Pariisin joulukuisessa yössä kirkonkellot kutsuivat jumalanpalvelukseen. Île de la Citén saarta kiertävillä puolustusmuureilla vartijat tähyilivät Seinen yli. Joki oli kaupunkiin johtava pääreitti, ja sitä pitkin vihollisen oli turha yrittää hyökätä kaupunkiin.
Yhtäkkiä muurilta kuului kauhistunut huuto ja suuret myrskyvaroituskellot alkoivat kumista. Kaupunkilaiset ryntäsivät joenrantaan katsomaan, mitä oli tapahtunut. Virta oli mustanaan laivoja. Viikingit olivat palanneet!
Viikingit olivat hyökänneet Pariisiin ensi kertaa vuonna 845, kun kuuluisa viikinkipäällikkö Ragnar Karvahousu oli johtanut kaupunkiin 5 000 miestä.
Tuolloin frankkien kuningas Kaarle Kaljupää oli joutunut maksamaan viikingeille lunnaina huimat 7 000 naulaa hopeaa saadakseen heidät vetäytymään. Kymmenen vuotta myöhemmin viikingit hyökkäsivät toistamiseen, mutta tuolloin hyvin valmistautuneet frankit saivat torjuttua heidät.
Nyt vuonna 857 viikingit eivät aikoneet päästää kaupunkia vähällä. Päällikkönä oli Björn Rautakylki, Ragnar Karvahousun poika, joka oli ollut mukana kokemassa edellisen karvaan tappion.
Nyt hän oli palannut antaakseen pariisilaisille kunnon opetuksen. Kun ryöstely päättyi, Pariisista oli jäljellä vain savuavat rauniot. Vain neljä kaupungin yli 25 kirkosta oli säästynyt viikinkien vihalta.
Pariisin hävityksen jälkeen viikingit asettuivat Seinessä olevaan Jeufossen saareen Pariisista länteen. Kului vuosi, ja Björn Rautakylki sai vieraan. Tämä oli kuuluisa viikinkipäällikkö Hasting, aikalaisten mukaan ”ilmestys helvetistä”.
Hän pohti, että jos viikingit kerran saattoivat noin vain ryöstää Pariisin, Keski-Euroopan suurimman kaupungin, ja nöyryyttää frankkien kuningasta, niin kuka muukaan enää pystyisi heitä vastustamaan?
Päälliköt päättivät yksissä tuumin lähteä valloittamaan vielä mahtavampia kaupunkeja. Eikä mikään kaupunki ollut suurempi, rikkaampi ja loistavampi kuin Rooma, ikuinen kaupunki. Sinne Björn Rautakylki ja Hasting suuntasivat 62 alustaan vuonna 859.
Kurssi kohti Roomaa
Silmitön ryöstely kuitenkin alkoi jo heti Ranskan rannikolla ja jatkui pitkin matkaa. Kun alukset pääsivät Pyreneiden niemimaan rannoille, ne olivat jo pullollaan kultaa, hopeaa, orjia ja muuta ryöstösaalista.
Suurin osa Pyreneiden niemimaasta oli tuolloin pohjoisafrikkalaisten maurien hallinnassa. Viikingit olivat saaneet kantapään kautta oppia, että nämä mustiinpukeutuvat huivipäiset soturit oli syytä ottaa vakavasti.
Muutama vuosi aiemmin viikingit olivat kärsineet nöyryyttävän tappion ja kerrankin joutuneet itse maksamaan melkoisia summia päästäkseen pälkähästä. Edes maurien maine ei silti saanut Björn Rautakylkeä ja Hastingia muuttamaan kurssiaan.
Viikingit yrittivät purjehtia Guadalquivirjoelle ryöstääkseen vauraan Sevillan, mutta jo joen suulla he kohtasivat maurien suuren laivaston.
Pohjanmiehet menettivät kaksi kalliissa lastissa ollutta alusta ja havaitsivat pian, että oli paras jatkaa matkaa saman tien.
He purjehtivat etelään ja Gibraltarin salmen kautta Välimerelle – he olivat oletettavasti ensimmäiset viikingit näillä leveysasteilla. Ryöstely jatkui niin Välimeren pohjois- kuin etelärannikollakin. Pohjois-Afrikassa he ottivat vangiksi ”sinisiä miehiä”, kuten he sikäläisiä kutsuivat.
Sitten he jatkoivat matkaansa koilliseen Välimeren aurinkoisia rannikoita myötäillen Apenniinien niemimaalle asti. He lähestyivät kohdettaan riehuen ja ryöstäen kaiken, mitä eteen sattui. Heidän pitkät laivansa uivat päivä päivältä syvemmällä alati kasvavan ryöstösaaliin painosta.
Mutta viikingit eivät olleet vielä tyytyväisiä – he olivat päättäneet ryöstää Rooman.
Viikinkilaivat oli usein koristeltu lohikäärmeen päällä tai spiraalilla. Ne olivat malliltaan ylivoimaisia sen ajan Euroopassa.
Hasting otti kasteen
Björn Rautakylki ja Hasting etenivät pitkin rannikkoa, kunnes he näkivät edessään valkoisesta marmorista rakennetun kaupungin.
Viikingit erottivat jo kaukaa temppeleitä, pylväskäytäviä ja amfiteatterin. Kaupunkia ympäröivät vehreät niityt, viinitarhat ja oliivipuut, ja se kimmelsi auringon valossa. Tunnelma laivassa nousi korkeuksiin. Lopultakin he olivat päässeet määränpäähänsä Roomaan!
Kun viikingit pääsivät lähemmäs, kaupunki ei enää näyttänyt yhtä kutsuvalta. Sitä ympäröivät vahvat puolustusmuurit, ja korkeissa torneissa seisoi raskaasti aseistettuja sotilaita.
Björn Rautakylki ja Hasting ymmärsivät, että näin hyvin vartioituun kaupunkiin hyökkääminen olisi itsemurha.
Niinpä ”jumalanpilkkaaja Ansting (Hasting) arvioi, ettei kaupunkia valloitettaisi kaikilla maailman aseillakaan, ja suunnitteli mitä kauhistuttavimman petoksen”, kuten vuoden 1000 tienoilla elänyt ranskalainen pappi ja kronikoitsija Dudo kirjoitti.
Seuraavana aamuna joukko viikinkejä lähestyi varovasti muuria. He huusivat vartiomiehille haluavansa puhua kaupungin päättäjien kanssa. Hetken kuluttua kaupungin merkkimiehet ilmaantuivat varovaisina muurille kuulemaan, mitä pitkätukkaisilla turkispukuisilla sotureilla oli mielessään.
”Emme ole tulleet ryöstämään kaupunkianne miekan voimalla tai viemään maidenne rikkauksia laivoihimme. Meillä ei ole siihen voimia väsyttyämme lukuisissa vaaroissa. Me anomme teiltä neuvottelua ja niin muodoin rauhaa.
Sallikaa meidän ostaa, mitä tarvitsemme. Johtajamme, heikkona ja surun murtamana, etsii kauttanne pelastusta sitä tarjoavasta kasteesta, ja jos hän sairaudessaan kohtaisi kuoleman, pyytää hän saada tulla haudatuksi tähän kaupunkiin teidän armostanne ja myötätunnostanne.”
Kaupungin muurilta kuului helpotuksen huokaus. Pohjoisen miehet hakivatkin rauhaa ja vieläpä Herran siunausta.
Dudo eli vain pari sataa vuotta tapahtumien jälkeen, joten hän tiesi, mitä sitten tapahtui. Hän jatkoikin kitkerästi:
”Kaivon pyörteistä nostettu vesi pyhitetään. Roihut sytytetään kasteen pyhää toimitusta varten. Huijari Ansting, petollisen suunnitelman pahansuopa laatija, kannetaan sisään. Vilpillisenä hän astuu kasteeseen, joka puhdistaa vain hänen ruumiinsa. Vailla uskoa hän on vastaanottanut kasteen tuhoten sielunsa.”
Käännynnäisen kristilliset hautajaiset
Kasteen jälkeen piispa siunasi Hastingin ja voiteli hänet pyhillä voiteilla ja öljyillä. Kuolevalta vaikuttanut soturi hymyili urheasti toimituksen aikana. Sitten hän lankesi taas paareilleen, ja hänen miehensä kantoivat hänet huolestunein ilmein takaisin laivalle.
Viikinkien leirissä Hasting astui taas täysissä voimissa miestensä eteen ja antoi ohjeensa: ”Kun yö lankeaa, kertokaa piispalle ja ruhtinaalle, että olen kuollut, ja anokaa kyynelehtien, että minut, vasta uskoon vihitty, haudattaisiin heidän kaupunkiinsa. Sanokaa, että haluatte antaa heille miekkoja ja käsivarsirenkaita ja kaiken, mikä minulle kuuluu.”
Samana iltana vartiomiehet näkivät jälleen joukon viikinkejä lähestyvän kaupunkia. Tällä kertaa heidän huutonsa oli surun sävyttämä:
”Johtajamme, teidän kastamanne, voi surkeutta, on menehtynyt. Onnettomina anomme, että otatte hänet luostariinne hautaan ja vastaanotatte mahtavat lahjat, jotka hän kuoleman hetkellään halusi teille lahjoittaa.”
Raatimiehet lankesivat ansaan, ja niin Hasting kannettiin kaupunkiin. Hän makasi paareilla aseidensa keskellä, ja hänen ympärillään tulivat hänen uskollisimmat miehensä takoen rintaansa tuskissaan.
Kunnioittaakseen vainajaansa he kantoivat komeasti aseitaan. ”Kuuluu vaikerointia ja kärsivien voihketta. Vuoret vastaavat kaiullaan petollisten surijoiden valitukseen. Piispa kutsuu koolle kaikki tasangolle levittäytyneet kaupunkilaiset, ja papit tulevat kaavuissaan. […] Kuin yhtenä he kulkevat kohtaamaan tuon paareille asetetun hirviön”, kirjoitti Dudo.
Surusaattueeseen liittyi yhä enemmän kaupunkilaisia. Papit olivat pukeutuneet purppuraan, ja edellä kulkivat kuoripojat ristiä ja kynttilöitä kantaen. Viikingit ja kaupunkilaiset kantoivat rinta rinnan vasta kastetun viikinkipäällikön kirkkoon, missä Hasting asetettiin arkkuun.
Hasting nousi kuolleista
Hämärässä piispa lausui sielunmessua pohjoisen soturille, kunnes koitti hautaan laskemisen aika. Silloin Björn Rautakyljen ja Hastingin miehet levittäytyivät ympäri kirkkoa. Yhtäkkiä arkun kansi lensi lattialle ja Hasting ponkaisi pystyyn. Hän tarttui arkun viereen laskettuihin aseisiinsa, ja miekan terä välähti kynttilöiden loisteessa. Piispa seisoi yhä Raamattu kädessään, kun Hasting lävisti hänet miekallaan.
Kesken hautajaisseremonian Hasting ryntäsi arkustaan ja aloitti villin ryöstelyn.
Samassa muut viikingit sulkivat ovet ja tarttuivat myös aseisiinsa. Puolustuskyvyttömät kaupunkilaiset oli suljettu kirkkoon, ja viikingit olivat yhtäkkiä kuin susilauma lammashaassa.
Papit, munkit, naiset ja lapset tapettiin yhtä armotta kuin raavaat miehetkin.
Hurja joukko vyöryi ulos kirkosta kaupungin kaduille. Vastaantulijat raivattiin syrjään hyökkääjien taistellessa tietään kohti suljettuja kaupungin portteja.
Portit avattiin, ja loputkin viikingit tunkeutuivat kaupunkiin. Kaupunkilaiset jäivät nyt kahdesta suunnasta iskevien pohjanmiesten väliin, eikä heillä ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä.
Vastarinta oli turhaa. Kaupunki oli viikinkien käsissä. Voitonriemuissaan Hasting komensi henkiin jääneet kaupunkilaiset polvilleen kumartamaan häntä Rooman uutena hallitsijana. Viikinkien riemuitessa eräs kaupunkilaisista rohkeni korottaa ääntänsä.
Tämä ei ollut Rooma vaan kaupunki nimeltä Luna. Innoissaan ajatuksesta valloittaa maailman mahtavin kaupunki viikingit olivat rantautuneet liian aikaisin.
Hasting kihisi raivosta. Hän karjui, että Luna saisi maksaa tästä: kaupungista oli vietävä kaikki arvokas, minkä jälkeen kaupunki olisi tuikattava tuleen. Kaupunkilaiset vietäisiin orjiksi ja ne, joille ei olisi tilaa laivoissa, tapettaisiin niille sijoilleen kuin koirat.
Viikingit riehuivat verenhimon sokaisemina ja murskasivat armotta Lunan kaupungin ja sen asukkaat. Heiltä eivät säästyneet sen enempää naiset, lapset kuin munkitkaan.
Maurit odottivat viikinkejä
Lunan ryöstön jälkeen Björn Rautakylki ja Hasting purjehtivat joidenkin kertomusten mukaan yhä etelämmäs, ehkä aina Egyptin Aleksandriaan asti.
Pari vuotta Välimerta seilattuaan viikinkipäälliköt päättivät vihdoin kääntää kurssin kohti kotia. Vastassa oli kuitenkin vaikeuksia.
Maurit eivät olleet unohtaneet viikinkien ryöstelyä Pyreneiden niemimaan ja Pohjois-Afrikan rannikoilla.
Maurien laivasto odotti Gibraltarin salmessa valmiina käymään viikinkien kimppuun. Pohjanmiehet olivat uupuneita kolmen vuoden jatkuvasta ryöstelystä ja heidän aluksensa kulkivat ryöstösaaliin painosta hitaasti ja syvällä. Niinpä kapeasta Gibraltarin salmesta tuli heille surmanloukku.
Atlantille asti maurien kynsistä selvisi vain 20 alusta. Palauttaakseen miesten taistelutahdon ja täyttääkseen laivat jälleen rikkauksilla Björn Rautakylki ja Hasting tekivät vielä yhden ryöstöretken Pyreneiden niemimaan kristittyihin pohjoisosiin.
Viikingit rantautuivat, marssivat Pamplonaan ja vaativat ryöstösaaliin lisäksi kaupungin ruhtinaan vapauttamisesta suuret lunnaat.
Vuonna 862, kolme vuotta Jeufossen saaresta lähdön jälkeen, viikingit näkivät jälleen Loirejoen suun. Lähtiessään Björn Rautakylki ja Hasting olivat pitäneet Ranskaa vihollismaana, mutta nyt kolmen vuoden koettelemusten ja vaarallisten seikkailujen jälkeen he tunsivat palaavansa kotiin.
Pohjoisen miehet tunnettiin rohkeina ja taistelutahtoisina: viikingit olivat haluttuja palkkasotureita ja toimivat muun muassa Bysantin keisarin henkivartijoina.