Viimeinen viikinkikuningas
Harald Ankaran elämä oli täynnä sotaa. Nuorena hän taisteli Pyhän Olavin joukoissa Stiklestadin taistelussa. Myöhemmin hän toimi Bysantin keisarin palkkasotilaana ennen kuin palasi takaisin valloittamaan Norjaa tulella ja miekalla.
Harald sai lempinimen Ankara, koska ei kursaillut käyttää vastustajiinsa tulta ja väkivaltaa.
Stiklestadin taistelu oli ohi. Taistelukenttää peittivät kuolleet talonpojat ja herrat, niin kristityt kuin pakanat. Heidän joukossaan oli myös Norjan entinen kuningas Olav Haraldsson, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Pyhänä Olavina. Hänen vieressään makasi hänen nuori velipuolensa Harald elottomana. Kun suurmies Ragnvald Bruason huomasi, että Harald oli vielä elossa, hän vei edesmenneen kuninkaan veljen turvaan. Mutta Harald ei voinut jäädä Norjaan – hänen veljensä viholliset halusivat hänet hengiltä. Hän pakeni Ragnvaldin kanssa Ruotsiin.
Loppukesällä 1030 heidät johdatti rajan yli maalaispoika, joka kuningassaagojen mukaan kuvaili Haraldia myöhemmin: "riidanhaluinen mies, kalpea iho, tummat kulmakarvat ja ankara ilme." Poika kertoi myös, että Harald antoi hänelle veitsen ja vyön, kun heidän tiensä erosivat.
Poika palasi kotiin, mutta Harald jatkoi itään. Tarinoiden mukaan hän poistui maasta näillä sanoilla: "Metsästä metsään laahaan, on tieni ilman kunniaa, vaan kenties vielä kuitenkin, on nimeni vielä tunnettu."
Stiklestadin taistelu 29. heinäkuuta 1030 on yksi Norjan historian kuuluisimmista.
Matkasi etelään
Harald suuntasi kohti Gardarikea, ruotsalaisten viikinkien perustamaa valtakuntaa nykypäivän Ukrainassa. Sen ruhtinas Jaroslav Viisas oli naimisissa ruotsalaisen prinsessan Ingegerdin kanssa, joka oli kerran kihlattu Haroldin veljelle Olaville.
Seuraavina vuosina Harald palveli Jaroslavin armeijan sotilaana. Hän oli osa skandinaavisten sotilaiden eliittijoukkoa, joka osallistui raakaan kampanjaan vendejä vastaan, jotka asuivat nykypäivän Puolassa. Gardariken aikoina hän tapasi myös ruhtinaan tyttären Jelisavetan. Kun Harald pyysi Jaroslavilta tämän tyttären kättä, ruhtinas vastasi: "Et ole vielä tarpeeksi rikas, eikä sinulla ole maata. Mutta jos menestyksesi on niin suuri kuin odotan, en hylkää sinua kun palaat takaisin."
1034 Harald jätti Gardariken etsiäkseen onnea kristikunnan rikkaimmassa ja voimakkaimmassa kaupungissa, myyttisessä Miklagårdissa (Konstantinopoli).
Keisarin palveluksessa
Harald saapui Bysantin pääkaupunkiin 500 Gardariken soturin kanssa. Kristillistä valtakuntaa uhattiin monelta taholta: pohjoisessa bulgarialaiset, idässä turkkilaiset ja etelässä arabit. Keisari Mikael IV harjoitti aggressiivista politiikkaa puolustaakseen valtakuntaa ja voittaakseen takaisin menetyt alueet. Hänelle Harald ja tämän kokeneet sotamiehet olivat tervetullut vahvistus.
Bysantin keisari Mikael IV:lle Harald kouliintuneine miehineen oli tervetullut vahvistus.
Kreikkalainen aikalaislähde Kekaumenos Strategikon (Ohjeita keisarille) kuvaa Haraldin seikkailuja: "Hän toi 500 rohkeaa miestä jaalkoi palvella keisaria, joka otti hänet vastaan arvokkaalla tavalla ja lähetti hänet Sisiliaan, koska keisarillinen armeija kävi siellä sotaa. Araltes (Haraldin bysanttilainen kirjoitusmuoto) matkusti sinne ja suoritti merkittäviä tekoja.
Kun sota oli ohi, hän palasi keisarin luo, joka antoi hänelle arvon manglabites." Se tarkoitti, että Harald otettiin keisarin henkivartiokaartiin. Nuori norjalainen oli hankkinut kannuksensa.
Soti monilla rintamilla
Pian Harald lähetettiin valtakunnan pohjoisrajalle, jossa bulgarialaiset kapinoivat. Bysanttilaislähteet kertovat, että Harald oli mukana "keisarin sotaretkellä ja teki suuria tekoja vihollista vastaan kuten voi odottaa mieheltä, jolla on sellainen sukupuu ja suuret kyvyt." Kapinan murskaaminen vaati yli vuoden verisiä taisteluita. Sodan jälkeen Harald sai nimen "bulgaarinpolttaja" ja keisarin sihteeri kirjoitti, että bulgarialaista kapinallisjohtajaa raahattiin ketjuissa pitkin Konstantinopolia nenä leikattuna ja silmät puhkaistuna. Vihollisten silpominen ennen teloitusta oli tuolloin yleistä. Tehtävä annettiin usein varjaagien, pohjoismaisten palkkasoturien, suoritettavaksi.
Pian bulgaarisodan jälkeen keisari Mikael IV kuoli. Hänen adoptiopoikansa Mikael V kaappasi valtaistuimen lailliselta kruununperijältä ja sulki keisarin lesken Zoen luostariin. Vallananastaja sai pian kapinan niskaansa. Kapinallisten joukossa olivat myös Harald ja muut varjaagit. Mikael V yritti vuorostaan piiloutua luostariin, mutta hänet löydettiin ja raahattiin pitkin Konstantinopolin katuja ennen kuin hänet kastroitiin ja sokaistiin. Runoilija Snorri Sturlusonin mukaan Harald itse rankaisi vallankaappaajaa: "Molemmat silmät antoi sotapäällikkö Kreikan kuninkaalta puhkoa."
Bysantin keisarinna Zoe ei halunnut Haraldin jättävän Konstantinopolia.
Pahamaineinen Ankara
Kun Harald kuuli olosuhteiden kotona Norjassa muuttuneen, hän halusi jättää Bysantin ja palata kotiin. Norjan valtaistuimella istui nyt Magnus, Pyhän Olavin poika ja Haraldin veljenpoika. Hän ei myöskään ollut unohtanut Jelisavetaa, jonka oli Gardarikeen jättänyt. Bysanttilaislähteet kertovat, että Harald ei saanut uudelta keisarilta lupaa poistua valtakunnasta vaan joutui pakenemaan salassa. Hän palasi Gardarikeen, jossa Jaroslav ei enää halunnut evätä häneltä tyttärensä kättä, ja Jelisaveta vaimonaan hän jatkoi matkaansa Norjaan.
Harald palasi maahan, jota vaivasivat valtataistelut ja levottomuus. Norjan kuningas Maunu Hyvä tavoitteli myös Tanskan valtaistuinta mutta joutui puolustautumaan tanskalaisten hyökkäyksiltä. Harald heittäytyi sotaan veljenpoikansa puolella vastineeksi sopimuksesta jakaa valta Maunun kanssa.
Pohjoismaiden herruudesta sotiessaan Harald käytti raakoja keinoja, joita oli oppinut keisarin palkkasoturina.
Hän johti Tanskaa vastaan useita sotaretkia, joilla ryöstettiin ja poltettiin kaupunkeja ja kaapattiin lukemattomia tanskalaisia naisia orjiksi Norjaan. Runoilija Valgard kirjoitti "mutta naiset vangittiin, kipeät raajat kahlehdittiin... julmasti hiersivät kahleet kaunista hipiää, kun heidät laivoihin kuljetettiin."
Harald oli yhtä raaka maanmiehiään kohtaan. Kun maanviljelijät kapinoivat Oslon pohjoispuolella Haraldin ankaraa verotusta vastaan, hän lähetti sotilaansa sinne. Snorri kirjoittaa: "Kuningas vangitsi viljelijät. Toiset hän rampautti, toiset antoi tappaa. Jotka voivat, pakenivat. Kaikkialla antoi kuningas polttaa taloja ja langetti tuomioita."
Tuona aikana Harald sai lempinimen Ankara. Vuonna 1047 Maunu Hyvä kuoli, ja Harald Ankarasta tuli Norjan itsevaltainen hallitsija.
Haraldin yritys valloittaa Englanti päättyi Stamfordin sillalla.
Hyökkäsi Englantiin
Sotaretki Tanskaa vastaan ei tuottanut Haraldin toivomaa menestystä. Sen sijaan hän käänsi katseensa kohti Englantia. Siellä vallasta taistelivat Harald Godwininpoika ja tämän veli Tostig. Tostig pyysi Harald Ankaralta apua ja lupasi hänelle vastineeksi valtaa. Sotaretkeä edelsi liuta huonoja ennemerkkejä. Kuolleen Pyhän Olavin sanotaan näyttäytyneen unessa Haraldille ja kertoneen hänelle, että hän päätyy susien ruoaksi.
Harald uhmasi enteitä, ja loppukesästä 1066 hän purjehti Englantiin suurimmalla sotalaivastolla, joka oli koskaan lähtenyt Norjasta.
Aluksi näytti kuin enteet olisivat virheellisiä. Fulfordin taistelussa englantilaiset kärsivät murskatappion. Paria päivää myöhemmin vikinkiarmeija marssi kohti Yorkia. He olivat jättäneet panssaripaitansa laivoihin, koska eivät odottaneet vastusta pitkälti norjalaisperäisestä väestöstä. Kun he lähestyivät Yorkia, he näkivät aamuauringon kimaltelevan keihäistä ja kypäristä. Harald Godwininpojan joukot olivat vallanneet kaupungin. Harald Ankaran miehet kehottivat häntä palaamaan laivoille, mutta hän ei ollut tottunut perääntymään.
Viikinkiajan loppu
Armeijat ottivat yhteen Stamfordin sillalla 25. syyskuuta 1066. Vaikka viikingit olivat vähempilukuisia ja huonommin varustautuneita, taistelu oli tasainen. Myöhään illalla Haraldin kurkkuun osui nuoli. Johtajan kuoltua viikinkiarmeija hajaantui nopeasti.
Haraldin tappiota pidetään yleisesti viikinkiajan loppuna. Hänet muistetaan armottomana hallitsijana, mutta hän jätti jälkeensä vahvan ja yhtenäisen Norjan.Haraldin pojasta Olavista tuli uusi kuningas. Hän sai pian lisänimen Kyrre, joka tarkoittaa rauhaisaa. Koko 27:n kuningasvuotensa aikana hän ei taistellut yhtäkään sotaa.