Viikingit kasvatettiin sotureiksi
Viikingit olivat sotureita, joille ei löytynyt vertaisia koko Euroopasta. Kyse ei ollut sattumasta, vaan rohkeus ja taistelutahto olivat seurausta viikinkien maailmankuvasta. Määrätietoinen kasvatus teki viikingeistä sotureita, joiden peloton asenne taisteluun levitti kauhua eri puolilla Eurooppaa.
Lindisfarnen luostarin hävitys vuonna 793 aloitti sata vuotta kestäneen ryöstelyn Britanniassa.
Munkki Alkuin Yorkilainen oli järkyttynyt. Hän oli nähnyt maailmaa ja kohdannut matkoillaan monenlaista, mutta Lindisfarnen luostarin hävitys sai hänet täysin pois tolaltaan. Hän raportoi viikinkien hyökkäyksestä muun muassa Northumbrian kuninkaalle Ethelredille ja Canterburyn arkkipiispalle.
”Esi-isämme ovat asuttaneet tätä kaunista maata jo lähes kolme ja puolisataa vuotta, mutta koskaan ennen ei Britanniaa ole kohdannut tällainen hävityksen kauhistus, eikä tällaista hyökkäystä ole osattu odottaa mereltä. St. Cuthberthin kirkko, koko Brittein saarten pyhin paikka, on joutunut pakanoiden käsiin.”
Munkki Alkuinin kuvaama hyökkäys tapahtui 8. kesäkuuta vuonna 793, jolloin pohjanmiesten sotalaivat rantautuivat Lindisfarnen saarelle.
Viikinkisoturit olivat aivan toista maata kuin Eurooppaa siihen saakka piinanneet ryöstöretkeläiset. Pohjanmiehet iskivät yllättäen Lindisfarnen luostariin, ryöstivät sen aarteet, tappoivat munkit, tuhosivat rakennukset ja katosivat merelle.
Hyökkäys ei ollut viikinkien ensimmäinen Britanniassa. Viikingit olivat silloin tällöin tehneet pienempiä ryöstöretkiä Britteinsaarten rannikolle, mutta Lindisfarnen hävitys oli ensimmäinen laajamittainen hyökkäys Britanniaan. Luostarin polttamisesta alkoi sadan vuoden pituinen kausi, jona viikingit tekivät verisiä ryöstöretkiä Euroopassa. Koko kristikunta ja jopa kirkko vapisivat kauhusta viikinkisoturien hyökkäyksiä ajatellessaan.
Nuorna vitsa väännettävä
Viikinkien ryöstöretkien menestys ei suinkaan ollut sattumaa. Sotataitojen ja varsinkin pelottoman ja rohkean asenteen omaksuminen olivat olennainen osa viikinkisoturin elämää. Kronikoitsija Saxo Grammaticus kirjoitti: ”Taisteleminen on heistä kunniakkaampaa kuin suunpieksäntä”.
Skandinavia oli 700-luvulla harvaanasuttua seutua. Pohjolassa elettiin pienissä sukukunnissa, ja jokainen puolusti omaa yhteisöään henkeen ja vereen kilpailevia sukuja ja muita ulkopuolisia uhkia vastaan. Maanviljelijöillä oli oikeus kantaa asetta ja velvollisuus myös tarttua aseisiin.
Poikalapset sisäistivät ajatusmallin, jonka mukaan heistä tulisi miehiä vasta taistelussa. Rígurin Edda-runossa Rígurin poika Jarl pitelee kilpeä, heittää keihästä, punoo jousenjänteitä, veistää nuolenvarsia, jännittää jousta, heiluttaa peistä, ottelee miekalla, komentaa koiria, ratsastaa ja ui meressä. Vaikka Jarl kasvoi kartanon salissa, kaikki muutkin viikinkipojat oppivat samoja taitoja.
Historioitsijoiden mukaan jo kolmivuotiaat pojat harjoittelivat puumiekoilla ja heittivät puista keihästä, jonka kärki oli pehmustettu nahalla tapaturmien välttämiseksi. Kun poika varttui hieman, hän saattoi saada oikeat, lasten kokoiset metalliset aseet. Kaivauksissa on löydetty lukuisia tällaisia aseita, esimerkiksi pieni miekka ja kirves viikinkilapsen haudasta Norjasta.
Aseleikkien lisäksi suosituimpia leikkejä oli paini. Kesällä pojat ja nuoret miehet painivat ruohikossa ja talvella pidettiin joulupainit. Paini harjoitti ketteryyttä, notkeutta ja aseettoman kamppailun tekniikkaa, jota tarvittiin, jos miekka pääsi kirpoamaan kädestä.
Lisäksi paini opetti noudattamaan kuria ja yhteisiä sääntöjä. Painijoiden oli mm. annettava lupaus, että he eivät tahallisesti vahingoita toisiaan. Jos joku ei noudattanut sääntöjä, hän oli raukkamainen, nidding, mikä oli viikinkien keskuudessa kaikkein halventavin nimitys, jota miehestä saattoi käyttää.
Lumisota opetti taktiikkaa
Lumen tultua lapset rakensivat lumilinnoja ja -valleja ja valtasivat niitä toisiltaan. Lumisota opetti paitsi hyökkäys- ja puolustustaktiikkaa myös heittämään. Heittotaito oli tärkeä, sillä viikingit aloittivat hyökkäyksensä usein kiviryöpyllä vihollisen niskaan.
Kasvavan viikinkipojan oli myös tärkeää sisäistää viikinkisotureiden kunniakäsitys. Viikinkien muinaisuskon mukaan norn-jumalattaret kehräsivät elämänlankoja, jotka määräsivät ihmisten kohtalon. Kohtaloaan ei siis voinut välttää, ja taistella saattoi sankarillisesti, sillä kohtalo oli ennalta määrätty. Jos kuolemaa ei voinut välttää, kannatti kuolla sankarikuolema, sillä silloin pääsi taistelussa surmansa saaneiden vainajalaan Valhallaan.
Sverren saagassa maamies kertoo pojalleen heidän kulkiessaan kohti lähtövalmiina odottavaa viikinkilaivaa. ”Jokaisessa taistelussa tapahtuu jompi kumpi seuraavista seikoista: joko kaadut tai jäät henkiin. Ole siis rohkea, sillä kaikki on ennalta määrättyä. Miestä ei voi tappaa, ellei hänen aikansa ole täysi, eikä kukaan voi pelastaa sitä, jonka on aika kuolla.” Kuolema taistelussa oli kunniakkainta, mitä viikinki saattoi saavuttaa, mutta myös ryöstösaaliit olivat arvossaan. Sen sijaan varastaminen oli raukkamaista ja häpeällistä.
Näin asian näki myös Egill Kalju-Grímrin poika. Hänen saagassaan kerrotaan, kuinka hän oli ryöstämässä taloa, kun talonväki palasi äkkiarvaamatta kotiin. Egill joukkoineen sidottiin ja vangittiin. Yöllä heidän onnistui kuitenkin päästä köysistä, ja he sieppasivat saaliin mukaansa ja pakenivat kohti rannassa odottavia laivojaan. Matkalla rantaan Egillin omatunto alkoi soimata häntä: koko retki oli häpeällinen ja kunniaton, sillä he olivat vieneet miehen omaisuuden tämän tietämättä. He olivat varastaneet! Heidän oli pelastettava kunniansa, ja niin Egill palasi joukkoineen takaisin. He sytyttivät rakennukset tuleen, ja kun asukkaat pelastautuivat ulos palavista taloista, heidät lyötiin kuoliaaksi. Tämän tehtyään Egill ja hänen joukkionsa saattoivat lähteä kunniakkaasti laivalle saalis mukanaan. He eivät olleet varkaita vaan rehellisiä ryöväreitä.
Ryövärijoukosta ammattiarmeijaksi
Viikinkien tasapohjaisilla drakkar-sotalaivoilla pääsi rantaan asti.
Sotataitojen ja kurin harjoitteleminen sekä peloton asenne tekivät viikingeistä loistavia sotureita. Lindisfarnen luostarin ryöstö Englannin koillisrannikolla oli vasta alkusoittoa sarjalle samalla taktiikalla toteutettuja ryöstöretkiä Britannian rannikon luostareihin ja kyliin.
Viikingit rantautuivat äänettömästi sotalaivoillaan, joilla pääsi aivan rantaviivan tuntumaan, sillä alusten syväys oli alle metrin. He kävivät yllätyshyökkäyksen välittömästi noustuaan maihin, ennen kuin asukkaat ehtivät järjestäytyä puolustamaan itseään.
Viikingit valtasivat kylät ja luostarit äkkirynnäköllä yllätyksen turvin, veivät luostarien hopeat ja muut arvoesineet ja pakenivat merelle ehtien seuraavaan kylään, ennen kuin sana ryöstöstä ehti kiiriä sinne. Kesän kääntyessä syksyyn viikingit suuntasivat saaliineen meren yli takaisin kohti Pohjolaa.
Vuosien saatossa viikinkien hyökkäykset kävivät järjestelmällisemmiksi ja suunnitelmallisemmiksi. Mahtavimmilla päälliköillä oli armeijoita, jotka pystyivät voittamaan entistä voimakkaampia ja paremmin varustettuja vastustajia. Oletettavasti armeijat kerättiin ledungilla eli siten, että talonpojat varustivat sotilaat ja laivat päällikön käyttöön.
Hyökätessään voimakasta vihollista vastaan viikinkien armeijat aloittivat hyökkäyksen kiviryöpyllä, mitä seurasivat hyökkäykset miekoin, keihäin ja kirvein milloin miltäkin puolelta. Samanaikaisilla pistohyökkäyksillä pyrittiin saamaan aikaan hajaannusta vihollisen linjoissa ja poistamaan miesvahvuudesta kotejaan puolustamaan joutuneet taitamattomat maajussit, joita viikingeillä oli usein vastassaan.
Viikinkiarmeijan päällikkönä oli poikkeuksetta kokenut soturi, jolla oli tukenaan yleensä kaksitoista henkivartijaa; sukujen parhaimmat taistelijat ja luotettavimmat soturit. Kun puolustus alkoi heiketä, viikinkiarmeija hyökkäsi armeijan päällikön ja tämän henkivartijoiden johdolla kiilamuodostelmassa vihollisen joukkojen keskelle jaellen iskuja kummallekin puolelle. Kiila työntyi joukkojen läpi vastustamattomalla voimalla hajottaen rivit ja pakottaen vastapuolen lähitaisteluun.
Rankassa lähitaistelussa ratkaisevaa oli soturin henkinen ja ruumiillinen kestävyys, joka viikingeillä oli usein parempi kuin vastustajillaan. Viikinkiarmeijoiden keskinäisissä taisteluissa yritettiin yleensä päästä nopeaan ratkaisuun surmaamalla vastapuolen päällikkö. Jos päällikkö saatiin hengiltä, johtajaa vaille jäänyt armeija oli helpompi voittaa, sillä taistelu muuttui hajanaiseksi ilman johtajaa.
Frankit saivat tuta viikinkien voiman
Britteinsaarten jälkeen viikingit suuntasivat Englannin kanaalin etelärannalle, jossa maa oli vehmasta ja rikkauksia riitti. Kaarle Suuren kuoltua 800-luvulla mahtava Frankkien valtakunta alkoi rakoilla sisäisten ristiriitojen vuoksi. Viikingit pystyivät käyttämään hyväkseen valtakunnan heikkenemistä ja pilkkoutumista pienempiin kuningaskuntiin.
Pohjanmiehet hyökkäsivät rannikoille ja etenivät suuria jokia pitkin sisämaahan. Vuonna 841 viikingit soutivat Seineä pitkin ylös, hyökkäsivät Roueniin ja Jumiègesin luostariin. Seuraavana vuonna he palasivat ja vaativat suojelurahaa jokivarren kylistä. Mikäli pyydettyä summaa ei saatu, kylä ryöstettiin. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden ajan viikingit mellastivat länsifrankkien valtakunnan suurten jokien varsilla ja etenivät aina Pariisiin asti.
Viikinkien onnistui toisinaan myös päästä korkeaan asemaan: länsifrankkien kuningas Kaarle Yksinkertainen luovutti vuonna 911 epätoivoissaan Seinen alajuoksun norjalaisen viikinkipäällikön Rollon hallintaan, jotta tämä puolustaisi länsifrankkien alueita viikinkien hyökkäyksiä vastaan. Rollo sai herttuan arvon ja asettui Roueniin. Kaupunki vaurastui viikinkien ryöstösaaliiden kaupalla, ja Rollo alkoi laajentaa hallinnassaan olevaa aluetta. Vuoteen 933 mennessä Rollon valtakunta kattoi suunnilleen nykyisen Normandian alueen.
Mannermaata ryöstelemällä rikastuneet viikingit suuntasivat seuraavaksi Englannin suuriin kaupunkeihin. Vuonna 867 Suurena pakana-armeijana tunnettu joukko valtasi Yorkin kaupungin ”pakanapäällikkö” Ivar Ragnarssonin ja tämän veljien Halfdanin ja Ubben johdolla. Vuoden 869 jälkeen Ivar jätti Englantiin asettuneiden viikinkien johdon veljilleen ja siirtyi itse Irlantiin johtamaan Dublinin kuningaskuntaa.
Useimpien tutkijoiden käsityksen mukaan juuri Ivar Ragnarsson oli kantaisä Northumbriaa, Irlanninmeren rannikoita ja Skotlantia hallinneelle normannihallitsijoiden Uí Ímair -suvulle, jonka nimi merkitsee Ivarin jälkeläisiä.
Matkan saaliit säästivät Rooman
Ivarin kolmas veli Björn Ragnarsson oli keskittynyt frankkien maan rannikkojen ryöstelemiseen. Kun nykyisen Ranskan rannikot oli koluttu, hän päätti lähteä etelämmäs. Hän oli kuullut, että Välimeren rannikolla frankkivaltakuntien tuolla puolen oli kaupunkeja ja satamia, jotka olivat vielä rikkaampia kuin ne, joihin viikingit olivat siihen mennessä ulottaneet kauppa- ja ryöstöretkensä.
Björn kokosi 632 laivan laivaston ja lähti yli 6 000 miehen kanssa kohti Roomaa. Matkatessaan etelään armeija keräsi satumaiset ryöstösaaliit: kultaa, hopeaa ja orjia Pohjolassa myytäväksi. Kun matkaa oltiin tehty noin vuoden päivät, Björnin laivasto kääntyi takaisin, sillä saalista oli niin paljon kuin laivat pystyivät kuljettamaan. Rooma jäi Björn Ragnarssonilta näkemättä.
Ragnarssonin Rooman-retki oli luultavasti viimeinen suuri viikinkiretki. 800-luvun loppupuolella sotatekniikka ja -taito olivat kehittyneet niin, että frankit alkoivat pystyä pitämään puoliaan viikinkejä vastaan, ja ryöstöretket muuttuivat aiempaa vaarallisemmiksi ja vähemmän tuottaviksi.
Kun ryöstely lakkasi kannattamasta, matkaan lähtivät vähemmän sotaisat miehet. Heidän voittonsa ja valloituksensa eivät perustuneet miekkaan vaan hopeaan ja kauppatavaraan.