Viikingit halusivat Englannin

Alfred tukahdutti taistelutahtonsa, otti vaimonsa ja kaksi pientä lastaan ja pakeni linnan vallien yli siltä puolelta, jonne viikingit eivät vielä olleet ehtineet. Pieni seurue ehti ottaa mukaansa vain pari huopaa, vähän ruokaa ja suojakseen muutaman soturin.

Alfredin elämä oli hetkessä pirstaleina. Chippenhamissa herkkuja notkuvan juhlapöydän ääressä hän oli vielä ollut mahtava kuningas, jonka odotettiin saavuttavan elämässään suuria. Nyt hän oli vain maaton pakolainen.

Wessex oli ollut pitkään kovilla

Ennen Chippenhamissa kokemaansa nöyryytystä Alfred oli ehtinyt taistella viikinkejä vastaan jo lähes kymmenen vuotta. Pelkästään vuosina 870–71 Wessexin joukot olivat ottaneet pohjanmiesten kanssa yhteen yhdeksän kertaa, ja Alfred oli saanut runsaasti käytännön taistelukokemusta.

Ensin hän oli johtanut tuolloin valtakuntaa hallinneen isoveljensä Ethelredin joukkoja. Tämän kuoltua hän oli noussut hallitsijaksi ja jatkanut joukkojen johdossa.

Sotaonni ei ollut ollut Alfredin puolella, mutta hän oli miehineen tehnyt sitkeästi vastarintaa ja saanut suostuteltua viikingit perääntymään korvausta vastaan.

Talvella 875 pohjanmiehet olivat palanneet. Guthrum-nimisen päällikön johdolla he olivat marssineet Alfredin maille Wessexiin ja ryöstelleet seutua kulkiessaan etelään.

Kun Alfred oli lähtenyt heidän peräänsä suuren armeijan kanssa, Guthrum oli vetäytynyt Warehamin kaupungin suojiin. Sen vallit olivat niin vahvat, ettei Alfredin ollut kannattanut yrittää hyökkäystä.

Viikinkejä oli ollut turha yrittää näännyttää nälkäänkään, sillä he olivat saaneet muonaa rannikolla olevalta laivastoltaan. Alfred oli joutunut maksamaan saadakseen aikaan rauhan, ja rauhansopimus oli sinetöity vaihtamalla panttivankeja.

Saatuaan ison kasan hopearahoja Guthrum oli vannonut lähtevänsä Wessexistä. Hän ei kuitenkaan ollut pitänyt sanaansa. Vuonna 876 hän oli surmauttanut anglosaksiset panttivangit ja lähtenyt Warehamista kiireesti länteen kohti Exeterin kaupunkia, jonka linnoitukset olivat vielä Warehamiakin vahvemmat.

Kun Alfred joukkoineen oli päässyt tilanteen tasalle, viikingit olivat jo ehtineet Exeteriin turvaan. Historia näytti toistavan itseään. Silloin sattuma oli tullut Alfredin avuksi.

Oli noussut voimakas myrsky, joka oli upottanut Guthrumin laivaston 120 venettä ja 3 500 miestä ja katkaissut viikinkiarmeijan huoltoyhteydet. Nyt viikinkipäällikön oli ollut pakko suostua Alfredin sanelemiin ehtoihin.

Alfred oli valinnut viikinkien joukosta tärkeitä miehiä panttivangeiksi pakottaakseen Guthrumin pitämään lupauksensa. Guthrum oli myös määrätty vetäytymään pohjoiseen Merciaan. Tämän jälkeen Alfred oli uskonut Wessexin olevan turvassa.

Alfred kirosi hyväuskoisuuttaan paetessaan kylmään tammikuun yöhön vuonna 878 Guthrumin miesten ryöstellessä Chippenhamia.

Alfred piiloutui suoseudulle

Alfred seurueineen vaelsi yhä kauem­mas Chippenhamista ja pohti, millä tavalla hän voisi koota armeijan ja ajaa viikingit Wessexistä.

Kun hänen tiedustelijansa palasivat, kävi ilmi, ettei aietta voitu toteuttaa ainakaan heti, sillä vihollisen ratsumiehet olivat levittäytyneet joka puolelle valtakuntaa.

Nämä vartioivat myös teitä ja etsivät kadonnutta kuningasta, joten tällä ei ollut mitään keinoa lähettää avunpyyntöä tärkeimmille tukijoilleen. Alfredin olikin viisainta vain etsiä turvallinen piilopaikka. Se löytyi lännestä Somersetin maakunnan soilta.

Soita pidettiin luotaantyötävinä paikkoina, joilla elivät vain lainsuojattomat, petturit ja yhteiskunnan muut hyl­kiöt. Nyt heidän seuraansa liittyi myös kuningas. Seurueelta kesti useita päiviä päästä Somersetiin asti.

Siellä he asettuivat asumaan rannikon marskimaalle. Kosteasta maasta nousevan sumun ansios­ta he olivat turvassa viikingeiltä, mutta olosuhteet eivät muuten edistäneet heidän asiaansa.

Viikingit saivat mellastaa Wessexissä vapaasti, sillä vastarinta oli heikkoa. He omivat itselleen maata ja asettuivat taloksi. Monet paikallisista päälliköistä alistuivat taisteluitta heidän valtaansa. Guthrum ei kuitenkaan luopunut Alfredin etsinnöistä, sillä kuningas oli saatava hengiltä, jottei hän palaisi kostamaan.

Guthrumilla oli noin 3 000 miehen armeija, mutta Alfredilla oli vain kourallinen miehiä. Lisäksi miesten aika kului enimmäkseen ravinnon hankkimiseen, sillä suoseudun väki oli köyhää ja heidän talvivarastonsa niukkoja. Alfredin leirissä kärsittiin usein nälkää, ja tilannetta pahensivat kylmyys ja kosteus.

Moni Alfredin seurueen jäsenistä ehdotti pakoa kanaalin yli, kuten kuningas Burgred oli tehnyt, kun viikingit olivat valloittaneet Mercian kuningaskunnan vuonna 873. Alfred kieltäytyi ja käski rakentaa Athelneyn saareen leirin ja kerätä sinne miehiä.

Tarinoiden mukaan hän sai Cuthbert-nimiseltä pyhimykseltä unessa kehotuksen nousta vastarintaan. Luultavimmin Alfredia neuvoi kuitenkin paikallinen merkkimies Ethelnoth, joka tuolloin päätti liittyä kuninkaan joukkoihin.

Wessex nousi vastarintaan

Miehiä alkoi saapua Athelneyhin yksitellen ja pieninä ryhminä. Vähitellen miesten määrä kasvoi, he alkoivat tehdä iskuja Guthrumin partioiden kimpuun.

Kun kevät koitti, oli selvää, että koko Wessex ei suinkaan ollut viikinkien hallussa. Viikingeillä ei ollut kylliksi miehiä koko alueelle. Alfred lähetti paikallisten päälliköiden luokse viestinviejiä keräämään apuvoimia ja muistuttamaan siitä, kuka heidän oikea kuninkaansa oli.

Pääsiäisen jälkeen Alfred uskoi keränneensä riittävän suuren joukon. Hän käski paikallisten päälliköiden koota miehensä ja tuoda heidät Chippenhamin eteläpuolelle Ecgbryhtesstaniin eli niin sanotun pyhän Egbertin kiven luo, missä Guth­rum­ joukkoineen oleili.

Toukokuun alussa Alfredin kokosi 3 000–4 000 kannattajastaan armeijan ja lähti liikkeelle kohdatakseen viikingit taistelussa Ecgbryhtesstanissa. Guthrum kuitenkin kiirehti heitä vastaan Ethanduniin (nykyiseen Edingtoniin) voidakseen iskeä ennen kuin Alfredin joukot olisivat täysin valmiita.

Muuri muuria vastaan

Aamun valjetessa anglosaksit lähtivät leiristään kohti harjannetta, jossa Guthrum miehineen odotti heitä.

Alfred nousi hevosensa selästä ja asettui ensimmäiseen riviin, joka muodosti satojen metrien mittaisen kilpimuurin. Muut asettuivat tiiviisti sen taakse. Viikinkit toimivat mäenrinteessä samoin. Kilpimuurit alkoivat lähestyä toisiaan.

800-luvulla taistelut käytiin aina saman kaavan mukaan. Rinnakkain asettuneet miehet kävivät vihollista vastaan väellä ja voimalla. Voiton vei se osapuoli, joka pystyi pitämään rivinsä koossa.

Jos vastustaja onnistui murtautumaan kilpimuurin läpi, oli vaarana, että armeija jakautui kahteen osaan, jotka oli helppo kukistaa erikseen.

Jo ennen kuin osapuolet ottivat yhteen, ne yrittivät saada vastapuolen joukoissa aikaan sekasortoa. Tätä varten vastustajaa kohti singottiin 40 askeleen etäisyydeltä heittokeihäitä, jotka iskeytyivät puisiin kilpiin ja tekivät niistä painavia ja hankalasti käsiteltäviä.

Kilvestä ei kuitenkaan kannattanut luopua, sillä monella ei sen lisäksi ollut muuta suojaa kuin kypärä. Vain hyvin varakkailla oli varaa rengaspaitaan.

Viikingit alkoivat rynnistää kohti vastapuolen rivejä päästyään 20 askeleen etäisyydellle. He olivat verhoutuneet vain päätä ja selkää verhoaviin suden- ja karhuntaljoihin.

He syöksyivät kiljuen kohti anglo­sak­sien kilpiä heiluttaen kirveitä ja miekkoja. Yleensä pelottava näky sai vastustajat hermostumaan, mutta Alfredin soturit eivät järkkyneet.

Lopulta kilvet iskeytyivät toisiinsa. Etumaiset soturit yrittivät pysyä pystyssä, kun takana olevat miehet työnsivät heitä eteenpäin kaikin voimin. Alkoi pitkä ja uuvuttava voimainkoetus.

Taistelua käytiin koko päivä tuloksetta. Maassa makasi niin paljon haavoittuneita ja kuolleita, että se vaikeutti liikkumista. Väsymys vaani taistelijoita. Lopulta rintamalinjat alkoivat liikkua, kun viikinkien suojamuuri antoi hieman periksi.

Kun anglosaksit huomasivat heikon kohdan, he iskivät siihen uusin voimin. Rynnistys sai viikinkien rintaman murtumaan, ja kentälle muodostui useita pieniä taistelupesäkkeitä. Kun muutama viikinki sitten päätti ottaa jalat alleen, loppujoukkokin pakeni.

Anglosaksit eivät ottaneet vankeja. Haavoittuneet viholliset surmattiin armotta niille sijoilleen. Guthrum itse pääsi livahtamaan Alfredin miesten käsistä turvaan Chippenhamiin.

Alfred lähetti miehiä hänen peräänsä, ja kaupunki saarrettiin, jottei viikinkipäällikkö päässyt pakoon. Kahden viikon kuluttua Guthrum antautui.

Hänellä ei ollut vaihtoehtoja, sillä suuri osa hänen miehistään oli kaatunut Ethandunissa.

Viikinkipäälliköstä tuli kristitty

Rauhan ehdoksi Alfred asetti Guthrumin kääntymisen kristinuskoon. Valkoisiin vaatteisiin puettu Guthrum kuljetettiin kirkkoon, jossa pappi kastoi hänen päänsä kolme kertaa kastemaljan veteen.

Hän sai uuden uskon merkiksi myös uuden, anglosaksisen nimen: Ethelstan. Kummina toimi itse Alfred.

Vaikka Guthrum oli aikaisemmin usea­sti syönyt sanansa, tällä kertaa hän piti sen, minkä lupasi. Ethandunin tappio oli murtanut hänen taistelutahtonsa, ja hän luovutti Alfredille puolet Merciasta. Guthrum vetäytyi East Angliaan ja luopui valtakuntansa laajentamispyrkimyksistä miekan avulla.

Alfred sen sijaan ei päässyt lepäämään laakereillaan. Wessexin kohtalo ei kuitenkaan ollut enää hänen elinaikanaan samalla tavalla vaakalaudalla kuin vuonna 878.

Alfred perusti Wessexiin pysyvän armeijan, käski vahvistaa kaupun­kien muureja ja valleja ja rakennutti laivaston. Hän haaveili ajavansa viikingit pois Englannista ja yhdistävänsä sen valtakunnat yhdeksi valtioksi.

Alfredin kuollessa vuonna 899 hänen haaveensa ei ollut vielä lähelläkään toteutumista. Vasta hänen poikansa ja pojanpoikansa valloittivat Mercian, East Anglian ja North­umbrian ja pakottivat viikingit ainakin joksikin aikaa alistumaan anglosaksien valtaan.