä oli yllään hame ja sininen paita.Naisen paita oli revitty auki, ja hänen rinnallaan oli vauva. Vauva uikutti ja yritti löytää äidin nännin.

Yksi miehistä huusi muille: ”Katsokaa tuota otusta, se elää vielä!”

Toinen vastasi: ”Anna sen olla. Äidin rinnat ehtyvät pian. Tai ammu nainen!”

”Miksi pitäisi ampua? Hän on jo kuollut!”

Maher näki, että nainen oli maannut kuolleena jo tunteja. Hänestä valunut veri oli tummaa, ja kärpäset pörräsivät ruumiin ympärillä.

Mahmoud valmistautui kuolemaan

Sports Cityn lähellä, lauantai klo 11.00.
Vankeja vietiin kuulusteltaviksi Sports Cityyn. Osa teloitettiin urheilukeskuksen lähellä ja paiskattiin joukkohautoihin. Toiset pantiin kuorma-autoihin ja vietiin muualle.

Mahmoud Rukn ja muut vangit määrättiin istumaan alas. Jostain kaukaa kuului puskutrakto-rien moottorien jyrinää. Mahmoud ajatteli kauhuissaan, että koneet kaivoivat joukkohautoja. Odottaessaan vartijat nöyryyttivät vankejaan.

”Huutakaa: kauan eläköön Libanonin falangistipuolue!” määräsi yksi miehistä, kun taas toinen huusi: ”Taputtakaa, koirat!”

Mahmoud näki puskutraktorin tulevan kohti. Sen suuri kauha oli katua leveämpi. Mahmoud tajusi, että haudat oli nyt kaivettu. Uupuneet vangit pantiin taas marssimaan.

Elie Hobeika surmattiin tammikuussa 2002 Beirutissa autopommilla.

© Getty images

Pommi vei uhrien toivon

Sabran ja Shatilan uhrien omaiset nostivat vuonna 2001 belgialaisessa tuomioistuimessa syytteen Israelin entistä puolustusministeriä Ariel Sharonia vastaan.

He toivoivat Sharonille tuomiota sotarikoksista. Toiveille saatiin pohjaa, kun falangisti Elie Hobeika lupasi todistaa Ariel Sharonia vastaan. Hobeika oli johtanut joukkoja, jotka hyökkäsivät palestiinalaisten pakolaisten kimppuun. Monet toivoivat hänen todistavan, kuinka paljon Ariel Sharon tiesi tapahtumista.

Hobeika joutui kuitenkin pommi-iskun uhriksi juuri ennen oikeudenkäyntiä. Belgian korkein oikeus julisti myöhemmin, ettei oikeudenkäynti ollut pätevä.

Mahmoudin jalat tuntuivat olevan tulessa, mutta miehet pakottivat lyöden ja potkien vangit jatkamaan. Pian kulkue saapui aukiolle, ja Mahmoud näki, että puskutraktorit olivat kaivaneet sinne kolme suurta joukkohautaa.

”Tule tänne!” yksi miehistä huusi Mahmoudille ja kysyi, mikä tämä teki työkseen.

Mahmoud sanoi olevansa Jumalan palvelija.Mies heilautti kättään halveksuvasti ja työnsi Mahmoudin yhteen joukkohaudoista. Siellä lojui jo parikymmentä ruumista, ja maa oli märkänä verestä. Lemu oli nostaa oksennuksen Mahmoudin suuhun.

Israelin sotilaat saartoivat Shatilan ja seurasivat tappamista sivusta yrittämättäkään estää murhia.

© Polfoto/Corbis

Hän yritti nostaa päätään ylös, mutta miliisi polkaisi sen heti takaisin maahan raskaalla sotilassaappaallaan:

”Ammun sinut täyteen reikiä, jos nostat päätäsi vielä sentinkään!”

Mahmoud kuuli jonkun miehen huutavan:

”Robert, minä rukoilen sinua! Tämä mies kasvatti minut, kun olin pieni. En unohda koskaan, jos teet nyt minulle palveluksen!”

Joukkohaudan reunalta kurkisti tuttu mies. Hän oli Elias, jonka isä oli ollut aikoinaan Mahmoudin ystävä. Kristityt ja muslimit olivat olleet ennen sisällissotaa naapureita ja ystävyksiäkin. Mahmoud nostettiin haudasta. Elias pyysi häntä kiirehtimään, ennen kuin he paljastuisivat.

Mahmoud kuuli takaansa laukauksia. Elias piti häntä kädestä: ”Älä katso taaksesi”, Elias sanoi, ”jatka vain eteenpäin”. Hän vilkaisi silti viimeisen kerran taakseen. Vankirivistöt jatkuivat loputtomiin.

Mahmoud odotti, että joku huutaisi heitä pysähtymään, mutta mitään ei kuulunut. Hän käveli hitain askelin kohti vapautta ja uskalsi lopulta uskoa pelastuneensa.

Verilöylyn jälkeen

Surmatyöt loppuivat lauantaina iltapäivällä, ja murhaajat poistuivat pimeällä aivan kuten olivat tulleetkin.

Libanonin hallituksen raportti vapautti myöhemmin Lebanese Forces -joukot vastuusta vedoten siihen, ettei kukaan johtajista ollut antanut määräystä joukkosurmasta. Kukaan ei siis joutunut vastuuseen verilöylystä.

Palestiinalaisten mielestä Ariel Sharon oli päävastuussa joukkomurhista.

© Scanpix

Puolustustusministeri joutui lähtemään

Israelin puolustusministeriä Ariel Sharonia arvosteltiin kiivaasti Shatilan verilöylyn jälkeen.Sen paremmin Sharonia kuin ketään muutakaan ei silti asetettu vastuuseen murhista.

Israelia kritisoitiin valtavasti heti verilöylyn jälkeen. Israelin sotilaat olivat piirittäneet Sabraa ja Shatilaa mutteivät puuttuneet tilanteeseen. Sotilaat päinvastoin päästivät puolisotilaalliset joukot alueelle
ja jopa valaisivat Shatilaa valokranaateilla.

Shokki ja suru tuntuivat myös Israelissa. Yli 300 000 ihmistä osoitti pääkaupunki Tel Avivissa mieltään Sabran ja Shatilan verilöylyjä vastaan.

Hillitäkseen arvostelua Israel perusti niin sanotun Kahanin komission. Se julisti, että Israelin puolustusministeri Ariel Sharon oli epäsuorasti vastuussa verilöylyistä, sillä hänen olisi pitänyt ennakoida falangistijoukkojen holtittomuus.

Sharonin oli luovuttava virastaan. Komissio arvioi myös, että falangistit tappoivat noin 800 ihmistä. Toisten arvioiden mukaan uhreja oli noin 3 500.

Israelilaiset oikeistolaiset eivät pitäneet oikeudenmukaisena sitä, että Israelin pitäisi pyytää anteeksi kristittyjen tekemää joukkomurhaa. Israelilainen kirjailija Amos Oz vastasi näin:

”Jos sarjamurhaaja kutsutaan muutamaksi päiväksi pikkutyttöjen päiväkotiin, niin jälkikäteen ruumiita katsellessa ei voida todeta, että sopimuksen mukaan sarjamurhaajan piti vain pestä heidän hiuksensa.”

Hind lapsineen pysytteli piilossa talossa koko verilöylyn ajan. Kaksi päivää myöhemmin hän löysi miehensä joukkohaudasta.

Kolmetoistavuotias Maher Srour selvisi kuolonmarssista Sports Cityyn. Myös hänen äitinsä ja kolme hänen sisaruksistaan selvisi.

Kaksitoistavuotias Munir Mohammad jäi henkiin ainoana perheestään. Munirilta kysyttiin verilöylyn jälkeen, janosiko hän kostoa.

Poika vastasi rauhallisesti: ”En. En voisi koskaan kostaa tappamalla lapsia niin kuin he.