Viikinki oli valmis kuolemaan pitkätalonsa puolesta

Pudotessaan hän näki vilauksen Hlidarendin talosta, mikä aiheutti viiltävän koti-ikävän tunteen.

1200-luvulta peräisin olevan Poltetun Njállin saagan mukaan hevosen horjahtaminen sai Gunnarrin huudahtamaan:

“Rinne on kauniimpi kuin koskaan, kun vaalea vilja ja nurmi on niitetty. Haluan ratsastaa kotiin, en tahdo pois.”

Vaikka ei tarkkaan tiedetä, mitkä osat islantilaisista saagoista ovat totta ja mitkä tarua, yllä oleva ote kuvaa hyvin viikinkien voimakasta kotiseuturakkautta.

Kun verinen ryöstö- ja valloitusretki alkoi olla ohi, mahtavinkin viikinkipäällikkö halusi päästä kokoamaan voimiaan omaan pitkätaloonsa perheen pariin.

Saagan mukaan Gunnarrin kotirauha jäi Hlidarendessa lyhyeksi. Kun huhut hänen paluustaan levisivät, pitkätaloon tuli pian kutsumattomia vieraita.

Vain talollisia arvostettiin

Pohjolan kylmässä ilmastossa pitkätalo toi viikingeille yhtä tärkeän turvan maissa kuin laiva merimatkoilla.

Kuten laivat, myös talot oli jaettu eri osiin tai huoneisiin. Pitkätalon ulkoseinät kaareutuivat kuten laivan kyljet, ja talot olivat keskeltä leveämpiä kuin päädyistä.

Pitkätalo saattoi olla jopa 80 metriä pitkä, ja se oli niin tärkeä osa islantilaista identiteettiä, että kodittomiin kiertolaisiin suhtauduttiin erittäin epäluuloisesti.

Saagoissakin heidät esitetään yleensä epäluotettavina kerjäläisinä.

Tosiviikingillä oli oma talo, mikä käy ilmi runosta Hávamál (suom. Korkean runo), jonka katsotaan sisältävän itsensä Odinin neuvoja.

”Koti on paras / vaikka se olisi pienikin, / kunhan isäntä on kotona; / vaikka olisi vain kaksi vuohta, katto vaijerin varassa, / aina se mieron tien voittaa.”

Toisin kuin viikinkilaiva, pitkätalo ei ollut viikinkien omaa keksintöä.

Jo viikinkien edeltäjät rakensivat nuoremmalla kivikaudella pitkätalon tyyppisiä asumuksia. Vanhimmat Norjasta löytyneet pitkätalojen jäännökset ovat suunnilleen ajalta 2000 eaa.

Vanhimmat pitkätalot olivat kaksilaivaisia eli talon kattorakenne nojasi harjan suuntaiseen kurkihirteen, jota lattian keskelle pystytetty, talon pitkittäissuuntaan kulkeva tolpparivi kannatteli.

Viikinkiajalla pitkätaloista tehtiin kolmilaivaisia, eli kattoa kannatteli kaksi pitkien seinien suuntaista tolppariviä.

Luultavasti kolmilaivaiseen malliin siirtymistä siivitti tarve jakaa talo useiksi eri huonetiloiksi tolpparivien kohdalle rakennetuilla väliseinillä, joiden keskelle tehtiin oviaukko.

Eläinsuoja saman katon alla

Huonejaon tarvetta lisäsi tutkijoiden mukaan se, että nuoremmalla kivikaudella kotieläimiä alettiin ottaa taloon.

Kun pitkätalon toisessa päässä oli karjasuoja, lantaa oli helpompi kerätä ja hyödyntää. Eläinten tuottama lämpö myös nosti sisälämpötilaa talvisin.

Etenkin vähävaraisemmat talolliset varasivat toisen pään talosta lampaille, vuohille, nautakarjalle ja hevosille.

Viikinkiajalla suurtilalliset ja jaarlit alkoivat kuitenkin rakentaa erillisiä rakennuksia muuta kuin asumista varten. Pitkätalon lisäksi pihapiirissä saattoi olla talli, paja ja erilaisia aittoja ja latoja.

Pitkätalon asuintiloja saatettiin käyttää lisäksi myös juhlatiloina.

Ruotsissa tehdyt löydöt osoittavat, että rautakaudella juhlatilat olivat erillisissä rakennuksissa, mutta viikinkiaikaan alkoholipitoinen sima virtasi usein pitkätalon pääsalissa.

Äveriäimmät viikingit kilpailivat pitkätalojensa prameudella ja suurilla juhlatiloillaan.

Norjalainen kuningassaaga osoittaa, kuinka rakennuksilla pönkitettiin viikinkiajalla sosiaalista asemaa. Tarinan mukaan 800-luvulla Ruotsin Värmlannissa elänyt Åke-niminen ylimys kutsui luokseen Ruotsin kuninkaan Erik Eymundssonin ja Norjan kuninkaan Harald Kaunotukan.

Koska Harald oli kuninkaista nuorempi ja menestyvämpi, Åke majoitti hänet uuteen, ylelliseen makuutilaan, kun Erik joutui tyytymään vanhoihin tiloihin.

Ruotsalaiskuningas raivostui tarinan mukaan nöyryytyksestä niin, että veti esiin miekkansa ja tappoi Åken.

Puutalo ei ollut ikuinen

Melkein kaikki viikingit asuivat pitkätaloissa. Poikkeuksen muodostivat Riben ja Hedebyn kaltaiset suuremmat kaupungit, joissa talot olivat pienempiä ja lyhempiä.

Tanskassa viikingit asuivat lähinnä pikkukylissä, joissa oli kuusi tai seitsemän tilaa pitkätaloineen.

Norjassa asutus oli harvempaa, ja siellä tilat sijaitsivat vuonojen ja tuntureiden erottamina kaukana toisistaan.

Rakensivatpa viikingit pitkätalonsa mäkiseen tai tasaiseen maastoon, he huolehtivat siitä, että paikka sopi asumiseen ja karjanpitoon: lähistöllä oli oltava niittyjä laitumiksi ja puro tai joki, josta saatiin juomavettä ja joka tarjosi myös peseytymispaikan.

Jopa uusia alueita vallatessaankin viikingit raivasivat ensi töikseen itselleen maapalan ja pystyttivät siihen pitkätalon. Kaivauslöydöistä päätellen talojen puuosat olivat yleensä tammea tai mäntyä.

Seinät olivat lautaa, turvetta tai savella sidottua punosta. Sadevesi valui pois jyrkältä olki-, turve- tai paanukatolta.

Pitkätalot olivat 5–9 metriä leveitä ja 15–50 metriä pitkiä. Mitä pidempi talo oli, sitä mahtavampi oli sen omistaja.

Useimmat viikinkiajan pitkätalot oli jaettu kolmeksi huonetilaksi, mutta suurimmissa rakennuksissa huoneita saattoi olla jopa kuusi.

Jos huoneita oli vähintään neljä, pituus oli keskimäärin noin 40 metriä, ja kaikkein suurimmat talot olivat jopa kaksi kertaa tämän kokoisia.

Olipa talo suuri tai pieni, se ei kuitenkaan rakennusmateriaaliensa vuoksi kestänyt sataa vuotta kauempaa.

Tulipaloriski oli suuri

Moni pitkätalo ei kuitenkaan ehtinyt edes satavuotiaaksi, vaan usein talot tuhoutuivat tulipalossa. Sekä saagat että Edda-runot ovat täynnä tarinoita paloista.

Ynglingien saagan mukaan Ruotsin kuningas Ingjald rakennutti erillisen juhlatalon, jonne hän kutsui koolle kaikki jaarlinsa. Kuningas piti jaarleja kilpailijoinaan ja halusi raivata nämä pois valtansa tieltä.

Kun kutsuvieraat nukkuivat illan juominkien jälkeen, Ingjald sytytti talon tuleen, ja kaikki jaarlit kuolivat.

Vain harvoilla oli kuitenkin varaa polttaa talojaan. Viikingeillä olikin tapana suojata talonsa valleilla ja muureilla pitääkseen ilkivaltaiset talonpolttajat ja murtautujat loitolla.

Eyrin asukkaiden saagassa kerrotaan rikollisjoukosta, jota johti islantilainen parivaljakko Óspakur ja Hrafn ja joka terrorisoi seutua ryöstellen ja surmaten asukkaita.

Snorri-niminen päällikkö päätti rangaista pahantekijöitä ja johti hyökkäystä näiden talolle, mutta se oli suojattu vallituksella, jonka harjalta rikolliset heittelivät kiviä alas.

Puolustusrakennelmista ei kuitenkaan ollut apua, vaan Snorrin miehet hyökkäsivät suojamuurille ja surmasivat Óspakurin, minkä jälkeen rikolliset antautuivat.

Tulisija oli talon sydän

Pitkätalon suurimmassa tilassa oli tulisija, joka oli kodin sydän. Tulisija lämmitti taloa ja siinä valmistettiin myös ruoka. Hávamál-runokokoelma kuvaa tulen merkitystä:

”Tuli on tarpeen / kaikille, jotka tulevat / sisään polvet kohmeessa.”

Etenkin talvella, kun viikingit palasivat retkiltään kotiin, tulisijan ympärille oli luontevaa kokoontua. Tulen lämmössä kerrottiin uutisia ja tarinoita sekä suunniteltiin seuraavia valloitusretkiä.

Viga-Glúmin saagassa kuvataan, kuinka korkea-arvoiset viikinkipäälliköt saivat istua lähinnä tulisijaa. Saagan mukaan talon huonoimmat paikat olivat ovea lähinnä olevalla penkillä, johon lämpö ei yltänyt.

Toisaalta ei kannattanut myöskään istua liian pitkään tulen äärellä: jos viikinki mieluummin istuskeli lämmittelemässä kuin teki jotakin hyödyllistä, häntä pidettiin nahjuksena ja nimiteltiin hiilenpureksijaksi.

Paitsi että tulisija lämmitti ja tarjosi ruuanlaittopaikan, se piti talon myös kuivana kylmän talven ajan.

Lämmitys pilasi sisäilman

Avoimen tulisijan vuoksi taloissa oli valitettavan huono sisäilma. Vaikka savu pääsikin ulos katossa olevasta aukosta, tutkijat arvioivat, että viikinkien tulisijahuoneessa vallitsi erittäin savuinen tunnelma.

Läpivetoa kuitenkin ilmeisesti pyrittiin välttämään, sillä tulisijahuoneeseen kuljettiin eteishuoneen kautta. Tämä esti paitsi tulisijahuoneen jäähtymisen myös savun pääsyn talon muihin tiloihin.

Kun tulisijan hiillos sammui, taloa valaistiin muilla tavoin. Arkeologiset löydöt osoittavat viikinkien käyttäneen monenlaisia valaisimia.

Pienet kalanrasvalamput, joiden sydämet oli tehty niittyvillasta, valaisivat askareita, ja joissakin taloissa pingotettiin seinien aukkoihin eläinten rakkoja läpikuultaviksi ikkunoiksi.

Morsian kannettiin kynnyksen yli

Suuressa pitkätalossa oli myös paljon asukkaita. Talon omistajapariskunnan piti pitää huolta paitsi lapsistaan myös sotilaista, palvelijoista, vieraista ja työväestä, joskus myös vanhemmistaan.

Lisäksi tarvittiin tilaa isännän jalkavaimoille ja näiden lapsille.

Viikinkitalous oli jossakin mielessä kuin hippikommuuni: väkeä lappoi sisään ja ulos, ja ihmiset söivät ja nukkuivat samoissa tiloissa keskenään sekä kasvattivat lapset yhdessä.

Norjalainen viikinkiajalta juontuva Gulating-laki määritteli kotitalouden ”joukoksi ihmisiä, jotka syövät yhdessä”.

Ainoa poikkeus tähän sääntöön on koskenut orjia. Tutkimuslähteiden mukaan pitkätalon orjatyövoima söi erillään muista ja nukkui talon eläinten kanssa.

Tunnettu orjan nimi, Fjosnir, polveutuukin muinaisnorjan karjasuojaa tarkoittavasta sanasta fjós.

Kun viikinkiajan pariskunta meni naimisiin ja perusti uuden talouden, tapana oli, että sulhanen kantoi morsiamen yhteiseen taloon. Tapa on laajalti käytössä edelleen.

Eräässä Edda-runoissa Gudrun-niminen nainen kertoo kolmesta avioliitostaan näin: ”Kolme tulta minä tunsin / Tunsin kolme tulisijaa / Kolmen puolison taloon / minut kannettiin.”

Nainen määräsi kotona

Kun nainen oli kannettu kynnyksen yli, hänestä tuli talon valtias. Emäntänä hän johti talon askareita joka päivä kukonlaulusta lähtien. Näitä olivat esimerkiksi polttopuun keruu, tulen ylläpitäminen, ruuanlaitto, pyykinpesu sekä lasten kaitseminen ja eläinten hoito.

Silloin tällöin oli lisäksi valmisteltava juhlia tai avustettava synnytyksessä, kun joku talon naisista sai lapsen ja talous uuden suun ruokittavaksi.

Kaikesta päätellen myös talon ovien ja tavara-arkkujen avaimet olivat emännän hallussa. Talon valtiattaren hallitseva asema selittyy todennäköisesti sillä, että miesten sotaretket saattoivat kestää jopa kuukausia.

Kotosalla ollessaan talon miesväki hoiti kalastuksen ja metsästyksen, kun naiset puolestaan huolehtivat talon askareista, kuten vihannesten ja yrttien viljelystä.

Talvisaikaan miehet askaroivat enemmän sisätiloissa esimerkiksi punoen laivojen köysiä, teroittaen aseita tai veistäen puisia työkaluja.

Hedebystä löydetty ovi viittaa siihen, että viikinkitalon ovet oli suunniteltu naisia ajatellen, ja aikuinen mies joutui kumartumaan ovesta kulkiessaan.

165 senttiä korkea ovi oli vain hiukan korkeampi kuin keskimäärin 164-senttiseksi arvioitu viikinkinainen. Miesten keskipituudeksi arvioidaan 174 senttiä.

Oviaukkojen mittausten mukaan pitkätalon ovet olivat keskimäärin noin 80 senttiä leveitä. Kaikesta päätellen asukkaatkin siis olivat melko hoikkia.

Talo ei suonut yksityisyyttä

Pitkätalossa oli usein suuri avoin tila, jossa kaikki työskentelivät, söivät ja nukkuivat. Makuusijoina toimivat seinänvieriä kiertävät penkit, eikä sisustus muutenkaan suonut sijaa yksityisyydelle.

Tarpeet tehtiin joko ulkona tai navetan puolella.

Historia ei juurikaan tunne viikinkielämän eroottista puolta, mutta tutkijat olettavat, että vain pimeys ja eläinten vuodista tehdyt peitot olivat asukkaiden ainoa suoja uteliaita katseita vastaan.

Sekä saagat että puisiin makuusijoihin viittaavat löydöt antaisivat kuitenkin ymmärtää, että ainakin talon omistajalla oli oma vuode, joka ehkä sijaitsi alkovissa tai peräti erillisessä huoneessa.

Gísli Súrinpojan saagan mukaan Gísli-niminen viikinki pakeni vainoojiaan piiloutumalla ystävänsä Refurin ja Álfdisin vuoteessa olevien olkien ja peittojen sekaan.

Álfdis-emäntä istuutui vuoteen päälle, ja kun Gíslin viholliset tunkeutuivat pitkätaloon, Álfdis läksytti heitä perusteellisesti. Kunnioituksesta talon emäntää kohtaan tunkeutujat lähtivät saman tien tutkimatta vuodetta.

Pitkätalon huonekalujen määrää ei tiedetä, mutta talossa oli ainakin kangaspuut, pitkä pöytä ja puisia arkkuja tavaroiden säilytystä varten. Koska väki istui seinänvierustoilla olevilla penkeillä, tuoleja tarvittiin vain vähän.

Kasvattiveljeksistä kertovassa Fóstbrœðra-saagassa mainitaan viikinki Griman tuoli, joka oli koristeltu Thoria esittävin kaiverruksin.

Päälliköillä ja kuninkailla oli juhlasalissaan valtaistuin erillisten pöytien ja penkkien lisäksi.

Pienemmissä pitkätaloissa on todennäköisesti myös ollut pöytiä ja puupenkkejä, jotka saattoi ripustaa illalla katto-orsille.

Varakkaiden viikinkien taloja myös koristeltiin esimerkiksi seinävaattein ja puukaiverruksin, ja aviovuoteen päädyn koristeena saattoi olla aseita.

Lohilaaksolaisten saaga kertoo, että Olav-nimisen suurmiehen talon seiniin Hjardarholtissa Islannissa oli maalattu kohtauksia pohjoismaisesta mytologiasta.

Erään teorian mukaan suurimmalla osalla pitkätalojen asukkaista ei ollut makuusijaa, vaan he joutuivat nukkumaan istuma-asennossa. Perusteena on se, että vuoteisiin ja alkoveihin viittaavia löytöjä on vain vähän.

Lohilaaksolaisten saaga kertoo myös vanhasta Unn-nimisestä naisesta, joka kuoli nukkuessaan. Aamulla Unnin lapsenlapsi löysi vainajan, joka istui tyynyjensä keskellä.

Kuolleiden haamut kummittelivat

Pahimmassa tapauksessa Unnin kaltaiset vainajat saattoivat jäädä kummittelemaan ja häiritsemään pitkätalon asukkaiden elämää.

Kun joku talon asukkaista kuoli, muut asukkaat hakkasivat usein seinään aukon, josta ruumis voitiin kuljettaa ulos. Tempulla oli tarkoitus hämätä vainajaa, jotta tämä ei enää löytäisi tietä takaisin taloon vaan pysyisi poissa.

Joskus vainajat haudattiin talon sisään. Arkeologit ovat hämmästyksekseen löytäneet joissakin kaivauksissa pikkulasten luita tulisijojen ja tolpanreikien kohdalta.

Ei tiedetä, miksi eloonjääneet halusivat pitää vainajat lähellään, mutta Lohilaaksolaisten saaga tarjoaa tähän yhdenlaisen selityksen.

Sen mukaan iäkäs viikinki Hrapp pyysi saada tulla haudatuksi tulisijahuoneen oviaukkoon. Vanha viikinki virkkoi:

”Kun olen kuollut, haudatkaa minut tulisijahuoneen oviaukkoon siten, että ruumiini on maassa pystyssä, jotta voin paremmin pitää taloani silmällä.”

Kuoltuaan Hrapp alkoi kuitenkin vaellella pitkin taloa. Tästä syystä joukko miehiä joutui kaivamaan ruumiin ylös ja hautaamaan sen jonkin matkan päähän talosta.

Saagan mukaan uusi hautapaikka ajoi ilmeisesti asiansa, sillä Hrapp lakkasi kummittelemasta.

Talo saattoi olla liiankin rakas

Kuten Hrapp, myös islantilainen maanviljelijä Gunnarr rakasti pitkätaloaan niin paljon, ettei voinut lähteä saarelta siitä huolimatta, että hänet oli tuomittu maanpakoon.

Poltetun Njállin saagan mukaan muutama kuukausi tuomionsa jälkeen Gunnarr heräsi eräänä varhaisena aamuna ulvahdukseen, kun pihakoiran pää halkaistiin kirveellä.

Pian hän näki punaviittaisen miehen ilmestyvän makuuparven kattoluukusta.

Tiedustelematta, mitä miehellä oli asiaa, Gunnarr työnsi keihäänsä aukkoon ja iski sen miehen läpi niin, että tämä putosi maahan.

Kun miehen kumppanit riensivät paikalle kuullakseen, oliko Gunnarr kotona, kuoleva mies sanoi saagan mukaan: ”Ottakaa itse selvää. Tiedän vain, että hänen keihäänsä on kotona.”

Miehet pohtivat, pitäisikö heidän polttaa Gunnarr ja tämän perhe taloon. Saagan mukaan joukko päätti käyttää taidokkaampia keinoja napatakseen talon lainsuojattoman isännän, joka oli alkanut pommittaa heitä nuolilla.

”Kiinnittäkäämme köysi toisesta päästään talon kattoon ja toisesta päästään kivenmurikkaan. Sitten voimme vintata palkin avulla talosta katon irti”, yksi miehistä ehdotti.

Suunnitelma onnistui, ja kun pitkätalosta oli katto irrotettu, Gunnarrin oli vaikeampi puolustautua.

Haavoitettuaan kahdeksaa miestä ja tapettuaan kaksi härkäpäisesti kotisaartaan ja pitkätaloaan rakastanut mies sai surmansa.

Keskiaika ajoi pitkätalon ohi

Vain muutamia vuosia Gunnarrin kuoleman jälkeen, vuonna 1000, kristinusko tuli Islantiin.

Viikinkien ja pitkätalojen aika oli lopuillaan. Samalla, kun Skandinavia alkoi muuttua pienten kuningaskuntien muodostamasta tilkkutäkistä vahvojen kuninkaiden johtamiksi suuremmiksi valtioiksi, katosi taito rakentaa pitkiä, tolppien varaan pystytettyjä taloja.

Kaupungit alkoivat kasvaa ja kehittyä, ja puurunkoiset talot yleistyivät. Myös kivitaloja rakennettiin yhä enemmän. Uudet, käytännöllisemmät rakenteet veivät vähemmän tilaa, ja 3000-vuotinen perinne oli pian pelkkä muisto vain.