Viikingit pelkäsivät ja ihailivat näkijättäriä

Pelkästään puku osoitti naisen olleen merkittävä henkilö, mutta haudasta löydetyt esineet saivat arkeologit innostumaan toden teolla. Haudasta kaivettiin esiin erikoisia amuletteja, harhoja aiheuttavan hullukaalin siemeniä sekä arvoituksellinen metallisauva.

Niistä asiantuntijat päättelivät, että vainaja oli ollut näkijätär eli niin sanottu vala, yksi viikinkiajan ­arvoituksellisimmista hahmoista.

Itse Odin kysyi neuvoa näkijättäreltä

Näkijättäret eli ennustajanaiset olivat viikingeille vuosisatojen ajan tärkeä linkki todellisen maailman ja jumalien ja henkien maailman välillä. Saagojen mukaan he pystyivät näkemään tulevaisuuteen ja heitä pidettiin niin tärkeinä, että heitä kohdeltiin kuin kuningattaria.

Tavalliset ihmiset pelkäsivät ja kunnioittivat näkijättäriä, joilla uskottiin olevan valta päättää elämästä ja kuolemasta.

Viikinkiaikaisten näkijättärien tärkein tunnus oli ennustajansauva, eräänlainen taikasauva. Turvetta nostamassa olleet maanviljelijät löysivät vuonna 1949 Hemdrupin kylän lähistöltä Tanskasta noin puolen metrin pituisen riimu­sauvan, joka oli isketty pystysuoraan ­suohon.

Asiantuntijat pitävät löytöä vanhimpana varmana todisteena näkijät­tärien olemassaolosta. Sauvaan on kaiverrettu kuva palmikkopäisestä naisesta, jolla on pitkä hame ja joka on ehkä sauvan omistanut näkijätär. Hahmon alle on kaiverrettu teksti:

”Raivoisa ei voittanut sinua, onni siivittää Åsan askelia.”

Historioitsijoiden mukaan kaiverroksen sana ”raivoisa” voi viitata kuumeen henkeen eli ­kuumetautiin, josta näkijätär paransi Åsa-­nimisen naisen sauvalla. Kertomukset sauvaa kantavista tietäjänaisista juontuvat Skandinavian nuorempaan ­kivikauteen asti, mutta vanhimmat konkreettiset todisteet heistä ovat peräisin vasta viikinkiajalta.

Esimerkiksi Irlanninmeressä sijaitsevalta Mansaarelta Kirk ­Michaelin kylästä on löydetty hautakivi, johon kaiverrettu kuva esittää luultavasti näkijätärtä sauva kädessään. Viikingit vaikuttivat Mansaarella 800-luvulla.

Ennustajansauvoja on löydetty myös monista haudoista Pohjolassa.

Näkijättäret olivat viikingeille niin ­tärkeitä, että he esiintyvät myös viikinkien tarustossa. Hyvä esimerkki on Runo-­Edda-eepokseen sisältyvä saaga Näkijättären ennustus. Se kertoo näkijättä­restä, jonka itse ylijumala Odin ­kutsui luokseen kertomaan maailman ­tulevasta kohtalosta.

Näkijätär ­kuvailee ennustuksessaan muun muassa ragnarökiä eli maailmanloppua, ja Odin lahjoittaa hänelle kiitokseksi kultaisen kaularenkaan ja sormuksia.

Näkijätär kiersi talosta toiseen

Odinin kannatti palkita näkijätär hyvin, sillä näkijättäriä ei ollut hyvä suututtaa. Näkijättärien yliluonnolliset kyvyt antoivat heille paljon valtaa, ja he saattoivat halutessaan käyttää niitä vahingoittamaan kitsastelijoita.

Esimerkiksi Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saagassa islantilainen runolaulaja Egill riitautuu Norjan ­kuninkaan Erik Verikirveen ja kuningatar Gun­hildrin kanssa, joiden pojan hän on surmannut. Kuningatar oli myös mahtava näkijätär, ja kun Egill pakeni Nor­jasta Islantiin, Gunhildr käytti taika­voi­-miaan kostaakseen tälle:

”Kerrotaan, että kuningatar Gunhildr oli noita ja langetti loitsun, ettei Egill Kalju-­Grímrin poika saisi rauhaa ­Islannissa, ennen kuin Gunhildr olisi nähnyt hänet jälleen.”

Taika selvästikin tehosi, sillä seuraavana vuonna Egillin valtasi pakottava tarve lähteä merelle. ­Matkalla hänen laivansa haaksirikkoutui ­Englannin koillisrannikolla, missä Gunhildr ja Erik pitivät hovia Jorvikin viikinkikaupungissa eli nykyisessä Yorkissa.

Egill ­tuomittiin kuolemaan, mutta hän lausui teloituspäivänään niin kauniin runon, että Erik ­armahti hänet.

Yleensä näkijättäret eivät olleet naimisissa, kuten kuningatar Gunhildr, vaan he elivät yksin vapaana perhesiteistä. He kulkivat paikasta toiseen tarjoamassa palveluksiaan parantajina, ennustajina ja noitina aina siellä, missä niille oli kysyntää. Joskus näkijättäret myös kokoontuivat yhteen.

Esimerkiksi Erik Punaisen saagassa ­mainitaan näkijätär Torbjörg, jolla oli ­yhdeksän sisarta, kaikki näkijättäriä. ­Sisaret olivat kuitenkin kuolleet, ja ­Törbjörg oli sisarusparvesta ainoana vielä elossa.

Näkijättären mukana saattoi kulkea myös nuoria naispuolisia apulaisia. Esimerkiksi Nuoli-­Oddin saagassa näkijätär Hild saapuu rituaaliin mukanaan jopa 15 neitoa ja 15 nuorukaista.

Noituus oli ensisijaisesti naisten asia

Näkijättäret pyysivät palveluksistaan maksun, joka tarkoitti käytännössä usein ateriaa ja yösijaa. Niinpä heidän asiakkaansa olivat yleensä varakkaita suurtilallisia ja jaarleja, jotka kutsuivat ­lähimmän näkijättären luokseen aina tarpeen tullen.

Näkijät­tärien hautojen arvokkaat hauta-­annit viittaavat siihen, että heidän palveluksiaan käyttivät etenkin yhteiskunnan korkea-arvoisimmat suvut.

Näkijättärien tärkeimpiä taitoja oli nähdä menneeseen ja tulevaan, parantaa sairauksia, hallita säätä ja tuoda onnea. Viikingit arvostivat eniten naispuolisia ennustajia, mutta Pohjolassa oli myös miespuolisia noitia ja näkijöitä.

Lohilaaksolaisten saaga kertoo Kotkel-­nimisestä miespuolisesta noidasta ja hänen pojistaan, jotka lähtivät Islantiin ja alkoivat kiusata naapurissaan asuvaa ­Ingunn-rouvaa. Ingunnin poika Thordr uhkasi haastaa Kotkelin käräjille, ja kun Thordr vähän ajan päästä lähti merelle, Kotkel noitui hänen päälleen myrskyn.

”Silloin nousi karikko esiin vähän matkaa rannasta, missä ei karia ennen ollut, ja laiva iski siihen ja kaatui kumoon. Thordr ja hänen toverinsa hukkuivat, ja laiva murskautui kivikossa.”

Miespuoliset noidat saattoivat olla ­voimiltaan hyvinkin mahtavia, mutta ­viikingit ­pitivät silti taikuutta naisten ­asiana, johon miesten ei kannattanut sekaantua.

Näkijättäret polttivat hasista

Näkijättäret saivat yhteyden korkeampiin voimiin transsissa, jossa heidän sielunsa uskottiin matkaavan muihin maailmoihin tapaamaan jumalia ja henkiä ja pyytämään heiltä neuvoja tai apua.

Yksi tärkeimmistä transsin kuvauksista löytyy 1200-luvulla muistiin kirjoitetusta Erik Punaisen saagasta, jonka mukaan Grönlannin viikingit olivat nähneet kuukausikaupalla nälkää, koska ­metsästys ja kalastus eivät olleet tuottaneet saalista. Jos epäonni jatkuisi, he eivät selviäisi elossa talven yli.

Torkel-­niminen tilallinen päätti kysyä neuvoa korkeammilta voimilta ja kutsui näkijätär Torbjörgin luokseen. Näkijätär oli pukeutunut hienosti ja hänellä oli ­kädessään sauva ja hänen vyöllään roikkui pussi, jossa hän säilytti taikakalujaan. ”Kun hän astui sisään, kaikki pitivät velvollisuutenaan tervehtiä häntä juhlallisesti”, saagassa kerrotaan.

Siinä missä muut vieraat ­istuivat puupenkeillä, Torbjörg sai istua tuolissa höyhen­tyynyjen päällä, ja hänelle tarjoiltiin juhla-ateria.

Kun rituaalin aika tuli, näkijätär istuutui niin sanotulle noitajakkaralle, talon naiset asettuivat piiriin hänen ympärilleen, ja yksi heistä alkoi laulaa vanhaa loitsulaulua. Sitten näkijätär lausui:

”Näen selvästi monia asioita, jotka ­olivat ennen minulta piilossa. Tiedä, Torkel, ettei tämä katovuosi kestä enää kovin pitkään, ja ­kevään tullessa asiat muuttuvat paremmiksi.”

Pohjois-­Amerikan intiaanien ja ­Siperian ­šamaanien loitsujen ­tavoin myös vii­kinkien ikivanhat loitsulaulut, galdrit, ­sisälsivät runsaasti toistoa. Se vaikutti ­näkijättäreen suggeroivasti ja auttoi häntä pääsemään transsitilaan.

Laulut eivät kuitenkaan yksin riittäneet. Vuonna 834 Osebergissä Norjassa kuoli korkea-arvoinen viikinkinainen, joka haudattiin laivahautaan yhdessä ­orjattarensa kanssa. Haudasta on kaivettu muun muassa puinen ennustajansauva sekä pussillinen hampunsiemeniä.

Jotkut tutkijat uskovat, että nainen oli näkijätär, joka poltti hasista päästäkseen ­näkyjen edellyttämään transsitilaan.

Tutkijat uskovat, että sekä Osebergin että Fyrkatin näkijätär käyttivät keskushermostoon vaikuttavia aineita aiheut­tamaan aistiharhoja, joiden avulla he pääsivät transsiin ja saivat siten yhteyden henkimaailmaan.

Näkijättäret ovat voineet päästä kos­ketuksiin tuonpuoleisen kanssa myös meditoimalla. He menivät ulos istumaan suuren kiven päälle, ja yön aikana he ­saivat yhteyden pimeydessä liikkuvien henkien ja olentojen kanssa.

Tällainen ”taikuus” oli Islannissa vielä kristillisel­läkin ajalla niin yleistä, että 1200-luvulla säädetty laki kielsi erikseen ”ulkona ­istumisen sekä siihen liittyvän taikuuden ja muun pakanuuden”.

Kun laulu loppui tai huumausaineen vaikutus alkoi heiketä, näkijätär jäi vielä hetkeksi kahden todellisuuden välimaastoon. Silloin ihmiset saattoivat esittää ­hänelle kysymyksiä, joihin hän kertomusten mukaan vastasi selkeästi.

Kirkko ei hyväksynyt näkijättäriä

Valtaosa viikingeistä arvosti näkijättäriä, mutta kaikki eivät suhtautuneet heihin yhtä suurella kunnioituksella. Nuoli-­Oddrin saaga kertoo Ingjaldista, jonka maatilalla asui Oddr-niminen nuorukainen.

Kun Ingjald kuuli, että seudulla liikkui Hild-niminen näkijätär, hän kutsui heti tämän kertomaan tulevasta talvesta.

”Tilan väki meni näkijättären luo, ja hän kertoi jokaiselle heidän tulevaisuutensa. Sitten hän ilmoitti, millainen talvi oli tulossa ja monia muitakin asioita, joita ihmiset eivät olleet tienneet.”

Kun Hild yritti ennustaa Oddrille, tämä kieltäytyi kuuntelemasta, sillä hän ei ­uskonut noituuteen. Kun Hild silti lausui Oddrille ennustuksensa, tämä iski häntä ­kepillä kasvoihin niin, että hänen nenästään alkoi vuotaa verta.

Ingjaldin piti lepytellä raivostunutta Hildiä tarjoa­malle hänelle yösija ja ruokaa kolmeksi päiväksi ja antamalla hänelle lahjoja.

Vuoden 1000 tienoilla kristinusko oli levinnyt Skandinaviassa jo laajalle. ­Uudessa uskonnossa ei ollut sijaa näkijät­tärille ja heidän taioilleen. Tietäjänaiset eivät kuitenkaan kadonneet täysin, ja keskiajalla vanhoja perinteitä noudattavia naisia kutsuttiin noidiksi.

Hekin käyttivät esimerkiksi hullukaalia päästäkseen transsiin ja sitä kautta toiselle tajunnan tasolle. Kirkko kuitenkin taisteli näkijättärien taikuutta vastaan rovioilla ja noitavainoilla, kunnes se eli enää saagoissa ja vanhoissa tarinoissa.