Viikingit olivat mustan huumorin ystäviä

Islantilaiset saagat kertovat viikingeistä, jotka arvostivat ironiaa, mustaa huumoria ja koomista liioittelua.

Islantilaiset saagat kertovat viikingeistä, jotka arvostivat ironiaa, mustaa huumoria ja koomista liioittelua.

Shutterstock

”Tulkaa takaisin, niin saatte ansionne mukaan! Puren jalkanne irti!”

Moni muistaa irvokkaan kohtauksen elokuvasta Monty Pythonin hullu maailma, jossa Musta ritari taistelee kuningas Arthurin kanssa eikä suostu luovuttamaan, vaikka on menettänyt molemmat kätensä ja jalkansa. “Se on vain pintanaarmu,” ritari sanoo.

Monty Pythonin rankka musta huumori ei ole mitään uutta. Esimerkiksi samantyyppinen kohtaus löytyy islantilaisesta Gunnlaugr Käärmeenkielen saagasta.

”Jollei saagoissa olisi huumoria, monet niistä olisivat suorastaan kuolettavan tylsiä.” Trine Buhl, Aarhusin yliopisto

Viikinkiajan Islantiin sijoittuvassa saagassa kaksi nuorta miestä, Gunnlaugr ja Hrafn, taistelevat molempien rakastamasta naisesta, Helgasta. Kaksintaistelu käy kiivaana, kunnes Gunnlaugr onnistuu sivaltamaan miekallaan Hrafnin toisen jalan irti.

Gunnlaugr huomauttaa, että hän taitaa olla nyt voittaja ottaen huomioon sen, miten vaikeasti Hrafn on loukkaantunut, mutta Hrafn ei ole samaa mieltä:

”Olen kyllä taistellut heikosti, mutta ei tässä mitään hätää, kunhan saan jotain juotavaa”, hän sanoo. Hetken päästä taistelu jatkuu ja päättyy lopulta siihen, että molemmat viikingit kuolevat.

Toinen esimerkki saagojen karskista huumorista löytyy Droplaugarsonan saagasta, jossa Helgi-niminen viikinki menettää alahuulensa kaksintaistelussa. Hän toteaa kuivasti vastustajalleen:

”En ole koskaan ollut mikään ilo silmälle, mutta et sinä ainakaan parantanut asiaa.” Huomautuksellaan Helgi osoittaa, että hänellä on sekä itsetuntemusta että kykyä suhtautua itseironisesti omaan ulkonäköönsä.

Historia kohtaa pimeyden hymyillen 😁

On taas pimeä vuodenaika, mutta käymme vastaiskuun loskaa ja kylmyyttä vastaan artikkeleilla historiallisesta huumorista ja viihteestä.

▶︎ Lisää vanhoja vitsejä täällä

Karskit viikingit olivat sankareita

Aarhuusin yliopistossa saagoja tutkivan historioitsijan Trine Buhlin mukaan karski huumori on usein varsinainen suola islantilaisissa saagoissa, jotka kirjoitettiin muistiin vuoden 1200 tienoilla mutta jotka sijoittuvat noin vuosiin 900–1050.

”Jollei saagoissa olisi huumoria, monet niistä olisivat suorastaan kuolettavan tylsiä”, Trine Buhl toteaa. Hän huomauttaa, että huumori näkyy siinä, miten saagojen henkilöhahmot kuvataan.

Muun muassa sankareiden saavutuksille taistelussa ei ole mitään rajoja. Esimerkiksi Gisli Surinpojan saagassa Gisli taistelee yhdessä loppukohtauksessa yksin lukemattomia vihollisia vastaan.

Saagat kertovat viikinkiajasta, mutta ne kirjoitettiin muistiin vasta keskiajalla.

© Corbis/All Over

Sukulaisia, verikostoja ja korvauksia

Hyvä islantilainen saaga alkaa sukuhistorialla. Islantilaisyleisölle oli tärkeää, kuka oli sukua kenellekin. Kun sukulaisuussuhteet oli selvitetty, tarina saattoi alkaa.

Usein saagassa tulee kiistaa esimerkiksi maaomistusoikeudesta, epäonnistuneesta avioliitosta tai kunniasta. Kiista johtaa tappoon ja kostoon. Näin kaksi tai useampi suku ajautuu verikoston tielle, joka voi kestää vuosikymmeniä tai sukupolvia.

Riita voidaan ratkaista sovinnolla. Esimerkiksi jos perhe on tappanut kaksi miestä enemmän kuin toinen perhe, näistä miehistä maksetaan korvausta hopearahana. Tämä johtaa usein vaikeisiin neuvotteluihin, koska jotkut miehet ovat arvokkaampia kuin toiset.

Gisli kiipeää kalliolle ja taistelee urheasti, mutta lopulta vastustaja onnistuu haavoittamaan häntä vatsaan niin vakavasti, että hänen suolensa pursuavat ulos.

Se ei kuitenkaan pysäytä Gisliä, joka taistelun tuoksinassa onnistuu kietomaan paitansa vatsansa ympärille pitääkseen suolet sisällä ja laulamaan laulun vaimolleen, minkä jälkeen hän hyppää alas kalliolta ja viiltää vihollista vatsaan ennen kuin kuolee.

”Se on niin liioiteltua, että siitä tulee hauskaa”, sanoo Trine Buhl, joka uskoo, että ylilyönnit ovat saagoissa tahallinen humoristinen elementti.

Liioittelun lisäksi saagoissa käytetään sarkasmia, ironiaa, mustaa huumoria ja kaatuilukomiikkaa huvittavien anekdoottien luomiseksi.

Poltetun Njállin saagassa kerrotaan muun muassa ratsastajasta, joka menettää täysin hevosensa hallinnan. Sitä kuvaillaan näin: ”Se kulki paljon reippaammin kuin hän olisi välittänyt.”

Toinen esimerkki löytyy Lohilaaksolaisten saagasta. Siinä temperamenttinen viikinkinainen törmää pimeänä yönä aaveeseen, jonka hän sen kummemmin miettimättä sättii maan rakoon niin, että aave pakenee kauhuissaan.

Kuningasta ammuttiin arkaan paikkaan

Myös norjalaisissa kuninkaallisissa saagoissa, jotka käsittelevät pääasiassa Norjan kuningasvaltaa, esiintyy karskia ja ironista huumoria.

Yksi tarina kertoo esimerkiksi Tanskan kuninkaan Harald Sinihampaan murhasta.

Saagassa kuningas kieltäytyy tunnustamasta Sven Haarapartaa pojakseen, koska pitää tätä aviottomana lapsena. Sven kokoaa tukijansa ja lähtee sotaan Haraldia vastaan.

VIDEO – Kuole nauruun viikinkihuumorin parissa:

Kuninkaan armeija leiriytyy eräänä iltana lähelle Svenin armeijaa. Kuningas on lämmittelemässä nuotion äärellä, kun yksi Svenin salamurhaajista tarkkailee häntä jousineen ja nuolineen pimeästä. Kun kuningas kumartuu ja nostaa takapuolensa ilmaan, tarkka-ampuja iskee.

Näin saagassa kerrotaan nykykielelle käännettynä: ”Useimpien asiaa tuntevien lausuntojen mukaan nuoli osui kuninkaan takapuoleen, jatkoi kehon läpi ja tuli ulos suusta, jolloin kuningas kaatui ja kuoli.”

Trine Buhlin mukaan on aivan ilmeistä, että juuri kaikkein humoristisimmat, absurdeimmat ja mehukkaimmat saagat olivat suosituimpia. Niitä kopioitiin eniten, ja siksi juuri niitä on säilynyt nykypäivään.

Trine Buhlin mukaan on hieman makuasia, voiko norjalaisia kuningassaagoja pitää viikinkihuumorina, mutta hän korostaa:

”Minulla itselläni ei ole epäilystäkään siitä, etteikö viikingeillä olisi ollut huumorintajua. Toki saagat kirjoitettiin muistiin vasta keskiajalla, ja kirjallisuushistoriallisesti tarkasteltuna ne ovat siis myöhemmältä ajalta kuin mitä ne kuvaavat.”

Kaksi munkkia kirjoitti muistiin Flateyjarbókin noin vuoden 1390 tienoilla. Se on kokoelma etenkin norjalaisista kuninkaista kertovia saagoja.

Useimmat nykytutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että saagoja kerrottiin alun perin suullisesti. Ne ovat peräisin 900- ja 1000-luvuilta, jolloin ne siirtyivät sukupolvelta toiselle suullisena perimätietona.

Vuoden 1200 tienoilla kirjurit, kuten munkit ja oppineet, alkoivat kirjoittaa kertomuksia muistiin. Noihin aikoihin kirjoitettu kieli alkoi yleistyä Pohjoismaissa kristinuskon leviämisen myötä.

Suullisesti kerrotut tarinat ovat varmastikin muokkautuneet sitä mukaa kuin niitä on kerrottu, ja todennäköisesti niitä on paranneltu myös muistiinkirjoitusvaiheessa. Kirjuri on toisin sanoen mahdollisesti lisännyt niihin anekdootin jos toisenkin tai toisaalta poistanut joitakin osioita.

Mutta esimerkiksi pohjoismaisia jumalamyyttejä ja sankaritaruja sisältävissä Edda- ja skaldirunoudessa on nähtävissä yhteys viikinkiajan ja keskiajan tarinoiden välillä.

Runot ja jumalmyytit kirjoitettiin saagojen tapaan muistiin vasta keskiajalla, mutta joitakin kohtia on löydetty hyvin samanlaisina viikinkiajalta peräisin olevista riimukivistä.

Se viittaa siihen, että keskiajan kirjurit ovat toistaneet vanhoja jumalmyyttejä ja sankaritaruja melko tarkasti muuttamatta niistä juuri mitään.