Viikinkien vauraat edeltäjät

Soturi Beowulf asteli ­daanien ­kuninkaan Hroth­garin eteen tulisijan kullanhohteisessa kajossa.

Hän ja 14 muuta ­gööttisoturia olivat soutaneet pitkän matkan Etelä-Ruotsista Göötanmaalta ­Lejreen Tanskaan tarjotakseen Hrothgarille apuaan.

Beowulf oli gööttien kuninkaan Hygelacin sukua, ja hän oli kuullut, että kuningas Hrothgar palkitsi auttajiaan hyvin avokätisesti.

Beowulf hikoili, sillä hän ei ollut uskaltanut riisua koristeellista kypäräänsä. Daanit kävisivät nimittäin kuninkaansa käskystä empimättä muukalaisten kimppuun, etenkin kun tulijat olivat ajan tavan mukaisesti jättäneet kilpensä ja keihäänsä ovelle.

Huoli oli kuitenkin turha, sillä Horthgar nousi valtaistuimeltaan ja toivotti göötit tervetulleeksi saliinsa.

Tarusankari Beowulf tunnetaan vain samannimisestä muinaisenglantilaisesta sankarirunoelmasta, joka ­sijoittuu 500-luvun Skandinaviaan.

Vaikka runoelma kertookin pääasiassa siitä, miten Beowulf surmaa Hrothgarin hovia piinaavan hirviön, tutkijat uskovat, että tarinassa on myös historiallisesti paikkansapitäviä aineksia.

Päähenkilön historiallisuudesta ei ole takeita, mutta tarinassa hän toimii kuin ehta viikinki, joka lähtee maailmalle etsimään rikkauksia ja kunniaa.

Beowulfin tarina sijoittuu 500-luvulle, eikä häntä siksi pidä kutsua viikingiksi, sillä viikinkiajan katsotaan alkaneen vasta 700-luvun lopulla.

Beowulf seikkaili niin sanotulla merovingiajalla, joka ajoittuu suunnilleen vuosiin 550–793 jaa.

Viikinkiajan katsotaan alkaneen virallisesti siitä, kun Pohjolan hurjat soturit ryöstivät ja hävittivät Englannin koillis­rannikolla sijainneen Lindisfarnen luostarin vuonna 793.

Kuitenkin jo 243 vuotta ennen sitä heidän esi-isänsä purjehtivat vieraille maille sotimaan, ryöstelemään ja käymään kauppaa.

Pohjolan murros

Merovingiaikana ­sattui kaksi merkittävää tragediaa, joista toinen oli ihmisen aikaansaannosta ja ­toinen luonnonvoimien aiheuttama.

Vuoden 400 tienoilla aasialaiset hunnipaimentolaiset ylittivät Dneprjoen Ukrainassa ja pakottivat sikä­läiset heimot pakenemaan kohti länttä.

Hunnien tulo käynnisti Euroopassa laajat kansainvaellukset, jotka johtivat lopulta mahtavan Rooman valtakunnan ­romahdukseen.

Levottomuudet heijastuivat myös Skan­­di­naviaan. Pohjolan maanviljelijät olivat perinteisesti asuneet hajallaan, mutta nyt he alkoivat turvallisuussyistä muuttaa lähemmäksi toisiaan.

Pohjolaan alkoi syntyä kaupunkeja, ja hyökkäyksille altteimpiin paikkoihin rakennettiin puolustusrakennelmia, kuten korkeita maavalleja ja niiden päälle paaluvarustuksia.

Sitä ei tiedetä, pelkäsi­vätkö skandinaavit enemmän Itä-Euroopasta pakenevia heimoja vai ryösteleviä naapureitaan.

Siitepöly- ja kasvi­analyysit sekä kalmis­tojen tutkimukset osoittavat, että vuonna 536 Pohjolaan iski ilmasto­katastrofi, jonka vuoksi esimerkiksi Ruotsin viljelykelpoinen maa-ala puolittui muutamassa vuodessa ja metsä alkoi vallata peltoalaa.

Yhden teorian mukaan Meksikossa sattui tuolloin raju tulivuorenpurkaus, jonka ilmakehään puskema tuhka ja savu pimensivät auringon kuukausiksi ja laskivat maapallon lämpötilaa niin paljon, että muun muassa Pohjolassa seurauksena oli satokato ja nälänhätä.

Lämpötilan laskua tukevat ­tiedot Kiinasta, jossa kerrotaan sataneen lunta kesällä 536.

Tutkijoiden ­mukaan Skandinavia oli mero­vingi­ajan alussa erittäin har­vaan­asuttua seutua, mutta vastoinkäymisten seurauksena alueelle muodostui uusi valta­eliitti, joka johdatti Pohjolan uuteen vaurauden aikakauteen.

Vendelin löydöt valottavat historiaa

Skandinaviassa merovingiajan ehkä tärkeimmät arkeologiset löydöt on tehty Ruotsissa Vendelissä, joka sijaitsee reilut sata kilometriä Tukholmasta pohjoiseen.

Ruotsiksi merovingiaikaa kutsutaankin nimellä vendeltiden eli vendelaika.

Tutkijat eivät tiedä vielä läheskään kaikkea merovingiajasta.

Arkeologiset löydöt viittaavat kuitenkin siihen, että tuon ajan mahtavat päälliköt eivät hallinneet vain lähialueitaan, vaan ­Pohjolaan syntyi kansainvaellusten seurauksena hyvinkin laajoja valtakuntia.

Arkeologit kaivoivat vuosina 1881–1893 Vendelin kalmistosta esiin ­peräti 14 muinaishautaa, joissa oli runsaasti ­arvokkaita hautaesineitä. 500- ja 600-­luvulla hallinneet kuninkaat olivat ­saaneet mukaansa tuonpuoleiseen muun muassa upeita kaksiteräisiä miekkoja, koristeel­lisia kypäriä sekä Etelä-Euroopasta asti tuotuja lasiesineitä.

Rikkaat sotapäälliköt oli haudattu ­viikinkityyliin: he makasivat ­selällään ­veneessä aseidensa ja eläinten ympä­röimänä.

Osa ruumiista oli poltettu, osa oli haudattu kumpuun ja osa oli ensin poltettu ja haudattu sitten kumpuun.

Uppåkrasta Ruotsista sekä Gudmesta Tanskasta on kaivettu esiin merovingi­aikaisen kartanon jäännöksiä.

Päällikkö itse asui kartanossa, ja alamaiset asettuivat asumaan sen ympärille nauttimaan ­vahvan päällikkönsä tarjoamasta turvasta.

Gudmesta on löydetty jäänteitä lähes viidestäkymmenestä pienemmästä tilasta kartanon ympärillä.

Kartanoa vartioivat päällikön hirdin eli vartio­kaartin soturit. Hirdin idea kulkeutui Pohjolaan Keski-­Euroopasta.

Sodankäynnin kehitys synnytti viimeistään 500-luvulla tarpeen ammattisotureille, jotka taistelivat laadukkailla aseilla.

Vain rikkaalla päälliköllä oli varaa palkata itselleen vartiokaarti, jonka soturit eivät osallistuneet maatöihin vaan käyttivät kaiken aikansa taistelutaitojensa hiomiseen.

Ranskaa ryösteltiin 500-luvulla

Lyhyitä riimukirjoituksia lukuun ottamatta Skandinavian merovingiajalta ei ole säilynyt tekstejä, ja vain harvat keski­eurooppalaiset kronikoitsijat kirjoittivat Pohjolan tapahtumista.

Yksi heistä oli goottilainen historioitsija Jordanes, joka viittasi ”Scandzaan” eli Skandinaviaan kronikassaan noin vuonna 551. Teos ­käsittelee goottien historiaa, ja siinä mainitaan monia Pohjolan heimoja:

”Saamelaiset eivät syö viljaa vaan elävät villieläinten lihalla ja linnunmunilla, joita soilla on tarjolla yllin kyllin.

[Skandinaavien] asumukset sijaitsevat ­tasaisella ja viljavalla seudulla, ja siksi vieraiden heimojen hyökkäykset ovat ainainen riesa.

Göötit ovat urheaa ja sotaisaa kansaa. Sveealaiset ovat samaa maata mutta pitempiä. Samaa sukua olevat daanit karkottivat herulit mailtaan. He ovat Scandzan heimoista pisimpiä.”

Toursin piispa Gregorius (538–594), puolestaan osoitti kronikassaan Historia Francorum eli ”frankkien historia”, että jo merovingiajan ­sotapäälliköt pystyivät ­tekemään pitkiä ryöstöretkiä – aivan kuten heidän jälkeläisensä viikingit.

Gregorius kertoo daanien kuninkaasta, jonka latinalaistettu nimi oli Chlochi­laicus ja alkuperäinen nimi kenties Hugleik.

Tämä ryösteli 500-luvun alussa frankkien maan rannikkoa Seinen suulla ja valloitti alueita nykyisen Hollan­nin tienoilta mutta kuoli taistelussa frankkeja vastaan.

Myös Beowulfin ­tarinassa kerrotaan ­sotaretkestä ­Hollannin alueelle. Siinä gööttikuningas Hygelac (Hugleik) ”purjehti frii­sien maahan ja kaatui soturiensa keskellä taistelussa hetwareita vastaan”.

Sveealaiset uhrasivat kuninkaansa

Vahvoista tanskalaisista ja ruotsa­laisista kuninkaista kertovista teksteistä huolimatta tutkijat pitävät nykyisen Tukholman seudulla eläneitä sveealaisia merovingi­ajan Pohjolan mahtavimpana kansana.

Käsitys perustuu siihen, että valtaosa merovingiajan arvokkaista hautaesineistä on löydetty nimenomaan sveealaisten valtakunnan alueelta Märalenjärveen laskevan Fyrisjoen varrelta.

Joki virtaa myös Vendelin kylän, Valsgärden kuninkaankartanon ja sveealaisten ”pääkaupungin”, vanhan Uppsalan, ohitse.

Lisäksi tutkijat ovat löytäneet Helgön saarelta Mälarenista merkkejä prons­­si­valimosta, ja järven pohjoispuolisilta ­pelloilta on muinoin kaivettu rautaa.

Historioitsijat uskovatkin, että sveea­laiset rikas­tuivat myymällä rautaa ja turkiksia.

Metsästyksen ­laajuudesta kertoo muun muassa se, että arkeologit ovat löytäneet merovingi­ajalta enemmän hirvenmetsästyksessä käytettyjä ansakuoppia kuin miltään muulta aikakaudelta.

Jordaneskin kirjoitti ihaillen sveea­laisista joiden turkikset tunnettiin niin Roomassa kuin Konstantinopolissakin:

”Sveealaisilla, kuten [Keski-Saksassa asuvilla] thüringeniläisilläkin, on hienoja hevosia. He myös toimittavat – monien muiden heimojen välityksellä – turkiksia myyntiin roomalaistenkin iloksi.”

Turkiskaupasta saaduilla tuloilla ostettiin kauniisti koristeltuja aseita ja hienoja taide-esineitä.

Esimerkiksi yhdestä Valsgärden kalmiston haudasta noin 35 ­kilometriä ­Vendelistä etelään löydettiin korkea ja solakka lasinen pikari, joka oli luultavasti valmistettu Pohjois-Italiassa.

Sveelaisten hallitsijoita haudattiin neljä kilometriä etelämmäksi vanhaan Uppsalaan, jonka hautakummut vetävät koon puolesta vertoja Tanskan Jellingissä oleville viikinkiaikaisille kummuille.

Hautakummut osoittavat sveealaisen yläluokan olleen vaurasta ja mahtavaa. Toisaalta hallitsijoilta myös vaadittiin suuria uhrauksia.

Skandinaavit näet ­jatkoivat germaanisten esi-­isiensä ihmis­uhriperinnettä, ja 900-luvulla kirjoitetun norjalaisen Ynglingatal-runon mukaan se maksoi kuningas Domalden hengen:

”Hänen aikanaan maata vaivasivat vitsaukset ja nälkä. Ensimmäisenä syksynä sveealaiset uhra­sivat härkiä, ilman tulosta.

Seuraa­vana syksynä uhrattiin ihmisiä [luultavasti orjia], mutta seuraava vuosi oli vielä huonompi. Kolmantena syksynä päälliköt kokoontuivat neuvon­pitoon ja päättivät, että vaikeudet olivat kuninkaan syytä, ja surmasivat hänet.”

Domalden murha ei ollut vain rangaistus huonolle hallitsijalle, vaan sillä haluttiin Ynglingatalin mukaan myös lepytellä jumalia:

”Sveealaiset surmasivat Domalden miekan kärjellä. Kuninkaan surman piti tuottaa hyvä sato.”

Vendeliläisistä tuli viikinkejä

Jumalten kuvin koristellut korulöydöt osoittavat, että skandinaavit palvoivat Thoria ja Odinia jo merovingiajalla. He myös käyttivät riimukirjoitusta, ja jo merovingi­aikaiset hallitsijat pystyivät toteutta­maan suuria rakennushankkeita.

Pohjois-Euroopan toiseksi pisin puolustusrakennelma, Tanskan ja Saksan rajalla oleva 30 kilometrin pituinen Danne­virke-puolustusvalli, on peräisin merovingiajalta, aivan kuten Samsøn saarta halkova 500 metrin pituinen ja yhdentoista metrin levyinen Kanhaven kanava Tanskassa.

Merovingiajan skandinaavit olivat myös taitavia laivanrakentajia. Esimerkiksi Norjasta löydetty 18 metriä pitkä Kvalsundin laiva noin vuodelta 690 muistuttaa muuten viikinkilaivaa, mutta siinä ei ole mastoa.

Virosta tehty ­laivalöytö kuitenkin osoittaa, että merovingiaikanakin käytettiin purjeita, että muinaiset vendeliläiset olivat viikinkien esivanhempia ja että siirty­minen merovingiajasta viikinkiaikaan tapahtui paljon saumattomammin kuin tutkijat ovat tähän asti uskoneet.

Arkeologit ovat vuodesta 2008 lähtien tutkineet muinaista taistelupaikkaa Saarenmaan Salmessa Virossa.

Skandinaavisoturit lähtivät vuoden 750 tienoilla ­sotaretkelle itään, ja Saarenmaalla heistä 41 menetti henkensä taistelussa.

Hyökkäyksen kohteeksi joutuneet skandinaavit joutuivat hylkäämään laivansa, joista ainakin yhdessä oli arkeo­logisten löytöjen perusteella sikopalkki eli tukeva kölin suuntainen puupalkki maston kiinnittämistä varten.

Skandinaavit siis purjehtivat retkilleen jo noin vuonna 750 – aivan kuten heidän jälkeläisensä viikingit 800- ja 900-luvulla.