Viikinkien juhlat

Viikingit rakastivat juhlimista. Useita päiviä kestävissä juomingeissa ratkaistiin ristiriitoja ja solmittiin sopimuksia. Vaarana oli kuitenkin juhlien muuttuminen veriseksi yhteenotoksi, jos esimerkiksi isäntä teki virheen istumajärjestyksessä.

Viikingit rakastivat juhlimista. Useita päiviä kestävissä juomingeissa ratkaistiin ristiriitoja ja solmittiin sopimuksia. Vaarana oli kuitenkin juhlien muuttuminen veriseksi yhteenotoksi, jos esimerkiksi isäntä teki virheen istumajärjestyksessä.

Per O. Jørgensen/Histori

Jouluolut oli jo hyvän aikaa kiihdyttänyt remakkaa viikinkien keskitalven juhlassa vuoden 950 paikkeilla, kun Norjan kristitty kuningas Haakon Hyvä istuutui vastentahtoisesti kunniapaikalle pöytään.

Trøndelagin alueen soturit ja suurtilalliset olivat uhmanneet lunta ja kylmää juodakseen joulumaljoja Haakonin kanssa Trondheimin pohjoispuolella.

Nautojen ja hevosten verta oli uhrattu jumalille, ja lukuisat juhlapukuiset viikingit viihtyivät nyt pitkissä pöydissä ruuan, siman, oluen ja tarinoiden äärellä.

Sitten alueen mahtimies, jaarli Sigurd, ojensi juomasarven Haakonille, ja soihduin valaistu suuri sali hiljeni kuin taikaiskusta. Joisiko kuningas Odinille, kuten perinne oli, vai pitäisikö hän kiinni omasta kristitystä jumalastaan?

Kun nuori kuningas kieltäytyi maljasta, ilmapiiri salissa muuttui vihamieliseksi. Moni vanha soturi uhkasi ajaa Haakonin ulos, jos hän ei suostuisi juhlimaan perinteiden mukaan. Haakon antoi nopeasti merkin hirdilleen eli omille vartijoilleen, että nämä odottaisivat rauhassa, sillä hän ymmärsi, että nyt hänen oli syytä joustaa.

Jaarli Sigurdin yrittäessä hillitä kiihtyneitä miehiä kuningas iski hampaansa pohjolan jumalille uhratun hevosen maksaan ja noudatti siten muiden juhlijoiden tapaan perinnettä, jonka mukaan juhlassa syötiin uhrieläinten lihaa.

© Shutterstock

Juhlia riitti pitkin vuotta

Tunnelma salissa keveni jälleen. Kuningas jatkoi juhlintaa ja joi koko yön talonpoikien kuolleiden esi-isiensä kunniaksi kohottamia muistomaljoja.

Haakonin tiukasta paikasta viikinkien joulun juhlinnassa kerrotaan ”Haakon Hyvän saagassa”, jonka islantilainen Snorri Sturluson kirjoitti 1200-luvulla.

Kristittyjen aikalaistensa tapaan Snorri kuvaili viikinkejä riehakkaiksi juhlijoiksi, jotka joivat itsensä umpitunneliin ja ryhtyivät sitten tappelemaan.

Historiantutkijat uskovat kuitenkin viikinkien juhlien olleen sosiaalisesti ja poliittisesti hienovaraisia rakennelmia.

Juhlissa tehtiin sopimuksia

Vuoden 1070 tienoilla kronikoitsija Adam Bremeniläinen matkusti Tanskaan levittääkseen kristinuskon sanomaa maassa.

Hän sai kokea melkoisen kulttuurisokin ja kirjoitti hämmentyneenä muun muassa viikinkien juhlista: ”He kestitsivät toisiaan barbaarien uskon tapojen mukaisesti ylenpalttisesti kahdeksan päivää peräkkäin.”

Juhlien ajaksi viikingit laskivat miekkansa ja siirtyivät olutdiplomatiaan. Juhlasalissa kostonhimo ja yksityiset kyräilyt saivat yleensä väistyä yhteisen humalan tieltä. Siellä tehtiin uusia sopimuksia, ja vanhat kumppanukset vahvistivat siteitään skoolaten.

Vierailullaan Adam näki, että viikingit saattoivat hyvin juhlia viikon tai pidempäänkin, jos juhlalle oli riittävän tärkeä syy. Juhlat saattoivat jopa edistää rauhaa.

”He kestitsivät toisiaan barbaarien uskon tapojen mukaan ylenpalttisesti.” Kronikoitsija Adam Bremeniläinen, n. 1075

”Islantilaissaagoissa” talonpoika Gizurr kutsui kaksi taistelevaa sukua juhliin ja pyysi tervetuliaissanoissaan osapuolia keskeyttämään verikostot ja solmimaan aselevon.

Juhlien toisena päivänä kiistat oli ilmeisesti jo unohdettu, sillä ”kaikki tarttuivat juomasarviin” ja ”skoolasivat koko pitkän päivän yhdessä”.

Maljoja kohotettiin kuolleille

Viikingit eivät juhlistaneet ainoastaan keskinäisiä siteitään vaan myös yhteyttä korkeampiin voimiin.

Esimerkiksi häiden, hautajaisten tai kruunajaisten lisäksi syömään ja juomaan kokoonnuttiin säännöllisesti uhrijuhlien eli blotfestien merkeissä. Viikingit uskoivat voivansa varmistaa hyvinvointinsa ja sotaonnensa uhraamalla jumalille.

Todennäköisesti viikingeillä on ollut neljä säännöllistä uhrijuhlaa vuodessa: talvipäivänseisaus, kevätpäiväntasaus, kesäpäivänseisaus ja syyspäiväntasaus.

Lisäksi uhrijuhlia järjestettiin esimerkiksi sairauksien tai sotatilanteiden uhatessa.

Arabimatkailija al-Tartushi, joka vieraili viikinkien kauppakaupungissa Hedebyssä vuoden 965 paikkeilla, kirjoitti talvipäivänseisauksesta: ”He järjestävät juhlat, joihin kaikki saapuvat kunnioittamaan jumalaa ja syömään ja juomaan. Se, joka teurastaa uhrieläimen, pystyttää talonsa ovelle seipäitä ja panee eläimen niihin esille, jotta muut tietävät hänen uhranneen jumalansa kunniaksi.”

Viikingit kutsuivat mitä ilmeisimmin keskitalven juhlaansa nimityksellä jól eli joulu. Joidenkin lähteiden mukaan sitä juhlittiin talvipäivänseisauksen aikaan (21–22. joulukuuta), mutta esimerkiksi ”Haakon Hyvän saaga” sijoittaa joulun keskitalveen (19–21. tammikuuta).

Koska muinaisnorjan sana jól on monikkomuotoinen, sillä on ehkä viitattu useisiin noiden päivämäärien välillä eli viikinkien tunteman joulukuun aikana vietettyihin juhliin.

Kun viikingit omien sanojensa mukaan ”joivat joulua”, he kaikesta päätellen juhlistivat niin esi-isiään, ihmisen ja maan hedelmällisyyttä kuin valon lisääntymistä taas talvenselän taituttua.

Sianliha ja varsinkin läski oli viikinkien suosima juhlaruoka.

© Shutterstock

Viikinkien juhlat vaativat paljon valmisteluja

Sali oli valmisteltava juhlia varten ennen vieraiden saapumista. Isännän oli ennen kaikkea varmistettava, että penkit ja pöytä olivat kunnossa, tai nikkaroitava uusia

”Haakon Hyvän saagassa” kuvataan norjalaisten talonpoikien uhrijuhlaa. Ensin kaikille kaadettiin olutta, minkä jälkeen valitut hevoset ja naudat teurastettiin ja niiden veri kerättiin astioihin.

Verta siveltiin seinille ja alttareille, jopa ihmisten päälle. Sitten uhrieläinten lihat keitettiin padassa avotulella.

Tärkeä osa juhla-ateriaa oli, kun isäntä pani kiertämään mukeja, jotta ihmiset saivat kohottaa maljoja. Odinin malja juotiin hallitsevalle kuninkaalle, Njordin ja Freijan maljat tulevan vuoden menestykselle ja rauhalle ja Bragin malja juhlan isännän kunniaksi.

Lopuksi kumottiin lukuisia edesmenneiden sukulaisten muistomaljoja.

Vieraanvaraisuus oli velvollisuus

Olut oli viikinkiaikaan arvossaan. 1200-luvun Islannista ja Norjasta säilyneiden asiakirjojen mukaan neljä tynnyriä olutta maksoi yhtä paljon hopeaa kuin lypsylehmä – tai yhtä paljon kuin oli sakko kahden orjan tappamisesta.
Niinpä vain menestyvät suurtilalliset ja jaarlit saattoivat kutsua vieraita monipäiväisiin juhliin, joissa maljoihin kului paljon olutta.

Isännät osoittivat juhlilla rikkauttaan ja vahvistivat asemaansa yhteisössään. Kutsu juhliin esitettiin suullisesti, ja viestinviejät välittivät sitä eteenpäin jalan, ratsastaen tai veneellä.

Ennalta suunniteltujen juhlien lisäksi menestyvän viikingin piti olla valmis järjestämään spontaanit kestit, jos hän sai odottamattomia vieraita.

Kaukaisilla pohjoisilla alueilla vieraita kävi harvoin, ja odottamaton vieras oli yleensä tervetullut syy isäntäväen syödä, juoda ja juhlia yhdessä vieraan kanssa.

Kesäaikaan vieraanvaraisuus saattoi kuitenkin käydä jo taakaksi.

Viikinkijuhlien säännöt:

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saagassa islantilainen Egill oli miehineen ja muutamien Norjan kuninkaan sotilaiden kanssa matkalla Värmlannin alueelle kantamaan veroa kuninkaan nimissä.

Miehet hakivat yösijaa vauraan talollisen Armodin luota, mutta tämä ei ilahtunut vierailusta ja tarjosi heille vain rahkaa päästäkseen heistä nopeasti eroon. Kun Armodin tytär kertoi Egillille isänsä suurista olut- ja ruokavarastoista, Armodin oli pakko panna pöytä koreaksi, jottei menettäisi kasvojaan.

Armod päättikin vaihtaa taktiikkaa nöyryyttääkseen epätoivottuja vieraita: nyt hän heittäytyi yliystävälliseksi ja juotti miehet syvään humalaan.

Viikingit pitivät olutta arvokkaana lahjana, jota olisi ollut häpeä olla juomatta viimeiseen pisaraan – vaikka soturin odotettiinkin toisaalta säilyttävän itsehillintänsä eikä juovan liikaa.

Niinpä kun Egillin miehet olivat jo sammuneet, hänen oli vielä pakko juoda miehiltään jääneet oluen loput säilyttääkseen kunniansa.

Egill vastasi kuitenkin isäntänsä kierouteen samalla mitalla, kun hän lopuksi hoiperteli lattian poikki, tarttui Armodia hartioista ja oksensi suoraan tämän kasvoille silmät ja suun täyteen.

Soturit halusivat Odinin juhliin

Kaikista kutsuista parhaat olivat ikuiset juhlat Odinin salissa Valhallassa.

Jokainen soturi haaveili kaatuvansa kunniallisesti taistelussa, sillä viikingit uskoivat Odinin kauniiden valkyrioiden kantavan kuolleet soturit taistelukentältä Valhallaan, missä nämä heräsivät henkiin osallistuakseen päättymättömiin juhliin.

Odinin salissa viikinkisoturit saivat syödä sianlihaa ja juoda simaa sydämensä kyllyydestä. Joka päivä he taistelivat keskenään, ja joka ilta taistelussa kuolleet heräsivät jälleen henkiin, haavoittuneet parantuivat ja alkoivat uudet juhlat.

Myös maanpäällisten viikinkien juhlat olivat vaikuttavia, vaikkei niissä sentään ihmeitä tapahtunutkaan. Yleensä juhlat järjestettiin pitkätaloissa, joihin mahtui – toisin kuin Valhallassa – vain rajallinen määrä ihmisiä.

Sali oli yleensä 30 metriä pitkä. Arkeologit ovat kuitenkin löytäneet jopa 83 metriä pitkän salin jäännökset Borgista Pohjois-Norjasta.

Sen on täytynyt kuulua erityisen rikkaalle ja mahtavalle hallitsijalle.

© Shutterstock

Pallopeli:

Kun viikingit kokoontuivat juhliin, ohjelmassa saattoi olla pallopeli nimeltä knáttleikr – sananmukaisesti ”kova leikki”. Lähteet eivät kerro pelistä kovinkaan paljon, mutta ilmeisesti se oli jonkinlainen mailapeli, jossa palloa lyötiin mailalla ja kaksi joukkuetta yritti riistää pallon toisiltaan.

Shutterstock

© Shutterstock

Mannjafnaðr:

Mannjafnaðr tarkoittaa sananmukaisesti ”miesten tasausta”. Siinä miehet vertailivat suullisesti urheuttaan ja saavutuksiaan. Toisen pilkkaaminen oli olennainen osa mittelöä, joka kärjistyikin usein verisiksi yhteenotoiksi.

Shutterstock

© Shutterstock

Jousiammunta:

Joskus viikingit haastoivat humalatilastaan huolimatta toisiaan tarkkuuskisaan jousiammunnassa.

Shutterstock

© Shutterstock

Turpeen ja luiden heittely:

Ilmeisesti viikingit rakastivat paiskoa toisiaan ties millä. ”Eyriläisten saagassa” kerrotaan esimerkiksi viikinkien nakelleen mieluusti toisiaan turvepaakuilla. Lisäksi harrastettiin hnutukastia (luunheittoa), jossa yritettiin osua toisiin aterialta yli jääneillä luilla.

Shutterstock

© Shutterstock

Freijan leikki:

Vuoden 900 tienoilta olevassa ylistysrunossa Harald Kaunotukalle mainitaan Freijan leikki, jonka parissa Harald viihtyi hyvin joulun ajan juhlissa. Freija oli hedelmällisyyden jumala, joten leikki on hyvinkin voinut olla eroottisesta latautunut, mutta siitä ei valitettavasti tiedetä nimen lisäksi juuri mitään.

Shutterstock

Koosta riippumatta salit oli useimmiten sisustettu samaan tapaan: huonekalut olivat yksinkertaisia ja seinänviertä kiersi koroke, joka toimi makuulavitsana. Useimmat vieraat istuivat pitkän pöydän ääressä puupenkeillä, ja salin keskellä oli yleensä tulisija, jonka ääressä naiset valmistivat ruokaa.

Tulisijan savu nokesi seinät tummiksi, mutta kuninkailla, jaarleilla ja muilla varakkailla oli seinillä koristeena kuvakudoksia. Ne talonpojat, joilla ei ollut varaa erillisiin eläinsuojiin, pitivät usein kotieläimiään salin toisessa päässä.

Istumajärjestys aiheutti päänvaivaa

Kun vieraat saapuivat, isäntä toivotti ilmeisesti heidät itse tervetulleiksi, ja saagojen kuvausten perusteella pöytä katettiin vasta sen jälkeen kun kaikki olivat istuutuneet.

Istumajärjestyksen laatiminen oli melkoista palapeliä, jossa isäntäväki joutui miettimään kaikkien läsnäolijoiden asemaa, sukupuolta ja ikää.

Arvovaltaisin henkilö, joka oli usein isäntä itse, sai istua kunniapaikalla korkeassa tuolissa, ja seuraavaksi arvokkain paikka oli tuolissa häntä vastapäätä. Muut vieraat istuivat puupenkeillä sitä lähempänä kunniapaikkaa, mitä korkea-arvoisempia he olivat.

Monissa saagoissa kerrotaan, että hääjuhlissa naiset ja miehet istuivat erillään, miehet penkeillä pöydän ääressä ja naiset seinänvierustalla, mutta sitä ei tiedetä, noudatettiinko samanlaista jakoa muissakin juhlissa.

Kun tunnelma vapautui, oli kuitenkin yleistä muodostaa ”juomapareja”, joissa naiset ja miehet istuivat yhdessä ja joivat samasta sarvesta tai mukista. Siinä oli oiva tilaisuus flirttailuun.

Kuninkaiden ja jaarlien luona penkeillä saattoi jopa olla pehmusteina tyynyjä ja mattoja, mutta useimmiten juhlijoiden oli tyydyttävä istumaan ohuen nahan päällä tai pelkällä puupenkillä.

Väärin laadittu istumajärjestys aiheutti toisinaan ongelmia. ”Ljósavatnilaisten saagassa” Tjørnæsin tilan juhlissa kunniapaikka osoitettiin päällikkö Gudmund Eyjolfsonille, mutta se ei miellyttänyt päällikkö Ofeigia, joka piti itseään arvokkaampana ja vaati paikkaa itselleen.

Ofeig uhkasi tappaa Gudmundin, jollei tämä väistyisi, ja niin kiivas Ofeig sai tahtonsa läpi.

Juhlissa tehdyt loukkaukset saattoivat johtaa sukujen välisiin verikostoihin.

© Getty Images

Poltetun Njállin saagassa suurtilallinen Flosi puolestaan loukkaantuu, kun hänet saatetaan kunniapaikalle, sillä hän uskoo isännän pilkkaavan häntä: ”Minä en ole kuningas enkä jaarli, joten ei ole mitään syytä istuttaa minua kunniapaikalle eikä pilkata minua.”

Toisessa Poltetun Njállin saagan kohtauksessa kuvataan, kuinka Hallgerd-niminen nainen pakotetaan antamaan istumapaikkansa toiselle naiselle.

Hallgerd ei unohda kokemaansa nöyryytystä, ja hänen kostonhimonsa vuoksi koko yhteisö päätyy sekasortoon ja moni viaton mies menettää henkensä.

Lihaa tarjosivat ne, joilla oli varaa

Kun jokainen oli asettunut paikoilleen, kaikki pesivät kätensä pienissä astioissa. Sitten pöytään kannettiin ruokaa ja juomaa. Vain rikkaissa taloissa voitiin tarjoilla määrättömästi lihaa, ja monin paikoin pääruokana on ilmeisesti ollut vain keittoa, puuroa tai rahkaa.

Viikingit eivät käyttäneet haarukkaa vaan söivät sormin ja veitsellä. Keitto juotiin suoraan kulhosta. Aterioinnin helpottamiseksi liha oli joko leikattu valmiiksi tai valmistettu makkaroiksi, joita viikingit nimittivät ”pannukäärmeiksi”.

Viikinkiaikaisten asutusten keittiöjätteiden perusteella tiedetään, että yleensä syötiin kotieläimiä, kuten sikaa, nautaa, lammasta, hevosta tai kanaa, ja hirvieläimiä, jäniksiä tai muuta riistaa oli tarjolla vain erityistapauksissa.

Kala oli myös erittäin suosittua, ja viikingit rakastivat varsinkin lohta.

© Per O. Jørgensen/Histori

Juhlissa sai koreilla

Arkena viikingit käyttivät vaatteita, jotka suojasivat kylmältä ja joissa oli helppo liikkua ja työskennellä tilalla tai viikinkilaivassa. Juhliin kaikki pukeutuivat kuitenkin parhaimpiinsa.

Viikinkinaiset käyttivät päivittäin pitkää alus- ja päällysmekkoa. Juhliin vauraimmat pukeutuivat todennäköisesti silkkisiin mekkoihin, jotka oli koristeltu näädän tai ketun nahoilla sekä kultaompeleilla.

Naisten juhla-asua täydensivät usein esiliina, laahus ja viitta, jossa oli hienoja nauhoja ja kanttauksia.

Juhlatilaisuuksissa naisten hiukset oli kiinnitetty ylös hienoiksi kampauksiksi ja he käyttivät kulta-, pronssi- ja meripihkakoruja.

Monilla oli myös lasihelmistä tehtyjä kaulakoruja, mutta korvakoruja naiset eivät käyttäneet.

Sen sijaan he korostivat rintojaan näyttävillä soljilla, joiden tarkoitus oli vangita miesten huomio.

Hiukset oli sidottu hienosti ylös, usein letittämällä.
Helmet olivat lasia ja koreat ja värikkäät.
Soljet olivat esimerkiksi pronssia, ja ne korostivat rintoja.
Kultalanka ja hienot Bysantista hankitut silkit kertoivat kantajansa kuuluvan yläluokkaan.
Viitta ja laahus olivat yleensä pellavaa ja villaa.

Lihan lisäksi tarjottiin muun muassa leipää, vihanneksia, munia ja juustoa sekä jälkiruuaksi leivonnaisia ja makeita hedelmiä.

Ruoka valmistettiin hyvissä ajoin ennen juhlia tilan erityisessä keittorakennuksessa. Yleensä ruuanlaitosta vastasivat naiset ja orjat, mutta joskus miehetkin saattoivat tarttua kauhan varteen.

Juomana oli olutta ja simaa

Oluella oli tärkeä rooli viikinkien juhlissa. Keskiajalla Skandinaviassa juotiin olutta päivittäin, mutta vielä viikinki­aikaan ­arkisin juotiin monin paikoin vain vettä ja maitoa.

Arkeologit ovat löytäneet puisia 15 litran olutastioita, mikä todistaa, että juhlissa ei kuitenkaan juomissa säästelty.

Silloin viikingit joivat hunajapohjaista simaa, mietoa olutta nimeltä mungát ja vahvaa olutta, bjórr. Olut saattoi maistua suomyrtiltä, jota viikingit käyttivät usein oluenpanossa humalan sijaan.

Viikinkiajan alussa olutta juotiin erityisesti uhrijuhlissa ja muissa uskonnollisissa rituaaleissa, joissa kierrätettiin yhteistä juoma-astiaa tai -sarvea.

Myöhemmin jokainen alkoi käyttää omaa mukia tai sarvea, ja saagojen mukaan juomasarvet olivat viikingeille niin tärkeitä, että niille voitiin jopa antaa nimi.

Kaikkein rikkaimmat viikingit käyttivät lasisia pikareita, joista juotiin yleensä etelään suuntautuneilta matkoilta tuotuja kalliita hedelmä- tai rypäleviinejä.

© Per O. Jørgensen/Historie

Partaa piti hoitaa hyvin

Viikinkimiehet pukivat juhliin ylleen parhaat pitkät housunsa, villatunikansa ja vyönsä.

Asuun saattoi lisäksi kuulua viitta tai olalle heitetty eläimen talja sekä turkislakki. Siniset ja punaiset vaatteet olivat erityisen kysyttyjä, sillä nuo värit yhdistettiin aateluuteen.

Jaloissa viikingeillä oli hienosta villasta tehdyt sukat ja nahkasaappaat.

Viikinkimiehet käyttivät usein myös runsaasti aikaa hyvin hoidetun täyspartansa sukimiseen ennen juhlia.

Kun vieraat keskittyivät syömään ja juomaan, laulajilla ja tarinankertojilla oli tilaisuutensa tehdä kuulijoihin vaikutus.

Kuninkaallisissa juhlissa vieraita viihdyttivät joskus myös akrobaatit ja jonglöörit, mutta toisinaan vieraat vastasivat viihdytyksestä itse ryhtymällä humalaspäissään tappelemaan.

Yleensä alkoholi sai kuitenkin vieraat ennemminkin ylevälle tuulelle, ja juhlissa tehtiin paljon tulevaisuudenlupauksia.

”Olavi Trygvenpojan tarinassa” (suom. Toivo Wallenius) kerrotaan esimerkiksi, kuinka Tanskan kuningas Sven Haaraparta skoolasi edesmenneelle isälleen Harald Sinihampaalle:

”Ensimmäisenä kestipäivänä, ennenkuin Svein kuningas nousi isänsä kunniasijalle, hän joi tämän muistomaljan ja teki sellaisen lupauksen, että ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän olisi sotajoukkoineen Englannissa.”
Sven myös piti kiinni juhlallisesta lupauksestaan ja lähti ryöstöretkelle Pohjanmeren yli vuonna 991.

Kun juhlat olivat ohi, vieraat lähtivät salista ja ratsastivat, vaelsivat tai purjehtivat kotitilalleen.

Moni heistä oli todennäköisesti melkoisessa krapulassa, ja ehkä he silloin muistivat pätkän opettavaisesta runosta Hávamál (”Korkean puhe”), jota väitettiin itsensä Odinin kirjoittamaksi:
”Olut ei ole / aina niin hyvää / kuin suvun nuoriso väittää / Mitä enemmän juo / sitä vähemmän ymmärtää / enää juojan pää.”