Viikingit seilasivat ympäri maailman meriä

Viikinkilaivat olivat vertaansa vailla

Viikinkilaivojen ylivertaisuus johtui pitkälti siitä, että niissä oli sekä purje että paljon airoja. Purjetta pystyi kääntämään nopeasti tuuliolosuhteiden muuttuessa niin, että alus sai tuulesta mahdollisimman suuren hyödyn.

Jos tuuli tyyntyi, miehistö tarttui airoihin.

Purjeen ja airojen avulla viikingit pystyivät myös kääntämään laivansa nopeasti ja luovimaan eli purjehtimaan siksakkia vastatuuleen.

Viikinkiajan alussa Pohjolan asukkaat käyttivät pitkälaivojaan sekä sotimiseen että kaupankäyntiin.

Tästä todistavat kaksi Norjasta löydettyä hautalaivaa, Gokstadin laiva ja Osebergin laiva, jotka molemmat rakennettiin 800-luvulla.

Niihin mahtui paljon soutajia, jotta niitä voitiin käyttää sodassa, ja toisaalta ne olivat niin leveitä, että niihin mahtui myös runsaasti kauppatavaraa.

900-luvulta alkaen viikingit alkoivat ­rakentaa erityyppisiä laivoja eri tarkoituksiin, mikä näkyy myös arkeologisissa ­löydöissä.

Viikinkien myöhemmissä kauppalaivoissa ei ollut soutajia, minkä vuoksi niissä tarvittiin vain noin kahdeksan hengen miehistö.

Kauppalaivat olivat myös hyvin leveitä, jotta laivan koko keski­osa voitiin lastata täyteen tavaraa.

Nykyään viikingit tunnetaan parhaiten kapeista ja nopeista sotalaivoistaan, niin sanotuista pitkälaivoista.

Nuoret miehet lähtivät merille

Islantilaiset saagat kuvaavat lähinnä purjehtimista myrskyissä tai matkalla sotaan.

Niinpä tutkijat ovat joutuneet tukeutumaan saagojen ohella muinaisiin laki­teksteihin, arkeologisiin löytöihin sekä viikinkilaivojen kopioilla tehtyihin käytännön kokeisiin saadakseen selville, millaista viikinkien arki merellä kenties oli.

Kapteenin lisäksi viikinkilaivan miehistöön kuului etupäässä maalaisnuorukaisia, jotka eivät olleet ehkä koskaan aikai­semmin olleet laivassa.

Viikinkiajan alussa nämä nuorukaiset palvelivat ­paikallista päällikköä, joka oli valinnut heidät yksityiseksi armei­jakseen.

Myöhemmällä viikinkiajalla, kun valta alkoi Pohjolassakin keskittyä kuninkaiden käsiin, tietyn kokoiset alueet velvoitettiin varustamaan kuninkaan käyttöön pitkälaiva aina purjehduskaudeksi eli suunnilleen huhtikuusta lokakuuhun.

Lisäksi jokaisen kylän tai yhteisön oli ­annettava kuninkaan käyttöön yksi mies aseineen. Laivalla miehet oppivat käsittelemään purjeita ja soutamaan.

Löydettyjen viikinkilaivojen aironreikien perusteella tutkijat ovat voineet päätellä, paljonko laivoissa suunnilleen oli miehistöä.

Airojen määrä vaihtelee 26:sta 60:een, ja yleisimmin laivoissa oli nelisenkymmentä soutajanpaikkaa.

Saagojen mukaan Norjan maineikkaan kuninkaan Olavi Tryggvenpojan kuuluisassa sotalaivassa Ormen hin Langessa oli 34 penkkiä, minkä perusteella siinä oli peräti 68 soutajaa.

He istuivat penkeillä tiiviisti aina kaksi vierekkäin ja 34 peräkkäin.

Laivassa oli myös jousiampujia

Viikinkilaivan kapteeni istui luultavasti laivan perässä.

Soutajat istuivat laivassa selkä menosuuntaan, ja näin he näkivät kapteenin soutaessaan. Perässä olivat myös ne miehistön jäsenet, joiden tehtäviin soutaminen ei kuulunut.

Peräsintä käytti todennäköisesti ­perä­mies, joka oli ilmeisesti myös laivan kakkosmies ja toimi päällikkönä kapteenin levätessä. Myös niin sanottu halskarl oli tärkeä miehistön jäsen.

Hän valvoi mastoa ja laivan etuosaa, jota ­perässä ­istuva kapteeni ei nähnyt, ja piti huolen, että purje oli kiinnitetty kunnolla ja toimi kuten pitikin.

Saagoissa puhutaan myös luotseista, tulkeista ja jousiampujista.

Viimeksi mainitut olivat korvaamattomia meritais­teluissa, joissa he ampuivat vihollislaivoja nuolillaan soutajien väistellessä parhaan kykynsä mukaan vihollisen nuolia.

Yleensä jousiampujia oli laivassa vain muutama, ehkä kahdesta neljään, ja he olivat usein ylhäisempää syntyperää kuin soutajat.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteivätkö jousiampujatkin olisi tarttuneet tarvittaessa airoihin. ­Lisäksi laivassa oli yleensä myös erikseen nimetty kokki.

Laki sääteli laivakokin työtä

1000-luvulta peräisin olevan Eyrbyggja sagan eli Eyriläisten saagan mukaan varhaisella viikinkiajalla laivoissa ei välttämättä ollut kokkia.

Käytäntö kuitenkin muuttui ajan mittaan, mikä käy ilmi muinaisista norjalaisista lakiteksteistä.

Niiden mukaan ­laivan kokin oli käytävä maissa kolme kertaa päivässä – kahdesti laittamassa ruokaa ja kerran hakemassa juomavettä maston juurella olevaan tynny­­­riin.

Koska pitkälaivat purjehtivat yleensä rannikon tuntumassa, lain noudattaminen ei ollut vaikeaa.

Ruoka-aikoina laiva ankkuroitiin rannan tuntumaan ja miehistö meni maihin syömään. Ruokana oli ilmeisesti usein laivassa mukana kuljetetusta viljasta tehtyä puuroa.

Jokaisella miehistön jäsenellä oli lisäksi pieni pussi, jossa oli hiukopalaksi kuiva­lihaa ja leipää.

Suurissa kauppalaivoissa saattoi olla myös eläviä lampaita ja muita kotieläimiä, mutta tutkijat eivät tiedä varmuudella, teurastettiinko ja syötiinkö ne purjehduksen aikana.

Pohjois-Atlantin matalikoilla viikingit ilmeisesti kohtasivat välillä suuria parvia makrilleja, joita oli verrattain helppo ­pyydystää.

Äärimäisessä hädässä viikingit ­saattoivat mennä maihin varastamaan karjaa ruuakseen, ja ­tarunomaisesta ­sankarista Helge Hun­dings­banesta kertovassa laulussa kerrotaan:

”Hän meni rannalle ja söi raakaa lihaa.”

Pitkälaivassa ei ollut tilaa yksityisyy­delle tai hienostelulle. Jos joku tuli meri­sairaaksi, hänen ei auttanut muu kuin kurottaa reelingin yli ja oksentaa mereen.

Myös tarpeiden tekeminen tapahtui todennäköisesti kaikkien nähden siten, että asianosainen työnsi takapuolensa laidan yli ja piti kiinni laivan köysistä, jotta ei olisi pudonnut mereen.

Myrskysäällä viikingit kuitenkin tekivät tarpeensa laivan keulassa olevaan puusankoon, sillä putoaminen myrskyävään mereen olisi merkinnyt lähes varmaa kuolemaa.

Tuuli kiidätti laivaa aalloilla

Niin kauan kun merellä ei myrskynnyt, purjehtiminen oli leppoisaa puuhaa ja suuri osa merimiesten ajasta laivalla ­kuluikin navakkaa tuulta odotellessa.

Kun tuuli yltyi sopivan kovaksi ja sai purjeen pullistumaan, laiva suorastaan kiisi aalloilla ja miehistö pystyi purjeen säätämisen ohella lepäilemään tai keskittymään muihin askareisiin.

Pienissä laivoissa ei ollut liiemmälti tilaa, ja niinpä miehistön oletettiin pysyvän paikoillaan kunnes toisin määrättiin.

Viikingit olivatkin pikku nokosten mestareita silloin, kun heitä ei tarvittu laivan töihin.

Kun viikingit eivät torkkuneet tai toteuttaneet kapteenin käskyjä, heidän oli kek­sittävä itselleen viihdykettä.

Vaikka esimerkiksi laivan köysistö kai­-pasi jatkuvasti pientä huoltoa, miehistöllä oli myös runsaasti joutilasta aikaa.

Joissakin laivoissa oli mukana runon­laulaja tai tarinankertoja, joka viihdytti miehistöä myyteillä ja muilla kertomuksilla.

Lisäksi miehet kuluttivat aikaa muun muassa vääntämällä kättä tai – kuten säilyneiden laivojen puuosiin tehdyistä kaiverroksista voi päätellä – pelaamalla esimerkiksi myllyä ja viikinkien omaa hnefataflilla.

Lohilaaksolaisten saagassa Torkel-­niminen päällikkö saa laivalleen vieraaksi ystävänsä Snorren ja ”tarjoaa tälle reilusti juotavaa yhtään säästelemättä”.

Kyseinen saaga on yksi harvoista, joissa kuvataan alkoholinkäyttöä viikinki­laivalla. Luultavasti juopottelu olikin sotalaivoilla hyvin harvinaista.

Pitkälaivoilla vallitsi tiukka kuri, eikä päälliköllä ollut varaa antaa miestensä heikentää taistelukuntoaan juopottelulla.

Rannikon tuntumassa purjehtineiden pitkälaivojen miehistöt menivät luultavasti yöksi maihin ja nukkuivat siellä joko teltoissa tai taivasalla.

Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, nukkuivatko viikingit jonkinlaisissa teltoissa myös merellä esimerkiksi purjehtiessaan noin kolmen vuorokauden matkan Tanskan Ribestä viikinkien hallitsemille alueille Englantiin.

Muinaisten runojen ja saagojen nojalla vaikuttaa siltä, että laivoihin viritettävät teltat tai suojakankaat olivat melko yleisiä.

Esimerkiksi Norjan kuninkaan ­Harald Ankaran runolaulaja eli skaldi Tjodolf kertoo eräässä runossa, että kun ­Haraldin laiva lähestyi Trondheimia, tämä ”viskasi pitkän teltan päältään”.

Siitä tutkijat sen sijaan ovat yhtä mieltä, että viikingit pitivät öisin vahtia vuorotellen esimerkiksi niin, että tyyrpuurin ja paapuurin puolella oli molemmilla oma vahtinsa, jonka päivystysvuoro kesti aina neljä tuntia kerrallaan.

Vapaavuorossa olevat miehet nukkuivat soutupenkkien väleissä mukanaan tuomaansa villahuopaan eli søryaan kääriytyneinä. Huopa oli niin tiivis, että sen vedeneristyskyky oli sateellakin jopa 60 prosenttia.

Joissakin lähteissä mainitaan myös nahkainen makuupussi, húd­fat, johon mahtui kaksi miestä. Huopaa säilytettiin sarkasäkissä, joka työnnettiin päiväksi soutupenkin alle.

Aseet ja airot kerättiin yön ajaksi laivan keskiosaan, ja yövahdeilla onkin varmasti ollut täysi työ säätää purjetta pimeässä kompastumatta miekkoihin tai nukkuviin tovereihinsa.

Maamerkit ohjasivat purjehtijoita

”Purjehdi niin läheltä Shetlandinsaaria, että näet useimmat niistä, niin läheltä Färsaaria, että voit nähdä puolet tuntureista, niin läheltä Islantia, että näet ­valaita ja lintuja – ja niin saavut Grönlantiin”, muinainen matkakertomus kuvaa purjehdusreittiä Norjasta Grönlannin siirtokuntiin.

Viikingit olivat tottuneet edellä kuvatun kaltaisiin suunnistusohjeisiin.

Heillä ei ollut käytössään kompasseja, ja niinpä he käyttivät suunnistamisessa apuna maaston muotoja, auringon sijaintia taivaalla, eläimiä ja merivirtoja.

Kuvailevat ohjeet olivat yleisiä siksikin, että viikingit purjehtivat Atlantilla yleensä päivällä, ­eivätkä he siksi voineet suunnistaa tähtien avulla.

Olipa retken tarkoituksena sitten kaupankäynti, ryöstely tai aluevalloitukset, jossain vaiheessa tuulet kääntyivät puhaltamaan oikeasta suunnasta ja koitti ­kotiinpaluun aika.

Ennen kotiin tuloa kapteenit ­halusivat usein puhdistaa laivansa sen pohjaan kiinnittyneistä simpukoista ja äyriäisistä ja ohja­sivat sitä varten aluksensa jokeen.

Makeassa vedessä suolaisen veden äyriäiset irtosivat nopeasti.

Kun laiva lähestyi kotirantaa tai -laituria, siellä oli yleensä runsaasti ihmisiä ­toivottamassa miehistöä tervetulleeksi.

He myös auttoivat vetämään aluksen vene­suojaan, jossa sitä alettiin saman tien kunnostaa ja valmistella ­seuraavaa purjehduskautta varten. Ensin kuitenkin miesten piti poistua laivasta.

Jos laivaa ei voinut soutaa aivan rannalle asti, miehet käärivät lahkeensa ja kahlasivat maihin merimiessäkkiään ja aseitaan kantaen.

Kun kesän purjehdus oli ohi, edessä oli pitkä talvi. Sen jälkeen pohjanmiehet olivat taas valmiita seilaamaan kohti kaukaisia rannikkoja.