Miehet olivat purjehtineet päiväkausia erittäin sankassa sumussa. Epätoivo ja pelko olivat alkaneet kalvaa miesten mieltä. Jouduttuaan kuninkaan epäsuosioon he olivat päättäneet lähteä etsimään pohjoista saarta, josta he olivat kuulleet kertomuksia siellä käyneiltä. Saaren maa oli hedelmällistä, ja sitä riitti yllin kyllin jokaiselle.
Mutta entä, jos he olivat jo purjehtineet saaren ohi maailman rajalle ja olivat matkalla pimeyteen? Pelkoon oli syytä: aasainuskon harjoittajina he tiesivät, että ihmisten maailman rajalla asui hirviöitä ja siellä hallitsi Midgårdin jättiläiskäärme.
Entä jos he olivat matkalla surman suuhun? Retkikuntaa johti Kveldúlfr eli Ilta-Úlfr. Hän oli iäkäs norjalainen viikinkipäällikkö, jolla oli runsaasti maata ja omaisuutta. Ilta-Úlfr oli riitaantunut kuningas Harald Kaunotukan kanssa tämän surmattua omin käsin Ilta-Úlfrin pojan Thórólfin.
Ilta-Úlfr ja hänen poikansa Skallagrímr eli Kalju-Grímr kostivat Thórólfin murhan surmaamalla kuninkaan kätyrit ja heidän laivaväkensä ja pakenivat Norjasta kohti tuntematonta Islantia.
Pääset mukaan matkalle, joka oli alku kokonaan uudelle hallintomuodolle Pohjolassa. Seilaa mukana ja opi, miten Islannista tuli demokraattinen laboratorio keskellä Pohjois-Atlanttia.
Viikingit eksyivät sumussa
Matka oli alkanut hyvin, tuuli oli ollut myötäinen ja he olivat vieläpä onnistuneet ryöstämään yhden kuninkaan aluksista. Sitten avomerellä oli noussut myrsky ja alukset olivat joutuneet erilleen.
Vanha Ilta-Úlfr oli aivan lopussa. Ilta-Úlfrin suvusta kertovassa Egillin, Kalju-Grímrinpojan saagassa Ilta-Úlfr sanoo: ”En ole koskaan ollut sairaalloinen, ja jos nyt käy niin kuin näyttää, että kuolen, niin teidän täytyy tehdä minulle arkku ja heittää minut laidan yli.”
Kun vanha Ilta-Úlfr heitti henkensä, vallan peri hänen poikansa Kalju-Grímr. Kun aluksella oli päiväkausia vastatuuli ja kaiken yllä lepäsi sankka sumu, Kalju-Grímrin oli vaikea pitää miehensä aisoissa.
Viimein he kuulivat lokkien kirkunaa, rannan täytyi olla lähellä! Samassa sumu hälveni, ja he näkivät vieraan, vehmaan rannikon. Kalju-Grímr näki myös kaloja kuhisevan vuonon.
Kallioilla lepäili hyvinvoivia, pulskia hylkeitä, ja edempänä sisämaassa näkyi maata, jonka muheva multa suorastaan odotti kylväjää. Kalju-Grímr Ilta-Úlfrinpoika oli löytänyt maan, jota he olivat isänsä kanssa lähteneet etsimään. Maa oli Islanti.
Ensimmäiset asukkaat
Useimmat uudisasukkaat tulivat Norjasta, ja monet heistä olivat paenneet Harald Kaunotukan hirmuvaltaa. Ilta-Úlfrin ja Kalju-Grímrin paettua Norjasta kuningas Harald oli takavarikoinut heidän omaisuutensa.
Hän alkoi vainota myös Ilta-Úlfrin sukua ja ystäviä, joten heillekin tuli kiire paeta maasta. Islantiin lähdettiin myös vähemmän dramaattisista syistä, kuten ilmaisen hedelmällisen viljelysmaan houkuttelemana.
Maa oli kaikin tavoin nuori ja kesytön, ja luonnonvoimat muovasivat sitä yhä. Tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset ravistelivat toistuvasti saarta, ja monen uudisasukkaan talo tuhoutui tai peittyi laavaan ja tuhkaan.
Myös kansakunta oli nuori. Kalju-Grímr joukkoineen kuului varhaisiin asuttajiin, mutta ei ollut ensimmäinen. Saagojen mukaan saaren ensimmäinen Pohjolasta saarelle pysyvästi muuttanut asukas oli Ingólfr Arnarinpoika, joka asettui vuoden 874 tienoilla joen suulle paikkaan, johon hänen mereen heittämänsä päällikönmerkit olivat rantautuneet.
Paikalla oli myös oluenpanon kannalta olennaisen ohran viljelyyn sopivaa maata ja riittävän syvä vuono, joka sopi satamaksi. Uudisasukkaat, kuten menestynyt Ingólfr, levittivät sanaa Islannista Pohjolassa ja Brittein saarilla asuvien viikinkien parissa.
Kalju-Grímr rakensi tilansa Borgiin noin 50 kilometriä pohjoiseen Ingólfrin tilalta. Kaikkien uudisraivaajien tapaan hänkin hyödynsi uuden maan tarjoamat mahdollisuudet ja kalasti lohta, keräsi merilintujen munia ja metsästi hylkeitä ja valaita.
Hän oli myös taitava seppä. Hän valmisti suomalmista rautaa ja takoi siitä aseita ja työkaluja. Rakennuksiin tarvitsemansa puun hän sai ajopuista.
(1) Islannin ensimmäinen pysyvä asukas Ingólfr Arnarinpoika asettui nykyisen Reykjavikin seudulle. (2) lta-Úlfrin pojan Kalju-Grímrin perustama maatila Borg. (3) Alþingi Þingvellirin laaksossa.
Satujen saari
Islannin saagat antavat hyvän, mutta toisinaan hieman väritetyn kuvan elämästä 800–1400-lukujen Islannissa.
Saagoja pidetään Islannin arvokkaimpana kulttuuriperintönä. Saagat eivät ole pelkkää kaunokirjallisuutta, vaan ne kertovat historiasta ja maanomistussuhteista.
1100-luvulla kirjoitetussa asutuskirjassa Landnámabókissa selvitetään, keitä uudisasukkaat olivat. Kirjan mukaan teos on laadittu siksi, että kun on näyttöä siitä, keiden jälkeläisiä maan asuttajat ovat, vierasmaalaiset eivät pääse väittämään islantilaisten olevan orjien ja varkaiden jälkeläisiä.
Saagoja ei kuitenkaan voi kritiikittömästi käyttää historial-lisina lähteinä, sillä osa tapahtu-mista on sepitettä, vaikka henki-löt ovatkin historiallisia. Tässä artikkelissa viitataan muun muassa Egillin saagaan, joka on merkitty muistiin 1200-luvulla.
Egillin saagassa ylistetään Kalju-Grímrin menestystä ja kehutaan hänen olleen toimen mies, jolla oli mukanaan aina suuri seurue ja joka ei säästellyt vaivojaan hankkiakseen läheisilleen kaiken, mitä nämä tarvitsivat.
Vaikka maata riitti, uudisasukkaiden elämä oli kuitenkin usein myös kovaa. Egillin saaga kertoo Kalju-Grímrin ja hänen vaimonsa Beran ensimmäisten lasten menehtyneen ennen aikuisikää. Egill ja tämän veli Thórólf olivat ensimmäiset eloonjääneet Kalju-Grímrin jälkeläiset.
Ensimmäiset käräjät
Kuten uutta maata asutettaessa usein on, Islannissakaan ei ollut muuta lakia kuin vahvemman oikeus. Pohjolan eri kolkilta ja erilaisista kulttuureista Islantiin muuttaneiden viikinkien välille syntyi väistämättä ristiriitoja.
Asutuskirjassa Landnámabókissa kerrotaan, että saarelle ensimmäisenä muuttaneella Ingólfr Arnarinpojalla ja tämän langolla Hjörleifr Hródmarinpojalla oli mukanaan irlantilaisia orjia. Hjörleifrin orjat tappoivat hänet, koska hän kohteli heitä niin huonosti.
Ingólfr lähti takaa-ajoon ja saavutti karanneet orjat saarella Islannin etelärannikolla. Miehet surmattiin ja naiset vietiin takaisin orjuuteen. Saaret saivat onnettomien irlantilaisten orjien mukaan nimen Vestmannaeyjar eli lännen miesten saaret.
Aluksi Islannissa oli maata jokaiselle riittämiin. Vuonna 930, kun saarelle oli muuttanut jo 20 000 uudisasukasta, maakysymyksistä oli alkanut syntyä kiistoja. Islantilaisilla ei ollut kuningasta, joka olisi johtanut maata ja ratkaissut erimielisyydet.
Riita-asioiden selvittämiseksi alettiin pitää käräjiä. Paikallisen goði-päällikön hallitseman alueen vapaat talonpojat kokoontuivat päällikkönsä johdolla seutunsa käräjille ratkomaan riita-asioita ja säätämään lakeja. Goðit olivat mahtavia päälliköitä, joilla oli omalla alueellaan niin uskonnollinen, hallinnollinen kuin tuomiovaltakin.
He olivat kehittämässä jotain todella ainutlaatuista: valtiota ilman kuningasta. Maa perustuisi lakiin eikä voimaan.
Goðin oli piti olla tasavertainen edustamiensa miesten joukossa, mutta monet käyttivät asemaansa törkeästi hyväkseen. Jotkut goðeista, kuten Ingólfr Arnarinpoika, hankkiutuivat häikäilemättömästi itsevaltiaan asemaan juonittelemalla, liittoutumalla ja painostamalla.
Koska monet uudisasukkaista olivat muuttaneet Islantiin hirmuhallitsijaa pakoon, tilanne oli kestämätön. Grímr Vuohenkenkä ratsasti koko kesän ympäri Islantia poiketen jokaisessa talossa kertomassa mullistavasta ehdotuksesta: yhteiset käräjät ja yksi laki koko Islannille.
Vuohenkengän kasvattiveli Ulfljótr opiskeli uuden järjestelmän pohjaksi Länsi-Norjan viikinkien lakia Gulaþingiä. Grímr Vuohenkengän puheet lankesivat otolliseen maaperään, ja enää tarvittiin vain sopiva paikka.
Sen Grímr löysi Þingvellirin laaksosta saaren kaakkoisosasta. Jylhä kiven ja laavan muodostama luonnon amfiteatteri oli kuin luotu tarkoitusta varten.
Aina vuoteen 1262 saakka Islannin päälliköt ja vapaat miehet kokoontuivat vuosittain keskikesällä kahdeksi viikoksi kansankäräjille Þingvellirin laaksoon, jossa pidettiin samalla markkinat. Paikalla saattoi olla jopa 8 000 henkeä.
Yleiskuva: Islannin vapaavaltio
Vuonna 930 perustettu Islannin kansankäräjät Alþingi on maailman vanhin edelleen toimiva parlamentti.
- Maan korkein tuomiovaltaa käyttävä ja lakeja säätävä elin Alþingi kokoontui keskikesällä kahdeksi viikoksi. Äänioikeus oli goði-päälliköillä ja vapailla talonpojilla.
- Talonpojat eivät olleet riippuvaisia alueen päällikön mielipiteistä, vaan he saattoivat vapaasti valita, ketä kannattivat.
- Naiset ja maattomat eivät olleet edustettuina Alþingissa.
- Puheenjohtajana toimi goði-päälliköiden joukosta kolmivuotiseksi kaudeksi valittu lögsögumaður eli lainsanoja, joka myös kuulutti ja painoi mieleensä kaikki yleiset lait.
- Alþingi oli Islannin korkein oikeus, mutta toimeenpanovaltaa sillä ei ollut. Tuomioiden täytäntöönpanosta huolehtivat kansalaiset. Lainsuojattomaksi tuomitun sai surmata.
Viikinkien tasavalta
Kesäkuussa vuonna 930 goðit ja vapaat talonpojat kokoontuivat ensimmäisille kansankäräjille Þingvelliriin. Osallistujat tulivat saaren kaikilta kolkilta. Pitkämatkalaisia oli tullut jopa seitsemäntoista päivän matkan päästä.
Alþingin kokoontumispaikan liepeille laaksoon pystytettiin kokonainen telttakylä ja istuntopäivien ajan pidettiin markkinoita. Oli syytä juhlaan, sillä syntymässä oli jotakin ainutlaatuista: valtakunta, jossa ei olisi kuningasta ja joka joka perustuisi lakeihin, tasavalta.
Päivästä toiseen laadittiin lakeja, toisia hyväksyttiin ja toisia hylättiin. Aina, kun uusi laki hyväksyttiin, lainsanoja lögsögumaður nousi Lögbergin jyrkänteelle ja kuulutti uuden lain julki. Lakeja ei kirjoitettu ylös, sillä kirjoitettua islannin kieltä ei vielä ollut. Lainsanojan tehtävä oli muistaa lait.
Þingvellirin ensimmäinen Alþingin kokous oli Islannin ensimmäinen parlamentin istunto. Vaikka elettiin aikaa, jolloin valta oli voimaa, eikä Alþingillä ollut tukenaan koneistoa, joka olisi pannut sen säätämät lait täytäntöön, lakeja toteltiin.
Koska monet uudisasukkaista olivat lähteneet kotimaastaan päästäkseen valtaapitävien mielivallasta, he noudattivat yhteisesti säädettyjä lakeja vapaaehtoisesti ilman pakotteitakin.
Laittomuuden aika Islannissa päättyi Þingvellirin kokoukseen vuonna 930. Itsenäinen Islanti oli syntynyt.
Myös miekan mahtia käytettiin vakuuttamaan vastustajia, vaikka maassa olikin sovitut ja käräjillä puhutut lait. Miekat ovat viikinkihaudasta.
Kalju-Grímrin kuolema
Kalju-Grímr oli saapunut Islantiin uudisraivaajaksi, ja hän oli osallistunut Alþingin ensimmäisille kansankäräjille. Hän oli jo vanha, ja hänen poikansa Egill oli vastannut tilasta viime vuodet.
Eräänä aamuna Kalju-Grímr löydettiin kuolleena istumassa vuoteensa päädyssä täysissä pukineissa. Egill vei isänsä Teliniemelle, jossa ruumiin ympärille pystytettiin yöksi teltta.
Aamunkoitteessa Kalju-Grímrin ruumis pantiin veneeseen ja vainaja soudettiin Digraniemeen lähelle sitä paikkaa, jossa hän oli noussut maihin Islantiin saapuessaan.
Kalju-Grímrille rakennettiin hautakumpu niemen kärkeen ja hänet haudattiin yhdessä hevosensa, aseidensa ja sepän työkalujensa kanssa.
Haakon IV ja hänen poikansa Maunu VI Lainparantaja saivat Islannin hallintaansa 1261.
Vapauden loppu
1200-luvulla Islannissa puhkesi levottomuuksia muun muassa kirkon omaisuuden hallinnasta. Saaren papit pyysivät apua Norjan kuninkaalta, ja vuonna 1261 sovittiin, että kuningas turvaa rauhan Islannissa.
Vastineeksi saarelaisten tuli maksaa veroa kuninkaalle. Käytännössä saari liitettiin siis Norjaan. Kalmarin unionin (1397) hallitsijana Margareeta I:stä tuli koko Pohjolan hallitsija.