Afrikkalainen mahti eli orjista ja suolasta
Länsi-Afrikassa sijainnut Songhai kukoisti suolan, kullan ja orjien kaupalla. Valtakunta kasvoi Afrikan mahtavimmaksi. 1500-luvun lopulla sen hallitsija erehtyi luulemaan, että Saharan autiomaa suojaisi maata sen vihollisia vastaan.
Songhain ratsumiehet olivat Tondibin taistelussa vailla mahdollisuuksia.
Kukaan ei uskonut sen olevan mahdollista. Erityisesti ne Songhain 18 000 ratsumiestä ja 9 700 jalkamiestä, jotka katselivat aavearmeijan lähestymistä. Marokkolaisten oli vasten odotuksia onnistunut ylittää Saharan autiomaa.
Marokon hallitsija al-Mansurin miehet maksoivat retkestä kovan hinnan. Lähes puolet hänen sotilaistaan kuoli janoon auringonpaahteessa kuumien hiekkadyynien päällä tehdyllä pitkällä matkalla.
Marssista selvinneet olivat nääntyneitä. Taistelu käytiin vuonna 1591 Tondibissa. Se sijaitsi Gaon, Songhai-valtakunnan pääkaupungin lähellä. Huolimatta siitä, että marokkolaisia oli huomattavasti vähemmän – noin 4 000 miestä, joista osa oli ratsuväkeä – heillä oli yksi suuri etu: musketit.
Vailla mahdollisuuksia
Songhain rengaspaitoihin pukeutuneet ratsastajat, jotka oli aseistettu raskailla peitsillä, ja keihäin sekä jousin aseistautuneet jalkamiehet olivat vailla mahdollisuuksia aikansa moderneja tuliaseita vastaan. Songhain hallitsija Askia Ishag II näki armeijansa kaatuvan ja suuren valtakuntansa valuvan kuin hiekka sormiensa välistä.
Songhai oli mahtava länsiafrikkalainen valtakunta, jonka keskus oli nykyisen Malin ja läntisen Nigerin alueella. Nigerjoen kalastajat perustivat 600-luvulla Gaon kaupungin, josta tuli kasvavan valtakunnan keskus.
Gaon sijainti oli suotuisa, ja se oli vanhan Saharan läpi kulkevan karavaanireitin päätepiste. Suola tuotiin huojuvilla kameleilla polttavan hiekkaerämaan yli Songhaihin, jossa se vaihdettiin etelästä tuotuun kiiltävään kultaan. Karavaaneja ajoivat tuaregit, paimentolaiskansa, joka tunnettiin myös sotataidoistaan. Gaossa tavarat vaihtoivat omistajaa, minkä jälkeen ne jatkoivat matkaansa etelään viidakon läpi. Kaupungin sijainti sitoi yhteen useita kansoja ja erilaisia ilmastovyöhykkeitä.
Djingareyberin moskeija Timbuktussa on jäänne Songhain kulta-ajalta.
haran kauppaa kontrolloinut valtakunta saattoi kerätä valtavat rikkaudet. Niin teki myös Songhai, mutta se joutui jatkuvasti taistelemaan asemastaan naapurikansojen kanssa.
Jatkuva sota
Songhai rajoittui aikansa muihin länsiafrikkalaisiin valtakuntiin, kuten Maliin ja Ghanaan. Songhai oli 1300-luvulla jonkin aikaa Malin vasallivaltio, mutta vuonna 1375 se onnistui vapautumaan. Aluksi maata hallitsi Sonni-dynastia, jonka myöhemmin korvasi Askia-suku.
Valtakunnan suuruudenaika oli 1400-luvulla, jolloin sitä hallitsivat muun muassa Sonni Dondi, Sonni Ali ja Askia Muhammad. Samaan aikaan Malin merkitys väheni.
Songhain joukot sotivat ajoittain pohjoisen tuaregeja ja etelän mossikansaa vastaan. Kestävää rauhaa ei saavutettu koskaan. Sotien ansiosta valtakuntaan virtasi jatkuvasti sotavankeja. Heitä käytettiin orjina, millä oli yhteiskunnassa suuri merkitys. Kuuman auringon alla orjat muun muassa viljelivät kuninkaallisia riisipeltoja. Mitä pidemmälle valtakunta laajeni sitä enemmän sotavankeja sillä oli käytössään.
Kun Askia Muhammad teki naapurikansa mosseja vastaan suuren sotaretken vuonna 1498, Gaoon piti rakentaa uusi kaupunginosa, jotta kaikki mahtuivat asumaan. 1500-luvulla perustettiin suuria plantaaseja, joilla orjat pakotettiin työskentelemään. Kun hallitsijat alkoivat jakaa orjia virkamiehille ja sotilaille, orjatalous levisi koko yhteiskuntaan. Se loi perustan myöhemmin kehittyneelle Saharan yli käydylle orjakaupalle.
Gaossa oli suuri orjatori, josta orjia myytiin kansainvälisiin kaupunkeihin, kuten Kairoon, Konstantinopoliin, Lissaboniin, Genovaan ja Venetsiaan.
Askia Muhammad, taiteilija Leo Dillonin näkemys.
Kansanusko säilyi
Songhain hallitsija kääntyi islamiin noin vuoden 1000 tienoilla. Alamaiset sitä vastoin jatkoivat kansanuskon harjoittamista. 1100- ja 1200-lukuja leimasivat kaupunkien muslimikauppiaiden ja konservatiivisemman ”pakanallisen” maalaisväestön vastakkainasettelut. Hallitsijan uskonnollinen hurskaus ei kuitenkaan estänyt suurimittaista orjakauppaa.
Askia Muhammad I halusi islamisoida koko valtakunnan. Hän jopa teki pyhiinvaellusmatkan Mekkaan vuonna 1497.
Gaon perustamisesta 600-luvulla lähtien Songhain rikkaudet perustuivat etelän kultavarojen ja Saharan suolan kontrolloimiseen. Songhai hallitsi Länsi-Afrikan kauppaa. Kauppa-artikkeleihin kuului myös kupari. Gaossa valmistettiin ja myytiin muun muassa puuvillakankaita ja vaatteita sekä arvokkaita mineraaleja, kuten karneolia. Sitä käytettiin esimerkiksi helmien koristeluun.
Kauppa kasvoi
Askia Muhammadin aikana myöhäisellä 1400-luvulla maassa vallitsi rauha, ja kauppa kasvoi. Ulkomaiset kauppiaat saattoivat matkata Songhain läpi menettämättä elämäänsä tai tavaroitaan. Askia Muhammad kaivatti myös kanavia ja kaivoja, jotta maalaiset voisivat viljellä enemmän. Kuninkaalliset riisivainiot vaativat paljon vettä.
Gao oli virallisesti pääkaupunki, mutta Timbuktu ohitti sen merkittävyydessä. Timbuktu oli kukoistava kauppakaupunki ja oppineisuuden keskus, joka kasvoi jatkuvasti.
Tutkijat tietävät Songhain arkielämästä valitettavan vähän niukoista arkeologisista löydöistä johtuen. 1500-luvulla elänyt historioitsija Leo Africanus kuvaa kirjoituksissaan Songhaita. Hän vaikuttui Timbuktusta, jossa vieraili vuonna 1513. ”Siellä on paljon lääkäreitä, tuomareita, pappeja ja muita oppineita, joiden sallitaan elää kuninkaallisessa hovissa.”
Askia Muhammadin hauta Gaossa on Unescon maailmanperintökohde.
Julmia hallitsijoita
Askia Muhammadin kuoleman jälkeen – hänen poikansa tappoi hänet – Songhai-valtakunta alkoi hitaasti taantua. Erityisen kohtalokas ajanjakso oli 1580-luku. Silloin valtakunnan alueella asuneiden eri kansanryhmien – tuaregien, malilaisten, fulaneiden ja hallitsevien songhaiden – väliset piilevinä pysyneet jännitteet alkoivat kärjistyä. Puhkesi sisällissota.
Myös songhai-kansan sisällä puhkesi konflikteja. Valtakunnan läntistä osaa johti islamilainen Timbuktu. Itäistä osaa kontrolloi Gao, ja kaupungit olivat jatkuvassa vihanpidossa keskenään. Gaon johtajat lähtivät sotaretkelle länteen ja valloittivat Timbuktun. Voittoa ei kuitenkaan juuri ehditty juhlia, ennen kuin uutiset lähestyvistä marokkolaisjoukoista saavuttivat heidät.
Marokon sulttaani halusi laajentaa alueitaan etelään ja ottaa haltuunsa Saharan läpi kulkevat tuottoisat kauppareitit. Songhain hallitsijat olivat aina luottaneet siihen, että autiomaa suojaisi heitä pohjoisesta tulevilta hyökkäyksiltä. Vuonna 1591 marokkolaiset kuitenkin ylittivät Saharan useita tuhansia miehiä käsittäneen sotajoukon voimin. Songhai lähetti suuren lauman härkiä hajottamaan marokkolaisten rivit, mutta hyökkääjien laukaistua aseensa ja englantilaiset kanuunansa härkälauma kääntyi ja aiheutti kaaosta puolustajien riveissä.
Tondibin taistelu oli heikentyneen Songhai-valtakunnan kuolinisku. Naapurikansat ylittivät sortuneen valtakunnan rajat ja ottivat itselleen vankeja, jotka myytiin alati kasvavilla orjamarkkinoilla. Roolit olivat kääntyneet.
Tondibin taistelun jälkeen marokkolaisten johtaja al-Mansur julisti itsensä läntisen Afrikan kalifiksi. Alueen historiassa alkoi uusi vaihe, ja Songhai-
valtakunta painui unohduksiin.