Renessanssiaikaan Rooman valtakunnan periviholliset, germaanit, esitettiin usein sotureina, joilla oli päässään sarvikypärät. Sarvet korostivat mielikuvaa germaaneista niin sanottuina jaloina villeinä – millä tarkoitettiin alkukantaisia mutta ”sivistyksen turmelemattomia” kansoja ja ihmisiä.
Skandinaviassa historioitsijat, arkeologit ja taiteilijat omaksuivat käsityksen jalosta villistä 1800-luvulla. Tuolloin pohjoismaat olivat asemansa Euroopan valtapolitiikassa menettäneitä pikkuvaltioita, ja ajan kansallisromanttisen virtausten myötä ne alkoivat etsiä menneisyydestään jotain ylpeilyn aihetta.
Se löytyi ajalta 793–1066, jota alettiin kutsua ”viikinkiajaksi”. Viikinkiajalla Skandinavian valtioilla oli vielä valtaa, joten sieltä saatiin aineksia kansallistunnon kohottamiseen.
Viikinkien hurjuuden korostamiseksi heidät alettiin kuvata germaanityyliin sarvekkaissa kypärissä.
Tanskassa ensimmäinen tunnettu sarvikypäräisen viikingin kuva on vuodelta 1877, ja Ruotsista löytyy esimerkkejä muutaman vuoden päästä. 1900-luvun alussa sarvikypäristä tuli vakiintunut osa viikinkikuvastoa.