Viikingit teurastettiin ja heitettiin joukkohautaan

18 kallossa oli yhteensä 40 miekan tai kirveen iskun aiheuttamaa vammaa.

Arkeologit eivät osanneet suoralta kädeltä sanoa, keitä uhrit olivat ja miksi heidät oli tapettu. Kyse oli joka tapauksessa jonkinlaisesta verilöylystä, jonka syy alkoi selvitä vasta myöhemmin.

Uhrit olivat voimakasrakenteisia

Kaikkien luiden perusteellinen tutkiminen vei neljä vuotta, mutta se antoi hyvän käsityksen joukkomurhan syistä.

Vainajat lepäsivät niin sanotussa hengessa eli esihistoriallisessa ympyränmuotoisessa kaivannossa.

Ruumiita ympäröinyt maa-aines viittasi kuitenkin siihen, että ruumiita ei ollut heitetty kaivantoon sen rakennusaikana 4 000 vuotta sitten vaan paljon myöhemmin.

Tutkijoiden yllätykseksi joukkohaudassa ei ollut minkäänlaista hautaesineistöä, joka olisi voinut paljastaa vainajien henkilöllisyyden.

Maasta ei löytynyt astioita, aseita eikä edes vaatteiden kiinnittämiseen käytettyjä solkia. Tämän vuoksi tutkijat päättelivät, että vainajat oli laitettu hautaan joko aivan alasti tai hyvin niukasti vaatetettuna.

Luiden radiohiilianalyysi antoi vainajista enemmän tietoa. Joukkosurma oli tapahtunut vuoden 1000 tienoilla, kun eteläenglantilaisen Wessexin anglosaksiset kuninkaat hallitsivat suurinta osaa Englannista.

Anglosaksit eivät olleet Englannin alkuperäisiä asukkaita vaan pohjoissaksalaisia germaaneja, jotka olivat valloittaneet osia maasta 500 vuotta aiemmin.

Ceri Falysin tutkimuksissa selvisi, että kaikki vainajat olivat miespuolisia ja iältään 12–40-vuotiaita. He olivat olleet vankkarakenteisia ja keskimäärin 176 senttiä pitkiä.

Anglosaksien keskipituus tuona aikana oli vain 172 senttiä, joten vainajat olivat keskimäärin neljä senttiä paikallisväestöä pitempiä, mikä viittasi vieraaseen alkuperään.

Oletusta vieraasta alkuperästä tukee myös hautaustapa: vainajia ei ollut haudattu paikallisten tapojen mukaisesti, vaan ruumiit oli heitetty toistensa päälle summamutikassa.

Ruokavalio paljasti kotiseudun

Hammasluusta tehty strontiumanalyysi antoi lisää tietoa vainajien taustasta. Strontium on alkuaine, jota kerrostuu rautahampaisiin jo lapsuusvuosina.

Sitä esiintyy useissa muodoissa eli useina isotooppeina. Isotoopin perusteella voidaan päätellä, millaista ravintoa vainaja on eläes­sään pääasiallisesti nauttinut.

Joukkohaudan vainajat olivat syöneet elämänsä aikana paljon kalaa ja äyriäisiä. Oxfordissa se olisi ollut vaikeaa, sillä se sijaitsee syvällä sisämaassa.

Pituuden ja ruokavalion perusteella miehet saattoivat olla viikinkejä. Anglosaksisten kronikoitsijoiden mukaan sekä norjalaiset että etenkin tanskalaiset viikingit ryöstelivät Sven Haaraparran johdolla Englantia vuoden 1000 tienoilla.

Strontiumanalyysi tuki kronikoitsijoiden kertomaa, sillä sen mukaan suurin osa miehistä oli elänyt Länsi-Euroopassa, mahdollisesti Tanskan itäosassa.

Kyse ei ollut ammattitaistelijoista

Ceri Falys etsi luista myös sotavammojen jälkiä, sillä ne voivat viitata soturitaustaan. Hänen hämmästyksekseen vain kahdessa 35 luurangosta oli merkkejä parantuneista luuvaurioista.

Toisella oli käsivarressa parantunut miekan­iskun jälki ja toisella todennäköinen miekaniskun jälki takaraivossa. Falys kommentoi havaintoa: ”Jos kaikki vainajat olisivat olleet sotureita, heillä olisi pitänyt olla paljon enemmän vammoja esimerkiksi päässä ja käsivarsissa.”

Falysin mukaan kuolinhetkellä syntyneissä vammoissa oli erikoinen piirre: suurin osa iskuista ja pistoista keskittyi selkään. Harvan luurangon käsi­varren luissa oli merkkejä torjunta­vammoista, jollaisia yleensä syntyy taistelussa.

Kaikki merkit viittasivat siihen, että miehet eivät olleet lainkaan puolustautuneet vaan päinvastoin yrittäneet paeta. Kuolintapaa valottivat myös luissa näkyvät palojäljet.

Vanhojen kirjoitusten mukaan Oxfordissa sattui nimittäin vuonna 1002 niin sanottu pyhän Brictiuksen päivän verilöyly, kun muut asukkaat kävivät tanskalaisten kimppuun.

Etelä-Englantia hallitsi tuolloin kuningas Ethelred, joka antoi käskyn tuhota pohjanmiehet.

Kuninkaan oman kertomuksen mukaan viikingit pakenivat takaa-ajajia Oxfordin keskustan lähellä sijaitsevaan pyhän Frideswiden kirkkoon ja salpasivat oven: ”Vainoajat yrittivät ajaa heidät ulos, ja kun se ei onnistunut, he sytyttivät kirkon palamaan.”

Oxfordin joukkosurma oli luultavasti vain yksi tapaus muiden joukossa, sillä pohjanmiehiä vainottiin kaikkialla Englannissa.

Ethelred kertoi antaneensa tappokäskyn siksi, että ryhmä hänen palkkasotureiksi pestaamiaan tanskalaisia oli suunnitellut hänen murhaamistaan. Todellinen syy tanskalaisten vainoon lienee kuitenkin ollut se, että kuningas halusi kostaa viikingeille.

Palojäljet valaisevat tapahtumia

Kun Ethelred, liikanimeltään Neuvoton, oli noussut valtaan parikymmentä vuotta aiemmin vuonna 978, suhteet viikinkeihin olivat olleet kohtalaisen hyvät ja tilanne maassa rauhallinen.

Ethelredin edeltäjät olivat 900-luvun alkupuolella vallanneet alueita Danelageniksi kutsutusta Englannin itäosasta, jonka viikingit olivat aiemmin valloittaneet ja osin asuttaneetkin.

Skandinaviasta tulleet siirtolaiset alistuivat aluksi melko helposti anglosaksiherrojen alamaiseksi. Tilanne muuttui vain muutama vuosi ennen Ethelredin valtaanousua. Tuolloin etenkin tanskalaiset alkoivat Sven Haaraparran johdolla piinata Englannin rannikkoa.

Ethelredin joukot eivät kyenneet puolustamaan kaupunkeja, ja kuningas joutui useita kertoja maksamaan tanskalaisille suuria summia saadakseen solmittua rauhan.

Vuonna 1002 Ethelredin onnistui solmia liittolaissopimus Englannin kanaalin toisella puolella sijanneen Normandian herttuakunnan kanssa. Sen jälkeen Ethelred koki vihdoin olevansa kyllin voimakas selvittääkseen tilinsä viikinkien kanssa.

Anglosaksien kronikan mukaan Ethelred oli sanonut:

”Neuvoteltuani maani johtomiesten kanssa annoin käskyn, että kaikki tanskalaiset, jotka olivat versoneet tällä saarella kuin rikkaruohot vehnän joukossa, on murskattava oikeudenmukaisuuden nimissä.”

Ruumiit vietiin pois kirkon luota

Oxfordin kaivauksia johtaneen arkeo­login Sean Wallisin mukaan kaikki viittaa siihen, että vainajat olivat viikinkejä, jotka saivat surmansa pyhän Brictiuksen päivän joukkomurhassa.

Wallis uskoo, että kaupungissa järjestystä valvoneet sotilaat hyökkäsivät kuninkaan käskystä viikinkien asuinkortteleihin. Hyökkäys saattoi tapahtua yöllä, mikä ainakin selittäisi sen, että vainajilla oli ollut niin vähän vaatteita päällään.

”Miten tapetaan 180-senttinen viikinki, kun viikingit tunnetaan taitavina sotureina? Yksi mahdollisuus on hyökätä hänen kimppuunsa, kun hän nukkuu”, Wallis selittää.

Hän on tosin melko varma siitä, että vain harvat viikingeistä olivat oikeasti sotureita. Kyse oli todennäköisesti pysyvästi Englantiin asettuneista siirtolaisista ja Skandina­viasta tulleista kauppamiehistä.

Sekasorron keskellä yhden viikinkijoukon onnistui ilmeisesti hakea turvaa kirkosta. Kun kaupungin muut asukkaat raivoissaan sytyttivät kirkon tuleen, viikinkien oli pakko avata ovet.

He eivät päässeet pitkälle, sillä vainoajat odottivat ulkona. Verilöylyn jälkeen ruumiit kuljetettiin kottikärryillä kauemmaksi ja viskattiin kaivantoon, joka sijaitsi noin kilometrin päässä kirkosta.

Maanlaajuinen joukkovaino?

Sean Wallisin mukaan on mahdollista, että joukkosurman uhrien määrä on ollut alun perin suurempi. Muinaisen hengen paikalle on nimittäin rakennettu uudella ajalla, ja 20–25 luurankoa on saattanut tuhoutua rakennusten perustuksia tehtäessä.

Lisäksi kronikat kertovat, että myös Oxfordin viikinkien vaimot ja lapset surmattiin. Kaikki lähteet eivät tue tätä väittämää, mutta jos tieto pitää paikkansa, Oxfordin maaperä kätkee vielä ainakin toisen joukkohaudan.

Vuosi joukkohaudan löytymisen jälkeen arkeologit löysivät joukkohaudan myös Weymouthista Dorsetista 50 kilometriä Oxfordista lounaaseen.

Tämänkin joukkohaudan kaikki 51 vainajaa olivat nuoria miehiä. Heiltä oli katkaistu pää. Ajoituksen mukaan he olivat kuolleet vuosien 910–1030 välillä.

Monet tutkijat uskovatkin, että Wey­mout­hin joukkomurha liittyy Oxfordin vuoden 1002 verilöylyyn.

Wallisin mukaan kyse saattoi olla ryöstelevistä viikingeistä, jotka oli otettu kiinni ja mestattu. Hän uskoo kuitenkin, että Ethelredin käskyä murhata tanskalaiset toteltiin myös muualla Englannissa eikä vain Oxfordin seudulla.

Tanskalaiset kostivat anglosakseille

Tieto viikinkivainoista kantautui nopeasti Tanskaan, jonka hallitsija Sven Haaraparta vannoi kostoa.

Anglosaksihisto­rioit­sija Huntingdonin Henry kirjoitti tanskalaisten raivon olleen kuin nuotio, jota joku yrittää sammuttaa rasvalla.

Seuraavina vuosina Svenin joukot hyökkäsivät Englantiin toistuvasti. ”He tekivät sitä, mihin he olivat tottuneet, ja ryöstivät, polttivat ja murhasivat matkallaan”, Anglosaksien kronikka kertoo.

Oxfordkin ilmeisesti poltettiin maan tasalle. Vuonna 1013 Sven Haaraparta nousi maihin mukanaan iso armeija, mikä pakotti Ethelredin pakenemaan Kanaalin yli Normandiaan.

Sven ei kuitenkaan ehtinyt nauttia voitostaan pitkään, sillä hän kuoli vuonna 1014.

Valloitusretken johtoon nousi hänen poikansa Knuut. Verenvuodatus taukosi vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun Knuut julistettiin koko Englannin kuninkaaksi.