Viikingit tekivät kaikkensa päästäkseen Valhallaan

Vain karskeimmat soturit pääsivät viikinkien paratiisiin Valhallaan, sillä matka sinne oli täynnä vaaroja ja verisiä rituaaleja. Jos ja kun soturi lopulta pääsi ylijumala Odinin kartanoon, häntä odotti onni ja autuus. Valhallassa kaatuneet sankarit saivat joka päivä taistella, syödä mielin määrin lihaa ja sammuttaa janonsa vuohesta lypsetyllä simalla.

Per O. Jørgensen/Historie

Suuressa salissa kajahti kovaääninen karjahdus, kun toinen kahdesta viikinkisoturista vajosi maahan.

Hänen vastustajansa kohotti veriset nyrkkinsä voitonriemuisesti ilmaan yleisön hurratessa.

Harva asia innosti Odinin mahtavassa kartanossa, Valhallassa, asuvia sotureita enemmän kuin kunnon nyrkkitappelu.

Valhallaan pääsivät vain ne viikingit, jotka olivat kuolleet kunniakkaasti taistelussa, ja Odin oli itse valinnut heistä jokaisen.

Valhallan suuressa salissa soturit saivat mitellä voimiaan painissa ja nyrkkitappeluissa vaikka joka ilta.

Päivisin Valhallan soturit harjoittelivat ragnarökiä eli maailmanlopun edellä käytävää suurta taistelua varten.

Joka aamu he pukivat ylleen kypärän ja rengas­paidan ja tarttuivat aseisiinsa. Sitten he marssivat Valhallan muurien ulkopuolella sijaitsevalle tasangolle taistelemaan.

Kun soturi kaatui taistelussa, Odinin naispuoliset soturit, valkyriat, virvoittivat hänet taas eloon.

Illan tullen uupuneet soturit palasivat Valhallaan, missä he saivat syödäkseen mielin määrin Odinin Särimner-villisian lihaa ja juodakseen Heidrun-vuohesta lypsettyä simaa.

Juhlat Valhallan 540 salissa jatkuivat yöhön asti. Osa humalaisista sotureista ­ilkamoi ja hoilasi lauluja, osa taas pelasi lautapelejä pitkien pöytien ääressä.

Aamun lähestyessä useimmat soturit olivat niin uuvuksissa ja juovuksissa, että he nukahtivat niille sijoilleen pitkien pöytien ääreen.

Kukonlaulun aikaan he olivat kuitenkin taas valmiita taistelemaan.

Skandinavian muinaisten asukkaiden maailmankuva perustui sotaisaan jumaltarustoon, jonka mukaan maailmankaikkeus jakautui muun muassa jumalten eli aasojen maailmaan Asgårdiin ja ihmisten maailmaan Midgårdiin.

Skandinaavien aasa­usko oli sekoitus germaanisia jumalia, kreikkalaisia myyttejä ja kristinuskon tuomiopäivän odotusta.

Aasauskon keskiössä oli Valhalla, jossa ylijumala Odin asui uskollisine sotureineen. Viikingeille Valhalla oli yhtä todellinen kuin heitä ympäröivä reaalimaailmakin.

Aasausko muuttui ehkä ajan myötä

Tutkijat eivät tiedä, mitä viikinkien aasa­usko tarkalleen piti sisällään, sillä kertomukset viikinkien jumalista ja myto­logiasta kirjoitettiin muistiin vasta 200–300 vuotta viikinkiajan päättymisen jälkeen. ­

Lisäksi skandinaavisia myyttejä muistiin kirjanneet kroni­koit­sijat eivät itse enää harjoittaneet aasa­uskoa eivätkä he siksi tunteneet siihen liittyviä perinteitä.

Suuri osa nykyisestä viikinkien uskontoon ja mytologiaan liittyvästä tiedosta on peräisin keskiajalla eläneiltä kristityiltä, jotka eivät enää itse uskoneet Pohjolan pakanallisiin jumaliin.

Heidän muistiin kirjoittamansa tarinat olivat osa ikivanhaa perinnettä, joka oli siirtynyt sukupolvelta toiselle suullisessa muodossa.

Siksi on hyvin todennäköistä, että kertomukset ovat muuttuneet vuosisatojen kuluessa.

Meidän tuntemamme skandinaaviset jumalat saattavatkin olla aivan erilaisia kuin ne jumalat, joita muinaiset viikingit ­aikoinaan palvoivat.

Tutkijat eivät liioin ole yksimielisiä siitä, milloin aasausko sai alkunsa. Jotkut tutkijat väittävät, että Pohjolan jumalten juuret juontuvat jopa 100-luvulle jaa.

Tämä käsitys perustuu ikivanhoihin keski- ja länsieurooppalaisiin lähteisiin, jotka osoittavat eurooppalaisten palvoneen viikinkien myöhempien jumalten kaltaisia jumalia.

Vanhojen lähteiden perusteella aasa­usko oli alun perin sekoitus paitsi germaa­nisten naapuriheimojen myyttejä ja ­jumalia, joilla muinaiset skan­dinaavit pyrkivät selittämään erilaisia luonnon­ilmiöitä, myös intialaisia ja syyrialaisia ­jumalhahmoja.

Pohjolan asukkaat omaksuivat germaaneilta muun muassa kilpineidon hahmon eli naispuolisen ­soturin, joka ­taisteli urheasti miesten rinnalla. ­

Todennäköisesti juuri tästä kilpineidon hahmosta kehittyivät vähitellen Odinin valkyriat. Skandinavian ensimmäiset aasauskosta todistavat ­riimukivet ovat ­peräisin 700-luvulta.

Arabi Ahmad Ibn Fadhlan matkusti Volgalla vuosina 921–922 ja kuvaili muun muassa viikinkipäällikön hautajaisia.

© Arkiv

Vainaja päätyi Heliin tai Asgårdiin

Viikinkien aasausko jakoi maailmakaikkeuden yhdeksään maailmaan, joista kaksi oli tarkoitettu vainajille.

Toinen kuoleman valtakunnista oli Helheim, jonne päätyivät kaikki luonnollisen kuoleman kokeneet.

Alkujaan se oli vain sielujen ­väliaikainen lepopaikka, mutta ajan mittaan siitä tuli vainajien ­pysyvä asumus.

Islantilaisen Snorri Sturlusonin 1200-luvulla kirjoittaman saagakokoelman, proosa-Eddan, perusteella Helheim alkoi ajan myötä muistuttaa yhä enemmän kristinuskon helvettiä.

Proosa-Eddassa se ­kuvattiin pimeäksi ja viheliäiseksi paikaksi, jonne kukaan ei halunnut joutua. Kristittyjen helvetti ei kuitenkaan ollut Hel­heimin ainoa esikuva, vaan sille löytyi vastine myös antiikin Kreikan mytologiasta.

Kreikkalaisten manalaa, Haadesta, var­tioi Kerberos-koira, Helheimiä puolestaan Garm-hurtta, joka ulvoi kovaaan ­ääneen aina uuden sielun saapuessa.

Taistelussa kuolleet soturit eivät joutuneet Helheimiin, vaan he pääsivät Asgårdiin, Odinin mahtavaan kartanoon, Val­hallaan eli ”kaatuneiden saliin”. Valhalla mainitaan ensimmäisen kerran islanti­laisissa 800-luvun skaldirunoissa, mutta jotkut tutkijat väittävät löytäneensä viitteitä siitä jo 500-luvun alusta.

Erään tutkimussuunnan mukaan Valhalla perustuu muinaisiin indoeurooppalaisiin käsityksiin taivaallisesta kuoleman valtakunnasta.

Jotkut tutkijat taas uskovat ajatuksen Valhallasta syntyneen sen jälkeen, kun Skandinavian asukkaat joutuivat tekemisiin kristinuskon kanssa, ja pitävät sen esikuvana taivasten valtakuntaa.

Useimmat tutkijat ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että Valhalla oli Pohjolan mytologian vastine paratiisille.

Valhalla oli soturien paratiisi

Valhalla poikkesi kuitenkin ratkaisevasti kristittyjen paratiisista. Se oli soturien puuhamaa, jossa kaatuneet sankarit saivat päivittäin harjoittaa sotataitojaan.

Päivän taisteluharjoituksia seurasivat ­iltaisin yltäkylläiset pidot, joissa sankarit saivat mässäillä mielin määrin lihalla ja simalla.

Liha oli peräisin Särimner-siasta, jonka Valhallan kokki Andrimner teurasti joka päivä ruuaksi Valhallan sotureille.

Vaikka taisteluharjoitusten uuvuttamat ja nälkäiset soturit miten söivät, Särimnerin liha ei loppunut koskaan kesken. Seuraavana päivänä Särimner heräsi taas henkiin ja teurastettiin uudelleen.

Simasta ei liioin ollut pulaa. Valhallan katolla näet asusti Hei­drun-vuohi, joka söi korkean Yggdrasil-maailmanpuun lehviä ja jonka utareista suihkusi jatkuvasti vahvaa simaa suureen astiaan.

Ei oli sattumaa, että soturiparatiisin juhla-ateria saatiin siasta ja vuohesta. Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään, että ne molemmat olivat viikinki­aikana Pohjolassa tärkeitä kotieläimiä.

Vaikka Valhalla poikkesi merkittävästi kristittyjen auvoisasta paratiisista, yksi asia on vakuuttanut useimmat tutkijat siitä, että aasausko on saanut runsaasti vaikutteita kristinuskosta.

Tuomiopäivän kuvaukset ovat nimittäin molem­­missa uskonnoissa hämmästyttävän samankaltaiset.

Sekä aasauskossa että kristin­uskossa tuomiopäivää edeltävät suuret luonnonmullistukset, joiden seurauk­sena maailma tuhoutuu ja syntyy uudelleen. Viikinkien kerto­muksissa maailmanloppua kutsutaan ragnarökiksi.

Odin arvioi vainajia

Kaikki viikingit varallisuuteen kat­somatta toivoivat pääsevänsä Valhallaan, jotta he voisivat taistella ragnarökissä.

Valhallaan pääsystä ei kuitenkaan päättänyt ihminen itse, vaan Odin valitsi soturien joukosta ne, jotka hän katsoi Valhallan arvoisiksi.

Odin oli viikinkien ­jumalten kuningas, kuoleman jumala ja Valhallan isäntä.

Hänen esikuvansa oli muinainen germaaninen Wodan-jumala, jonka kaltainen jumalhahmo esiintyy monissa pohjois­euroop­palai­sissa uskonnoissa.

Viikingit uskoivat, että yksisilmäinen ja harmaapartainen Odin oli aina läsnä taistelutantereella ja päätti, kuka voitti taistelun ja kuka sai surmansa.

Hän myös ratkaisi taistelun lopputuloksen jo ennen kuin ensimmäinenkään veripisara oli ehtinyt pudota maahan.

”Te kaikki kuulutte Odinille”, viikingit karjuivatkin taistelussa, ennen kuin he upottivat kirveensä tai miekkansa vihollisen kalloon tai rintaan.

Viikinkisoturit eivät niinkään piitanneet siitä, kuka voitti tai jäi henkiin, vaan heille tärkeintä oli osoittaa urheutta, sillä kunniakas kuolema taistelussa oli heille pääsy­lippu Valhallaan.

Monista taisteluista hengissä selvinneitä ikääntyneitä viikinkejä jäyti jatkuva pelko siitä, etteivät he pääsisikään Valhallaan Odinin luo.

Vanhuuteen tai sairauteen kuolleilla ­sotureilla kun ei ollut asiaa Valhallaan.

Ovet on rakennettu 800 miehelle

Valhallan ovet ovat niin suuret, että niistä mahtuu kulkemaan 800 miestä yhtä aikaa.

Viikinkien uskomusten ­mukaan kaikki soturit ehtivät suurten ovien ansiosta ­nopeasti Ragnarökiin.

  • Valhallassa on 540 suurta salia.
  • Jokaisessa salissa on jättimäinen ovi.
  • Jokaisesta ovesta mahtuu kulkemaan 800 soturia rinnan.

Ilta kuluu ryypäten ja painien

Iltaisin soturit kuluttavat ­aikaa syöden, juoden, lautapelejä pelaten ja toverillisesti painien.

Lihaa saadaan siasta

Kokki Andrimner teurastaa joka päivä sotureille ­ruuaksi ­Särimner-sian, jonka liha ei lopu ­koskaan kesken.

Seuraa­vana ­päivänä Särimner on taas elossa ja valmis teuraaksi.

Odin näkee kaiken

Ylijumala Odin näkee kaiken valtaistuimeltaan Valhallasta.

Hän pitää silmällä sotureitaan, kun taas hänen sutensa ja korppinsa vahtivat, mitä Valhallan ulko­puolella tapahtuu.

Odin juo vain viiniä eikä koskaan syö vaan heittää ruuan susilleen Gerille ja Frekille.

Hänen ­korppinsa Hugin ja Munin kuiskivat hänen korviinsa tietoa maailman menosta.

Valkyriat tarjoilijoina

Odinin sodan hengettäret ­valkyriat ­ammentavat simaa suurista astioista ja kantavat sitä ­sotureille pitkiin pöytiin ­juomasarvilla

Vettä saksanhirvestä

Saksanhirvi Eikthyrnir syö Yggdrasilin lehtiä, ja sen sarvikruu­nusta valuu vettä.

Hvergelmir-lähteeseen, josta kaikki maailman suuret joet ovat saaneet alkunsa.

Vesi valuu kattoa pitkin maahan ja jakautuu joiksi.

Valhallassa on kultainen katto

Valhallassa ei ole olkikattoa, kuten Midgårdin taloissa, vaan kartanon katto on ­peitetty kultaisilla kilvillä.

Hautaustavat vaihtelivat alueittain

Pelkkä kunniakas kuolema taistelussa ei vielä riittänyt viikinkisotureille. Pohjolan asukkaat uskoivat, että kuolemaa seurasi pitkä matka kuoleman valtakuntaan, minkä vuoksi hyvät varusteet olivat tärkeitä.

Niinpä viikingit antoivat hautalahjoina ruokaa ja juomaa, jotta vainajalla olisi riittävästi evästä matkallaan. Mikäli vainaja oli ollut rikas, hän sai mukaansa myös hevosen ratsukseen.

Skandinaviasta ja muilta viikinkien hallit­semilta alueilta tehdyt hautalöydöt osoittavat, että viikinkien hautaustavat vaihtelivat suuresti.

Rutiköyhän maan­viljelijän hautalahjoiksi saattoivat riittää lempipuukko ja muutaman ruuanmuru, kun taas ­varakas viikinki sai mukaansa aseita ja paljon muuta tavaraa.

Merkkihenkilöt haudattiin usein laivoissa.

Myös köyhät viikingit halusivat epäilemättä tulla haudatuksi laivassa, mutta köyhillä yhteisöillä ei luultavasti ollut mahdollisuutta uhrata venettä joka kerta, kun joku kuoli.

Hautalöytöjen perusteella tutkijat arvelevatkin, että viikingit keräsivät kiviä ja asettelivat ne veneen muotoon niin, että köyhä vainaja tuli symbolisesti haudatuksi veneessä.

Rikkaiden hautajaisrituaalit saattoivat olla hyvinkin suurelliset.

Komeimmat hautajaiset päättyivät usein siihen, että hautaamisessa käytetty laiva sytytettiin palamaan ja työnnettiin liekehtivänä ­merelle tai vuonoon, jonne se lopulta upposi.

Joillakin paikkakunnilla hautalaiva poltettiin kuivalla maalla, mutta sen kokka käännettiin kohti vettä.

Arkeologiset kaivaukset ovat osoittaneet, että läheskään kaikki viikingit eivät polttaneet vainajiaan.

Maahautaus oli yleinen tapa etenkin Tanskassa, jossa ruumiit laskettiin maakuoppaan, miehet aseineen ja naiset koruineen.

Monin paikoin päälliköt haudattiin puusta rakennettuun kam­mioon, jonne mahtui runsaasti hautalahjoja ja jonka päälle kasattiin lopuksi maata kummuksi.

Komeat ja kalliit hautajaiset olivat ­näytön paikka vainajan omaisille. Siksi varakkaat suvut rakennuttivatkin orjilla valtavia maakumpuja kuolleiden omaistensa haudoille.

Mitä arvokkaampi henkilö vainaja oli eläessään ollut, sitä suuremman hautakummun hän sai. ­Lopuksi kummun päälle aseteltiin kiviä erilaisiksi muodostelmiksi.

Jos vainaja oli hyvin korkea-arvoinen, hänen seurakseen manan majoille saatettiin surmata orja tai orjia.

Kyseinen tapa tunnetaan muun muassa viikinkipäällikön hautajaisia Volgalla 920-luvun alussa todistaneen arabi Ahmad Ibn Fadhlanin kertomuksen perusteella.

Orjatar surmattiin herransa seuraksi

Bagdadin kalifin lähettilään seurueeseen kuulunut Ahmad Ibn Fadhlan matkusti vuosina 921–922 Volgan varrella nykyisen Venäjän alueella.

Siellä hän tapasi viikinkejä, jotka olivat hautaamassa korkeaarvoista vainajaa, todennäköisesti pääl­likköään.

Fadhlan kiinnostui päällikön ­hautausrituaalista varsinkin kuultuaan, että tämän seuraksi kuoleman valtakuntaan oli tarkoitus surmata orjanainen.

”Kuka kuolee hänen kanssaan?” yksi vainajan lähisukulaisista kysyi tätä palvelleilta orjilta.

”Minä”, yksi edesmenneen päällikön naispuolisista orjista vastasi vapaaehtoisesti. Sen jälkeen kaksi muuta orjaa sai tehtäväkseen valmistella hänet hautajaisrituaaleja ja tulevaa kuolemaa varten.

Palvelijat pesivät orjattaren jalat ja toivat hänelle olutta, jotta hän olisi ollut hilpeällä tuulella. Fadhlanin mukaan orjatar ”lauloi iloissaan tulevasta onnestaan”, vaikka hän tiesi, mikä häntä odotti.

Onnentunne saattoi hieman hiipua, kun orjanainen joutui viimeisenä elinpäivänään kiertämään soturilta toiselle.

”Kerro herrallesi, että teen tämän vain rakkaudesta häneen”, kukin viikinki sanoi rituaalin mukaisesti naiselle, ennen kuin makasi tämän kanssa. ­

Yhdyntöjen oli tarkoitus varmistaa, että elämän siemen kulkeutuisi naisen mukana kuolleelle päällikölle kuoleman valtakuntaan.

Moni viikinki kohtasi loppunsa ­merellä. Se synnytti myytin meren­alaisesta valtakunnasta, jota hallitsivat kuningatar Rán ja merenjumalaÆgir. Ránin uskottiin hukuttavan merenkävijöitä ja vievän heidät meren pohjassa ­sijaitsevaan valtakuntaansa.

© Elisabeth Alba

Ihmisuhrit olivat lahjoja jumalille

Eri alueilla asuneiden viikinkien tavat poikkesivat suuresti toisistaan myös uhrilahjojen suhteen, eivätkä läheskään ­kaikki viikingit uhranneet ihmisiä.

Useimmiten Pohjolan asukkaat tyytyivät uhraamaan esimerkiksi hevosia, nautoja tai sikoja tai laskemaan hautaan koruja, kulhoja tai pikareita.

Arkeologit ovat kuitenkin löytäneet runsaasti viitteitä siitä, että joskus viikingit todella uhrasivat yhden tai useampia orjia.

Arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että viikingit katkaisivat uhrattavilta orjilta kaulan tai hautasivat heidät elävältä käsistä ja jaloista sidottuna.

Vanhoissa kirjallisissa lähteissä kerrotaan, että erityisesti kuoleman jumala Odin vaati joskus ihmisuhreja.

Vaikuttaakin todennäköiseltä, että ihmisuhrien toivottiin takaavan vainajalle pääsy ­Valhallaan.

Ihmisuhreja ei tarvittu, jos viikinkisoturi kuoli vanhuuteen tai sairauteen, sillä silloin hänellä ei muutenkaan ollut toivoa päästä valkyrioiden saattelemana Valhallaan.

Fadhlan arveli Odinia ja Valhallaa syiksi siihen, että Volgan viikingit surmasivat orjattaren lopulta melko raa’asti iskemällä häntä useita kertoja veitsellä.

Arabi kirjoittaa, että ennen kuin orjatar surmattiin, viikingit nostivat hänet oven karmia muistuttavan rakennelman yläpuolelle.

Kurkistaessaan karmin poikkipuun ylitse, nainen huusi: ”Katsokaa! Näen herrani paratiisissa, ja se on kaunis ja vihreä. Hänellä on seuranaan miehiä ja nuorukaisia.”

Historiantutkijoiden mukaan rituaalit viittaavat siihen, että vainajan todella ­uskottiin matkaavan kuoleman jälkeen Valhallan luvattuun maahan.

Yksi viikinkien ylei­simmistä hautaus­rituaa­leista oli siman juonti.

Tapa on yhä voimissaan: nykyään vain vainajan omaiset ja ystävät kokoontuvat muistelemaan läheistään hautajaiskahvien tai aterioinnin merkeissä.

Fadhlanin mukaan yksi kolmasosa vainajan omaisuudesta käytettiin ­simaan, sillä hautaamista seuranneet juomingit olivat viikingeille tärkeä tapahtuma.

Sima päihdytti surevat omaiset ja helpotti siten heidän ­suruaan, mutta sillä oli myös suora yhteys jumaliin ja kuoleman valtakuntaan.

Sima oli viikingeille tärkeä rituaalijuoma, joka auttoi ohjaamaan vaina­jan oikealle tielle. Viikingit uskoivat myös, että kun vainaja lopulta saapui Valhallaan, hänelle ojennettiin siellä ensimmäiseksi terve­tuliaismaljana väkevällä ­simalla täytetty juomasarvi.

Hautajaiset päättyivät liekkeihin

Ahmad Ibn Fadhlan pääsi todistamaan myös viikinkipäällikön ruumiin polttamista. Hän meni joen rantaan, jossa odotti suuri laiva.

Sen kannella oli penkki, jonka päällä vainaja makasi. Viikingit laskivat hänen viereensä orjattaren, jonka he olivat kuristaneet ja puukottaneet hengiltä.

Saattoväki kerääntyi vähän matkan päähän laivasta, ja vainajan lähin ­sukulaismies asettui seisomaan väkijoukon sekä uteliaan Fadhlanin ja hänen tulkkinsa eteen.

”Sukulaismies otti puukepin ja ­sytytti sen palamaan. Sitten hän alkoi ­kävellä ­takaperin, selkä laivaa kohti ja kasvot ­väkijoukkoon päin.

Toisessa kädessään hän piteli palavaa keppiä ja hänen toinen kätensä oli selän takana – ja hän oli aivan alasti!” Fadh­lan kirjoitti kummissaan.

Sukulaismies sytytti soihdullaan yhden laivan alle kasatuista risukimpuista. Sen jälkeen jokainen viikinkisoturi sytytti omalla soihdullaan risukimpun, mutta he eivät riisuneet vaatteitaan.

Lopuksi kaikki asettuivat taas seisomaan jonkin matkan päähän laivasta ja katselivat, miten tuli levisi laivan puuosissa.

”Te arabit olette tyhmiä”, Fadhlanin vieressä ollut viikinki tokaisi yhtäkkiä.

”Miksi niin?” hämmästynyt arabi kysyi tulkkinsa välityksellä.

”Kyllä vain, te viskaatte sen, jota eniten maailmassa rakastatte ja kunnioitatte, maakuoppaan matojen ja kuoriaisten kalvettavaksi. Me poltamme hänet, jotta hän pääsee saman tien paratiisiin”, roteva viikinki selitti ja purskahti äänekkääseen röhönauruun.

Tuli levisi, ja voimakas tuulenpuuska kietoi laivan pian punahehkuiseen liekkimereen.

Laivassa olleista ruumiista nousi taivaalle mustanpuhuvaa savua, ja vajaan tunnin kuluttua laivan paikalla oli vain tuhkaa.

Viikinkien uskomuksen mukaan päällikkö oli jättänyt Midgårdin ja matkasi nyt kohti Valhallaa.

Viikingit uskoivat useimpien jumaliensa kuolevan ragnarökissä

© Tom Thiel/Amon Amarth

Ragnarök oli sekä loppu että alku

Jos viikingit olivat ­oikeassa, päällikkö pääsi Valhallan saliin odottamaan muiden soturien seurassa ­lopullista tuomiopäivää eli ragnarökiä.

Viikinkien mytologian mukaan ragnarök alkaa, kun jätit lähtevät kodistaan Muspelheimista ja kokoontuvat Bifrostsateenkaarisillan toiseen päähän.

Heidät nähdessään jumalten vartija Heimdall soittaa Gjallarhorn-torvellaan, jolloin aasat ja ­soturit lähtevät taisteluun.

Tulista miekkaa kantavan Surtur-­jätin johtamat jättiläiset ylittävät Bifrostin, jonka murtuu heidän painonsa alla.

Seuraa raju taistelu, jonka aikana ­Aurinko pimenee, tulva peittää maan ja tähdet sammuvat. Fenris-susi syö Odinin, ja Thor surmaa maailmankäärme Jörmungandrin Mjölnir-vasarallaan.

Sen jälkeen hän ottaa yhdeksän askelta ja kuolee vammoihinsa. Taistelu päättyy, kun Surtur iskee tulisen miekkansa maahan ja liekit valtaavat koko maailman.

Lopulta liekit sammuvat ja tulvavesi vetäytyy. Vain kaksi ihmistä selviää ­tuhosta hengissä.

He ovat Lif-niminen nainen ja Lifthrasir-niminen mies, joista saa alkunsa uusi ihmisten suku. Odinin pojat Balder ja Hodr palaavat kuoleman ­valta­kunnasta ja ottavat isänsä paikan Valhallan isäntinä.

Lue myös:

Viikingit

Viikingit tunnettiin monilla eri nimillä

1 minuuttia
Viikingit

Mitä kieltä viikingit puhuivat?

1 minuuttia
Viikingit

Mitä viikingit tekivät vapaa-aikanaan?

2 minuuttia
Suosituimmat

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!