Bifrost johti Valhallaan

Valhalla ja aasausko – tällainen oli viikinkien paratiisi

Vain karskeimmat soturit pääsivät viikinkien paratiisiin Valhallaan, sillä matka sinne oli täynnä vaaroja ja verisiä rituaaleja.

Vain karskeimmat soturit pääsivät viikinkien paratiisiin Valhallaan, sillä matka sinne oli täynnä vaaroja ja verisiä rituaaleja.

Per O. Jørgensen/Historia

Viikinkien Valhalla ei ollut herkkien paikka. Syömingit, juomingit ja taistelu kuolemaan asti kuuluivat pohjanmiesten paratiisin arkeen ja juhlaan. Lähde mukaan viikinkien viimeiselle reissulle Valhallaan ja vihkiydy pohjolan aasauskoon.

Eräs päivä Valhallassa

Suuressa salissa kajahti kovaääninen karjahdus, kun toinen kahdesta viikinkisoturista vajosi maahan. Hänen vastustajansa kohotti veriset nyrkkinsä voitonriemuisesti ilmaan yleisön hurratessa. Harva asia innosti Odinin mahtavassa kartanossa, Valhallassa, asuvia sotureita enemmän kuin kunnon nyrkkitappelu.

Valhallaan pääsivät vain ne viikingit, jotka olivat kuolleet kunniakkaasti taistelussa, ja Odin oli itse valinnut heistä jokaisen. Valhallan suuressa salissa soturit saivat mitellä voimiaan painissa ja nyrkkitappeluissa vaikka joka ilta.

Päivisin Valhallan soturit harjoittelivat ragnarökiä eli maailmanlopun edellä käytävää suurta taistelua varten.

Joka aamu he pukivat ylleen kypärän ja rengas­paidan ja tarttuivat aseisiinsa. Sitten he marssivat Valhallan muurien ulkopuolella sijaitsevalle tasangolle taistelemaan.

Kun soturi kaatui taistelussa, Odinin naispuoliset soturit, valkyriat, virvoittivat hänet taas eloon.

Valhallan ja Asgårdin ero

Viikinkien juhlatalon rekonstruktio Hortenissa Norjassa.

Viikinkien mielikuvaan Odinin kartanosta Valhallasta on varmaankin vaikuttanut se, miten he itse asuivat. Niinpä tässä viikinkitalon rekonstruktiossa Norjan Hortenissa on todennäköisesti yhtymäkohtia Valhallaan.

© Shutterstock

Jumalten maailma on nimeltään Asgård. Asgårdissa on useita rakennuksia – ja Valhalla on yksi niistä.

Asgårdia voi ajatella vaikka kylänä, jonka yksi talo on Valhalla.

Kuoltuaan soturit tulevat Odinin kotiin, Valhallaan. Siellä he voivat tavata Odinin, tämän vaimon Friggin, valkyriat, Heidrun-vuohen ja Särimner-villisian.

Kaikki muut asiat ovat Valhallan ulkopuolella. Esimerkiksi Thor, Yggdrasil, Freija jne. ovat Asgårdissa – mutta EIVÄT Valhallassa.

Jotkin asiat eivät rajoitu Asgårdiin – esimerkiksi maailmankäärme ympäröi koko maailmaa.

Lihaa, simaa ja lautapelejä

Illan tullen uupuneet soturit palasivat Valhallaan, missä he saivat syödäkseen mielin määrin Odinin Särimner-villisian lihaa ja juodakseen Heidrun-vuohesta lypsettyä simaa.

Juhlat Valhallan 540 salissa jatkuivat yöhön asti. Osa humalaisista sotureista ­ilkamoi ja hoilasi lauluja, osa taas pelasi lautapelejä pitkien pöytien ääressä. Aamun lähestyessä useimmat soturit olivat niin uuvuksissa ja juovuksissa, että he nukahtivat niille sijoilleen pitkien pöytien ääreen. Kukonlaulun aikaan he olivat kuitenkin taas valmiita taistelemaan.

Skandinavian muinaisten asukkaiden maailmankuva perustui sotaisaan jumaltarustoon, jonka mukaan maailmankaikkeus jakautui muun muassa jumalten eli aasojen maailmaan Asgårdiin ja ihmisten maailmaan Midgårdiin.

Skandinaavien aasa­usko oli sekoitus germaanisia jumalia, kreikkalaisia myyttejä ja kristinuskon tuomiopäivän odotusta. Aasauskon keskiössä oli Valhalla, jossa ylijumala Odin asui uskollisine sotureineen. Viikingeille Valhalla oli yhtä todellinen kuin heitä ympäröivä reaalimaailmakin.

Pohjoismaisen mytologian naisjumaluus, Valkyria
© Shutterstock

1: Valkyriat hakevat vainajan

Kun Odin löytää taistelu­tantereelta soturin, joka ansaitsee päästä Valhallaan, hän lähettää naissoturinsa valkyriat noutamaan tätä.

Valkyria ratsastaa hevosella
© Shutterstock

2: Soturi nousee taivaaseen

Valkyriat kantavat kuolleen soturin ratsu­jensa selässä ilmojen halki, Bifrostsateen­kaarisillan ylitse ja perille Valhallaan.

Pohjoismaisen mytologian pääjumala Odin
© Shutterstock

3: Odin virvoittaa kaatuneen

Valhallassa Odin herättää soturin henkiin ja nimittää hänet einherjeriksi eli jumalten sotajoukon jäse­neksi. ­Maail­­man­­lopun eli ragnarökin koittaessa soturi taistelee Odin joukoissa Fenris-sutta ja jättiläisiä vastaan.

Olutta ja lihaa
© Shutterstock

4: Iltaisin Valhallassa juhlitaan

Kaatuneet soturit kokoon­tuvat ­iltaisin suureen juhlasaliin, jossa ­valkyriat tarjoilevat heille niin paljon simaa kuin he jaksavat juoda.

Soturit taistelevat
© Shutterstock

5: Soturit kuolevat joka päivä taistelussa

Aamuisin Valhallan kaatuneet soturit pukeutuvat soti­sopaansa ja lähtevät taistelu­kentälle harjoittelemaan ragnarökia varten. He ­kuolevat taistelussa usein ­uudestaan, mutta valkyriat herättävät heidät kerta ­toisensa jälkeen ­henkiin.

Kaksi oluttuoppia
© Shutterstock

6: Juhlat alkavat alusta

Illan tullen Valhallassa taas ­juhlitaan, ja yhä uudes­taan henkiin herätetyt soturit täyttävät vatsansa simalla ja sianlihalla.

Aasausko – yhdistelmä monesta

Tutkijat eivät tiedä, mitä viikinkien aasa­usko tarkalleen piti sisällään, sillä kertomukset viikinkien jumalista ja mytologiasta kirjoitettiin muistiin vasta 200–300 vuotta viikinkiajan päättymisen jälkeen.

Lisäksi skandinaavisia myyttejä muistiin kirjanneet kroni­koit­sijat eivät itse enää harjoittaneet aasa­uskoa eivätkä he siksi tunteneet siihen liittyviä perinteitä.

Suuri osa nykyisestä viikinkien uskontoon ja mytologiaan liittyvästä tiedosta on peräisin keskiajalla eläneiltä kristityiltä, jotka eivät enää itse uskoneet Pohjolan pakanallisiin jumaliin.

Heidän muistiin kirjoittamansa tarinat olivat osa ikivanhaa perinnettä, joka oli siirtynyt sukupolvelta toiselle suullisessa muodossa. Siksi on hyvin todennäköistä, että kertomukset ovat muuttuneet vuosisatojen kuluessa.

Meidän tuntemamme skandinaaviset jumalat saattavatkin olla aivan erilaisia kuin ne jumalat, joita muinaiset viikingit ­aikoinaan palvoivat.

Jos haluat tietää enemmän aasauskon ja viikinkien tärkeimmistä jumalista, löydät 15 tärkeintä pohjoismaista jumalaa täältä.

Thorin vasara
© Shutterstock

Thor

Viikingit uskoivat ­ukkosen johtuvan siitä, että Thor ajoi ­taivaalla vaunuillaan.

Korppi
© Shutterstock

Odin

Ylijumala Odin oli muun muassa skaldirunouden ja taisteluonnen jumala.

Sikiö
© Shutterstock

Freja

Pohjolan hedelmällisyyden jumalatar, jota­rukoilivat muun muassa raskautta toivovat naiset.

Aseita
© Shutterstock

Tyr

Sodan ja oikeuden jumala, jonka käden Fenris puri poikki, kun jumalat yrittivät vangita sen.

Korva ja ääniaalto
© Shutterstock

Heimdall

Bifrostin vartija, jonka tehtävä oli estää jättejä pääsemästä Asgårdiin.

Aasauskon synty

Aasausko muuttui ehkä ajan myötä Tutkijat eivät tiedä, mitä viikinkien aasa­usko tarkalleen piti sisällään, sillä kertomukset viikinkien jumalista ja mytologiasta kirjoitettiin muistiin vasta 200–300 vuotta viikinkiajan päättymisen jälkeen.

Lisäksi skandinaavisia myyttejä muistiin kirjanneet kroni­koit­sijat eivät itse enää harjoittaneet aasa­uskoa eivätkä he siksi tunteneet siihen liittyviä perinteitä.

Suuri osa nykyisestä viikinkien uskontoon ja mytologiaan liittyvästä tiedosta on peräisin keskiajalla eläneiltä kristityiltä, jotka eivät enää itse uskoneet Pohjolan pakanallisiin jumaliin.

Heidän muistiin kirjoittamansa tarinat olivat osa ikivanhaa perinnettä, joka oli siirtynyt sukupolvelta toiselle suullisessa muodossa.

Siksi on hyvin todennäköistä, että kertomukset ovat muuttuneet vuosisatojen kuluessa.

Meidän tuntemamme skandinaaviset jumalat saattavatkin olla aivan erilaisia kuin ne jumalat, joita muinaiset viikingit ­aikoinaan palvoivat.

Eir
© Shutterstock

Eir

Eir-jumalattaren ­erikoisalaa oli lääkintätaito, jota ­viikingit pitivät ­yksinomaan ­naisten työnä.

Var
© Shutterstock

Vår

Avioliittovalan ja muiden valojen jumalatar, joka rankaisi lupauksensa rikkoneita.

Forsete
© Shutterstock

Forseti

Oikeudenmukai­suuden jumala selvitteli jumalten keskinäisiä riitoja.

Lofn
© Shutterstock

Lofn

Rakkauden jumalatar, joka saattoi antaa parille luvan harrastaa seksiä ennen avioliittoa.

Vidar
© Shutterstock

Vidar

Odinin poika ja ­nuoruuden voiman jumala, joka harjoitteli aina ­ragnarökiä varten. '

Lisää erikoisia skandinaavisia jumalia täällä.

Valhalla odotti kaatuneita viikinkejä

Viikinkien aasausko jakoi maailmakaikkeuden yhdeksään maailmaan, joista kaksi oli tarkoitettu vainajille.

Toinen kuoleman valtakunnista oli Helheim, jonne päätyivät kaikki luonnollisen kuoleman kokeneet. Alkujaan se oli vain sielujen ­väliaikainen lepopaikka, mutta ajan mittaan siitä tuli vainajien ­pysyvä asumus.

Islantilaisen Snorri Sturlusonin 1200 luvulla kirjoittaman saagakokoelman, proosa-Eddan, perusteella Helheim alkoi ajan myötä muistuttaa yhä enemmän kristinuskon helvettiä.

Proosa-Eddassa se ­kuvattiin pimeäksi ja viheliäiseksi paikaksi, jonne kukaan ei halunnut joutua.

Kristittyjen helvetti ei kuitenkaan ollut Helheimin ainoa esikuva, vaan sille löytyi vastine myös antiikin Kreikan mytologiasta. Kreikkalaisten manalaa, Haadesta, var­tioi Kerberos-koira, Helheimiä puolestaan Garm-hurtta, joka ulvoi kovaaan ­ääneen aina uuden sielun saapuessa.

Taistelussa kuolleet soturit eivät joutuneet Helheimiin, vaan he pääsivät Asgårdiin, Odinin mahtavaan kartanoon, Valhallaan eli ”kaatuneiden saliin”.

Lähteitä aasauskosta ja Valhallasta

Max Brückner: Valhalla

Max Brücknerin ”Valhalla” (1896). Lavastus Richard Wagnerin oopperaan Götterdämmerung (Jumalten tuho).

© Wikimedia Commons

Ruoka ja juoma Valhallassa

Valhalla poikkesi kuitenkin ratkaisevasti kristittyjen paratiisista. Se oli soturien puuhamaa, jossa kaatuneet sankarit saivat päivittäin harjoittaa sotataitojaan.

Päivän taisteluharjoituksia seurasivat ­iltaisin yltäkylläiset pidot, joissa sankarit saivat mässäillä mielin määrin lihalla ja simalla.

Liha oli peräisin Särimner-siasta, jonka Valhallan kokki Andrimner teurasti joka päivä ruuaksi Valhallan sotureille.

Vaikka taisteluharjoitusten uuvuttamat ja nälkäiset soturit miten söivät, Särimnerin liha ei loppunut koskaan kesken.

Seuraavana päivänä Särimner heräsi taas henkiin ja teurastettiin uudelleen.

Simasta ei liioin ollut pulaa.

Valhallan katolla näet asusti Hei­drun-vuohi, joka söi korkean Yggdrasil-maailmanpuun lehviä ja jonka utareista suihkusi jatkuvasti vahvaa simaa suureen astiaan.

Ei oli sattumaa, että soturiparatiisin juhla-ateria saatiin siasta ja vuohesta.

Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään, että ne molemmat olivat viikinki­aikana Pohjolassa tärkeitä kotieläimiä.

Vaikka Valhalla poikkesi merkittävästi kristittyjen auvoisasta paratiisista, yksi asia on vakuuttanut useimmat tutkijat siitä, että aasausko on saanut runsaasti vaikutteita kristinuskosta.

Tuomiopäivän kuvaukset ovat nimittäin molem­­missa uskonnoissa hämmästyttävän samankaltaiset.

Sekä aasauskossa että kristin­uskossa tuomiopäivää edeltävät suuret luonnonmullistukset, joiden seurauk­sena maailma tuhoutuu ja syntyy uudelleen. V

iikinkien kerto­muksissa maailmanloppua kutsutaan ragnarökiksi.

Odin hallitsi Valhallassa

Kaikki viikingit varallisuuteen kat­somatta toivoivat pääsevänsä ­Valhallaan, jotta he voisivat taistella ragnarökissä. Valhallaan pääsystä ei kuitenkaan päättänyt ihminen itse, vaan Odin valitsi soturien joukosta ne, jotka hän katsoi Valhallan arvoisiksi.

Odin oli viikinkien ­jumalten kuningas, kuoleman jumala ja Valhallan isäntä. Hänen esikuvansa oli muinainen germaaninen Wodan-jumala, jonka kaltainen jumalhahmo esiintyy monissa pohjois­euroop­palai­sissa uskonnoissa.

Viikingit uskoivat, että yksisilmäinen ja harmaapartainen Odin oli aina läsnä taistelutantereella ja päätti, kuka voitti taistelun ja kuka sai surmansa. Hän myös ratkaisi taistelun lopputuloksen jo ennen kuin ensimmäinenkään veripisara oli ehtinyt pudota maahan.

Odin ja Thor

Odin ja Thor, skandinaavisen aasauskon kaksi mahtavinta jumalaa. Kaksi tuntemattoman taiteilijan kaiverrusta vuodelta 1845, julkaisijat Lorenz Frølich ja Johan Thomas Lundbye.

© Statens Museum for Kunst

”Te kaikki kuulutte Odinille”, viikingit karjuivatkin taistelussa, ennen kuin he upottivat kirveensä tai miekkansa vihollisen kalloon tai rintaan.

Viikinkisoturit eivät niinkään piitanneet siitä, kuka voitti tai jäi henkiin, vaan heille tärkeintä oli osoittaa urheutta, sillä kunniakas kuolema taistelussa oli heille pääsy­lippu Valhallaan.

Monista taisteluista hengissä selvinneitä ikääntyneitä viikinkejä jäyti jatkuva pelko siitä, etteivät he pääsisikään Valhallaan Odinin luo.

Vanhuuteen tai sairauteen kuolleilla ­sotureilla kun ei ollut asiaa Valhallaan.

Viikinkien hautaustavat

Pelkkä kunniakas kuolema taistelussa ei vielä riittänyt viikinkisotureille. Pohjolan asukkaat uskoivat, että kuolemaa seurasi pitkä matka kuoleman valtakuntaan, minkä vuoksi hyvät varusteet olivat tärkeitä.

Niinpä viikingit antoivat hautalahjoina ruokaa ja juomaa, jotta vainajalla olisi riittävästi evästä matkallaan.

Mikäli vainaja oli ollut rikas, hän sai mukaansa myös hevosen ratsukseen.

Skandinaviasta ja muilta viikinkien hallit­semilta alueilta tehdyt hautalöydöt osoittavat, että viikinkien hautaustavat vaihtelivat suuresti.

Rutiköyhän maan­viljelijän hautalahjoiksi saattoivat riittää lempipuukko ja muutaman ruuanmuru, kun taas ­varakas viikinki sai mukaansa aseita ja paljon muuta tavaraa.

Merkkihenkilöt haudattiin usein laivoissa.

Myös köyhät viikingit halusivat epäilemättä tulla haudatuksi laivassa, mutta köyhillä yhteisöillä ei luultavasti ollut mahdollisuutta uhrata venettä joka kerta, kun joku kuoli. Hautalöytöjen perusteella tutkijat arvelevatkin, että viikingit keräsivät kiviä ja asettelivat ne veneen muotoon niin, että köyhä vainaja tuli symbolisesti haudatuksi veneessä.

Rikkaiden hautajaisrituaalit saattoivat olla hyvinkin suurelliset.

Rán oli pohjoismaisen mytologian meren jumalatar

Moni viikinki kohtasi loppunsa merellä. Se synnytti myytin meren alaisesta valtakunnasta, jota hallitsivat kuningatar Rán ja merenjumalaÆgir. Ránin uskottiin hukuttavan merenkävijöitä ja vievän heidät meren pohjassa sijaitsevaan valtakuntaansa.

© Elisabeth Alba

Matka kuolemaan

Komeimmat hautajaiset päättyivät usein siihen, että hautaamisessa käytetty laiva sytytettiin palamaan ja työnnettiin liekehtivänä ­merelle tai vuonoon, jonne se lopulta upposi. Joillakin paikkakunnilla hautalaiva poltettiin kuivalla maalla, mutta sen kokka käännettiin kohti vettä.

Arkeologiset kaivaukset ovat osoittaneet, että läheskään kaikki viikingit eivät polttaneet vainajiaan. Maahautaus oli yleinen tapa etenkin Tanskassa, jossa ruumiit laskettiin maakuoppaan, miehet aseineen ja naiset koruineen.

Monin paikoin päälliköt haudattiin puusta rakennettuun kam­mioon, jonne mahtui runsaasti hautalahjoja ja jonka päälle ­kasattiin lopuksi maata kummuksi.

Komeat ja kalliit hautajaiset olivat ­näytön paikka vainajan omaisille. Siksi varakkaat suvut rakennuttivatkin orjilla valtavia maakumpuja kuolleiden omaistensa haudoille.

Mitä arvokkaampi henkilö vainaja oli eläessään ollut, sitä suuremman hautakummun hän sai. ­Lopuksi kummun päälle aseteltiin kiviä erilaisiksi muodostelmiksi.

Jos vainaja oli hyvin korkea-arvoinen, hänen seurakseen manan ­majoille saatettiin surmata orja tai orjia.

Kyseinen tapa tunnetaan muun muassa viikinkipäällikön hautajaisia Volgalla 920-luvun alussa todistaneen arabi Ahmad Ibn Fadhlanin kertomuksen perusteella.

Aikajana: Valhalla

Ahmad Ibn Fadlan

Arabi Ahmad Ibn Fadhlan matkusti Volgalla vuosina 921–922 ja kuvaili muun muassa viikinkipäällikön hautajaisia.

© Arkiv

Valhalla mainitaan ensimmäisen kerran ­islanti­laisissa 800-luvun skaldirunoissa, mutta jotkut tutkijat väittävät löytäneensä viitteitä siitä jo 500-luvun alusta.

Erään tutkimussuunnan mukaan Valhalla perustuu muinaisiin indoeurooppalaisiin käsityksiin taivaallisesta kuoleman valtakunnasta.

Jotkut tutkijat taas uskovat ajatuksen Valhallasta syntyneen sen jälkeen, kun Skandinavian asukkaat joutuivat tekemisiin kristinuskon kanssa, ja pitävät sen esikuvana taivasten valtakuntaa. Useimmat tutkijat ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että Valhalla oli Pohjolan mytologian vastine paratiisille.

98 jaa.

Roomalainen historioitsija Tacitus mainitsee germaanijumala Wodanin (Odin). Alppien pohjoispuoliset germaaniheimot palvoivat ilmeisesti monia jumalia, jotka viikingit myöhemmin omaksuivat. Esimerkiksi Odinin vaimon Friggin nimi esiintyy ”perjantain” nimessä niin skandinaavisissa kielissä (fredag) kuin saksassa (Freitag) ja englannissakin (Friday).

800-luku

Skandinaavinen aasausko oli jo täysin kehittynyt, mikä käy ilmi esimerkiksi riimukirjoituksista ja paikkojen nimistä. Viikinkejä asettui noin vuonna 870 Islantiin, missä nimettiin monia paikannimiä ukkosenjumala Thorin mukaan – hän oli ilmeisesti suosituin jumala tavallisten viikinkien keskuudessa. Myös monet muut paikannimet Skandinaviassa kertovat aasauskon jumalten palvonnasta, kuten Odense ( = Odinin pyhäkkö).

Noin 922

Arabialainen matkalainen Ibn Fadlan todisti viikinkien venehautausta Volgajoella. Hänen kuvauksensa viikinkien rituaaleista osoittaa, että käsitys kuoleman valtakunnasta Valhallasta oli hyvin kehittynyt.

1000

Islannin Allting-käräjät päättää ottaa kristinuskon saaren viralliseksi uskonnoksi. Kaikissa skandinaavisissa maissa Odin, Thor ja Freja joutuvat vähitellen väistymään Jumalan, Jeesuksen ja Marian tieltä. Etenkin maalla ja syrjäseuduilla kertomukset vanhoista jumalista kuitenkin pitivät pintansa vielä jonkin aikaa.

Noin 1220

Snorri Sturluson kirjoittaa muistiin vanhoja myyttejä, jotka ovat selvinneet Islannin kristillistämisestä. Snorrin oma kristillinen usko vaikuttaa vahvasti hänen työhönsä. Joidenkin tutkijoiden mukaan Snorrin kuvaukset kuoleman valtakunnista Valhallasta ja Helistä ovat saaneet selvästi vaikutteita kristinuskon paratiisi ja helvetti -vastakkainasettelusta. On esitetty, että viikingeillä oli ennen kristinuskon tuloa vain yksi ainoa kuoleman valtakunta, joka sijaitsi maan alla.

Orjatar vei elämän Valhallaan

Bagdadin kalifin lähettilään seurueeseen kuulunut Ahmad Ibn Fadhlan matkusti vuosina 921–922 Volgan varrella nykyisen Venäjän alueella.

Siellä hän tapasi viikinkejä, jotka olivat hautaamassa korkeaarvoista vainajaa, todennäköisesti pääl­likköään. Fadhlan kiinnostui päällikön ­hautausrituaalista varsinkin kuultuaan, että tämän seuraksi kuoleman valtakuntaan oli ­tarkoitus surmata orjanainen.

”Kuka kuolee hänen kanssaan?” yksi vainajan lähisukulaisista kysyi tätä palvelleilta orjilta.

”Minä”, yksi edesmenneen päällikön naispuolisista orjista vastasi vapaaehtoisesti.

Sen jälkeen kaksi muuta orjaa sai tehtäväkseen valmistella hänet hautajaisrituaaleja ja tulevaa kuolemaa varten.

Palvelijat pesivät orjattaren jalat ja toivat hänelle olutta, jotta hän olisi ollut hilpeällä tuulella.

Fadhlanin mukaan orjatar ”lauloi iloissaan tulevasta onnestaan”, vaikka hän tiesi, mikä häntä odotti.

Onnentunne saattoi hieman hiipua, kun orjanainen joutui viimeisenä elinpäivänään kiertämään soturilta toiselle.

”Kerro herrallesi, että teen tämän vain rakkaudesta häneen”, kukin viikinki sanoi rituaalin mukaisesti naiselle, ennen kuin makasi tämän kanssa. ­

Yhdyntöjen oli tarkoitus varmistaa, että elämän siemen kulkeutuisi naisen mukana kuolleelle päällikölle kuoleman valtakuntaa

Falloskivi Gotlannista.

Gotlannissa kohoavan fallos-paaden yläosaan on kaiverrettu eroottisia kohtauksia.

© Jürgen Howaldt

Kuolema ja seksi olivat kytköksissä

Viikingille kuolema ja seksi liittyivät läheisesti toisiinsa.

Aikalaiskerto­muksissa kuolemaa kuvataan usein eroottiseksi kohtaamiseksi miespuolisen vainajan ja kuolemaa symboloivan naishahmon välillä.

Soturi, joka heräsi henkiin kuoleman valtakunnassa, saattoikin hyvällä syyllä odottaa näkevänsä naishahmon.

Usein kyseessä oli Hel-jumalatar tai valkyria, mutta myös meren jumalatar Rán mainitaan usein.

Viikinkiaikaisissa skaldi­runoissa kerrotaan, miten hukkuneet soturit päätyvät Ránin vuotee­seen.

Joissakin riimu­kivissä eroottisen kohtaamisen toisena ­osapuolena ovat Ránin sijasta hänen yhdeksän tytärtään.

Tällaisia kaiverroksia on löydetty kaikkialta Pohjolasta.

Gotlannissa kohoavan fallos-paaden yläosaan on kaiverrettu ­eroottisia kohtauksia.

Ihmisuhrit olivat lahjoja jumalille

Eri alueilla asuneiden viikinkien tavat poikkesivat suuresti toisistaan myös uhrilahjojen suhteen, eivätkä läheskään ­kaikki ­viikingit uhranneet ihmisiä. Useimmiten Pohjolan asukkaat tyytyivät uhraamaan esimerkiksi hevosia, nautoja tai sikoja tai laskemaan hautaan koruja, kulhoja tai pikareita.

Arkeologit ovat kuitenkin löytäneet runsaasti viitteitä siitä, että joskus viikingit todella uhrasivat yhden tai useampia orjia. Arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että viikingit katkaisivat uhrattavilta orjilta kaulan tai hautasivat heidät elävältä käsistä ja jaloista sidottuna.

Vanhoissa kirjallisissa lähteissä kerrotaan, että erityisesti kuoleman jumala Odin vaati joskus ihmisuhreja.

Vaikuttaakin todennäköiseltä, että ihmisuhrien toivottiin takaavan vainajalle pääsy ­Valhallaan. Ihmisuhreja ei tarvittu, jos viikinkisoturi kuoli vanhuuteen tai sairauteen, sillä silloin hänellä ei muutenkaan ollut toivoa päästä valkyrioiden saattelemana Valhallaan.

Fadhlan arveli Odinia ja Valhallaa syiksi siihen, että Volgan viikingit surmasivat orjattaren lopulta melko raa’asti iskemällä häntä useita kertoja veitsellä.

Arabi kirjoittaa, että ennen kuin orjatar surmattiin, viikingit nostivat hänet oven karmia muistuttavan rakennelman yläpuolelle. Kurkistaessaan karmin poikkipuun ylitse, nainen huusi: ”Katsokaa! Näen herrani paratiisissa, ja se on kaunis ja vihreä. Hänellä on seuranaan miehiä ja nuorukaisia.”

Historiantutkijoiden mukaan rituaalit viittaavat siihen, että vainajan todella ­uskottiin matkaavan kuoleman jälkeen Valhallan luvattuun maahan.

Yksi viikinkien yleisimmistä hautaus­rituaaleista oli siman juon

juonti. Tapa on yhä voimissaan: nykyään vain vainajan omaiset ja ystävät kokoontuvat muistelemaan läheistään hautajaiskahvien tai aterioinnin merkeissä.

Fadhlanin mukaan yksi kolmasosa vainajan omaisuudesta käytettiin ­simaan, sillä hautaamista seuranneet juomingit olivat viikingeille tärkeä tapahtuma.

Sima päihdytti surevat omaiset ja helpotti siten heidän ­suruaan, mutta sillä oli myös suora yhteys jumaliin ja kuoleman valtakuntaan.

Sima oli viikingeille tärkeä rituaalijuoma, joka auttoi ohjaamaan vainajan oikealle tielle.

Viikingit uskoivat myös, että kun vainaja lopulta saapui Valhallaan, hänelle ojennettiin siellä ensimmäiseksi terve­tuliaismaljana väkevällä ­simalla täytetty juomasarvi.

Hel – viikinkien kuoleman jumalatar

Helin asumus manalassa oli Eljudnir-niminen kartano.

© Hannah Böving

Pelkureita odotti Hel

Ne viikingit, jotka eivät kuolleet taistelussa, päätyivät Helin valtakuntaan, jossa heitä odottivat pimeys ja piina.

Pahin kohtalo, joka viikinkisoturia saattoi kohdata, oli kuolla vanhuuteen tai sairauteen. Tällaisen lopun kokeneet viikingit päätyivät nimittäin alamaailman jumalattaren Helin valtakuntaan Helheimiin.

Alun perin Helheim oli paikka, jonne vanhuuteen tai sairauteen kuolleet vainajat päätyivät.

Se alettiin ­rinnastaa helvettiin vasta ­keski­ajalla, ja esimerkiksi islantilainen kronikoitsija Snorri Sturluson kuvailee sitä pelottavaksi paikaksi.

Helheimin kerrotaan olevan ”jääkylmä, pimeä, kostea ja sumuinen”.

Hel itse puolestaan oli kylmä ja uhkaava, ja hänen ulkonäkönsä oli kaksijakoinen: ”Toinen puoli oli kaunis, toinen musta ja mätänevä”.

Matkallaan Helheimiin vainaja joutui kohtaamaan Nidhug-lohikäärmeen, joka imi hänestä veren, niin että vainaja oli Helheimiin saapuessaan kalpea ja voimaton.

  • Loki-jumalan tytär
  • Fenris-suden sisar
  • Helin valtakunta sijaitsee Yggdrasilin alla.

Hautajaiset päättyivät liekkeihin

Ahmad Ibn Fadhlan pääsi todistamaan myös viikinkipäällikön ruumiin polttamista. Hän meni joen rantaan, jossa odotti suuri laiva. Sen kannella oli penkki, jonka päällä vainaja makasi.

Viikingit laskivat hänen viereensä orjattaren, jonka he olivat kuristaneet ja puukottaneet hengiltä.

Saattoväki kerääntyi vähän matkan päähän laivasta, ja vainajan lähin ­sukulaismies asettui seisomaan väkijoukon sekä uteliaan Fadhlanin ja hänen tulkkinsa eteen.

”Sukulaismies otti puukepin ja ­sytytti sen palamaan.

Sitten hän alkoi ­kävellä ­takaperin, selkä laivaa kohti ja kasvot ­väkijoukkoon päin.

Toisessa kädessään hän piteli palavaa keppiä ja hänen toinen kätensä oli selän takana – ja hän oli aivan alasti!” Fadh­lan kirjoitti kummissaan.

Sukulaismies sytytti soihdullaan yhden laivan alle kasatuista risukimpuista.

Sen jälkeen jokainen viikinkisoturi sytytti omalla soihdullaan risukimpun, mutta he eivät riisuneet vaatteitaan.

Lopuksi kaikki asettuivat taas seisomaan jonkin matkan päähän laivasta ja katselivat, miten tuli levisi laivan puuosissa.

”Te arabit olette tyhmiä”, Fadhlanin vieressä ollut viikinki tokaisi yhtäkkiä.

”Miksi niin?” hämmästynyt arabi kysyi tulkkinsa välityksellä.

”Kyllä vain, te viskaatte sen, jota eniten maailmassa rakastatte ja kunnioitatte, maakuoppaan matojen ja kuoriaisten kalvettavaksi. Me poltamme hänet, jotta hän pääsee saman tien paratiisiin”, roteva viikinki selitti ja purskahti äänekkääseen röhönauruun.

Tuli levisi, ja voimakas tuulenpuuska kietoi laivan pian punahehkuiseen liekkimereen. Laivassa olleista ruumiista nousi taivaalle mustanpuhuvaa savua, ja vajaan tunnin kuluttua laivan paikalla oli vain tuhkaa.

Viikinkien uskomuksen mukaan päällikkö oli jättänyt Midgårdin ja matkasi nyt kohti Valhallaa.

Ragnarök Valhallassa

Skandinaavijumalat Odin ja Thor taistelevat keskenään

Viikingit uskoivat useimpien jumaliensa kuolevan ragnarökissä.

© Tom Thiel/Amon Amarth

os viikingit olivat ­oikeassa, päällikkö pääsi Valhallan saliin odottamaan muiden soturien seurassa ­lopullista tuomiopäivää eli ragnarökiä.

Viikinkien mytologian mukaan ragnarök alkaa, kun jätit lähtevät kodistaan Muspelheimista ja kokoontuvat Bifrostsateenkaarisillan toiseen päähän.

Heidät nähdessään jumalten vartija Heimdall soittaa Gjallarhorn-torvellaan, jolloin aasat ja ­soturit lähtevät taisteluun. Tulista miekkaa kantavan Surtur-­jätin johtamat jättiläiset ylittävät Bifrostin, jonka murtuu heidän painonsa alla.

Seuraa raju taistelu, jonka aikana ­Aurinko pimenee, tulva peittää maan ja tähdet sammuvat.

Fenrissusi syö Odinin, ja Thor surmaa maailmankäärme Jörmungandrin Mjölnir-vasarallaan.

Sen jälkeen hän ottaa yhdeksän askelta ja kuolee vammoihinsa.

Taistelu päättyy, kun Surtur iskee tulisen miekkansa maahan ja liekit valtaavat koko maailman.

Lopulta liekit sammuvat ja tulvavesi vetäytyy.

Vain kaksi ihmistä selviää ­tuhosta hengissä. He ovat Lif-niminen nainen ja Lifthrasir-niminen mies, joista saa alkunsa uusi ihmisten suku.

Odinin pojat Balder ja Hodr palaavat kuoleman valta­kunnasta ja ottavat isänsä paikan Valhallan isäntinä.

Bifrost vie Valhallaan

Sateenkaarisilta Bifrostilla oli tärkeä osa viikinkien mytologiassa. Vain sitä pitkin ihminen saattoi päästä jumalten valtakuntaan.

© Per O. Jørgensen/Historia

Sateenkaarisilta johti jumalten valtakuntaan

Kun viikinki kuoli taistelussa, hän toivoi pääsevänsä sateenkaari­silta Bifrostia pitkin Valhallaan.

Bifrost mainitaan 1200-luvulla ­kirjoitetuissa islantilaisissa Eddoissa, joissa siitä käytetään myös nimiä Bilrost ja Bivrost.

Se yhdisti ihmisten maailman, Midgårdin, jumalten ­maailmaan Asgårdiin.

Sen toisessa päässä Asgårdissa oli niin sanottu Taivaanvuori, joka oli Heimdall-jumalan koti. Taruston mukaan Heimdall syntyi yhdeksästä sisaresta.

Hän näki kauemmas kuin kukaan muu ja pystyi kuulemaan jopa ruohon ­kasvavan. Tarkkojen aistiensa vuoksi hänet oli määrätty vartioimaan Bifros­tia, jotta Muspelheimissa asuvat jätit eivät pääsisi salaa Asgårdiin.

Heimdallilla on mahtava Gjallarhorntorvi, jolla hän varoittaa jumalia jättien ­tulosta.

Kun Valhallan sotajoukko on ylittänyt Bifrostin matkallaan ­viimeiseen taisteluun, silta sortuu.