Eräänä kevätpäivänä vuonna 934 islantilainen runonlaulaja Egil Skallagrímsson astui tuomarien eteen Gulatingissa Norjassa hieman nykyisen Bergenin pohjoispuolella. Käräjien 36 tuomarin oli määrä julistaa tuomionsa Egilin ja Ønundin perintöriidassa.
Egil oli riidassa heikoilla, sillä Ønund oli kuningas Eerik Verikirveen ja kuningatar Gunhildin ystävä ja hallitsijapari oli myös todistamassa oikeudenkäyntiä.
Egil selitti tuomareille, että Ønund oli huijannut hänen vaimoltaan tämän perinnön.
Ønund oli naimisissa Egilin vaimon sisaren kanssa, ja kun sisarten varakas isä oli kuollut, Ønund oli kahminut isän kaiken omaisuuden omalle vaimolleen.
Seuraavaksi vuorostaan Ønund astui tuomarien eteen ja väitti, että sisarten isä, suurtilallinen Björn Rikas, oli jättänyt perinnön vain toiselle tyttärelleen. Egilin mukaan väite oli valetta, ja hän oli tuonut Gulatingiin 12 todistajaa, jotka kaikki vannoivat, että Egilin vaimolle oli luvattu osuus perinnöstä.
Sillä hetkellä kuningatar Gunhild puuttui asiaan. Auttaakseen Ønundia hän käski kuninkaan kaartin eli hirdin miesten keskeyttää oikeudenkäynnin.
Kuninkaan miehet ryntäsivät kohti pähkinäpuun oksista punottua matalaa aitausta, jossa tuomarit istuivat, ja tuomarit joutuivat pakenemaan.
Käräjäpaikkoja tunnetaan jo rautakaudelta eli ajalta ennen viikinkiaikaa.
Viikingit eivät katsoneet hyvällä oikeuden työn estämistä ja käräjien sääntöjen rikkomista, ja heidän kunniansa vaati oikeuden ottamista omiin käsiin. Niinpä sekä Ønundin että Egilin ystävät tarttuivat aseisiin.
Saagojen mukaan Gulatingin käräjät päättyivät siihen, että Eerik Verikirveen hirdin sotilaat tappoivat kymmenen Egilin ystävää ja Egil itse joutui palaamaan Islantiin saamatta oikeutta.
Läheskään aina kuninkaat ja kuningattaret eivät kuitenkaan saaneet käräjillä tahtoaan läpi.
Tutkijat ovat löytäneet monia esimerkkejä siitä, että Pohjolan hallitsijoiden tahto kumottiin äänestyksellä ja he joutuivat taipumaan vastahankaisten alamaistensa tahtoon.
Demokratia hämmensi roomalaisia
Käräjäpaikkoja oli jo rautakaudella kaikissa niissä paikoissa, joissa asui viikinkien esivanhempia. Käräjäpaikka oli muinaisnorjaksi þing, joka äännetään samoin kuin englannin kielen sana thing.
Sana tunnetaan myös muinaisenglannista, saksasta ja muista germaanisista kielistä, mistä tutkijat ovat päätelleet, että skandinaavien lisäksi myös muut Pohjois-Euroopan germaaniset kansat kokoontuivat käräjille.
Käsitystä tukevat Julius Caesarin vuonna julkaistut 50 eaa. muistelmat Gallian sodasta, joissa hän kuvailee germaaniheimo sveebien kokousta Reinin pohjoispuolella.
Roomalaiset olivat rakentaneet sillan Reinin yli ja uhanneet valloittaa sveebien maat, jolloin sveebit Caesarin mukaan kutsuivat koolle käräjät – tai conciliumin, kuten Caesar käräjiä latinaksi kutsui.
Sveebit päättivät evakuoida kyliensä asukkaat ja koota armeijan puolustamaan kotiseutuaan roomalaisilta.
Germaanien demokratiaa kuvaillaan myös muissa vanhoissa roomalaislähteissä.
Teoksessaan Germania vuodelta 98 historioitsija Tacitus kuvailee germaanien käräjiä, jotka muistuttivat pitkälti viikinkikäräjiä tuhat vuotta myöhemmin.
Tacituksen mukaan käräjille saivat osallistua vapaat miehet, jotka kokoontuivat uuden ja täysikuun aikaan jakamaan oikeutta riita-asioissa ja säätämään lakeja.
Tacitus kertoo, että kuningas tai päällikkö avasi käräjät käymällä läpi esityslistan. Asioiden käsittelyn aikana osanottajat osoittivat erimielisyytensä jupisemalla vastaan.
Yksimielisyyttä taas osoitettiin paukuttamalla keihäitä. Tapa säilyi viikinkiajalle asti, joskin viikingit paukuttivat kilpiään tai miekkojaan.
Roomalaiset hämmästelivät germaanihallitsijoiden ja heidän alamaistensa tasa-arvoa, sillä käräjillä kaikilla osanottajilla oli oikeus tulla kuulluksi.
Haakon vannoi kostavansa julblótin nöyryytyksen, mutta pian hän tarvitsi suurta armeijaa ja antoi anteeksi alamaisilleen.
Haakon joutui nielemään ylpeytensä
Kuninkaan asema vahvistettiin käräjillä, ja sen vuoksi kuningas joutui usein nöyrtymään miellyttääkseen alamaisiaan.
Snorri Sturlusonin kuningassaagojen mukaan Haakon Hyvä valittiin Norjan kuninkaaksi Trondheimin lähistöllä pidetyillä käräjillä vuosien 930–934 tienoilla.
Tuohon aikaan osa viikingeistä oli jo kääntynyt kristinuskoon mutta valtaosa vannoi yhä vanhan aasauskon nimeen.
Haakon oli kristitty, mutta hän tarvitsi silti aasauskoisten alamaistensa tukea, mikä aiheutti usein ongelmia.
Eräänä talvena Haakon seurueineen matkusti Trondheimiin osallistumaan viikinkien perinteiseen julblótiin eli Odinin ja Thorin kunniaksi järjestettyihin keskitalven uhrijuhliin.
Ensimmäisessä blótissa Haakon teki ristinmerkin juomapikarinsa yllä, mikä suututti paikalliset. He alkoivat vaatia, että Haakonin oli syötävä uhrihevosen lihaa, mutta tämä kieltäytyi.
Seuraavassa blótissa paikalliset tiesivät jo mitä odottaa, ja he suhtautuivat Haakoniin entistä vihamielisemmin. Haakon katsoi viisaimmaksi antaa periksi.
Hän ei tehnyt ristinmerkkiä ja söi palasen uhrihevosen maksaa.
Pohjolan kuninkaat olivat heikkoja
Tutkijat eivät tiedä paljoakaan germaanien käräjistä roomalaisajan jälkeen, mutta kaikesta päätellen käräjien vaikutusvalta alkoi vähentyä sitä mukaa kun kirkon ja hallitsijoiden valta kasvoi 400-, 500- ja 600-luvuilla.
Viikinkien demokratia kuitenkin sinnitteli Pohjolassa pitempään.
Kun frankkilainen munkki Ansgar vieraili Ruotsin kuningas Olavin luona vuoden 830 tienoilla, hän hämmästeli kuninkaan epäröivää vastausta pyyntöönsä saada tehdä lähetystyötä tämän alamaisten keskuudessa.
Ansgarin elämästä kertovan Vita Ansgari -kronikan mukaan Olavi lupasi ottaa asian esille käräjillä.
”’Lähetä edustajasi seuraaville käräjille, niin puhun puolestasi käräjäväelle. Jos jumalat ja käräjäväki ovat myötämielisiä, saat haluamasi.’
Tuon kansan keskuudessa on näet tapana, että kaikki tärkeät päätökset perustuvat kansan yksimieliseen tahtoon eivätkä suinkaan kuninkaan käskyyn”, Ansgar ihmetteli.
Vita Ansgarin mukaan aiheesta väiteltiin käräjillä kiivaasti, mutta lopulta Ansgar sai luvan perustaa seurakunnan Birkaan.
Islantilaiset viikingit kokoontuivat käräjille 40 kilometriä itään nykyisestä Reykjavikista. He kutsuivat paikkaa nimellä Thingvellir, ”käräjätasanko”.
Jumalatkin käräjöivät
Viikinkikuninkaat eivät suinkaan olleet ainoita, jotka joutuivat taipumaan käräjien tahtoon: myös jumalat puivat asioita käräjillä.
Vanhemmaksi Eddaksi kutsuttuun saagakokoelmaan kuuluvan Baldurin unet -saagan mukaan jumalat kokoontuivat käräjille kuulemaan Baldur-jumalaa piinaavista painajaisista:
”Pian aasat ja aasattaret olivat kaikki tulleet käräjille kuullakseen Balduria kiusaavista synkistä unista.”
Viikinkiaikaisten lähteiden perusteella vaikuttaa siltä, että Skandinaviassa oli käräjäpaikkoja tuhkatiheässä. Useimmissa pidettiin pieniä, paikallisia käräjiä, jotka koskivat vain yhtä kylää tai aluetta.
Osassa Skandinaviaa jokainen vapaa mies tai maata omistava leski saattoi kutsua paikalliset käräjät koolle budstikken eli kirjaimellisesti ”viestikapulan” avulla. Se oli lyhyt puusauva, jota kuljetettiin talosta taloon.
Sauvan mukana kulki tieto siitä, minä päivänä käräjät pidettiin. Jos joku ei syystä tai toisesta vienyt viestikapulaa eteenpäin, häntä uhkasi sakko.
Ajan mittaan käräjät laajenivat ja niillä alettiin käsitellä suurempia alueita koskevia kysymyksiä.
Esimerkiksi Norjassa vuonna 850 perustetun Eidsivatingin vastuualueeseen kuului valtakunnan koko itäosa, kun taas 900-luvulla perustetut Gulating ja Frostating kattoivat Länsi-Norjan sekä Trondheimin seudun.
Myöhäisellä viikinkiajalla Tanskassa oli useita pieniä paikallisia käräjiä ja lisäksi suurkäräjät, jotka kokoontuivat Lundissa, Ringstedissä ja Viborgissa. Suurkäräjillä puitiin murhien kaltaisia vakavia rikoksia.
Kaikki käräjät pidettiin aina taivasalla ja paikoissa, jonne useimpien oli helppo matkustaa. Viikingit olivat kuitenkin valmiita matkustamaan kauaskin voidakseen osallistua keskusteluihin ja päätöksentekoon.
Islannissa ratsastusmatka suurkäräjille saattoi kestää kauimpana asuvilta tilallisilta usein jopa viikon.
Käräjäpaikan valinta perustui usein sattumaan, kuten norjalaisesta Torolf Mosterskægistä kertova Eyrin asukkaiden saaga osoittaa.
Kun Torolf lähestyi Islantia ja Reykjanesin niemeä, hän heitti saagan mukaan norjalaisen aasatemppelin tukipylväät laidan yli mereen.
Pylväät oli koristeltu Thor-jumalaa esittävin kaiverroksin. Torolf seurasi, missä pylväät huuhtoutuivat rantaan, ja perusti sinne alueen ensimmäisen käräjäpaikan.
Käräjät
pidettiin aina vehmaassa paikassa, jotta hevosille riitti ruohoa syötäväksi, ja ne kestivät yleensä 2–3 viikkoa.
Lainpuhuja johti puhetta
Lainpuhuja toimi sekä seremoniamestarina että tietokirjana. Viikingit eivät kirjoittaneet lakejaan ylös, joten lainpuhujan piti muistaa ne kaikki.
Hän puhui kokoukselle Lakikiveksi kutsutulta kiveltä tai kumpareelta. Myös muut viikingit esittivät mahdolliset asiansa samassa paikassa.
Tuomioistuin
ratkoi viikinkien välisiä kiistoja. Tuomarit istuivat oksista punotussa matalassa kehässä, jonne kukaan muun ei saanut astua.
Teltat
ympäröivät käräjäpaikkaa. Niissä nukuttiin ja ne toimivat myös myyntikojuina, sillä käräjillä käytiin kauppaa kaikella mahdollisella elintarvikkeista luksusesineisiin.
Hirdin
miehet muodostivat kuninkaan ympärille kehän, jos tunnelma käräjillä kiristyi.
Kuningas
istui mukavassa tuolissa lähellä lakikalliota. Muut kuuntelivat tuntikausia kestäneitä keskusteluja kovilla puupenkeillä istuen.
Käräjiä oli monen kokoisia
Monet viikingit asuivat vuoristoisilla seuduilla, joilla käräjät pidettiin yleensä helposti erottuvan kallion juurella. Viikingeillä ei ollut tienviittoja, ja siksi oli tärkeää, että kaikki tulijat tunnistivat käräjäpaikan helposti.
Ehkä kuuluisin viikinkien käräjistä on Islannin Allting. Viikingit asuttivat islannin 800-luvun lopulla ja perustivat pieniä käräjäpaikkoja eri puolille saarta.
Noin vuonna 930 saarella alettiin kuitenkin tarvita yhteisiä suurkäräjiä.
Suurkäräjät oli tapahtuma, jonne kaikki saaren asukkaat saattoivat kokoontua vaikuttamaan koko Islantia koskeviin päätöksiin, kuten siihen, saisivatko munkit tulla Islantiin saarnaamaan ja montako päivää kalenterivuodessa oli.
”Jos et tee kuten haluamme, me hyökkäämme ja tapamme sinut.” Ruotsalainen lainpuhuja Torgny kuningas Olaville.
Islannin suurkäräjien eli Alltingin paikaksi valittiin hieman Reykjavikin itäpuolella sijaitseva laakso, joka sai nimen Thingvellir eli ”Käräjätasanko”.
Mannerlaattojen erkanemiskohdassa sijaitsevassa laaksossa tapahtuneiden rajujen geologisten muutosten vuoksi tutkijat eivät tiedä, missä islantilaisten käräjät tarkalleen pidettiin. Saagoissa on kuitenkin monia tarinoita siitä, mitä Thingvellirissä tapahtui 900- ja 1000-luvuilla.
Erään kerran Thord-niminen maanviljelijä syytti maanviljelijä Oddin poikaa ja tämän toveria Hønse-Torea kaukaisen sukulaisensa murhapoltosta.
Saagan mukaan tapausta oli jo käsitelty paikallisilla käräjillä, jolloin Thordin tukijoiden ja hänen vastapuolensa kannattajien välille oli syntynyt tappelu.
Yksi ihminen oli kuollut, ja käräjät oli jouduttu keskeyttämään, koska niitä ei ollut voitu pitää lain vaatimalla tavalla.
Uhkailu jatkui suurkäräjillä, jonne Odd oli Hønse-Toren saagan mukaan tuonut kolmesataa asemiestä. Syntyi uusi taistelu, ja useita Oddin sotureita kuoli.
Kun tilanne lopulta rauhoittui, käräjät tuomitsivat palon sytyttäneen Hønse-Toren ja useita hänen kätyreitään lainsuojattomiksi.
Koska lainsuojattomien tappaminen oli täysin luvallista, Hønse-Tore surmattiin pian käräjien jälkeen.
Käräjille pääsystä piti maksaa
Islannin Allting pidettiin yleensä keskikesällä. Käräjien alkua edeltävinä päivinä Thingvelliriin saapui ratsain päälliköitä ja talollisia eri puolilta Islantia.
Lain mukaan puheoikeus oli kaikilla 12 vuotta täyttäneillä vapailla miehillä, joilla oli pysyvä asuinpaikka ja jotka olivat maksaneet käräjämaksun. Myös maata omistavilla leskillä oli oikeus puhua edesmenneen aviomiehensä nimissä.
Thingvelliriin kokoontui tuhansia ihmisiä, sillä käräjille lähdettiin yleensä koko perheen voimin ja mukaan otettiin usein myös orjia.
Allting kesti noin kaksi viikkoa, ja osanottajat asuivat sinä aikana yksinkertaisissa kivimajoissa, joissa katon virkaa toimitti villankangas tai eläimen talja.
Majoissa kestittiin myös vieraita, ja usein lievät kiistat ratkottiin hyvässä hengessä simatuoppien ääressä.
Monille viikingeille käräjät olivat myös odotettu tilaisuus tavata muita ihmisiä. Virallisten keskustelujen lomassa käräjäpaikalla käytiin kauppaa ja urheiltiin vaikkapa painimalla, ja romantiikkaakin oli usein ilmassa.
Monet perheet ottivat naimattomia tyttäriään mukaan käräjille auttamaan taloustöissä.
Useimmat viikingit olivat maanviljelijöitä ja asuivat kaukana toisistaan. Käräjät olivat naimattomille nuorille tervetullut tilaisuus tavata toisiaan ja katsastaa aviomies- tai -vaimotarjontaa.
Allting ei kuitenkaan aina ollut pelkkää huvia. Kerran Thorgeir-niminen mies, joka ei uskaltanut haastaa isänsä murhaajaa Skútaa, päätti kostaa tälle käräjillä.
Savulaaksolaisten saagan mukaan Thorgeir ystävineen kävi ulostamassa Skútan majaan. Loukkaus kuitenkin kostautui, sillä kotimatkalla Skúta tappoi Thorgeirin kirveellään.
Viikingit veivät käräjät mukanaan maailmalle
Viikingit perustivat käräjäpaikkoja kaikkialle, minne he asettuivat asumaan. Vielä nykyäänkin monet paikannimet eri puolilla Pohjois-Eurooppaa muistuttavat viikinkien muinaisesta demokratiasta.
Dingwall, Skotlanti.
Viikingit ja heidän jälkeläisensä hallitsivat Pohjois-Skotlantia 1400-luvulle asti. Monilla Dingwallin alueen paikoilla on Pohjolaan viittaava nimi, kuten Kirkhill (Kirkkomäki). Se sijaitsee 20 kilometriä Dingwallista etelään.
Thingmote, Dublin.
Irlannin viikingit pitivät käräjiä Thingmoteksi kutsutulla kukkulalla Liffeyjoen eteläpuolella. Kukkula tunnetaan vain kirjoituksista, sillä vuonna 1685 se tasoitettiin ja sen maa-aineksella täytettiin kuoppa Dublinin Nassau Street -kadussa.
Thingvellir, Islanti.
Ensimmäiset viikingit asettuivat asumaan Islantiin vuonna 874, ja 56 vuotta myöhemmin siirtokunta oli kasvanut jo niin suureksi, että maanlaajuisille suurkäräjille oli tarvetta. Käräjäpaikka perustettiin murhasta tuomitulta mieheltä takavarikoidulle maalle.
Thynghowe, Britannia.
Kun tanskalaiset viikingit asettuivat Englantiin 880-luvulla, he valloittivat vanhan germaanisen käräjäpaikan, Sherwoodin metsässä sijaitsevan kukkulan. Ajan myötä paikka sai ”käräjäkukkulaa” tarkoittavan nimen ”thing howe”.
Tinganes, Färsaaret.
Norjan viikingit asuttivat 800-luvulla 18 Atlantissa sijaitsevaa pikkusaarta. Nykyisen Torshavnin paikalla pidettiin käräjiä ehkä jo niinkin varhain kuin vuonna 825.
Tingwall, Orkney.
Orkneyläisen saagan mukaan saaria hallitsivat mahtavat jaarlit, jotka kokoontuivat aina keväisin ja syksyisin käräjille – luultavasti rautakautisen tornin raunioihin.
Tynwald, Mansaari.
Norjalaiset viikingit hallitsivat Mansaarta noin vuodesta 800 alkaen. Joka vuosi 5. heinäkuuta paikalliset päättäjät nousevat yhä kulkueena Tynwaldin kukkulalle, jolla heidän esi-isänsä käräjöivät viikinkiajalla.
Käräjillä oli tiukat säännöt
Tanskassa ja muilla tasaisilla seuduilla käräjät pidettiin olosuhteiden pakosta tasamaalla. Yleensä käräjäpaikka merkittiin suurilla kivillä, jotta kaikki varmasti löytäisivät oikean paikan.
Kaikissa käräjäpaikoissa oli jonkinlainen koroke tai kumpare, jolle osanottajat nousivat, kun he halusivat puhua. Näin kaikki näkivät, kuka kulloinkin oli äänessä, ja lisäksi korokkeelta puhujan ääni kantautui kauemmas.
Vaikka käräjillä vallitsi tasa-arvo, muutamilla osanottajilla oli erityistehtäviä. Käräjien tärkein henkilö oli niin sanottu lainpuhuja, joka johti puhetta ja huolehti, että kaikki halukkaat pääsivät ääneen.
Lisäksi joukko jaarleja ja suurtilallisia toimi tuomareina ja ratkoi käräjille tuotuja kiistoja. Tuomarien lukumäärä vaihteli, ja esimerkiksi Norjan Frostatingissä heitä oli 12 ja Islannin Alltingissä 39.
Gulatingissä Norjassa tuomarit istuivat Egil Skallagrímssonin saagan mukaan oikeutta tasaisella niityllä. Merkiksi siitä, että tuomareita ei saanut häiritä heidän työnsä aikana, he istuivat matalassa aitauksessa, jonne vain tuomarit saivat astua.
Saagassa aitausta kuvataan näin:
”Pähkinäpuun oksista oli punottu aitaus, jota kiersi pyhäksi nauhaksi kutsuttu nyöri.”
Kuningas joutui taipumaan rauhaan
Saagoissa kerrotaan verisistä yhteenotoista käräjillä, mutta useimmat viikingit kunnioittivat käräjärauhaa. Aseiden vieminen käräjäpaikalle oli yleensä kielletty, ja monissa saagoissa mainitaan, miten tarinan henkilöiden oli haettava aseensa teltastaan tai laivastaan.
Saagat ovat yksimielisiä myös siitä, että käräjillä kaunopuheisuus oli tärkeämpää kuin taistelutaito. Miestä, joka ei puolustanut käräjillä kunniaansa sanoin, pidettiin auttamatta pelkurina.
Viikinkikuninkaat eivät läheskään aina voineet luottaa siihen, että käräjät hyväksyisivät heidän suunnitelmansa. Melko pitkälle 1000-luvulle asti kuninkaan oli saatava alamaistensa siunaus sodalle.
Yksi kuvaavimmista esimerkeistä tästä löytyy Snorri Sturlusonin Heimskringlaksi kutsutusta kuningassaagojen kokoelmasta.
Siinä Snorri kertoo, kuinka Ruotsin hallitsija Olavi Sylikuningas suunnitteli sotaretkeä Norjaan liittääkseen Norjan valtakuntaansa.
Vuoden 1020 tienoilla nykyisen Tukholman lähistöllä pidetyillä sveealaisten suurkäräjillä Torgny Lainpuhuja kuitenkin puhui pelottomasti Olavia vastaan:
”Ruotsalaisten kuninkaiden mielenlaatu on muuttunut siitä, mitä se oli ennen”, aloitti Torgny, ja luetteli joukon kuuluisia ruotsalaisia kuninkaita Eerik Emundinpojasta Eerik Voittoisaan, jotka kaikki olivat kuunnelleet eriäviä mielipiteitä.
”Nykyiselle kuninkaalle kukaan ei kuitenkaan uskalla sanoa muuta kuin sen, mitä hän haluaa kuulla.
Hän tahtoo hallita Norjaa, mitä yksikään ruotsalainen kuningas ei aiemmin ole tavoitellut, ja se synnyttää monissa levottomuutta”, Torgny jatkoi.
Saagan mukaan Torgny jyrisi tämän jälkeen täyttä kurkkua kuninkaalle:
”Nyt me talolliset toivomme, että sinä teet sovinnon Norjan Olavi Paksun kanssa ja annat hänelle tyttäresi Ingegerdin vaimoksi. Jos haluat saada takaisin ne Itämeren takaiset maat, joita sinun edeltäjäsi ennen hallitsivat, me seuraamme sinua. Mutta jos et tee, kuten haluamme, me hyökkäämme ja tapamme sinut, sillä me emme siedä rauhan rikkomista ja laittomuutta sinulta. Sano nyt, kummin valitset!”
Sitten viikingit alkoivat hakata aseitaan ja huutaa kovaan ääneen kannatuksen merkiksi. Saagan mukaan kuningas Olavi nousi seisomaan ja alkoi puhua.
Harmistuneena hän lupasi noudattaa talollisten tahtoa, sillä ”niin Ruotsin kuninkaat olivat aina tehneet”.
Kristinusko teki lopun käräjistä
Viikinkien demokratia ei tietenkään vastaa nykyajan käsityksiä demokratiasta. Jaarlit ja suurtilalliset saattoivat taivuttaa käräjät tahtoonsa uhkailemalla muita osanottajia hirdillään.
Sekin tiedetään, että moni riita ei koskaan päätynyt käräjätuomarien eteen, koska toinen osapuoli kuoli hämärissä olosuhteissa.
Lisäksi kristinuskon leviäminen merkitsi takapakkia viikinkien vapaudelle ja päätäntävallalle. Se lupasi kuninkaille enemmän valtaa sillä perusteella, että Jumala oli valinnut heidät hallitsemaan.
Paradoksaalista kyllä, Islannin viikingit päättivät vuonna 1000 Alltingissä tehdä Islannista kristityn saaren.