Viikingit suojelivat keisaria

Basileioksella oli mukanaan muun muassa 6 000 viikinkipalkkasoturia, jotka eivät malttaneet odottaa taistelua. Kun keisarin armeija lähestyi vihollista, skandinaavisoturit ryntäsivät kirveet kohotettuina karjuen eteenpäin.

Meteli havahdutti sotilaat piiritysleirissä, ja Fokas alkoi koota joukkojaan hyökkääjiä vastaan. Yllättäen hän kuitenkin putosi kesken kaiken hevosensa selästä – hän oli saanut sydänkohtauksen ja kuoli siihen paikkaan.

Silloin Basileioksen soturit kävivät päälle, ja kapinallisjoukot lähtivät pakenemaan. Viikingit jahtasivat Fokasin armeijan rippeitä kuin verenhimoiset koirat ja lahtasivat pakenevia armotta.

Basileios onnistui kukistamaan Fokasin kapinan skandinaavisten palkkasoturien, niin kutsuttujen varjagien eli varangien avulla. Kiitokseksi siitä keisari muodosti varjageista oman rykmentin henkivartiokaartiinsa.

Viikinkien historia Bosporinsalmen kukoistavassa metropolissa Konstantinopolissa, jota skandinaavit kutsuivat nimellä Miklagård, ulottui kuitenkin vielä kauemmaksi.

Kiova ei vielä riittänyt viikingeille

Jo 800-luvun alussa Pohjolan viikingit matkasivat turkisten ja orjien vuoksi aina Mustanmeren rannoille saakka, joten yhteenotto Bysantin kanssa oli pian väistämätön.

Viikingit perustivat matkan varrelle linnoitettuja kauppa-asemia, jotka kehittyivät ajan mittaan enemmän tai vähemmän itsenäisiksi siirtokunniksi.

Niissä pieni skandinaavinen eliitti hallitsi suurta slaavilaista alaluokkaa, ja uudet pohjoiset hallitsijat saivat nimen rus (soutajat). Pian nimitys laajeni tarkoittamaan kaikkia asukkaita suuressa valtakunnassa, jonka viikinkipäällikkö Oleg kokosi hallintaansa vuonna 882. Se ulottui pohjoisessa Novgorodista aina Kiovaan asti etelässä.

Viikingit eivät kuitenkaan tyytyneet vain keräämään kultaa venäläisissä linnoituksissaan, vaan he unelmoivat Konstantinopolista, joka tunnettiin mittaamattomista rikkauksistaan.

Yksi ensimmäisistä todisteista siitä, että viikingit tutkailivat mahdollisuuksiaan Konstantinopolissa, löytyy espan­jalais-ranskalaisen piispan Prudentius Troyesilaisen teoksesta Annales Berti­niani.

Siinä hän kertoo bysanttilaisten vierailleen frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan luona Ingelheimin kaupungissa vuonna 839 mukanaan miehiä, joista käytettiin nimitystä ”Rhos” (rus). Näiden miesten hallitsija, ilmeisesti Kiovan ­ruhtinas, oli Prudentiuksen mukaan ­lähettänyt miehet Bysanttiin solmiakseen ystävälliset siteet keisariin.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei viikingeillä ollut pelkästään ystävällismielisiä aikeita. Venäläisen Nestorin kronikan mukaan rauha rikkoontui, kun viikingit Askold ja Dir vuonna 860 hyökkäsivät Konstantinopoliin kahdellasadalla pitkälaivalla. Hyökkäys kuitenkin torjuttiin, ja viikingit palasivat laivoineen Kiovaan.

Viikingit ja keisari tekivät sopimuksen

Ehkäistäkseen hyökkäyksiä vastaisuudessa keisari Mikael III (842–867) teki viikinkien kanssa rauhansopimuksen, jossa he muun muassa sitoutuivat lähettämään palkkasotilaita Bysantin armeijaan.

Vastaava sopimus tehtiin myös vuonna 874 Kiovan päälliköiden ja Mikaelin seuraajan Basileios I:n välillä. Monet historioitsijat katsovat, että viikinkien aika Konstantinopolissa alkaa tästä.

Keisarille oli eduksi palkata ulkomaalaisia sotilaita, jotka hän sitoi itseensä ­rahalla, sillä Bysantin hovissa keskenään kilpailevien sukujen välillä kyti jatkuvasti mutkikkaita valtataisteluita.

Vaikka viikingit olivat nyt sopimuksella sidottuja kei­sariin, Bysantin rikkaudet ­olivat liian suuri kiusaus.

Vuonna 907 Oleg lähti ­Kiovasta sotaretkelle Konstantinopoliin. Tämäkään hyökkäys ei onnistunut, mutta viikingit saivat silti painostettua keisari Leo VI:n solmimaan uuden sopimukseen.

Sen mukaan viikingit lupasivat pitää barbaariset heimokansat poissa Bysantin pohjoisrajoilta, ja siitä ­hyvästä heille luvattiin aina paikka keisarin joukoissa riippumatta siitä, koska ja kuinka paljon heitä saapui.

Niinpä suurimman osan 900-lukua ­viikinkejä suorastaan virtasi Bysanttiin hankkimaan mainetta ja mammonaa ­keisarin palveluksessa. Heitä saapui niin rusien valtakunnasta kuin aina Skandinaviasta ja jopa kaukaisesta Islannista asti.

Palvelukseen pääsystä piti maksaa

BEnsimmäisiä historioitsijoiden tuntemia varjageja olivat islantilaiset Thorkell Thjóstrinpoika ja Eyvindr Bjarninpoika, jotka mainitaan Islannissa 1200-luvulla kirjoitetussa Hrafnkell Freyringoðin saagassa.

Joidenkin tutkijoiden mukaan hahmot perustuvat historiallisiin henkilöihin, jotka 900-luvulla palvelivat ­keisari Romanos I:tä. Kun Islantiin saapuneelta Thorkellilta kysytään, kuka hän on, hän esittäytyy seuraavasti:

”Tänne tulin viime kesänä. Minä olen ollut ulkomailla seitsemän vuotta, kul­kenut Miklagarðiin saakka ja olen Miklagarðin kuninkaan luottomies.”

Thorkellin ja Eyvindrin elämää Bysantissa ei tunneta, mutta jonkinlainen kuva varjageista saadaan yhdistämällä tietoja kronikoista ja saagoista.

Nimitys ’varjagi’ juontuu ­ilmeisesti valaliittolaista tarkoittavasta sanasta ja liittyy Våriin, joka oli viikinkien valojen jumala. Varjagit olivat siis miehiä, jotka olivat vannoneet valan ­Bysantin keisarille.

Palvelukseen ei kuitenkaan päässyt noin vain. Konstantinos VII (913–920), joka oli sekä keisari että historioitsija, ­kirjoitti, että ulkomaalaisten piti maksaa liittymismaksu päästäkseen ­Hetaireiaan eli keisarien palkkasotilasjoukkoihin.

Varjageita pidettiin erityisen taistelutaitoisena yksikkönä, ja siksi historioit­sijat olettavat, että skandinaavisoturien piti maksaa suurinta liittymismaksua: 16 paunaa kultaa. Sen maksamalla kuitenkin varmisti itselleen noin 40 kultakolikon kiinteän kuukausipalkan.

Uskollisia varjageja ihailtiin

Varjagien ensimmäinen majapaikka Konstantinopolissa ei ole tiedossa, mutta ilmeisesti se oli jossain kaupungin ulkopuolella kuten muillakin sotilailla.

Vähitellen he alkoivat kuitenkin saada tiloja keisa­rillisen palatsin rakennuksista Hagia Sofian ka­tedraalin ja nykyisen Sinisen moskeijan väliltä. Sotaretkillä he asuivat hyvin varustelluissa sotilasleireissä.

Bysanttilaisten keskuudessa varjageista käytettiin nimitystä pelekyphoroi barbaroi eli ”kirveitä kantavat barbaarit”. Bysanttilaiset kuitenkin yleensä ihailivat sinisilmäisiä sotureita ja ­uskoivat heidän olevan erityisen uskollisia sotilaita, koska he olivat tulleet kaukaa ja olivat siten riippumattomia paikallisista valta­taisteluista.

Samoin ajatteli keisari Nikeforos II (963–969), joka takasi varjagiensa elannon ja harjoitutti heitä päivittäin yllä­pitääkseen heidän taistelutaitojaan ja uskollisuuttaan keisarille.

Kun Nikeforos murhattiin hänen oltuaan vallassa kuusi vuotta, kävi kuitenkin ilmi, että varjagienkin uskollisuudella oli rajansa: Nikeforosin varjagikaarti kieltäytyi kostamasta isäntänsä kuolemaa.

Huippusotilaista tuli henkivartijoita

Varjagit ottivat 900-luvun alkupuoliskolla osaa taisteluihin muun muassa Kaukasuksella, Syyriassa ja Kreetalla, mutta todellinen valtatekijä heistä tuli keisari Basileios II:n (976–1025) aikaan.

Vuonna 987 kapinallinen Bardas Fokas julistautui keisariksi, ja Basileios tunsi asemansa olevan niin pahasti uhattuna, että seuraavana vuonna hän pyysi apua Kiovan viikingeiltä.

Basileios tarjosi sisarensa Annan vaimoksi rusien päällikölle Vladimir Suurelle, joka lähetti vastineeksi kuudentuhannen miehen viikinkilaivaston auttamaan keisaria ahdingossa. Viikinkijoukolla oli merkittävä osansa siinä, että Basileios onnistui vuonna 989 kukistamaan Fokasin kapinan.

Historioitsijat eivät tiedä, kuinka moni Vladimirin sotilaista jäi Bysanttiin, mutta ­arvellaan, että vuoden 1200 tienoille asti Konstantinopolissa oli joka hetki aktiivipalveluksessa kolmisentuhatta varjagia.

Basileios II:n voiton jälkeen varjagien maine kasvoi entisestään, ja skandinaavitaustaisista huippusotilaista muodostettiin keisarin henkilökohtainen vartiokaarti, joka seurasi häntä kaikkialle.

Varjagit vartioivat keisarin kultaisen valtaistuimen ääressä hänen vastaanottaessaan vie­raita ja seurasivat herraansa kirveineen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Pohjoisen soturit vartioivat myös palatsin portteja, ja heillä oli oikeus pidättää jopa aatelisia, jos näiden epäiltiin punovan juonia keisaria vastaan.

Varjageilla oli omat lakinsa

Kun Basileios II valloitti vuonna 1018 bulgaarien pääkaupungin Achridan, hän luovutti kolmanneksen sotavangeistaan varjageille.

Varjageilla oli muitakin etuja kuin oma osansa sota­saaliista: esimerkiksi heitä ei koskenut bysanttilainen ­ankara sotilaskuri, jossa tottelemattomuudesta tai pelkuruudesta voitiin rangaista ruoskimalla ja leikkaamalla korva tai nenä, vaan he saivat järjestää omat oikeudenkäyntinsä.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että varjagit olisivat kyseenalaistaneet keisarin käskyjä. Esimerkiksi vuonna 1021, kun Basileios II määräsi georgialaisten joukkomurhan, varjagit tappoivat ­armenialaisen piispan Aristakesin ­mukaan armotta jokaikisen miehen, naisen ja lapsen 12 georgialaisella alueella.

Varjageilla oli silti myös oikeudentajua. Kun eräs varjagi yritti vuonna 1034 raiskata naisen ja nainen tappoi päällekarkaajansa, varjagisotilaat jättivät toverinsa hautaamatta asiallisin menoin ja päinvastoin luovuttivat tämän omaisuuden hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle naiselle.

Kaartista nousi Norjan kuningas

Historian kuuluisin varjagi oli eittämättä norjalainen Harald Sigurdsson, joka ­palveltuaan keisaria Konstantinopolissa nousi Norjan kuninkaaksi Harald Ankaraksi ja lähti valloittamaan Englantia. ­Haraldin elämäntarina 1000-luvulla osoittaa, kuinka pitkälle kunnon varjagi saattoi päästä myöhäiseillä viikinkiajalla, skandinaavien vallan kultakaudella.

Harald oli vain parikymppinen, kun hän vuonna 1034 saapui Konstantinopoliin viidensadan miehen vahvuisen laivaston johdossa.

Hän oli neljä vuotta aiemmin yhdessä velipuolensa, Norjan entisen kuninkaan Olavi Pyhän, kanssa kärsinyt tappion Tanskan kuninkaan Knuut Suuren kannattajille Stiklestadin taistelussa.

Säilyttääkseen henkensä ­Harald oli paennut rusien valtakuntaan, missä hän rakastui paikallisen ruhtinaan tyttäreen.

Hän hakeutui Konstantinopoliin keisarin palvelukseen ansaitakseen prinsessan käden hankkimalla mainetta ja kunniaa – ja samalla hän sai arvokasta taistelukokemusta, sillä hänen suunnitelmissaan oli myöhemmin palata Norjaan ja valloittaa kruunu itselleen. Harald Ankaran saagan mukaan ei kes­tänyt kauankaan, kun keisari jo teki nuorukaisesta upseerin.

Harald kulki voitosta voittoon muun muassa Sisiliassa, Pohjois-­Afrikassa ja Bulgariassa, missä hän sai kovien otteidensa vuoksi lisänimen ”bulgaarien polttaja”. Harald jopa toi bulgaarien johtajan Konstantinopoliin ja raahasi tätä nöyryyttävästi pitkin katuja nenä silvottuna ja silmät puhkaistuna.

Onnistuminen taisteluissa toi Haraldille myös vaurautta. Saagan mukaan hänen piti maksaa jokai­sesta valtaamastaan merirosvolaivasta keisarille vain sata markkaa ja loput saaliista hän sai miehineen pitää itse.

Vuonna 1042 kruunun anastanut Mikael V kuitenkin syytti Haraldia petoksesta ja heitti tämän vankilaan. Harald ei antanut periksi vaan onnistui pakenemaan, ja ­yhdessä muiden varjagien kanssa hän tuki kapinaa, joka palautti valtaan leskikuningatar Zoen.

Palveltuaan yhdeksän vuotta Bysantissa Harald saattoi lopulta naida havittelemansa ruhtinaantyttären ja palata kotiin yhtenä Skan­dinavian rikkaimmista miehistä.

Harald onnistui myös suunnitelmassaan nousta Norjan kuninkaaksi, mutta hänen elämänsä katkesi yllättäen vuonna 1066 hänen ollessaan valloitusretkellä Englannissa, kun hän sai nuolen kaulaansa Stamfordin sillan taistelussa.

Viikinkiajan katsotaan päättyneen Stamfordin taisteluun, mutta varjagikaartin tarina Bysantissa jatkui yhä.

Kaarti rappioitui

1100-luvulla Konstantinopoli oli suurempi kuin koskaan aiemmin, ja varjagit nauttivat suurkaupunkielämästä täysin siemauksin. He kävivät tiuhaan kaupungin bordelleissa ja osallistuivat palatsin juhliin, joissa heillä oli tapana pitää kovaäänisiä puheita ja paukuttaa kilpiään.

Kaikkein eniten varjagien sanottiin nauttivan viinistä, ja välillä heidän juopottelunsa aiheutti harmia muille.

Varjagien vartioimassa Noumeran vankilassa vankina ollut aikalaishistorioitsija ­Mikael Glykas kirjoitti: ”Noumera on pahempi paikka kuin Hades. Täällä varjagien hoilaus estää nukkumasta.”

Aikalaiskirjoituksissa varjageja kutsutaan ”keisarin viinileileiksi”. Joskus juomingit menivät niin pitkälle, että vahvasti päihtyneet varjagit kävivät jopa keisareiden kimppuun.

Rempseä elämä verotti myös sota­taitoja, ja 1100-luvulla varjagien maine valiojoukkona alkoi hiipua. Silti kaartiin riitti edelleen tulijoita. Skandinaviassa viikinkien ryöstöretket olivat loppuneet kristinuskon myötä, mutta Konstantinopoli houkutteli yhä.

Ihmisvirta etelään oli niin runsas, että se uhkasi jo autioittaa kokonaisia alueita Pohjolassa. Länsi-­Götanmaalla Ruotsissa laadittiin vuonna 1220 jopa laki, joka julisti jokaisen ­Bysantissa olevan perinnöttömäksi.

Varjagit päätyivät koristeiksi

1200-luvulla varjagit sulautuivat täysin bysanttilaiseen kulttuuriin ja yhteydet Venäjälle ja Skandinaviaan hiipuivat enää perimätiedoksi.

Vuonna 1265 joukko varjageja jäi bulgaarien väijytykseen pienessä Ainosin kaupungissa. Bulgaarit päästivät varjagit menemään sillä ehdolla, että he luovuttaisivat sotavankinsa, seldžukkisulttaani Azz-Ed-Inin.

Muut keisarin joukot valtasivat pian Ainosin takaisin, mutta var­jagit saivat kärsiä tappiostaan: heidät määrättiin ratsastamaan Konstantinopolin katujen halki aasien selässä pukeutuneina naisten vaatteisiin. Nöyryytys oli äärimmäinen ylpeille varjageille.

Rangaistuksesta huolimatta kaarti sai jatkaa vielä jonkin aikaa pääasiassa ­seremoniallisena yksikkönä ­Bysantin ­hovissa. Viimeinen merkintä varjagikaartista on vuodelta 1404.