Soturi Beowulf asteli daanien kuninkaan Hrothgarin eteen tulisijan kullanhohteisessa kajossa.
Hän ja 14 muuta gööttisoturia olivat soutaneet pitkän matkan Etelä-Ruotsista Göötanmaalta Lejreen Tanskaan tarjotakseen Hrothgarille apuaan.
Beowulf oli gööttien kuninkaan Hygelacin sukua, ja hän oli kuullut, että kuningas Hrothgar palkitsi auttajiaan hyvin avokätisesti.
Beowulf hikoili, sillä hän ei ollut uskaltanut riisua koristeellista kypäräänsä. Daanit kävisivät nimittäin kuninkaansa käskystä empimättä muukalaisten kimppuun, etenkin kun tulijat olivat ajan tavan mukaisesti jättäneet kilpensä ja keihäänsä ovelle.
Huoli oli kuitenkin turha, sillä Horthgar nousi valtaistuimeltaan ja toivotti göötit tervetulleeksi saliinsa.
Tarusankari Beowulf tunnetaan vain samannimisestä muinaisenglantilaisesta sankarirunoelmasta, joka sijoittuu 500-luvun Skandinaviaan.
Vaikka runoelma kertookin pääasiassa siitä, miten Beowulf surmaa Hrothgarin hovia piinaavan hirviön, tutkijat uskovat, että tarinassa on myös historiallisesti paikkansapitäviä aineksia.
Päähenkilön historiallisuudesta ei ole takeita, mutta tarinassa hän toimii kuin ehta viikinki, joka lähtee maailmalle etsimään rikkauksia ja kunniaa.
Beowulfin tarina sijoittuu 500-luvulle, eikä häntä siksi pidä kutsua viikingiksi, sillä viikinkiajan katsotaan alkaneen vasta 700-luvun lopulla.
Beowulf seikkaili niin sanotulla merovingiajalla, joka ajoittuu suunnilleen vuosiin 550–793 jaa.
Viikinkiajan katsotaan alkaneen virallisesti siitä, kun Pohjolan hurjat soturit ryöstivät ja hävittivät Englannin koillisrannikolla sijainneen Lindisfarnen luostarin vuonna 793.
Kuitenkin jo 243 vuotta ennen sitä heidän esi-isänsä purjehtivat vieraille maille sotimaan, ryöstelemään ja käymään kauppaa.
Pohjolan murros
Merovingiaikana sattui kaksi merkittävää tragediaa, joista toinen oli ihmisen aikaansaannosta ja toinen luonnonvoimien aiheuttama.
Vuoden 400 tienoilla aasialaiset hunnipaimentolaiset ylittivät Dneprjoen Ukrainassa ja pakottivat sikäläiset heimot pakenemaan kohti länttä.
Hunnien tulo käynnisti Euroopassa laajat kansainvaellukset, jotka johtivat lopulta mahtavan Rooman valtakunnan romahdukseen.
Levottomuudet heijastuivat myös Skandinaviaan. Pohjolan maanviljelijät olivat perinteisesti asuneet hajallaan, mutta nyt he alkoivat turvallisuussyistä muuttaa lähemmäksi toisiaan.
Pohjolaan alkoi syntyä kaupunkeja, ja hyökkäyksille altteimpiin paikkoihin rakennettiin puolustusrakennelmia, kuten korkeita maavalleja ja niiden päälle paaluvarustuksia.
Sitä ei tiedetä, pelkäsivätkö skandinaavit enemmän Itä-Euroopasta pakenevia heimoja vai ryösteleviä naapureitaan.
”Göötit ovat urheaa ja sotaisaa kansaa. Sveealaiset ovat samaa maata mutta pitempiä.” Goottilainen historioitsija Jordanes 551 jaa.
Siitepöly- ja kasvianalyysit sekä kalmistojen tutkimukset osoittavat, että vuonna 536 Pohjolaan iski ilmastokatastrofi, jonka vuoksi esimerkiksi Ruotsin viljelykelpoinen maa-ala puolittui muutamassa vuodessa ja metsä alkoi vallata peltoalaa.
Yhden teorian mukaan Meksikossa sattui tuolloin raju tulivuorenpurkaus, jonka ilmakehään puskema tuhka ja savu pimensivät auringon kuukausiksi ja laskivat maapallon lämpötilaa niin paljon, että muun muassa Pohjolassa seurauksena oli satokato ja nälänhätä.
Lämpötilan laskua tukevat tiedot Kiinasta, jossa kerrotaan sataneen lunta kesällä 536.
Tutkijoiden mukaan Skandinavia oli merovingiajan alussa erittäin harvaanasuttua seutua, mutta vastoinkäymisten seurauksena alueelle muodostui uusi valtaeliitti, joka johdatti Pohjolan uuteen vaurauden aikakauteen.
Merovingiajalla kuninkaat haudattiin 8–12 metrin pituisiin veneisiin.
Vendelin löydöt valottavat historiaa
Skandinaviassa merovingiajan ehkä tärkeimmät arkeologiset löydöt on tehty Ruotsissa Vendelissä, joka sijaitsee reilut sata kilometriä Tukholmasta pohjoiseen.
Ruotsiksi merovingiaikaa kutsutaankin nimellä vendeltiden eli vendelaika.
Tutkijat eivät tiedä vielä läheskään kaikkea merovingiajasta.
Arkeologiset löydöt viittaavat kuitenkin siihen, että tuon ajan mahtavat päälliköt eivät hallinneet vain lähialueitaan, vaan Pohjolaan syntyi kansainvaellusten seurauksena hyvinkin laajoja valtakuntia.
Arkeologit kaivoivat vuosina 1881–1893 Vendelin kalmistosta esiin peräti 14 muinaishautaa, joissa oli runsaasti arvokkaita hautaesineitä. 500- ja 600-luvulla hallinneet kuninkaat olivat saaneet mukaansa tuonpuoleiseen muun muassa upeita kaksiteräisiä miekkoja, koristeellisia kypäriä sekä Etelä-Euroopasta asti tuotuja lasiesineitä.
Rikkaat sotapäälliköt oli haudattu viikinkityyliin: he makasivat selällään veneessä aseidensa ja eläinten ympäröimänä.
Osa ruumiista oli poltettu, osa oli haudattu kumpuun ja osa oli ensin poltettu ja haudattu sitten kumpuun.
Uppåkrasta Ruotsista sekä Gudmesta Tanskasta on kaivettu esiin merovingiaikaisen kartanon jäännöksiä.
Päällikkö itse asui kartanossa, ja alamaiset asettuivat asumaan sen ympärille nauttimaan vahvan päällikkönsä tarjoamasta turvasta.
Gudmesta on löydetty jäänteitä lähes viidestäkymmenestä pienemmästä tilasta kartanon ympärillä.
Kartanoa vartioivat päällikön hirdin eli vartiokaartin soturit. Hirdin idea kulkeutui Pohjolaan Keski-Euroopasta.
Sodankäynnin kehitys synnytti viimeistään 500-luvulla tarpeen ammattisotureille, jotka taistelivat laadukkailla aseilla.
Vain rikkaalla päälliköllä oli varaa palkata itselleen vartiokaarti, jonka soturit eivät osallistuneet maatöihin vaan käyttivät kaiken aikansa taistelutaitojensa hiomiseen.
Ranskaa ryösteltiin 500-luvulla
Lyhyitä riimukirjoituksia lukuun ottamatta Skandinavian merovingiajalta ei ole säilynyt tekstejä, ja vain harvat keskieurooppalaiset kronikoitsijat kirjoittivat Pohjolan tapahtumista.
Yksi heistä oli goottilainen historioitsija Jordanes, joka viittasi ”Scandzaan” eli Skandinaviaan kronikassaan noin vuonna 551. Teos käsittelee goottien historiaa, ja siinä mainitaan monia Pohjolan heimoja:
”Saamelaiset eivät syö viljaa vaan elävät villieläinten lihalla ja linnunmunilla, joita soilla on tarjolla yllin kyllin.
[Skandinaavien] asumukset sijaitsevat tasaisella ja viljavalla seudulla, ja siksi vieraiden heimojen hyökkäykset ovat ainainen riesa.
Göötit ovat urheaa ja sotaisaa kansaa. Sveealaiset ovat samaa maata mutta pitempiä. Samaa sukua olevat daanit karkottivat herulit mailtaan. He ovat Scandzan heimoista pisimpiä.”
Toursin piispa Gregorius (538–594), puolestaan osoitti kronikassaan Historia Francorum eli ”frankkien historia”, että jo merovingiajan sotapäälliköt pystyivät tekemään pitkiä ryöstöretkiä – aivan kuten heidän jälkeläisensä viikingit.
Gregorius kertoo daanien kuninkaasta, jonka latinalaistettu nimi oli Chlochilaicus ja alkuperäinen nimi kenties Hugleik.
Tämä ryösteli 500-luvun alussa frankkien maan rannikkoa Seinen suulla ja valloitti alueita nykyisen Hollannin tienoilta mutta kuoli taistelussa frankkeja vastaan.
Myös Beowulfin tarinassa kerrotaan sotaretkestä Hollannin alueelle. Siinä gööttikuningas Hygelac (Hugleik) ”purjehti friisien maahan ja kaatui soturiensa keskellä taistelussa hetwareita vastaan”.
Koristeellinen pronssimiekka on yksi merovingiaikaisista löydöistä.
Tarusankari verotti Englantia
Viikinkien 700-luvun lopulla aloittamat ryöstöretket eivät olleet ensimmäisiä lajissaan.
Ynglingien saagan ja muidenkin islantilaisten tekstien mukaan monet Ruotsin merovingiaikaisista hallitsijoista, kuten Ivar Vidfamne 600-luvulla, kävivät ryöstö-retkillä.
Saagojen mukaan Skjoldungin sukuun kuulunut Ivar oli Skoonen kuningas ja alisti valtaansa lähes koko Ruotsin.
Sitten hän ulotti valtansa myös Tanskaan, Norjaan, osaan Suomesta, Baltian rannikolle ja jopa Northumberlandiin Englantiin. Ivar loi itselleen imperiumin, josta hän peri veroa, mutta muuten valloitetuilla alueilla oli itsehallinto.
Arkeologiset löydöt eivät kuitenkaan tue saagojen kertomusta Ivarin imperiumista, ja monet historioitsijat pitävätkin häntä pelkkänä tarujen sankarina.
Ruotsalainen arkeologi Birger Nerman (1888–1971) uskoi, että Ivar oli haudattu Valsgärden kalmistoon, mutta nykytutkimus ei tue hänen teoriaansa.
Saagojen mukaan yksi merovingiajan kuninkaista hallitsi lähes koko Ruotsia. Hänen valtansa ulottui niin laajalle, että myös Englannin, Tanskan ja Norjan hallitsijat maksoivat hänelle veroa.
Valloitus alkoi
Ynglingien saagassa kerrotaan, että Ivar Vidfamne lähti liikkeelle Skoonesta ja valloitti ”Svitjodin”, joka oli sveealaisten valtakunnan keskiaikainen nimitys.
Valtakunta laajeni
Saagojen mukaan Ivar alisti valtaansa monia Itämeren alueen kuningaskuntia sekä noin viidesosan nykyisestä Englannista.
Sveealaiset uhrasivat kuninkaansa
Vahvoista tanskalaisista ja ruotsalaisista kuninkaista kertovista teksteistä huolimatta tutkijat pitävät nykyisen Tukholman seudulla eläneitä sveealaisia merovingiajan Pohjolan mahtavimpana kansana.
Käsitys perustuu siihen, että valtaosa merovingiajan arvokkaista hautaesineistä on löydetty nimenomaan sveealaisten valtakunnan alueelta Märalenjärveen laskevan Fyrisjoen varrelta.
Joki virtaa myös Vendelin kylän, Valsgärden kuninkaankartanon ja sveealaisten ”pääkaupungin”, vanhan Uppsalan, ohitse.
Lisäksi tutkijat ovat löytäneet Helgön saarelta Mälarenista merkkejä pronssivalimosta, ja järven pohjoispuolisilta pelloilta on muinoin kaivettu rautaa.
Historioitsijat uskovatkin, että sveealaiset rikastuivat myymällä rautaa ja turkiksia.
Metsästyksen laajuudesta kertoo muun muassa se, että arkeologit ovat löytäneet merovingiajalta enemmän hirvenmetsästyksessä käytettyjä ansakuoppia kuin miltään muulta aikakaudelta.
Jordaneskin kirjoitti ihaillen sveealaisista joiden turkikset tunnettiin niin Roomassa kuin Konstantinopolissakin:
”Sveealaisilla, kuten [Keski-Saksassa asuvilla] thüringeniläisilläkin, on hienoja hevosia. He myös toimittavat – monien muiden heimojen välityksellä – turkiksia myyntiin roomalaistenkin iloksi.”
Turkiskaupasta saaduilla tuloilla ostettiin kauniisti koristeltuja aseita ja hienoja taide-esineitä.
Esimerkiksi yhdestä Valsgärden kalmiston haudasta noin 35 kilometriä Vendelistä etelään löydettiin korkea ja solakka lasinen pikari, joka oli luultavasti valmistettu Pohjois-Italiassa.
Sveelaisten hallitsijoita haudattiin neljä kilometriä etelämmäksi vanhaan Uppsalaan, jonka hautakummut vetävät koon puolesta vertoja Tanskan Jellingissä oleville viikinkiaikaisille kummuille.
Hautakummut osoittavat sveealaisen yläluokan olleen vaurasta ja mahtavaa. Toisaalta hallitsijoilta myös vaadittiin suuria uhrauksia.
Skandinaavit näet jatkoivat germaanisten esi-isiensä ihmisuhriperinnettä, ja 900-luvulla kirjoitetun norjalaisen Ynglingatal-runon mukaan se maksoi kuningas Domalden hengen:
”Hänen aikanaan maata vaivasivat vitsaukset ja nälkä. Ensimmäisenä syksynä sveealaiset uhrasivat härkiä, ilman tulosta.
Seuraavana syksynä uhrattiin ihmisiä [luultavasti orjia], mutta seuraava vuosi oli vielä huonompi. Kolmantena syksynä päälliköt kokoontuivat neuvonpitoon ja päättivät, että vaikeudet olivat kuninkaan syytä, ja surmasivat hänet.”
Domalden murha ei ollut vain rangaistus huonolle hallitsijalle, vaan sillä haluttiin Ynglingatalin mukaan myös lepytellä jumalia:
”Sveealaiset surmasivat Domalden miekan kärjellä. Kuninkaan surman piti tuottaa hyvä sato.”
”Kuninkaan surman piti tuottaa hyvä sato.” Vanha runoeepos kertoo sveealaisten ihmisuhrauksista.
Vendeliläisistä tuli viikinkejä
Jumalten kuvin koristellut korulöydöt osoittavat, että skandinaavit palvoivat Thoria ja Odinia jo merovingiajalla. He myös käyttivät riimukirjoitusta, ja jo merovingiaikaiset hallitsijat pystyivät toteuttamaan suuria rakennushankkeita.
Pohjois-Euroopan toiseksi pisin puolustusrakennelma, Tanskan ja Saksan rajalla oleva 30 kilometrin pituinen Dannevirke-puolustusvalli, on peräisin merovingiajalta, aivan kuten Samsøn saarta halkova 500 metrin pituinen ja yhdentoista metrin levyinen Kanhaven kanava Tanskassa.
Merovingiajan skandinaavit olivat myös taitavia laivanrakentajia. Esimerkiksi Norjasta löydetty 18 metriä pitkä Kvalsundin laiva noin vuodelta 690 muistuttaa muuten viikinkilaivaa, mutta siinä ei ole mastoa.
Virosta tehty laivalöytö kuitenkin osoittaa, että merovingiaikanakin käytettiin purjeita, että muinaiset vendeliläiset olivat viikinkien esivanhempia ja että siirtyminen merovingiajasta viikinkiaikaan tapahtui paljon saumattomammin kuin tutkijat ovat tähän asti uskoneet.
Arkeologit ovat vuodesta 2008 lähtien tutkineet muinaista taistelupaikkaa Saarenmaan Salmessa Virossa.
Skandinaavisoturit lähtivät vuoden 750 tienoilla sotaretkelle itään, ja Saarenmaalla heistä 41 menetti henkensä taistelussa.
Hyökkäyksen kohteeksi joutuneet skandinaavit joutuivat hylkäämään laivansa, joista ainakin yhdessä oli arkeologisten löytöjen perusteella sikopalkki eli tukeva kölin suuntainen puupalkki maston kiinnittämistä varten.
Skandinaavit siis purjehtivat retkilleen jo noin vuonna 750 – aivan kuten heidän jälkeläisensä viikingit 800- ja 900-luvulla.
Kaksi vyönsolkea Pohjois-Euroopan merovingiajalta. Vasemmanpuoleinen löydettiin Norjasta, oikeanpuoleinen kultainen Englannista.
Yhteyksiä Pohjolan ja Englannin välillä
Brittiarkeologit tekivät vuonna 1939 kaivauksia suuressa hautakummussa Sutton Hoossa noin 130 kilometrin päässä Lontoosta koilliseen.
Heidän yllätyksekseen kummusta paljastui noin 25 metrin pituisen mastottoman soutuveneen jäänteet sekä runsaasti skandinaaviselta vaikuttavia esineitä 600-luvulta.
Luu- ja puuaines oli pitkälti hajonnut hautakummun kosteudessa, mutta hieno kypärä, joka muistutti tyyliltään ruotsalaisten arkeologien Valsgärdestä ja Vendelistä löytämiä muinaisesineitä, kiinnitti brittiarkeologien huomion.
Kiinnostusta herätti myös hieno kultainen vyönsolki, joka oli koristeltu eläinaihein. Norjassa 140 kilometriä Oslosta pohjoiseen sijaitsevalta Åkerin tilalta oli aiemmin kaivettu esiin samanlainen merovingiaikainen solki.
Sutton Hoo sijaitsee Debenjoen varrella 16 kilometrin päässä Pohjanmerestä. Pohjolan asukkaat ovat luultavasti vierailleet alueella ahkerasti merovingiajan kultakaudella 600- ja 700-luvuilla.